Niskaan putoava taivas

Laura Lähteenmäen Niskaan putoava taivas herätti kiinnostukseni Marjiksen tontilla. Kirja kertoo 14-vuotiaasta Teklasta, joka perheineen muuttaa North Endin kylään keskelle kylmintä talvea. (Meinasin kirjoittaa, että "keskelle hyytävää pakkasta", mutta arvatkaa vaan löysinkö melkein samat sanat tuosta Marjiksen tekstistä. Kyllä löysin. Omaperäisyys, sitä ei täältä löydy.)

No, Niskaan putoava taivas oli viihdyttävä nuortenromsku. Ilmastonmuutos oli kirjoitettu uskottavasti, mutta miljöö ei ollut aivan kuvittelemani kaltainen katastrofi: ihmisillä oli varaa ja mahdollisuuksia jopa luksustuotteisiin, jos kohta esimerkiksi liiallinen lihansyönti oli Lähteenmäen luomassa tulevaisuudessa melkoisen paheksuttua. Tykkäsin sekä ympäristön että yhteisön kuvauksesta.

Tekla oli uskottava teini-ikäinen, mutta kyllä tässä huomaa kuulkaa näkökulmansa muuttuneen. En saanut enää teini-ikäisestä kiukusta tarttumapintaa. Teklan äitiparan huolet koin sen sijaan hyvinkin koskettaviksi, vaikkeivät ne todellakaan kirjan keskiössä olleet. Jutussa on myös traaginen romanttinen kuvio, jonka lukija tietenkin tajuaa heti ja päähenkilö vasta kirjan lopussa - ei se nyt tietysti suuri synti ole, mutta itse kyllä muistelen teininä olleeni niin epävarma, että olisin luultavasti käynyt läpi kaikki pahimmat vaihtoehdot aiheesta "poikaystävä jäi kauas" ja Lähteenmäen juonenkäänne olisi ollut vasta sen listan alussa. Siksipä päähenkilöiden hitaus tällaisissa tapauksissa jaksaa aina vähän yllättää.

Kirjan sydäntäsärkevin puoli on Teklan pikkuveli - väänsin melkein itkua huonosti uuteen ympäristöön sopeutuneen laihan pienen pojan vierellä. En tiedä, oliko kuvaus oikeasti niin koskettava (enkä tarkalleen ottaen muista, oliko Kauri laiha ja pieni), mutta tämä nyt osui isosiskonvaistoihini melkoisen kipeästi.

Kaiken kaikkiaan vallan onnistunut teos, vaikken - nyyh - näköjään enää olekaan teini.

The Long Look

I aten't dead. Olen mökillä, enkä jaksa useinkaan hankkiutua koneelle (joita täällä toki piisaa, olemme moderni internetajan perhe) mutta nyt, nyt ... vihdoin voi urheilukisojen varjolla paeta hellettä ja blogata.

Richard Parksin esikoisteoksella The Long Look on ehkä maailman ankein kansi. Katsokaa nyt:

Ankeus.

Kannesta huolimatta sisältö on oikein toimiva, yllättävää sinänsä. Kirja on fantasiaa, mutta jostain syystä fantastinen elementti ei lyö liiaksi naamalle (ehkä olen lukenut genreä jo niin paljon, että velhojen läsnäolo on minusta paatunutta realismia.)

Kirjassa velho nimeltä Tymon the Black järjestelee maailman asioita: heppu näkee välähdyksiä tulevaisuudesta, ja katastrofit estääkseen toimii välillä tavoilla, jotka muun maailman silmissä näyttävät helposti ikään kuin epäeettisiltä. Niin nytkin, kun pitää siepata prinsessa ja sen sellaista.

Lopputulema on siis se, että TLL on viihdyttävän seikkailun lisäksi myös katsaus erikoisen pahiksen sielunmaisemaan, ja vaikka kieltäydyn uskomasta, että esimerkiksi Sauron olisi ollut salaa vain sosiaalinen uudistaja, olihan tämä oikein virkistävä näkökanta. Muistaakseni myös ihan hauska.

Journeys

Ian R. MacLeodin tarinakokoelma Journeys tuli vihdoin, vihdoin kirjastoon. Ja oli kaiken sen eri laimean odotuksen arvoinen, tai ehkä vähän parempikin.

Kuten ehkä tunnettua, en rakasta novellikokoelmia aivan varauksetta, mutta Journeys toimi monin paikoin yllättävän hyvin. Tykkäsin unenomaisesta aloitustarinasta, joka kertoi mylläristä ja tuulista. En tykännyt tarinasta, jossa Englanti oli Mongolian keisarikunnan vallan alla; juttu oli yksinkertaisesti tylsä. Kokoelman pari lyhyempää tarinaa eivät olleet niin ytimekkäitä, että olisivat toimineet muutaman sivunsa varassa, mutta pitkähkö ja hyytävä The Camping Wainwrights jäi kalvamaan mieleen pidemmäksikin aikaa.

Kehtaa tätä siis punastumatta suositella.

Vaan nyt takaisin kesäkirjapinon luo. Lomareissulle intoa ja melkoista uhoa puhkuen ottamastani pinosta on luettu häkellyttävät 12,5% (eli yksi kirja), joten nyt on skarpattava. Etenkin, jos ikinä haluan palauttaa ne loputkin kirjastoon.

Anita

Anita on scifikirjailija Keith Robertsin 70-luvulla julkaisema kokoelma tarinoita Anita-nimisestä teini-ikäisestä noidasta. Kirja tuli tietoisuuteeni Audiblen kautta, jossa siitä oli tehty äänikirjaversio Neil Gaiman Presents -sarjassa.

Tämä kansi ei ole äänikirjan kansi, mutta tykkäsin tästä enemmän, eikä tässä lue missään Neil Gaiman.

