A Matter of Blood

Koska myöhäistä nukkumaanmenoa on hyvä kompensoida aikaisella heräämisellä, voin varmaan ihan hyvin jatkaa Sivukirjaston backlogin tyhjäämistä Sarah Pinborough:n kirjasta A Matter of Blood, jonka kansikuva on minusta lievästi inha, mutta sisältö ihan vetävä.

AMoB aloittaa sarjan nimeltä The Dog-Faced Gods, ja sijoittuu lähitulevaisuuteen, maailmanlaajuisen pankkikriisin jälkeiseen dystopiaan, jossa koko palloa kontrolloi käytännössä yksi pankki, The Bank. Kirjan päähenkilö Cass Jones on rikosetsivä joka puurtaa niska limassa saadakseen jotain rotia valtoimenaan rehottavaan rikollisuuteen - päätyönään Cassin pitäisi ratkaista kahden pikkupojan kuolemaan johtanut ammuskelu, ja bonustapauksena selvittää sarjamurhaajan tapaus. Sitten Cassin veli tekee itsemurhan ja murhaa siinä sivussa perheensä, jolloin Cassin on sukellettava myös perheen arkistoihin ja omiin muistoihinsa selvittääkseen syyn.

Hyvää AMoB:issa oli nopea tahti, juoni joka ei tuntunut aivan itsestäänselvältä ainakaan minusta, sujuva kirjoitustyyli ja yleinen vetävyys. Kunnon trillerit pitäisi kirjoittaa jotenkin näin. Jotta emme herkeäisi liian ylistäviksi, haluan kuitenkin huomauttaa, että omalla tavallaan kärsivän etsivän brittiläistä arkkityyppiä ilmentävän Cassin täydellinen puupäisyys omien toimintamalliensa suhteen (lähinnä juonenkuljetuksellisista syistä) oli aivan käsittämättömän raivostuttavaa, enkä vieläkään ole aivan varma, tarvitsiko kirja oikeasti Pinborough:n juoneen tuomaa yliluonnollista twistia - se tuntui hieman päälleliimatulta, mutta siinä piillee kuitenkin koko sarjan kantava ajatus. Yliluonnollisesta huolimatta otaksun, että seuraavakin osa päätyy ilmestyessään lukulistalleni - välillä sitä vain kaipaa jotain näin viihdyttävää.

The House of Discarded Dreams

Rupesin miettimään nimien enteellisyyttä. Tänään on nimittäin Sivukirjaston 3-vuotispäivä, jeee! Koen kuitenkin hieman masentavaksi, että juuri tämän postauksen otsikoksi osui Ekaterina Sedian uusimman kirjan nimi. Onneksi The House of Discarded Dreams käsittelee hylättyjä unelmia aika lempeästi, jopa surrealistisesti.

Vimbai, afrikkalaisten vanhempien amerikkalaistunut tytär muuttaa pois kotoaan asumaan kahden kämppiksen kanssa vanhaan taloon dyyneille. Talon tunnelma on erikoinen, unenomainen ja sähköinen, ja pian Vimbai huomaa, ettei oikeastaan malta enää lähteä luennoille. Taloon ilmestyy Vimbain kuolleen isoäidin haamu sekä - esimerkiksi - psychic energy baby, eivätkä Vimbain kämppiksetkään ole aivan tyypillisimmästä päästä. Ja sitten yhtäkkiä koko talo suuntaa merelle, ja kaikkien asukkaiden on kaivettava unistaan mitä voivat, jotta talo saadaan suuntaamaan takaisin New Jerseyn rannikolle ja taloa asuttavat pahat unet saadaan karkotettua.

Kuuntelin tämän äänikirjana, mikä saattoi olla sekä hyvä että huono valinta. Huono siksi, että kärsin ehkä hieman huonosta keskittymiskyvystä puolivälin jälkeen (enkä ole varma, onko vika minun vai kirjan.) Suunnilleen puoliväliin asti kirja oli hurmaava; tunnelma oli kuin aamuinen, hidas auringonpaiste. Puolivälin jälkeen tapahtui jotain: ajelehtivan talon sisäisen universumin valtavuus tai henkilöhahmojen lisääntyminen alkoivat hieman turruttaa. Suuri osa kirjasta käsitteli lisäksi Vimbain suhdetta äitiinsä ja sitä kautta sekä äidin että Vimbain suhdetta maahanmuuttajuuteen; vaikka nämä osat osittain olivat kirjan kiinnostavinta antia, ne eivät jostain syystä kuitenkaan osanneet uskottavasti välittää ainakaan minulle sitä, miksi Vimbai yhtäkkiä - talossa kokemansa vuoksi - ymmärsi äitiään paremmin kuin aiemmin. Kasvuprosessithan ovat kiinnostavia, mutta tätä nimenomaista en oikein ostanut.

Ehdottoman hurmaavia sen sijaan olivat Vimbain ja Vimbain isoäidin kertomat afrikkalaiset kansantarinat. Lisäksi lukija onnistui tehtävässään ainakin minun ymmärrykseni mukaan mainiosti: olisin voinut kuunnella Vimbain äidin aksenttia* vaikka kuinka ja pitkään.

* Okei, se on varmaan oikeasti tosi virheellinen, mutta minähän en sitä tietäisi - keskityn nauttimaan.

The Girl with Glass Feet

Ali Shaw:n The Girl with Glass Feet on ainakin kantensa mukaan ollut palkintoehdokkaiden listalla siellä sun täällä, muttei ikinä voittanut mitään kovin merkittävää. Eikä se kovin merkittävää sijaa voittanut minunkaan (kylmässä) sydämessäni.

TGwGF kertoo Idasta, joka etsii parannuskeinoa jalkoihinsa, jotka pikkuhiljaa muuttuvat lasiksi. Hän palaa aiemmalle lomakohteelleen, saarelle, jossa muistaa erään Henryn kerran maininneen lasiksi muuttuneita ihmisiä. Saarella Ida törmää ujoon valokuvaajaan Midakseen, joka alun vastahakoisuuden jälkeen tekee Idan parantumisesta oman tavoitteensa. Nuoret rakastuvat, mutta ison osan ajasta kirja tutkii myös menneiden sukupolvien tilannetta.

TGwGF on surumielinen ja paikoin tosi koskettava. Monet kohdat kirjassa tuntuivat surumielisyydessään kuitenkin lähes osoittelevilta: kukaan ei ole onnellinen, eikä kellään ole mitään mahdollisuutta kasvaa onnelliseksi; kaikki ovat käpertyneet oman tuskansa sisään. Vaikka selitys tilanteelle löytyy, tuntuu kirjan rikkinäisten ihmishahmojen kavalkadi hieman epäuskottavalta ja paikoin jopa rasittavalta. Kirjasta löytyy myös yksi hahmo, jolle tunnutaan istuttavan pahiksen manttelia - ei se oikein kuitenkaan sovi, siitäkään huolimatta että hahmon yksiulotteisuus olisi ihan perinteistä pahiskamaa. Vaikka Shaw yrittää löytää hahmojensa teoille ymmärrettäviä motiiveja, en itse oikein onnistunut saamaan niistä kiinni.

