TLAoK on Joe Abercrombien kirjoittama, ja tosiaan sarjansa viimeinen osa. Sarjan jokaista osaa on luonnehtinut irvokas huumori ja ensimmäisten sadan sivun takkuilu ja jos rakastaa pitkiä fantasiasarjoja, joissa veri roiskuu ja jotka loppuvat töksähdellen, tämä sopii kuin nenä päähän.
Sitten luin Brucen elämäkerran, jota on paiskattu viehättävällä nimellä "Bruce Springsteen : Pomon tarina : 1972 -2004". Sen on kirjoittanut Dave Marsh, eikä se nyt ole ihan niin hieno, mutta ei niin huonokaan. Siihen oli yhdistetty kaksi kirjaa ja kaikkineen elämys oli ehkä hieman raskas, mutta antoi kyllä sekä kontekstia musiikille että lähihistoriallista näkemystä. Puhumattakaan siitä entistäkin vahvemmasta fiiliksestä, että pitää ostaa koko Brucen tuotanto. Vituittaa, kun tulee noi keikat niin kalliiksi.
391 sisältää aikamatkailua, hillittömän sympaattisella tavalla. Olin jotenkin tosi vaikuttunut, koska ... jotenkin pelkäsin, että kirja olisi ollut kovin kotikutoinen (en minä sille mitään voi, että kotimaiset teokset tuntuvat välillä siltä) mutta ei se ollutkaan, ei yhtään. Toimiva itsenäinen kokonaisuus joka kaiken lisäksi onnistui tekemään kuvaamansa historiallisen pätkän elävän oloiseksi.
Midnighters-sarjan luin loppuun kesällä, ekan osan (Midnight Hour) olin lukenut jo aikaisemmin. Nyt siis vuorossa Touching Darkness ja Blue Noon. Midnightersin juju on siinä, että eräässä keskilännen pikkukaupungissa tarpeeksi lähellä keskiyötä syntyneillä on ylimääräinen, 25. tunti - ja joitakin erityiskykyjä.
Nick Mamatasin Under My Roof oli lähtökohdiltaan tosi hykerryttävä (pikkupojan isä rakentaa oman atomipommin pihalleen puutarhakääpiön sisään ja julistaa tonttinsa itsenäiseksi valtioksi ja niin juuri minäkin tekisin jos asuisin Yhdysvalloissa, etenkin jos kävisi niin että jollain kirotulla keinolla Sarah Palin nousisi valtaan bannaamaan kirjoja - no, se siitä) mutta sitten jotenkin kirja lössähti täysin. Ainakin omien muistikuvieni mukaan.
Tämän kesän annos oli nimeltään Mother Aegypt, joka on novellikokoelma. Siinä tavataan pariinkin kertaan Lord Ermenwyr, johon hurmaannuin Anvil of the World -kirjan yhteydessä. Lisäksi yksi novelleista liittyy Bakerin Company-sarjaan. Muut ovat muilla tavoin ehdottomasti lukemisen arvoisia.
David Wellingtonin kirja Monster Island on zomppikirja, ja sellaisenaan tietenkin varsin viehättävä. Tosin hetkittäin tulee vähän sellainen olo, että Walking Dead -sarjikset olisivat ehkä riittäneet, eikä zombieissa ole välttämättä sisältöä 3:n kirjan mittaiseen sarjaan - mutta sitten muistaa, että tässä nyt puhutaan zombieista voi hyvä isä sentään. Ja zombiet - gotta love 'em.
The Circus of Dr. Lao on mainio. Sirkus saapuu pieneen amerikkalaiseen kaupunkiin mukanaan ihmeitä sieltä täältä: on satyyri, meduusa, rok-linnun poikanen, yksisarvinen ja ihmissusi, joitakin mainitakseni. On sirkuksen riemastuttavaa väkeä, joista ilahduttavin on välillä kaunopuheinen, sivistynyt ja mystinen, välillä huonoa englantia puhuva, aikansa stereotyyppiseltä kiinalaiselta vaikuttava sirkuksen johtaja Dr. Lao. Ja tietenkin yleisö, pikkukaupungin asukkaat jotka suhtautuvat näkemiinsä ihmeisiin kuka mitenkin, mutta joiden tarinat ja hahmot on aina kuvattu erinomaisen hyvin.
Snake Agent sijoittuu johonkin lähitulevaisuuteen, aikaan jossa kokonaisista kaupungeista on tehty franchising-konsepteja. Singapore 3:ssa (muistaakseni) asustaa etsivä, joka on vastuussa poliisisuhteiden ylläpidosta Taivaan ja Helvetin välillä. Vaan nyt näyttää siltä, että käynnissä on laiton sielukauppa.
NoK on sarjan tyyliin myös muokattu muotoon "tiiliskivi", mikä suppeamman sisällön johdosta tarkoittaa selkokielisiin kirjoihin sopivaa fonttia ja nopeaa lukuvauhtia. Se onkin hyvä, sillä parasta, mitä kirjasta voin sanoa on, ettei sen kanssa ainakaan kovin pitkään tarvitse tuhlata aikaa.
Luin kirjan kuitenkin laiskuuden iskiessä suomeksi. Kanssanisäkäs oli pitänyt kirjasta kovasti. Minäkin pidin; päähenkilö lähtee tutkimaan lapsuutensa suosikkikirjailijan elämää ja inspiraationlähteitä ja löytää jännittäviä asioita penkoessaan kirjailijan kotikaupungissa. Tästä tuli ihan mieleen se, miten voimakkaasti sitä uppoaa joihinkin kirjoihin. Lapsena ehkä vielä voimakkaammin. Tai sitten ei.
Kirja perustuu tosiaan aika tiukasti sarjan jaksoihin, eikä nyt välttämättä sisällä mitään kovasti uutta jos on jotakuinkin selvillä siitä, että vihannekset ovat hyvästä ja kovat rasvat ei niinkään.
Ei se sitten sijoittunutkaan meren alle, vaan maan; päähenkilö asui luolamaisessa kaupungissa kuunsa pinnan alla. Pinta oli käytännössä asumiskelvoton auringon tappavan säteilyn vuoksi.
Minusta Darkland ei ollut ollenkaan pöllömpi, vaikkakin välillä aika karu (ts. kirjassa ollut seksi oli väkivaltaista, vaikkei sitä kauheasti ollutkaan.)
Ian Johnston kirjoitti joskus vuonna 1996 julkaistun elämäkerran Bad Seed, jossa on tietysti sellainen perustavanlaatuinen ongelma että se on 12 vuotta vanha ja täten siitä puuttuu ainakin 1 avioero ja 1 avioliitto - siis joista minä tiedän. Koska itse tutustuin Caven musiikkiin noin 11 vuotta sitten, tämä on tavallaan vähän sääli. Minä olisin halunnut tietään Totuuden Cavesta ja P. J. Harveysta.
Minä jos kuka ymmärrän vinkin, ja käytin seuraavat 1,5 vuorokautta Austerlitzin parissa. Se oli ehkä vähän turhan kova vauhti, mutta puolustuksekseni on sanottava, että kirja oli tosi kiehtova.
No, on sitä turhempaakin tullut ostettua.
Kuvittelen aikaisemmin lukeneeni McAuleylta kirjan Whole Wide World ja suhtautuneeni siihen koko lailla samoin. Siis "meh".
Se ei ollut lainkaan huono, jos nyt ei mikään ihan tajunnanräjäyttäjäkään.