Olen (tai ehkä en) tuonut täälläkin julki angstiani aiheesta Neil Gaiman, joten NGP-sarja ei suinkaan ollut mikään välitön suositus. Sanomattakin oli selvää, että kirja alkoi Gaimanin jorinalla äänikirjantekoprosessista - hermoni kiristyivät.

Sitten puikkoihin astui varsinainen lukija, Nicola Barber, joka (ärsytti myöntää) todella oli juuri niin hyvä kuin Gaiman oli luvannutkin.

Okei, itse kirja. Kyseessä on tosiaan setti löyhästi yhteenliittyviä tarinoita Anitasta ja hänen isoäidistään, joka toki on myös noita. Isoäidin hahmo on mainio, ja ajankuva 60- ja 70-lukujen Englannista on ihan huikea. Kirjaa kuunteli siksi eri mielellään. Anita hahmona oli myös ihan sympaattinen.

Kaikkiin tarinoihin en jaksanut keskittyä aivan täysillä ja muutamassa Anita teki jotain niin hiuksianostattavan kauheaa*, etten noina hetkinä oikein osannut nauttia kuuntelukokemuksesta, mutta muutoin kirja kyllä oli vallan mainio. Gaiman oli oikeassa. Taas ärsyttää.

* Ihmisten lähettäminen keskiajalle toimivien antibioottikuurien ulottumattomiin koska heillä on "keskiaikaiset kasvot" - WTF?

Emperor

Stephen Baxterin Emperor käsittelee Rooman vallan aikaista Britanniaa ja sitä, miten paikalliset ja roomalaiset asukkaat pyrkivät etenemään yhteiskunnassa - ja edistämään mystisen ennustuksen toteutumista.

Kirjassa rakennetaan Hadrianuksen muuria ja yritetään useampaan otteeseen surmata visiitillä oleva caesar. Kolmessasadassa sivussa käydään läpi noin neljänsadan vuoden ajanjakso ja useamman henkilön näkökulma.

Tykkäsin kirjassa Rooman valtakunnan kuvauksesta (olletikin, että lähinnä pysyttiin Brittein saarilla) ja sikäli lukemani oli oikein kiehtovaa. Valitettavasti käsitykseni alueen historiasta etenkin Rooman vallan ajalta on siksi hutera, etten juurikaan pystynyt arvailemaan, missä vaihtoehtoinen historia korvasi todellisen. Wikipediahan sen tietenkin olisi kertonut, mutta kyllä menee kaunokirjallinen kokemus moisessa pilalle.

Wikipedia kuitenkin kertoi sen verran, kun jälkikäteen asiaa tutkiskelin, että sarja pohtii sitä, miten vaihtoehtoisesta menneisyydestä päästään tulevaisuudesta käsin tapahtuvien interventioiden (eli sen ennustuksen) kautta nykyhetkeen. Yritän olla ajattelematta tuota liiaksi, sillä a) kuolen kohta nauruun ja b) voihan olla, että Baxterilla on tähän kaikkeen jokin syy. Tirsk.

Teksti ei ollut mukaansatempaavinta mahdollista, mutta ei missään nimessä myöskään lukukelvotonta. Aion lukea jatko-osatkin siinä toivossa, että tunnistan jostain edes yhden kohdan, joka on historiana sitä vaihtoehtoa.

Kuolemattomien kaarti

Aamuvirkun yksisarvisen tontilla tulin jo todenneeksi, ettei Steph Swainstonin Kuolemattomien kaarti ollut minusta yhtään niin vaikuttava kuin Tähtivaeltajan Jerrmanista.

Kokemus jäi silti kintsusti plussan puolelle, sillä edellinen (jo ennen sivukirjastoaikoja) lukemani Swainston (Kk:n jatko-osa, tietty) jätti herkkään mieleeni pysyväisluonteisen epäluulon joka aktivoituu, kun näen nimen "Swainston". Kuolemattomien kaarti oli parempi, onneksi.

Juonesta sen verran, että päähenkilö Jant taistelee addiktionsa kanssa uskottavasti ja (muiden keisarikunnan lahjakkaiden kuolemattomien kanssa) valtakunnan vallanneita turilaita vastaan epäkiinnostavasti.

Jälkikäteen pohdittuna juuri addiktion kuvaukset olivat kirjan parasta ja kiinnostavinta antia, mutta Jantin tripit ja kaikenlaisen sinänsä ihan toimivan ja kiinnostavan henkilöiden välisen vuorovaikutuksen katkaisi milloin mikäkin taistelu. En jaksa sotakuvauksia juurikaan; jos tekään että jaksa, tässä Kuolemattomien kaartin taistelut tiivistettynä: joku joukko hyökkää johonkin, toinen joukko linnoittautuu muurin taakse, jossain pettää valli ja joltakulta purraan jalka irti. Krooh, yäk, pyyh.

Swainstonin proosassa on myös joku elementti, josta en oikein saa otetta - tai innostuttua. Jatkamme Stephin kanssa tästedes elämää erillämme; hän kirjoittaa muille lukijoille, ja se on ihan ok.

Kustantajan kanssa minulla sen sijaan on turilas kynittävänä: onko kirjan nimi "Kuolemattomien kaarti" vai "Sotamme vuosi"? PÄÄTTÄKÄÄ.

Soft Apocalypse

Artsi kaipaili paranormaalia mutuhuttua (ilmeisesti ei kuitenkaan paranormaalia romantiikkaa) eikä vieläkään saa haluamaansa, sillä nyt siitä Will McIntoshin tulevaisuusvisiosta Soft Apocalypse, josta jo aiemmin mainitsin.