Kuten aiemmin mainitsin, kirjassa on kuitenkin pari aidosti koskettavaa kohtaa; kun lasisista ihmisistä tiennyt Henry suree pienen otuksen kuolemaa, olin ihan aidosti surullinen - osaan olla tarvittaessa melkoinen nyyhky. (Kylmäsydäminen nyyhky. Hah.) Pidin myös siitä, ettei Shaw turhaan yritä selittää kirjan maagista puolta: se vain on osa elämää kaukaisella saarella.

The Best of Kim Stanley Robinson

Joku saattaa muistaa, että takkusin viime vuonna läpi ensimmäisen Kim Stanley Robinsonini, Galileo's Dreamin. Okei, ehkä on julmaa sanoa "takkusin" mutta teksti ei varsinaisesti imaissut mukaansa. Tutustuin Robinsonin muuhun tuotantoon hieman epätyypillisesti novellikokoelman kautta - yleisesti herra tunnetaan käsittääkseni mammuttimaisista scifikirjoistaan.

No, jos sanon, että pidin The Best of Kim Stanley Robinsonista enemmän kuin pidin esimerkiksi hiljattain lukemastani Laird Barronista, saatan syyllistyä damned with faint praise -tyyppiseen arvioon, mutta päällimmäisenä tämä nyt kuitenkin oli fiilis. Pidin enemmän, en kuitenkaan rakastunut: teksti oli edelleen hieman kuivakkaa ja vaikka osa novelleista oli erinomaisia, osa oli ihan harvinaisen keskinkertaista kamaa.

Kokoelman tähtihetkinä minulle jäivät mieleen Escape from Kathmandu, joka kertoo kohtaamisesta lumimiehen kanssa, Zurich, joka on lempeän surrealistinen ja The Blind Geometer, joka sokean matemaatikon perspektiivissään oli kauhistuttava mutta toiveikas.

Aurorarama

Jean-Christophe Valtat on ranskalainen, joka on nyt siirtynyt kirjoittamaan englanniksi; Aurorarama (jossa on liikaa ra-tavuja, jos minulta kysytte) on ensimmäinen kielenvaihdoin jälkeinen kirja.

Bonusta ja plussapisteitä kansikuvasta.

Aurorarama on paikoin huikea, sillä tavalla, että kirjan kuvaamaan New Venicen kaupunkiin olisi mielellään uppoutunut vaikka kuinka pitkäksi aikaa.

New Venice on nimittäin rakennettu Pohjoismantereelle joskus vuoden 1900-luvun alkupuoliskon tienoille. Siitä on pyritty rakentamaan eräänlaista utopiaa oikein kunnon steampunk-hengessä, mutta nyt on paratiisissa ongelmia: lähiseudun inuitit (joihin suhtaudutaan oikein kunnon kolonialistisessa hengessä) ovat levottomia, sisäpolitiikassa otetaan käyttöön sisäiset poliisivoimat, jotka pyrkivät rajoittamaan kunnollisten kansalaisten harrasteellista päihtymistä, ja kaiken lisäksi kaupungin yllä leijuu musta zeppeliini, jonka tarkoitusperistä kukaan ei tiedä mitään. Kirjan päähenkilöt, Brentford ja Gabriel, työskentelevät hieman toisistaan tietämättä ja pakotettuna nykyhallintoa vastaan.

Juoni on suoraan sanottuna välillä vähän köykäinen ja kirjan naishahmot aika rasittavan tyhjänpäiväisiä (vihasin suurella intohimolla Brentfordin kihlattua, nti Stereotypiaa) mutta se tunnelma. Jos asunnossa on tärkeintä sijainti, sijainti, sijainti, niin höyrypunkopuksessa ykkössijalle nousee tunnelma, tunnelma, tunnelma - Auroramassa sitä piisaa. Voi tosin olla, että pitää olla tällainen synkeämielinen pohjoisen kasvatti saadakseen siitä oikeasti kaiken irti, mutta synkkä, kylmä ja pimeä jaksoivat Valtatin tulkitsemina kiehtoa vielä maaliskuun lopullakin (ja voitte uskoa, että ... köh ... reaalitodellisuuden puolella olin kurkkuani myöten täynnä kaikkea kolmea siinä vaiheessa.)

Kaikesta muusta plussaa mutta naishahmot, Valtat, naishahmot. Nekin saavat olla ihmisiä.

Shades of Grey

Seuraavaksi hieman uutta Jasper Ffordea: Shades of Grey, olkaa niin hyvät.

Ffordea on tyypillisesti kauhean vaikea kuvata, mutta aion yrittää. SoG sijoittuu Englantiin, josta on tullut eräänlainen dystopia. Aiemmin on tapahtunut jotain, jonka tuloksena ihmisen sosiaalisen statuksen määrää hänen kykynsä nähdä värejä: useimmat ihmiset erottavat vain yhtä värisävyä, ja mitä korkeampi oma värinäkökyvyn aste on, sitä paremman aseman ihminen voi saada. Kaikki ihmiset näkevät synteettisiä värejä, jotka ovat kuitenkin kalliita eivätkä missään mielessä kestäviä. Ne, jotka eivät näe värejä lainkaan, ovat Harmaita ja valtakunnan virallista maaorjasakkia. Sosiaalista nousua voi jokainen yrittää: varhaisessa aikuisuudessa käydään värinäkötesti, jonka tulos määrittää kohtalon lopullisesti.

SoG:n päähenkilö Eddie Russett on Punainen, joka odottaa omaa värinäkötestiään. Hän lähtee lääkäri-isänsä seuraksi maakuntaan sovittamaan pienehköä rikettä merkityksettömän tehtävän kimppuun (tuolien väestönlaskentaa oh my). Pienessä East Carminen kylässä kaikki on kuitenkin toisin; Eddie ihastuu - täysin omien etujensa vastaisesti - Harmaaseen Janeen ja alkaa pikkuhiljaa nähdä maailmassaan sävyjä mustan ja valkoisen välillä.

SoG on selkeä dystopia: hallinto on ottanut ja vääristynyt kauas alkuperäisestä tavoitteestaan, ihmisten elämä on täynnä satunnaisia rajoitteita, ja vallankäyttö kohtelee kansalaisiaan paikoin silmittömän julmasti. (Ei kuitenkaan täysin kohtuuttomasti: myös Harmailla on oikeus pekoniin.) Yleistunnelma olisi varmaan apeahko, ellei Fforde olisi tyypilliseen tapaansa hauska - huumori tuntui SoG:ssä vaivattomalta, ja kirjaan oli helppo uppoutua (etenkään viimeksimainittu ei aina pidä Fforden kohdalla paikkaansa, joten sikäli yllätys oli iloinen.) Pakko kuitenkin tunnustaa, että kirjan keskeisen asetelman ymmärtämiseen meni hetki: Fforde ei avaa kaikkea lukijalle heti; toisaalta se jos mikä teki lukukokemuksesta palkitsevan - oli ihanaa yhtäkkiä ymmärtää, että aijaaaaa tätä se-ja-se kryptinen viittaus 153 sivua sitten tarkoitti. Fforde on humoristina jotenkin ainutkertainen: sen lisäksi, että dialogi on aidosti hauskaa - joskin hieman absurdia - on tekstissä paljon älykkäitä oivalluksia. Se nitinä, joka minulla tästä ainoana mieleen jäi, on se, että päähenkilö ja kertoja Eddie oli hieman liian persoonaton jaksaakseen olla kovin kiinnostava.

En muuten pidättelisi henkeä odotellessani, että Ffordea ikinä suomennettaisiin, siksi paljon herran kirjoissa on sanaleikkejä. Jos englanti ei pelota, suosittelen ehdottomasti.

Marsbound

Ensimmäinen tutustumiseni scifikirjailija Joe Haldemaniin oli (äänikirjan muodossa) Marsbound.

Marsbound kertoo - ylläri - Marsia perheensä kanssa asuttamaan matkustavasta Carmenista. 18-vuotias Carmen ei pitkän valmistautumisen jälkeen enää olekaan lähdössä Marsiin kovin innoissaan, mutta pitkällä lennolla elämä asettuu uomiinsa. Marsissa Carmen joutuu yhdyskuntaa vetävän naisen silmätikuksi välittömästi - kiitos eräiden matkan aikana sattuneiden seksikohtausten - ja lähtee lopulta raivoissaan pikku kävelylle vain törmätäkseen vieraaseen elämänmuotoon. Loppu on diplomatiaa.

Marsboundin alienit ovat hyvin ihmismäisiä, kuten kai tämäntyyppisessä avaruusseikkailussa on lähes väistämätöntä. Se jos mikä tekee hyvin selväksi, että kirja on kevyehkö eikä varsinaisesti kauhean vakavasti otettavaa kovaa scifiä. Vaikka Marsboundin parissa viihtyy hyvin, ja esimerkiksi sukkulalento punaiselle planeetalle ja avaruushissi ovat molemmat kiinnostavia, pari pikkuasiaa jäi vaivaamaan. Ensinnäkin, Carmen päähenkilönä oli hivenen outo sekoitus teiniä ja erittäin kypsää nuorta naista: kiukkuinen ja typerä Marskävely ei oikein sovi samaan kuvaan mimmin kanssa, joka on alle parikymppisenä kykenevä aloittamaan suhteen 15 vuotta itseään vanhemman miehen kanssa. Tai ehkä aikuistuminen onkin kummallinen sekoitus kypsää ja epäkypsää; tästä huolimatta koko suhde tuntui minusta hieman kiusalliselta. Jäin myös miettimään, vaivasiko asia minua enemmän siksi, että Carmenin ratkaisut olivat lähtöisin seitsemänkymppisen miehen kynästä vai olisinko kokenut samaa epämukavuutta jos Carmenin ratkaisut olisi paperille (ja nauhalle) saattanut joku nainen. Toiseksi, kirjan juoni oli hieman omituinen: siinä, missä aluksi Marslentoa ja avaruushissiä kuvailtiin hyvinkin yksityiskohtaisesti, käsiteltiin lopussa pitkiäkin ajanjaksoja aika ylimalkaisesti. Kolmanneksi, siirtokunnan johtaja on pahis sellaiseen jenkkien perheleffojen lähes karikatyyrimaiseen tyyliin, vailla ainuttakaan hyvää puolta.

Muutamasta pikku ongelmasta huolimatta Marsbound on varsin viihdyttävä; lähden nyt hieman tutkimaan itseäni ja miettimään, miksi pienen Carmenin ihmissuhde häiritsi minua lukijana näinkin paljon.

C

Diudiu. Tom McCarthyn C meni vähän niinku toisesta silmästä sisään ja toisesta ulos. Ei sillä, että se olisi ollut huono, kun ei ollut, muttei se nyt ollut erityisen huikeakaan, ainakaan siinä mielessä kuin sen käsittääkseni kaikkien muiden Guardianin arvostelijan mielestä on. Ehkä - luultavasti - todennäköisesti - olen vain keskittymiskyvytön.

Jonkinlainen vaihtoehtoinen historia tai historiallinen fantasia C (jonka eduksi on luettava, ettei sen nimeä ainakaan tarvitse lyhentää) kertoo Serge Carrefaxista ja tämän vaiheista aina lapsuudesta ensimmäisen maailmansodan kautta 20-luvun Egyptiin. Tiukasti tarinan tasolla se on paikoin kiehtova ja mukaansatempaava, paikoin hidas kuin mikä. Symbolinen taso olisi ehkä vaatinut enemmän pohdintaa kuin minulta irtosi: omasta näkökulmastani homma käsitteli usein viestintää sekä teknologian että puhtaammin yhteyden näkökulmasta. Päähenkilö Serge oli kummallisen tunteeton, eikä siksi herättänyt ainakaan minussa lukijana tunteita - ja kun tapahtumia kuvattiin hieman etäisen Sergen kautta, ne myös tuppasivat jäämään sekä etäisiksi että osin selittämättömiksi.

Koska C on käytännössä vailla sen kummempaa juonta (siitäkin huolimatta, että Guardianin mielestä koko kirjassa on valtaisa ylätason rakenne, jonka ilmeisesti pitäisi kiinnittää lukijan intohimoinen huomio juonen puutteessakin), loppu tuntui melkoiselta antikliimaksilta - vaikeammat ja raskaammat kappaleet olivat nimenomaan kirjan lopussa. Sitäpaitsi itse haluaisin tuntea jotain kirjaa lukiessani - lähes täysin kylmäksi jättävä opus vaan .. no. Tuntuu turhalta.

The Ring of Solomon

Jos minulta kysytte, Jonathan Stroudin Bartimaeus-trilogian ehdottomasti parasta antia oli djinni Bartimaeus - kaikki muu oli toissijaista. Bartimaeus on kerrassaan valloittava hahmo. Itserakas kuin mikä, nopea leukimaan saavutuksillaan (sekä lukijalle että kulloisellekin herralleen) ja sopivasti pelkuri. Joten kun selvisi, että The Ring of Solomon tarjoaa lisää Bartimaeusta, olin tietysti ensimmäisenä (kirjaston) jonossa.