McIntoshin kirja alkaa pehmeästi: työttömyys Jenkkilässä huitelee useissa kymmenissä prosenteissa ja akateeminen uustyötön ja kertojamme Jasper yrittää osallistua pienen modernin heimonsa ylläpitoon. Vaikeaa se on, kun ei ole työtä tahi asuntoa ja yhteiskuntarakenne murenee ympäriltä. Myöhemmin kirjassa homma menee scifimmäksi ekoterroristien kasvattaman superbambun ja kummallisten räätälöityjen virusten myötä - ja siinä vaiheessa kirja menettää valitettavasti osan hohdostaan.

Alku oli nimittäin hyytävä kaikessa uskottavuudessaan. SA oli pelottavan osuva - oli helppoa nähdä, miten nopeasti tuollaiseen tilaan voisi luisua. (Bloggaajanne alkoi jopa miettiä, josko tässä vaiheessa olisi fiksua pyrkiä lääkikseen noin niinku oman yhteiskunnallisen tarpeellisuutensa turvaamisen nimissä.) Vettä keräävät ja ruokaa ja töitä kerjäävät tai tuulella generoituun sähköön vaihtavat heimon jäsenet tulivat lähelle.

Kun kirja siirtyy kauemmaksi tulevaisuuteen, homma hieman lätistyy - ehkä väistämättäkin. Alku on niin lähellä ja niin mahdollinen, että siirtyminen siitä kauemmaksi lähes väistämättä vie jännitteestä jotain pois. Lisäksi kirjan vahvuus on ehkä juuri siinä, että - toisin kuin monissa dystopiakuvauksissa - se kuvaa siirtymäkautta. Tässä mielessä on ehkä hieman sääli, että McIntosh kiihdyttää vauhdilla myös kohti siirtymän lopputulosta.

Ei kirjan loppu kuitenkaan toivoton ole, onpahan vain scifimpi ja kaukaisempi. Kehtaan siis hyvinkin suositella.

The Tiger's Wife

Argh, argh, argh. Kirja, josta en millään osaa kirjoittaa mitään - en, ja jos yritän, siitä tulee vain sitä kirjablogeissa pikavauhtia kuuluisaksi muuttunutta mutuhuttua ... vaan mitäpä tuosta. Mutuhuttua teille on täällä ylpeänä tarjoiltu jo hieman yli neljä vuotta, joten samalla saralla jatketaan.

Téa Obrehtin The Tiger's Wife (tämä on muuten suomennettukin) oli juuri sellainen raivostuttavan onnistunut romsku, jonka kirjoittajan ei missään nimessä tulisi olla lukijaa nuorempi, mutta kun tässä näitä ikävuosia kertyy, tämä vaatimus täyttynee harvemmin ja harvemmin. Ja olkoon, jos kerran tällaisia kirjoja kirjoittavat, samperin teinit.

Obrehtin kirjassa liikutaan Balkanilla ja kuullaan kuinka nuori lääkärinainen kertoo hiljattain kuolleen isoisänsä tarinan monen mutkan kautta polveillen. Ja lämpimästi kertookin. En tiennyt, mitä kirjalta odottaa, joten se, miten lumoavia ja maagisia Obrehtin kertomukset ja harvakseltaan (ainakin allekirjoittaneen lukemassa) kirjallisuudessa fiittaavan seudun kuvaus olivat, pääsi oikeastaan hieman yllättämään. Obreht kuljettaa tarinaa vaivattomasti entisen Jugoslavian alueen sodasta vanhoihin taruihin, ja saa kaiken tuntumaan yhtä vaivattomalta.

En oikeastaan halua antaa mitään juoniyhteenvetoa, koska jollakin tavalla sellainen tuntuu erityisen turhalta juuri tämän kirjan kohdalla. Juoni on muutenkin minusta yliarvostettu piirre kirjassa, ja Obrehtin teos ei ollut niinkään juonivetoinen kuin heittäytymään kutsuva. Ainakin minulle.

The Hound of the D'Urbervilles

The Hound of the D'Urbervilles oli ensitutustumiseni Kim Newmaniin ja myös - koska Doylenkin tuotanto on tuttua vain kuulopuheiden perusteella - professori James Moriartyyn.

THofD'U:issa kertojana toimii Sebastian Moran, joka (sen lisäksi siis, että on myös Doylen luomus) kertoo seikkailuistaan Lontoon alamaailmassa professori Moriartyn kanssa. Eräänlainen käänteinen Sherlock Holmes -tarina siis. Kirja koostuu useammasta lyhyestä tarinasta ... joista harmikseni noin puolet soljui oikein nätisti ohi korvien. En tiedä, olinko tässä keväällä tavallistakin hajamielisempi, vai eikö tämä Newmanin opus oikein kääntynyt äänikirjaksi, mutta kun kirja loppui, olin oikeastaan hieman pahoillani omasta huonosta keskittymisestäni.

Se, mitä kirjasta kuulin, oli hauskaa ja toimi paikoin erinomaisesti - paikoin oli kuitenkin ehkä jopa hieman tylsää. Epäilen kuitenkin, että kirjaan olisi ollut helpompi keskittyä, jos sen olisi lukenut kuuntelemisen sijaan, enkä nyt oikein tiedä, pitäisikö tässä ottaa ja hankkia kirja vielä paperisenakin versiona ... entäs, jos se ei parane? Vaihtoehto 2: luen tämän uudestaan kunhan olen ensin tehnyt taustatyön, ie. lukenut Sherlock Holmes -tarinat. Niin, se voisi olla ehkä vielä parempi ratkaisu.

Epämääräisestä fiiliksestä johtuen jätän numeerisen arvion antamatta.

Otin riskin: The Age of Absurdity

Teen taas pienen aikahypyn ja kirjoitan teoksesta, jonka sain päätökseen noin minuutti sitten: Michael Foleyn The Age of Absurdity: Why Modern Life Makes It Hard to Be Happy. (Ei tässä mitään ajatteluaikaa tarvita!)

Kirja päätyi lukupinooni Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen kautta Booksylta, jota kohta muistan vastahaasteella (kunhan nyt vain ensin keksisin, mikä se on. Tämän jälkeen rima on korkealla, toden totta.)

Booksy oli oikeassa: The Age of Absurdity on sekä sairaan hauska että sairaan fiksu. Se saattoi sekä pilata että pelastaa elämäni, katsotaan nyt.

Foley kirjoittaa intohimoisesti nykyajasta ja siitä, miten tämä aika, jossa elämme, johtaa - ehkä kaikkia menneitä aikoja enemmän - tilanteeseen, jossa kaikkea on tarjolla, mutta mikään ei tee onnelliseksi. Kirja on täynnä asiaa ollakseen aika lyhyt, ja etenkin alkupuolella sitä asiaa tarjoillaan melkoisen henkeäsalpaavalla vauhdilla - joitakin juttuja olisi mielellään pohtinut jo alussa hieman hitaammin.

Keskeinen teema kirjassa on odotuksessa eläminen: se, miten ihan kohta tulossa oleva asia on parempi kuin mikään, mitä tähän asti on nähty. Ehkäpä täydellinen, sillä kun odotuksen kohde ei ole realisoitunut, se voi olla mitä vain ja kaikkea. Todellisuus ei tietenkään ikinä ole mitä vain ja kaikkea, joten yleisesti ottaen odotuksessa jatkuvasti elävälle kaikki on pettymystä: ostoksista saa iloa täsmälleen siihen asti, että ne on maksanut; lomallakin pitää huolehtia kotitöistä ja mukana kuvioissa on luultavasti paarmoja; uusi projekti, työ tai puolisokin paljastuvat vain maallisiksi ja niin edelleen. Potentiaali on siis pahimmillaan ansa, jossa mikään todellinen ei pärjää vertailussa mahdollisuuksia vasten.

Odotuksessa elämisellä on paljon kerrannaisvaikutuksia, joihin suosittelen kaikkia perehtymään itse kirjan parissa.

Itseäni kosketti erityisesti Foleyn pohdinta siitä, miten ... no, miten olla elossa aikuisten maailmassa. Foley puhuu paljon siitä, miten (sen lisäksi, että luopuu jatkuvasta odotuksessa elämisestä) on syytä kääntää tarkka vikoja etsivä katseensa sisäänpäin ja tunnistaa (tai edes yrittää tunnistaa, vaikeaahan se tietenkin on) ne impulssit, joiden kontrolloimattomuus tuppaa johtamaan onnettomaan oloon. Tällaisia impulsseja ovat esimerkiksi oletukset siitä, että lähtökohtaisesti on ansainnut jotain (loman, huomiota, parempia työtehtäviä, enemmän liksaa) tai siitä, että kaiken tulisi olla helppoa.

Helppous onkin Foleyn mielestä varsinainen ansa: kaikki arvokas on vaikeaa. Työ ja ponnistelu ovat oma palkintonsa ja täyttymys voidaan löytää vain niiden kautta - lahjana syliin tipahtaneita asioita on vaikea arvostaa. Onnellisen elämän salaisuus on löydettävä itse (ja kuten Foley huomauttaa, jos oman elämänsä suuntaa ei valitse itse, luultavasti sen valitsee joku muu - ja mikä pahinta, silloin tulee luultavasti omaksuneeksi kaikkein keskiarvoisimman aikalaisvision.)

Itse kiinnostuin valtavasti, se on myönnettävä, kirjassa läpikäydyistä Buddhan ajatuksista, mutta ilahduin myös siitä että ilmeisesti ev.lut. -seurakuntamme nokkahenkilö (jota olen aina pitänyt melkoisen hyvänä tyyppinä) on myös antanut tiukkoja ohjeita siitä, miten maailmassa olisi hyvä elää. Eivätkä Buddhan ja Jeesuksen ohjeet ole lopulta kovinkaan kaukana toisistaan. Foley puhuu myös stoalaisista, joiden elämänohjeet kuulostavat ainakin omiin korviini viisailta:

The key Stoic virtue is detachment - if it is not possible to influence the world, it is at least possible to moderate the world's influence on the self - but the purpose of this detachment is understanding rather than contempt. (s. 43)

Foley tarjoaa myös ihan konkreettisia ohjeita siitä, miten voi elää onnellisemmin. En toista niitä tässä, koska epäilen, etteivät ohjeet itsessään ole aivan niin tärkeitä kuin ne ajatukset, joiden nojalla ohjeisiin on päädytty, mutta eräs avainelementti onnellisempaan elämään ei suinkaan Foleyn mukaan ole vaihtoehtojen runsaus tai niiden lisääminen. Tämän ovat muutkin ajattelijat huomanneet: muistelkaa vain uivan teatterin puvustamossa masentuvaa Niiskuneitiä Janssonin kirjassa Vaarallinen juhannus - Niiskuneiti ei osaa valita sopivaa mekkoa, koska vaihtoehtoja on aivan liikaa.)

Kerron nyt vielä kuitenkin siitä, miten kirja saattoi joko pilata tai pelastaa elämäni. Eräänä päivänä juhannuksen jälkeen lähdin melkoisen kärttyisissä fiiliksissä kävelylle koiran kanssa ilman puhelinta. Ei nyt mennä siihen, miksi olin kärttyisä; se oli typerää.