TRoS sijoittuu virkistävästi Jerusalemiin jotakuinkin vuoteen 950 eKr. Jerusalemia hallitsee taikasormuksensa avulla Solomon, joka on kasannut ympärilleen koko kasan djinnejä ja muita henkiä hallitsevia maageja. Näistä julmimman kynsiin joutuu tietenkin urhea sankarimme Bartimaeus yhdessä arkkivihollisensa Faquarlin kanssa. Djinnit komennetaan valvomaan maanteitä, ja yhdellä Jerusalemiin vievällä tiellä Bartimaeus kohtaa Asmiran, jonka Sheban kuningatar on lähettänyt salamurhaamaan tyrannimaisen Solomonin.

Bartimaeus on yhä kirjan vahvuus, mutta se jotenkin tuo huonommat puolet selvemmin esiin. Bartimaeusta koskevat luvut ovat sekä vauhdikkaita että hauskoja, mutta ihmisistä - TRoS:issa tyypillisesti Asmirasta - kertovat luvut eivät yleensä onnistu olemaan kumpaakaan. Itse asiassa Asmira muistuttaa Bartimaeus-trilogian ihmissankari Nathanielia lähinnä täydellisen huumorintajuttomuutensa puolesta. Kirja kuitenkin käsittelee vallankäytön ja orjuuden tematiikkaa kiinnostavasti, ja Asmirakin jossain välissä hieman relaa.

Tykkään Bartimaeuksesta niin kauheasti, etten ole ihan varma, haluaisinko ikinä lukea Stroudilta mitään, missä Sivukirjaston suosikkidjinni ei fiittaa.

Spell Games

Pidin T. A. Prattin toises neljännestä Marla Mason -kirjasta, Spell Gamesista, enemmän kuin ensimmäisestä. Se saattoi kyllä johtua äänikirjan lukijasta, jonka ääni oli sitä sorttia, jollaista voisi (no, minä voisin) kuunnella vaikka kuinka pitkään. Se, että minulta on jäänyt kaksi osaa sarjasta välistä, selvisi vasta nyt - ei se mitään. Olinkin jo hieman huolissani alkavasta varhaisiän dementiasta ykkösosan juonenkäänteiden suhteen, mutta tämähän selittää kaiken.

Marla Mason on palannut San Franciscosta kotikaupunkiinsa, ilmeisesti niiden kahden väliin jääneen osan aikana. Länsirannikolta Marlan perässä muuttaa ykkösosassakin tavattu Bradley, josta Marla tekee oppipoikansa. Samaan aikaan kuvioihin ilmestyy Marlan veli, Jason, joka aikoo huijata suurinumeroisen summan rahaa kaupungin rikkaimmalta velho-wannabelta. Marla taipuu nostalgian puuskassa auttamaan Jasonia, mutta näyttää myös mahdolliselta, ettei Jason ole aivan rehellinen Marlallekaan. Jotta soppa olisi lisäksi täydellinen, huijausyritys houkuttelee paikalle sen tosissaan ottavia, vaarallisia maageja muualta maasta.

Tehdäänpäs näin:

Hyvää:

• Reipas ja nopeasti etenevä juoni
• Kiinnostava ja ykkösosasta selvästi kehittynyt henkilökaarti
• Erinomainen lukija äänikirjalle

Huonoa:

• En vieläkään kauheasti rakasta Marlaa
• Kirjailija kertoo kirjan alussa olevansa aina ollut kiinnostunut huijauksista. Se näkyy, sillä juoni selostaa pari vanhaa temppua turhankin yksityiskohtaisesti - haukotus.
• Kansi on, jos mahdollista, vielä rumempi kuin ykkösosan kansi - huomatkaa, että Audiblen softassa se kyllä näkyy joka kerta kun nauhan käynnistää. (Itse asiassa se näkyy siellä yhä, grrrr.)

Sopii niille, jotka diggaavat urbaanista fantasiasta, kiukkuisista naisista (tämä on huono hetki tuttavieni vääntää vitsiä bloggaajan persoonasta) ja jotka haluavat viihtyä.

Sleepless

Charlie Hustonin Sleepless oli paikoin karmiva.

Kansikuva kilpailee selkeänä ennakkosuosikkina kategorioissa "Parhaiten tekstiin sopiva" ja "Silmiä särkevin". Tosielämässä tästä oli muuten paljon vaikeampi saada selvää.

En tiedä teistä, mutta minä satuin näkemään tuossa jokin aikaa sitten Ylen esittämän dokkarin prionitaudista nimeltä FFI (fatal familial insomnia.) Hyytävä sairaus, ihmiset - perinnöllinen aivoihin vaikuttava tauti, joka rappeuttaa ihmisen kyvyn nukkua. Oireiden puhkeamisesta seuraa kohtuullisen nopeasti kuolema, jota saattaa edeltää kooma. Hoitoa ei ole.

Charlie Huston saattoi nähdä saman dokumentin. Sleepless kertoo yhteiskunnasta, jossa iso osa ihmisistä kärsii taudista, joka kovasti muistuttaa FFI:a - mutta ei kuitenkaan aivan. Osa unettomista on muuttunut lähes zombeiksi, osa sinnittelee kiinni elämässä. Lääkettä tautiin ei ole, mutta elämänlaatua parantava troppi on löydetty, ja undercover-operaatiossa mukana oleva poliisi Parker Haas yrittää selvittää, mistä troppia voisi mahdollisesti vuotaa ns. mustaan pörssiin. Samaan aikaan Parkerin vaimo hoitaa kotona - unettomana - pariskunnan pientä tytärtä, jonka nukkumisesta kukaan ei oikein ole varma.

Hustonin teksti on osin ihan käsittämättömän toimivaa. Kuvaukset unettomuudesta ovat erinomaisia, ja Parkerin perheen tilanne sydäntäsärkevä. Pidin siitä, että loppu jäi kaikkineen hieman avoimeksi ja toisaalta kohtuullisen uskottavaksi - suurten ja vaikeiden asioiden keskellä myös pieniä hetkiä, jolloin käy hyvin. Hustonin kirjoitustyyli ei - minulle - ole sitä kaikista mukaansatempaavinta, mutta ei se missään mielessä lukuiloa tapakaan, joten ... suosittelen kaikille, jotka muistavat tai eivät muista arvostaa unessa vietettyjä tunteja.

Yellow Blue Tibia

Adam Roberts on kirjoittanut sellaiset klassikkokirjojat kuin (vain muutamia mainitakseni) The Va Dinci Cod ja Star Warped, enkä oikein tiennyt, mitä odottaa vuonna 2009 ilmestyneeltä Yellow Blue Tibialta, jonka nimi on vähintäänkin kummallinen, mutta joka noin muutoin vaikutti olevan pikemminkin omaa tuotantoa kuin parodia. Lähempi tarkastelu osoitti, että Roberts on kunnostautunut aiemminkin ihan ikioman scifin parissa.

Yellow Blue Tibia kertoo scifikirjailija Konstantin Skvoreckysta (annattehan anteeksi mahdolliset kirjoitusvirheet; en muista tarkkaa kirjoitusasua enää) joka Stalinin valtakaudella pääsee osana kirjoittajaryhmää luomaan tarinaa maahan hyökkäävistä avaruusolennoista: Stalin nimittäin katsoo pitkälle, ja ymmärtää, että sotien jälkeenkin kansakunta tarvitsee yhteisen vihollisen. No, kirjailijaposse luo tarinan ja Konstantin palaa takaisin oman elämänsä pariin - kunnes vuosikymmeniä myöhemmin avaruusolennot astuvat takaisin kuvaan, kummallisesti samankaltaisina kuin eräässä vanhassa kirjallisessa harjoituksessa...

YBT oli huippu. Ensinnäkin se on hauska - nauroin ääneen useammassakin kohdassa ja paikoin kirja tuntuu jopa hatunnostolta Bulgakovin suuntaan. Juoni, jonka edetessä on hieman epäselvää, ovatko avaruusolennot todellisia vai kaikkea muuta kuin todellisia, on vauhdikas. Suhtaudun hieman epäillen siihen, osaavatko britit tai jenkit oikeasti kirjoittaa Neuvostoliitosta - luen tällä hetkellä toista aiheeseen hyvin eri tavalla liittyvää kirjaa - mutta jos lopputulos on näin viihdyttävä ja jos huumorissa on mukana iso annos hyvää tahtoa, otan mielelläni vastaan lisääkin Neuvostoliittoon sijoittuvaa kirjallisuutta.

Ai niin, on sille nimellekin selitys.

Horns

Hornsin kirjoittaja Joe Hill on Stephen Kingin poika. Shelfarissa, tuossa kirjallisuuteen keskittyneessä yhteisöpalvelussa, yksi suosittuja tägejä Hornsille oli "Stephen King's son". Käy vähän sääliksi Hill-parkaa; yritä siinä nyt sitten luoda omaa kirjallista uraa.

Olen aikaisemmin lukenut Hilliltä Heart-Shaped Boxin, joka on suomennettukin; Hornsista jäi vähän sellainen fiilis, että sekin saattaisi nähdä päivänvalon suomeksi. Yhteenvetona sanoisin, että jos kauheasti diggasi H-SB:ista, pitänee Hornsistakin.

Horns kertoo nuoresta Ig Perrishistä, joka vuosi tyttöystävänsä raa'an murhan jälkeen herää ryyppyillan jälkeen päässään sarvet, jotka saavat ihmiset kertomaan hänelle, mitä todella ajattelevat. Eivätkä he tietenkään ajattele mitään kovin nättiä - mutta sarvien avulla Ig saa selville, kuka tyttöystävä Merrinin oikeasti tappoi.

Horns oli viihdyttävä mutta sarvien konseptista jäi vähän inha fiilis: tuntui siltä, että Hill käytti aika alhaista manipulointikeinoa saadakseen lukijan tunteet heräämään. Sarvet eivät nimittäin nähdäkseni saaneet jengiä kertomaan, mitä todella ajattelivat - ellei Hillin maailmankuva ole todella, todella karu - vaan pikemmin kertomaan pahimman, mitä ovat ikinä ajatelleet. Ja sehän on itsesäälissä piehtaroimisen koko riemu: kun hetken aikaa voi olla varma siitä, että koko maailma ja etenkin kaikki rakkaat salaa vihaavat juuri minua. Syvästi. Tämän koko lailla nautinnollisen itseinhon Hill tarjoilee hopeavadilla lukijalleen; ja pakkohan sitä on henkeä pidätellen lukea, millaisen iskun Ig-parka seuraavaksi saa.

Kirjan pahiksesta jäi kahtiajakoinen fiilis: vaikka tyyppi oli aika stereotyyppinen (ja lukija tietenkin näkee mailien päästä, kuka murhaaja on), on pahuudelle lopulta epätyypillinen ja aika koskettavakin selitys - itse asiassa tämä selitys oli kirjan mahdollisesti paras mutta myös surullisin kohta.

Minä lainasin Hornsin kirjastosta, ja haluaisin näin lopuksi syvästi paheksua niitä, tai häntä, joka sekä röökaa että ilmeisesti uppopaistaa jotain kirjaston kirja kädessään - niin tahmainen ja pahanhajuinen painos sattui tällä kertaa kohdalle, että esimerkiksi kirjan sängyssä lukemisesta ei ollut puhettakaan. Sinä, joka olet näin kaltoin kohdellut mitä tahansa kirjaa - tiedosta, että helvetissä on oma nurkkaus kaltaisillesi.

Feed

Mira Grant on ei-kovin-salainen-salanimi Seanan McGuirelle, jonka October Daye -sarjaa on Sivukirjastossakin luettu ja kuunneltu. Ilmeisesti nimen vaihto liittyy jotenkin genren vaihtoon, sillä Feed (ensimmäinen Grantin nimen alla ilmestynyt kirja) on mainio zombitarina, jonka kuuntelin äänikirjana. Feedille pitäisi tulla vielä kaksi jatko-osaa, sillä se aloittaa Newsflesh-nimisen trilogian.

Feed kertoo Georgia ja Shaun Masonista, sisaruksista jotka yhdessä teknikkonsa Buffyn kanssa muodostavat kolmen hengen bloggaajatiimin zombiapokalypsin jälkeisessä maailmassa. Zombivirus on puhjennut kahden lääkkeen yhteisvaikutuksesta, ja muuttaa kuolleet - ja elävät - ennen pitkää epäkuolleiksi. Tyypilliseen tapaan epäkuolleen surmaamalla zombista pääsee, mutta pieninkin verikosketus on vaarallinen ja yhteiskunta on muuttunut neljän seinän sisällä asuvien linnoituksiksi, jossa suuria kokoontumisia vältellään. Bloggaajat ovat vallanneet alaa perinteisen median rinnalta, ja kun republikaanien presidenttiehdokkaaksi pyrkivä senaattori Ryman ryhtyy kampanjoimaan, hän kutsuu mukaansa Georgian ja Shaunin blogipossen. Ilmeisesti joku yrittää kuitenkin sabotoida äärikarismaattisen Rymanin kiertuetta pikkuannoksilla zombivirusta. Katastrofeja seuraa.