Kesken kävelylenkin alitajunnasta leijaili eräs kohta Foleyn tekstistä:

The beauty of taking offence is that the threats of the bully can be presented as the protests of the victim so that the ego can bask in virtue while the id exults in aggression. The arbitrariness is also appealing. Anyone can decide to take offence at anything and this ever-present potential creates a climate of fear satisfying to bullies. (s. 33) *

Kävi jotakuinkin kuten Foley oli ennustanut: oikeamielinen raivo lätsähti pikkumaiseksi kiukutteluksi kuin puhkaistu ilmapallo. Se tietysti turhautti. Niinkin hyvä kiukku kun oli ollut päällä! Kaikki on pilalla. Toisaalta se tietenkin vapautti, joten ehkä todella on niin, että kun luopuu (turhan kiukuttelun tarjoamasta) välittömästä tyydytyksestä voi ajan kanssa saada jotain enemmän.

Okei, eihän turhasta vihamielisyydestä pääseminen varmasti ainakaan pilaa elämää, vaikka lähin pikkumainen tyydytys pilalla olisikin. Pelastamisen puolella ollaan pitkälti.

Kirjassa on paljon ajattelemista, ja paljon aion ajatellakin. Ongelma on kuitenkin siinä, että työ on loputonta eikä laakereillaan ole varaa jäädä lepäilemään. Vaikka tunnistin itsessäni Foleyn avulla yhtä sun toista, lopulta mieleen jäi kaivelemaan fiilis siitä, että toistaiseksi (ja ehkä koko elämäni) vain rapsuttelen pintaa kuvitellen pohtivani asioita kovinkin syvällisesti. Vaan ei kai se auta kuin reippaasti muistaa haastaa itsensä silloin tällöin.

Kiitos, Booksy.

* Tästä loukkaantumisen hauskuudesta toimii muuten hyvänä esimerkkinä juhannustanssigate, joka onnistuu vääntämään sinänsä hyvän asian irvokkaaksi ajatuspoliisitoiminnaksi. Apua. 

Scrivener's Moon

Se, että luin Philip Reeven Scrivener's Moonin kertoo luultavasti ihan liikaa siitä, miten addikoitunut olen erilaisiin listoihin ja suosituksiin. Lisäksi havaitsin taas kerran olevani hieman hajamielinen - luulin lukevani jatko-osaa Fever Crumbille, mutta kyseessä olikin sarjan päätösosa. Välissä olisi ollut hyvinkin yksi osa - ellei enemmänkin.

Vaan mitäs tuosta, Reeve kyllä kertaa sarjan aiemmat tapahtumat ihailtavan yksityiskohtaisesti.

SM siis jatkaa Fever Crumbin tarinaa jossain hamassa tulevaisuudessa, paikassa jossa hienompien asuntojen lattiat ovat iPodeilla kivettyjä. Skippaan juonikuvauksen, koska se oli minusta vähän turhan säntäilypainotteinen, ja siirryn siihen, miksei Reeve oikein ikinä tunnu kolahtavan allekirjoittaneeseen täysillä. Sillä jos tyypillä on visio, jossa lattioita kivetään iPodeilla, pitäisihän siitä tulla kerrassaan mukaansatempaavaa kirjallisuutta, vai mitä?

Reeven tulevaisuus on aika synkkä ja tomuinen, ja kaikesta häneltä lukemastani välittyy väistämättä fiilis siitä, ettei herra juuri välitä ihmisistä. Hyvä on, ei kai meistä kukaan välitä ihmisistä aina, mutta Reeve (vaikka ehkä onkin lähinnä realisti) saa ainakin itseni enimmäkseen masentumaan synkällä näkemyksellään siitä, mihin ihmiskunta oikeastaan kelpaa. Kirja on dystopiakuvaus, jonka aito ahdistavuus kumpuaa ehkä siitä, että kirjassa kukaan ei ole vallassa - kukaan ei hanskaa yhtään mitään, vaan kaikki ovat yhtä peloissaan johtajista aina alimpiin duunareihin. Tiedon ja ymmärryksen rapautuminen ovat asioita, jotka Reeven yhteiskunnassa ovat arkipäivää, ja vaikka kirjailija sitä selvästi suree, hän myös tuntuu pitävän murenemista jollain tavalla väistämättömänä. 

Niin, no, ehkä Reeven tuotanto masentaa minua siksi, että paikoin se tuntuu aivan liian realistiselta.

Kaikkein eniten Reeven tuotannossa kuitenkin harmittaa se ihmeen tuntu, josta en ainakaan itse saa kiinni - mutta jonka pitäisi jotenkin olla siinä, ihan nurkan takana ... eikä kuitenkaan ole.

Snuff

En saanut joululahjaksi jokavuotuista Pratchettiani. Herra Sivukirjasto oli sen kyllä kirjakaupassa nähnyt, mutta jättänyt ostamatta kun en ollut erikseen pyytänyt. Joulun jälkeen jätin sen itsekin ostamatta. Tuntui siltä, että meidän perheen rahallinen kontribuutio Pratchettien eläkerahastoon on jo reippaasti tehty. Ja kirjastostahan tämänkin sai.

Snuff kertoo komentaja Vimesista, joka joutuu lomalle.

Koska Snuff kertoo komentaja Vimesista, joka joutuu lomalle, on selvää, ettei loma ole loma (paitsi siinä mielessä, että välillä on mahdollisuus saada pekonia.) Luvassa rikollisuutta ja pohdintaa ihmisyydestä. Ei siis juurikaan mitään uutta Kiekkomaailman auringon alla. Pratchett on edelleen humaani, mutta minä lukijana kaipasin jo jotain muuta (vaikka, okei, pohdintaa ihmisyydestä tuskin koskaan voi olla liikaa. Mutta luullakseni kaipasin jo irtiottoa komentaja Vimesista. Siitäkin huolimatta, että jaamme syvän rakkauden pekonia kohtaan.)

Okei, huijasin. Oli kirjassa jotain uuttakin. Alzheimerin tautinsa vuoksi Pratchett kirjoittaa käsittääkseni kirjansa nykyään avustajalleen sanellen. Tämä näkyi, vaikka ehkä olisi pitänyt kuulua - epäilen, että Snuff olisi toiminut todella hyvin äänikirjana.

Miss Peregrine's Home for Peculiar Children

Suunnilleen kaikki sanomisen arvoinen Random Riggsin opuksesta Miss Peregrine's Home for Peculiar Children liekin jo sanottu, joten hyppään suoraan omiin fiiliksiini.

• Ammattitaitoisen vastarannankiiskin - bloggaajanne - opuksen valokuvat jättivät jääkylmäksi. Juttu tuntui kuvataidekouluprojektilta, jota aloittelin lukioiässä. Enkä tällä tarkoita, että "kuka tahansa olisi voinut tehdä tuon" - varmasti ei olisi, ja kun sanoin "aloittelin", todella tarkoitan aloittelua (kesken jäi viikossa, vaikka minä sentään laskin rimaa maan tasalle ja kaivelin kirjaston valokuvauskirjoja.) Tarkoitan, että minusta teoksen valokuvasato oli täsmälleen yhtä epäkiinnostavaa, sulkasatoista ja sekavaa kuin omani. Itse asiassa, koska teos oli osittain kirjoitettu kuvien ympärille, niistä tuntui olevan jopa aktiivisesti haittaa. Valokuvien selostaminen oli sekä ärsyttävää että (epäilen) kahlitsevaa sekä itse tekstin että juonen kannalta.
• Kirja on ihan muuta kuin mitä kannen synkeä valokuva lupaa - itse asiassa kyseessä on aika iisi nuorten romsku, jossa on aikaparadoksi. Aikaparadoksista tietänette mielipiteeni, joten ei siitä sen enempää. Juoni, joka oli jotakuinkin peruskauraa, ei ollut se, jonka halusin lukea, joten seikkailun vetävyyttä vähensi kärttyisä pettymyksen tunne.
• Kirjan neiti Peregrine oli hyytävä eukko. Aivan hirveä. Jos tälle jatkoa piisaa, soisin, että jatko-osissa keskityttäisiin neiti Peregrinen kerrassaan epäilyttäviin toimiin.

Niin että tavallaan joo, mutta sitten kuitenkaan ei. Helppolukuinen, sopivan viihdyttävä ja asetettuihin* odotuksiin kompastuva.

* Kirjan tai allekirjoittaneen toimesta asetettuihin odotuksiin. Syytän molempia.

Leviathan Wakes

Kysyin joskus kevättalvella, kiinnostaako herra Sivukirjastoa Daniel Abrahamin ja Ty Franckin yhteisteos Leviathan Wakes. Ei vähäjääkään, sain kuulla, joten hankin teoksen vain itselleni kirjastosta ja kävin kimppuun. Vaikea on herra Sivukirjastoa tästä moittiakaan - kirja vaikuttaa ensivilkaisulta olevan tismalleen yhden nälkävuoden mittainen.

Ei se oikeasti ollut kuin puolikas nälkävuosi, ja muutenkin kyseessä oli ihan pätevä avaruusoperetti, vai mitä ne nyt ovat.

Vaikken sinänsä kannen blurbanneen George R. R.:n kanssa  olekaan eri mieltä, tulkoon lähdekritiikin nimissä huomautettua, että hän kehaisee kavereidensa kirjaa.

Kovin miehinen teos sijoittuu kolonisoidulle aurinkokunnalle. Tähtiä ei ole valloitettu, mutta asteroidivyöhyke sen sijaan on - vallan keskipisteinä toimivien Maan ja Marsin ollessa lähellä sotaa sekä ulompien planeettojen että toistensa kanssa. Sitten eräs alus kaapataan, ja hommaan sekoittuvat sekä jäänkuljetusaluksen upseeri Jim Holden (jota miehekkäästi sukunimellä kirjan läpi kutsutaan) että Ceresillä työskentelevä paikallisen poliisinkorvikkeen edustaja Miller (jonka sukunimi on niin miehekkäästi kirjassa edustettuna, etten toden totta muista, oliko hänellä etunimeä laisin). Sen jälkeen juttuun kietoutuu paljon henkilökemiaa, planeettojen välistä politiikka, avaruuslentelyä ja jopa alien goota, eli ihan hyvin menee (lukijalla, aurinkokunnalla sen sijaan uhkaa mennä kehnosti.) Naisia, noita kummallisia syvän avaruuden olentoja, kirjassa ei juuri näy (mutta arvatkaa vaan, kutsutaanko sitä yhtä naissivuosan esittäjää sukunimellä? Hah.)

Pidin miljööstä kovasti, ja juonikin menetteli. Henkilökaarti sen sijaan oli hieman kliseistä - etenkin kärsivän kytän roolin hoiteleva Miller tuntuu niin kovin, kovin tutulta. Holden ja Miller eivät tule ilmeisesti tippaakaan toimeen, syystä, joka lukijalle jää hieman hämäräksi. Hieman skarppausta henkilöhahmojen luomisessa olisi voinut tehdä ns. gutaa.

Erinomaisen epäselvää: miksi sarjan kirjoittajakaksikolla on taiteilijanimi James S. A. Corey, kun kaikki kuitenkin tietävät, kenestä on kyse?

Daybreak Zero

Koska en usko vähästä, kuuntelin kuin kuuntelinkin Daybreak Zeron, tuon keskinkertaisen Directive 51:n jatko-osan.