Feed oli tosi hyvä. Se oli myös paikoin hieman toisteinen, ja kertojaäänenä suurimman osan kirjasta toiminut, omasta uutisbloggaajan objektiivisuudestaan (osin turhaan) vaikuttunut Georgia oli joskus hieman rasittavakin. Kirja oli myös hieman hämmentävä: Georgian suhde veljeensä Shauniin (joka keskittyi uutisbloggaamisen sijaan zomppien tökkimiseen kepillä, eli toisin sanoen viihteeseen) oli vaivaannuttavan läheinen. Strange Horizons tarjosi kuitenkin aiheesta kiinnostavan tulkinnan: jos Georgian ja Shaunin suhteen kuvauksen lukee uutisten ja viihteiden liiallisena läheisyytenä täysin kirjaimellisen tulkinnan sijaan, koko hommaan tulee uutta mieltä. (Tällaisina hetkinä toivoisin, että meidänkin koulujärjestelmässämme vaadittaisiin hieman tarkempaa teosten eri kerrosten pohdintaa; suoraan sanottuna tällainen ei olisi tullut ikinä mieleenikään ellen olisi törmännyt SH:n arvioon.) Se oli kuitenkin minullekin selvää, ettei Feed ole pelkkää zomppifiktiota vaan se kannattaa ilman muuta lukea myös tulkintana omasta yhteiskunnastamme ja siitä, mihin me olemme yhteiskuntana menossa.

Jäin myös miettimään äänikirjan eroja mediana perinteiseen paperiversioon: SH:n arvostelijan mielestä Feedin lopun vauhdikas tapahtumasarja ei rakenna tunnelmaa vaan pikemminkin latistaa sitä, mutta - mahdollisesti, koska itse kuuntelin kirjan - itse olin paikoin aika järkyttynytkin. Toivoisin, että voisin järjestää kokeen itseni kanssa ja verrata ensikuuntelukokemusta ensilukukokemukseen.

Grim Tuesday

Nyt tuntuu siltä, että juttu pitää aloittaa alusta, joten tässä sananen Garth Nixistä (ja vähän siitäkin, miten kohtelen erästä kirjaa epäkunnioittavasti.)

Kuulin Nixin Sabriel-kirjasta jostain, en muista enää mistä, ja ymmärsin, että tämä pitää lukea tai maailma todennäköisesti loppuu. Luin Sabrielin, pidin siitä (vaikka varmaan jokseenkin väistämättä en pitänyt siitä ihan niin paljon kuin kaiken hehkutuksen perusteella kuvittelin pitäväni), ja hankin myös sarjan seuraavat osat (joista pidin enemmän ja aidommin, koska en ollut pilannut itseäni ennakko-odotuksilla.) Kun Akateemiseen sitten tuli Nixin seuraavan sarjan ensimmäinen osa, Mister Monday, ostin sen tietenkin - tykkään lukea myös nuorten fiktiota. Sarjaa oli kaavailtu seitsenosaiseksi (osa per viikonpäivä) ja olin vakaasti päättänyt lukea koko sarjan. MM ei kuitenkaan aivan ollut yksi niistä huikaisevista nuortenseikkailuista jollaista olin odottanut, joten sarja jäi tauolle (niin, minähän itse asiassa en jätä kirjoja tai sarjoja kesken, ne vain menevät tauolle*) ja nykyään ...köhh... MM on aika usein toiminut kahvikupin alusena, kiitos paikkansa kirjahyllyssä (tämä hävettää. Mitään kirjaa ei tulisi kohdella näin.)

NO, Locus hiljattain listasi sarjan viimeisen osan yhdeksi viime vuoden parhaista kirjoista, ja koska en voi lukea sarjasta vain viimeistä ja ensimmäistä osaa, aloin tahkota** välissä olevaa viittä osaa läpi. Niistä ensimmäisenä Grim Tuesday.

Keys to the Kingdom -sarja kertoo Arthur Penhaligonista, joka saa kuulla, että hän on erään rinnakkaistodellisuuden - Talon - perillinen. Talon on Arthurille jättänyt Arkkitehti, mutta nykyisellään sitä hallitsevat seitsemän jääräpäistä viikonpäivää, jotka eivät halua antaa Arthurille sitä, mikä Arthurin on. Ensimmäisessä osassa Arthur taistelee Mister Mondayta vastaan ja voittaa oman perintöosansa; toisessa osassa vastassa on Grim Tuesday, joka tuo taistelun koko hommasta harvinaisen epäkiinnostuneen Arthurin luo. Arthur palaa taloon, ja seuraa seikkailu jossa nuoren pojan on ystävineen jälleen voitettava ylivoimaiselta tuntuva vihollinen. Osa seikkailusta oli huikaisevaa, osa ehkä hieman tylsää.

Kiitos kasvatukseni, olen usein ajatellut, että hyvästä lasten- tai nuortenkirjasta nauttii aikuinenkin, enkä nyt oikein voi olla miettimättä, että olenko kuitenkin jo liian aikuinen vai olisiko kuitenkin niin, ettei GT olisi jättänyt minuun lapsenakaan sen kummempaa muistijälkeä. Voi kun voisin jutella vaikka 12-vuotiaan itseni kanssa.


* Jolta ne eivät ehkä koskaan enää palaa.
** "Tahkota" on vähän epäoikeudenmukainen termi. Tämä meni noin päivässä.

Surface Detail

Innostuin lukemaan lisää Iain M. Banksia. Päätin, että jotain niissä on oltava, ja valitsin kohteeksi viime vuonna ilmestyneen Surface Detailin. Sehän olikin oikein viihdyttävä. Puhdasverinen avaruusooppera.

SD kertoo Lededjestä, entisestä orjasta, joka on joutunut isäntänsä pahoinpitelemäksi, kunnes käy jotain hieman odottamatonta. Lededjen janotessa - ja metsästäessä - kostoa Kulttuurin laivueista käsin, käydään universumissa myös virtuaalista sotaa virtuaalisten helvettin puolustajien ja vastustajien kesken. Kirjan luvut edistävät juonenpalasia - joilla toki on löyhähkö yhteys - aina yhden päähenkilön näkökulmasta.

Viihdyin, etten paremmin sano. Banks kirjoittaa mukaansatempaavaa scifiä, ja vaikka vendetta ei sinänsä motiivina jaksa ihan kauheasti kiehtoa - joskus epäilen, että henkilökohtainen kasvu johtaisi mielenkiintoisempaan lopputulokseen - oli Lededjen matka kohti viimeistä sanaa kuitenkin ... niin ... haluaisin sanoa viihdyttävä, mutta alkaa tuntua siltä, että kaipaan kustannustoimittajaa.