Yhdysvaltain (kyllä, edelleen Yhdysvaltain, ei maailman) jälleenrakennukseen keskittyvä D0 on sekä parempi että huonompi kuin D51.

Parempi se on siksi, että se keskittyy siihen jälleenrakennuspuoleen: on kiehtovaa lukea siitä, miten yhteiskunta pyristelee jälleen jaloilleen teknologian lahottua ja keskellä poliittista kriisiä. Selkäpiitä karmivan kiehtovaa oli myöskin Daybreak-meemin toiminnan pohtiminen ja seuraaminen - vaikka siinä piili selkeästi kirjan scifein osa. Haluaisin niin mielelläni nyhtää teidän fiiliksiänne aiheesta, mutten kuitenkaan halua spoilata siltä varata, että joku muukin näihin erehtyy tutustumaan. Meemi (vai virukseksiko sitä tulisi sanoa) on kuitenkin kirjan parasta antia.

D0 kuitenkin myös toistaa D51:n ongelmista kaikki. Päähenkilöt eivät ole kiinnostavia itsessään (ja tämä on paljon sanottu tuoreehkolta äidiltä, kun keskeinen henkilögallerian jäsen jopa saa kirjassa vauvan) vaan pelkkiä ikkunoita tapahtumien keskelle. Sitäpaitsi kirja on välillä aivan leuat venähdyttävän tylsä. Mietin parikin kertaa kuunnellessani, miten tällaisesta aiheesta voikin saada aikaan jotain näin tylsää, mutta taito kai se on sekin.

Jos vuoden päästä kuuntelen väistämättä edessä olevan sarjan päätösosan, voitte kalauttaa minua päähän nanoteknologialla.

Minä ja nuori voima Nuoren Voiman Liiton kirjabloggaajatapaamisessa

Tuli kyläluutaolo. Koska samalla oli myös hengaa tyttären kanssa -olo, otin perheen nuoren voiman mukaan kirjabloggaajailtaan, jossa Nuoren Voiman Liitto esittäytyi kirjabloggaajille. Lisäksi oli sivumennen sanoen vähän pollea olo - en saa ikinä kutsuja mihinkään kustantamotapahtumiin, mutta nyt sentään tuli kutsu ihan oikean kirjallisuusasian pariin.

Nuoren Voiman Liitto on minulle tuttu lähinnä Nuori Voima -lehdestä, jota isäpuoleni silloin tällöin lehteilee. Eräs kappale on meilläkin hyllyssä, koska mun piti kerran lukea sieltä jotain, en muista enää mitä enkä lukenut kun oli kiire lukea kirjaa. Jostain syystä sekä lehti että liitto yhdistyvät päässäni myös selkeästi aikuisten kirjallisuuteen. Siis siihen kirjallisuuden lajiin, joka epätoivoisella äänensävyllä puuskahdetaan kohta parikymppiselle, joka halusi joululahjaksi glitterkantista fantasiaa. (Esimerkkilause: "Milloin sä oikeen rupeat lukemaan aikuisten kirjallisuutta?")

Koska olen lukenut Odysseuksen, olen mielestäni suorittanut aikuisten kirjallisuuden tämän elämän osalta, mutta arvatkaa mitä? Kai siinä kuitenkin oli jotain pointtia. En juuri piittaa glitterkantisesta fantasiasta enää (en tosin edes aio teeskennellä hylänneeni sitä täysin, muutoin kuitenkin löydän itseni lukemasta jotain todella tyylittömällä kannella varustettua metrossa heti juhannuksen jälkeen) ja siksipä aikuisten kirjallisuuteen keskittyvä tilaisuus tuntuikin ihan hyvältä.

Ja näkihän siellä tietenkin muitakin kirjabloggaajia! Ennen varsinaista ohjelmaa ehdin vaihtaa yllättäen kirjablogimaailmasta bongatun toverini Liisan ja Marjiksen kanssa ensifiilikset uudesta Ulysses-suomennoksesta. Näkemyksiksini tarjosin seuraavaa:

1. Hen-pronomini, just say no
2. Alaviitteet vaikuttivat oikeasti kiinnostavilta
3. Nakertavatko alaviitteet pohjan kaunokirjalliselta kokemukselta?

Varsinainen ohjelmaosio koostui runoudesta ja runoilija Pauliina Haasjoelle esitetyistä kysymyksistä. Kotimatkalla harkitsin vakavasti runouteen tutustumista, sillä runoilijan itsensä lukema esitys oli vallan maaginen. (Harkitsen yhä.)

Sen jälkeen NVL esitteli toimintaansa. Kesken toimintaesittelyn äitiyden velvollisuudet huomauttivat, että jos nyt lähdemme, emme myöhästy ihan tuntia lapsen nukkumaanmenoajasta. Kyläluuta murjotti.

Läksiäislahjaksi sain pari Nuori Voima -lehteä lisää. Pakettiin kuului myös Kritiikki-lehti viime syksyltä - sen kimppuun syöksyin ensimmäisenä, luvattiinhan kannessa sentään ruotia inhokkini Stephenie Meyerin teos. En ole vielä päässyt Meyeriin asti (jumituin hirnumaan Joan Frances Turnerin zomppiromsku Dustin arviolle) mutta selväksi kävi, että Kritiikki on hankkimisen arvoinen aviisi. Kirjoittajat tuntuvat todella tietävän, mistä kirjoittavat, ja se tekee lukemisesta eri kiehtovaa. (Tulkoon nyt mainittua, että alun kritiikkiä käsittelevässä kirjoituksessa upotaan syviin vesiin jo sivulla kolme, kun kuviin kiskotaan Emmanuel Levinasin filosofia. Myönsin itselleni irtopisteen siitä, että tiesin, kuka on Levinas, ja sata irtomiinusta siitä, etten vieläkään ole tutustunut tyypin ajatuksiin tarkemmin vaikka kymmenen vuoden ajan on ollut tarkoitus.)