Vilkaisin muuten huvikseni, mitä kirjasta sanottiin Wikipediassa ja hämmennyin. Siellä nimittäin sanottiin, että yhden SD:n päähenkilön nimi on anagrammi siitä ja tästä sarjan alkupuolella tavatusta hahmosta - ja sitten oli hieman spekulaatiota siitä, mitä se sitten tarkoittaa. Kuka näitä jaksaa tarkistaa? Vaadin selitystä.

Selitystä odottaessa saatan lukea lisääkin Kulttuurista.

Occultation

Laird Barronin kauhunovellikokoelma Occultation oli Locuksen valikoimissa yksi viime vuoden parhaista kokoelmista. Päättelen tästä, että kokoelmien yleinen taso a) oli viime vuonna heikko tai b) on aina heikko.

Occultationia verrattiin takakannessa jossain määrin H. P. Lovecraftin tuotantoon ja tiettyjä yhtäläisyyksiä löytyykin - maailmankaikkeus on nälkäinen - mutta siinä, missä teini-ikäisenä onnistuin Lovecraftin vanhahtavan kielen ja karmeiden visioiden kanssa pelottelemaan itseni lähes järjiltä, Barronin juttujen parissa lähinnä haukotutti. Kieli oli jotenkin kömpelöä ja pahin, mitä Barron onnistui eteeni kantamaan, oli korkeintaan hieman inhottavaa, mutta juuri mikään ei ollut erityisen pelottavaa - ja pahimmillaan tarinat olivat vain kelvollista unilääkettä.

Hyvä tarkoitukseni oli nostaa esiin joku novelli, josta pidin erityisen paljon ("erityisen paljon" verrattuna muihin kirjan novelleihin) mutten oikein muista mitään yksittäistä enää: paitsi aloitustarina jonka nimi muistaakseni oli The Forest. Siinä ylivoimaisesti kauheinta - ja kiehtovinta - olivat ihmissuhteet. Yliluonnollinen sen sijaan ei tässäkään vakuuttanut.

Ps. Minä ja Amazon.comissa Occultationin arvioineet lukijat olemme jotakuinkin täysin päinvastaista mieltä kirjasta; Amazonissa Barronin kokoelma on 11 arvostelijaltaan saanut täydet viisi tähteä, joten jos olette kauhufiktioon päin kallellaan, Occultationin lukemalla tuskin menettää muuta kuin viiskyt senttiä varausmaksuun (jos asuu pääkaupunkiseudulla) ja muutaman tunnin elämästään, ja voihan siitä sattumalta vaikka tykätäkin. Jos tykkäätte, olkaa kilttejä ja tulkaa kertomaan, miksi olin väärässä.*


* Minusta olen kyllä oikeassa.

How to Live Safely in a Science Fictional Universe

Yritän kirjoittaa tämän todella nopeasti, koska minulla ei oikeasti ole aavistustakaan siitä, mitä sanoisin Charles Yun kirjasta How to Live Safely in a Science Fictional Universe (logiikkani on siis hieman samanlaista kuin piirretyissä, joissa rotkon yli ehkä pääsee jos vaan juoksee kovaa eikä katso alas. Katsotaan, mitä tästä seuraa.) HtLSiaSFU oli nimittäin todella ... omanlaisensa teos.

HtLSiaSFU (huh) kertoo Charles Yusta, joka elää Minor Universe 31:ssä aikakoneenkorjaajana. Aikakoneiden ongelma on siinä, että niitä käyttävät ihmiset yrittävät aina tehdä jotain, mitä ei voi tehdä: muuttaa menneisyyttä. Charles törmää lopulta ongelman itse ampuessaan tulevaisuuden minänsä ja yrittäen sitten muuttaa tekemänsä tekemättömäksi. Miten aikasilmukan voisi rikkoa? Aikaparadoksin lisäksi Yu kertoo sydäntäsärkevän tarinan isästä ja pojasta.

HtLSiaSFU oli mainio, mutta enemmän ehkä mainio matka kuin mainio päämäärä. Olen saattanut ennenkin mainita, etten juuri välitä aikaparadokseista, mutta olennaista tässä ei ollutkaan ymmärtää aikaparadoksin luomia mutkia sinänsä, vaan seurata mukana matkalla. Tarina oli hauska ja surullinen ja minusta sävyltään ehkä hieman masentunut - mutta ehdottoman inhimillinen, ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.

(En vieläkään tiedä, ylitinkö tämän rotkon vai en, mutten aio katsoa alas.)

Fever Crumb

Luin joitakin vuosia sitten Philip Reeven Mortal Engines -sarjan ekan osan; nuorten fantasiaa, jota oli kovasti kehuttu. Itse en niin jaksanut innostua, joten onnistuin jotenkin unohtamaan koko kirjailijan nimen, ja vasta kun hain Fever Crumbin kirjastosta ja avasin sen, tajusin, miksi kirjailijan nimi tuntui niin epämääräisen tutulta.

Tässä vahva kilpailija vuoden 2011 karseimmasta kannesta.

Fever Crumb sijoittuu samaan maailmaan (jonkinlainen rinnakkaistodellisuus tai tulevaisuudenkuva meidän maailmallemme) kuin Mortal Engines, mutta aiempaan aikaan. Fever, kirjan päähenkilö, on insinöörien Lontoossa hyvin rationaaliseksi kasvattama tyttö, joka lähetetään auttamaan yhtä kantakaupungissa asuvista arkeologeista. Arkeologin hoteissa Feverin menneisyydestä alkaa paljastua yhtä sun toista. Samaan aikaan Lontoota lähestyy vaeltavan kaupungin armeija, ja Lontoon sisällä jahdataan entisiä vallanpitäjiä, jollaiseksi Feveriäkin luullaan.

FC oli minusta alkuun vauhdikkaampi ja kiinnostavampi kuin aiemmin lukemani Reeve, mutta jossain välissä tahti muuttui ja kiinnostukseni herpaantui: arkeologiset ominaisuudet kirjan puolivälissä olivat jotenkin tosi kiehtovia, ja kun meno muuttui enemmän ympäriinsä juoksenteluksi, kirja menetti paljon. Tai lukija menetti. Kirjan loppu jäi todella auki, ja voimme selvästi olettaa, että a) jatkoa seuraa tai b) nimi Fever Crumb on kaikille Mortal Enginensä lukeneille niin tuttu, että kummempia selityksiä ei kaivata.

Jotenkin sääli, etten vaan onnistu innostumaan näistä juurikaan. Ensinnäkin, Philip Reeve hymyilee jotenkin niin aseistariisuvasti Wikipedia-kuvassaan, että hänen kirjoistaan haluaisi pitää, ja toiseksi, konseptin tasolla pidänkin. Toivoisin vain, että ne olisivat mukaansatempaavampia.

The Golden City

Luin John Twelve Hawksin uusimman tuotoksen, The Golden Cityn, koska olin lukenut Fourth Realm -sarjan aiemmatkin osat. Olen ehkä vähän yksinkertainen, ja todennäköisesti myös järisyttävä masokisti, mutten oikein osaa jättää kirjoja kesken ja sarjojenkin kanssa sinnittelen usein katkeraan loppuun saakka.

The Golden City jatkaa tarinaa kahdesta veljeksestä, Gabrielista ja Michaelista, Gabrielia suojelevasta harlekiini Mayasta, ja muutamasta sivuhenkilöstä. Gabriel taistelee vastarinnan puolella pahaa Veljeskuntaa vastaan, kun taas Veljeskunnan riveissä Michael yrittää tehdä maailmasta kontrolloidun dystopian.

Nyt, kuulkaa, ärsyttää. TGC on tosi kökkö. Todella kökkö. Itse asiassa koko sarja on ihan käsittämättömän huonosti kirjoitettu, ja kaikki henkilöhahmot ohuita ja kiinnostavia kuin vessapaperi, johon on painettu rakkausrunoja. Ja se on ihan kauhea sääli, sillä Twelve Hawksilla on paljon ja tärkeää sanottavaa siitä, miten yhteiskunta on jossain määrin koko ajan luisumassa kohti kontrolloitua vankilaa, jossa vapaudesta luovutaan turvallisuuden nimissä. Ja jos Twelve Hawks olisi sattumalta erityisen hyvä kirjailija, näillä kirjoilla voisi olla laajempaakin painoarvoa - mutta Twelve Hawksin tapa käsitellä aihetta on hienovarainen vähän samaan tapaan kuin megafonilla korvaan huudettu komento on.

Arvokysymys, tiedän, mutta minusta aiheista, joista Twelve Hawks kirjoittaa, pitäisi puhua paljon enemmän. En itse usko, että turvallisuuden tulisi olla se johtotähti jonka mukaan elämä muutoin rakennetaan, ja pelkään, että jos sen annetaan sellaisena toimia, elämme kaikki kohta vankilassa jossa "viattomilla ei ole mitään salattavaa" tai jossa lasten liikkeiden jatkuva seuranta (luottamuksen sijaan) on ihan normaalia ja hyvän vanhemman piirre, sillä mitä tahansahan voi tapahtua ja joka puskassa vaanii vaara.

Ärh.

The Alchemy of Stone

Jostain syystä kuvittelin - minä ja kuvitelmani - että Ekaterina Sedian The Alchemy of Stone on jatkoa aiemmin ilmestyneelle The Secret History of Moscow:lle, mutta ei se tietenkään ollut. TAoS olisi ollut viime vuoden paras äänikirja, jos olisin saanut sen kuunneltua viime vuonna, ja nyt se taistelee tämän vuoden parhaan äänikirjan tittelistä toistaiseksi vain Mira Grantin Feedin kanssa, josta lisää myöhemmin.

 

The Alchemy of Stone kertoo Mattiesta, joka on elävä kone - automaatti, joka on itsenäistynyt elämään ilman tekijäänsä ja isäntäänsä mekaanikko Loharria, ja harjoittaa alkemistin ammattia. Mattie suostuu auttamaan kaupungin gargoyleja, jotka ovat kuolemassa, mutta tempautuu mukaan mekaanikkojen ja alkemistien väliseen valtataisteluun. Samalla Mattiella on oma kamppailunsa käytävänä; hän haluaa löytää paikkansa maailmasta, paikkansa naisena ja päästä lopullisesti irti kontrolloivasta Loharrista.

TAoS oli ... en tiedä. Miten sen nyt sanoisi. Koskettava. Huikea. Rakastin steampunk-otetta, joka kirjassa oli, rakastin levotonta ilmapiiriä joka Mattien kotikaupungissa vallitsi, rakastin sitä, miten Sedia ei selittänyt tai kertonut kaikkea, minkä kaupungista tai Mattien elämästä tiesi. Mattie oli päähenkilönä todella onnistunut; viileä robotti, mutta tarpeeksi inhimillinen, oman identiteettinsä kanssa kamppaileva. Minulle TAoS onnistui olemaan silkkaa taikaa.

Sitäpaitsi äänikirjana TAoS oli todella hyvä; lukija Eileen Stevens sopi kirjan tunnelmaan täydellisesti - tai saattoi jopa omalta osaltaan luoda synkkää, hieman pahaenteistä tunnelmaa. Olisikin oikeastaan hauska tietää, onko TAoS ihan yhtä vaikuttava itse luettuna.

Palimpsest

Eka Catherynne M. Valentelta lukemani kirja, The Labyrinth, oli jotenkin hankala, koska - suoraan sanottuna - en jaksanut keskittyä niin surrealistiseen kirjaan. Se vaikutti hieman huuruiselta unelta (ja kun sanon "huuruiselta", ajattelen jotain happopäätä) - mutta se oli kyllä erittäin kaunis huuruinen uni. Labyrinthista ei kuitenkaan jäänyt sellainen olo, että tätä lisää ja vähän äkkiä. Siksipä kirjastosta roudaamani Palimpsestin lukeminen hieman jänskätti.

Jänskätti kyllä ihan suotta. Palimpsest oli selkeämpi, mutta silti surrealistinen. Kaunis, ja vähän likainenkin. Palimpsest on kaupunki, johon pääsee vain unissaan, ja vain harrastettuaan seksiä jonkun kanssa, joka voi sinne viedä. Kuka tahansa kerran Palimpsestissa käynyt voi viedä sinne jonkun toisen, mutta omituista kaupunkiaan kiihkeästi rakastavat ihmiset haluavat sinne itse eivätkä juuri tee palveluksia noviiseille. Vaan miten neljä matkalaista, eri puolilta maata, voisivat muuttaa Palimpsestiin pysyvästi?

Palimpsest oli hieno. Kirjan vaikuttavuus tuli jotenkin juuri siitä, että siinä näyttäytyi niin monta puolta elämästä; kuvatessaan ihmisten epätoivoa se oli rohkeasti ruma, mutta välillä se oli myös henkeäsalpaavan kaunis ja fantastinen. Olen todella iloinen siitä, että kirjahyllyssä odottaa hieman lisää Valentea, ja sitä tulee varmaan vielä lisääkin hankittua.

Muuten; jos elättelisin jotain kirjallisia haavekuvia, olisin ehkä hieman katkera siitä, että ikäiseni Valente kirjoittaa tällaisia kirjoja. Onneksi en elättele, ja voin nauttia Valenten tuotannosta täysillä.