Tähdet kuin tomua

Kirjastossa käyskentely on vaarallista, sieltä löytää liikaa kiinnostavaa luettavaa. Keväällä törmäsin Hämeenlinnan kirjastossa Isaac Asimov -käännökseen Tähdet kuin tomua ja päätin lukaista ensimmäisen Asimovini. Miksi aloittaa juuri tästä kirjasta? Sattumaa. Mutta ei ehkä täysin onnellista sattumaa, sillä nykylukijan (tahtoo sanoa minun) oli ehkä vaikea asettua kontekstin vaatimaan kunnioittavaan fiilikseen.

Kansikuva on kontekstiin sijoitettuna just sopiva.

Tähdet kuin tomua on täysiverinen avaruusseikkailu, jossa päähenkilö Biron Farrill yrittää selvittää, miten kostaa isänsä viheliäisille murhaajille - planeetta Tyrannian hallinnolle.

Luultavasti tämä ei tule olemaan viimeinenkään Asimovini, mutta en ollut kovin vaikuttunut. Kirjan juonikuvio ei tuntunut tuoreelta (tietenkään; epäilemättä sitä on toistettu ja taas toistettu ilmestymisen jälkeisinä vuosikymmeninä, eikä sitä varmaan Asimovkaan aivan itse kehittänyt), mutta sen kanssa olisi vielä ehkä voinut elää. Biron sen sijaan oli kyllä minusta melkoisen rasittava päähenkilöksi: itsekeskeinen ja itserakas, mutta kovin empatiakyvytön mulkku. Pardon my Klatchian. Aikansa tuote, epäilemättä, mutta ei minun silti tarvitse hänestä pitää.

Niin, ja sitten oli vielä se romanttinen kuvio, joka sai ainakin minut lähestulkoon repimään hiuksia päästäni. Naishahmo on käsittämätön suttura, joka todella sanoo ei kun tarkoittaa kyllä ja käyttäytyy muutenkin kuin eräät lapsuuteni Barbie-nukeista.

Kirjan ikä näkyykin minusta parhaiten juuri hahmoissa; avaruusajan vanhentunut teknologia ei minua niin häirinnyt. Koin Asimovin teknologiset ajatukset osin jopa yllättävänkin kiinnostavina. Sen sijaan yhteiskunnallinen asetelma ja eritoten sukupuoliroolien väkevyys huusivat silkkaa kampakeraamista kulttuuria.

The Hidden Goddess

Nykyään käy aika usein niin, että sarjan X aloitusosa, kirja A, päätyy Locuksen suosituksien listalle, joten luen sen. Jatko-osa, kirja B, ei päädy, joten sitä en muista lukea. Aikomuksenani murtautua tästä noidankehästä luin päättäväisesti M. K. Hobsonin The Hidden Goddessin, joka päättää The Native Starissa aloitetun tarinan.

Jatko-osassa valmistellaan sankaritar Emilyn ja Dreadnoughtin häitä New Yorkista käsin. Emilyä yritetään tunkea pikkuvaimon rooliin kiukulla joka suunnalta; tuleva puoliso johtaa instituuttia melkoisen poissaolevalla asenteella. Ykkösosan juonittelut jatkuvat kakkososassa, ja kauhea kohtalo odottaa Emilyä henkilökohtaisesti ja koko maailmaa yleisesti, mutta mikä vielä pahempaa, Emily alkaa epäillä kihlattunsa luonteen olevan koko lailla toisenlainen kuin tuohon asti oli kuvitellut.

Tämä oli selkeästi jatko-osa. Ei ihan yhtä raikas ja uusi kuin ykkösosa, ja Emilyn kirjan alun alistuminen yhteisön odotuksiin suorastaan hieman vitutti. Tykkäsin kuitenkin siitä, että Hobson saa kuin saakin homman järjelliseen pakettiin.

Yhteenvetona voisi ehkä sanoa, että tulipahan luettua.

The Dragon's Path

Daniel Abraham on takuulla (myöntää täytyy) viime vuosien kiinnostavimpia fantasiakirjailijoita. Vaikka uusin sarja kääntyy hieman perinteisemmille urille kuin edellinen, ei tämä The Dragon's Path missään nimessä ole mitä tyypillisin fantasiaromsku - sillä vaikka siinä onkin kauhea hämähäkkijumalatar, siinä on myös pankkiirityttö.

Olisitteko ikinä uskoneet, edes tässä eurokriisin tiimellyksessä, että pankkitoiminta voisi olla a) mielenkiintoista ja b) toimia fantasiakirjassa? En minäkään, enkä kaikilta osin pysynyt edes kärryillä, mutta Abraham onnistuu punomaan tämänkin osaksi kirjaansa.

Tarinaa käydään läpi useamman hahmon silmien läpi. On nuori, orpo Cithrin, jonka pitää viedä isohko aarre turvaan - ja joka päättää hoitaa homman ryöstämällä pankin. Tavallaan. Cithrinin karavaania pestautuu vartioimaan Marcus, legendojen sankari, joka on miehistöä vajaa - mutta onneksi kohdalle osuu näyttelijäseurue. Ja Geder, nuori aristokraatti, on filosofiasta kiinnostunut sotilaan irvikuva, jolta Cithrinin pitää paeta.

Ja jotenkin Abraham saa osittain näennäisen tylsistä aineksista (PANKKITOIMINTA!) melkoisen toimivan keitoksen. Toivottavasti tästä sarjasta tulee sen verran mainetta ja kunniaa, että Abraham saa jatkossa kirjoittaa just mitä huvittaa.

By Light Alone

Aikoinaan kehräsin riemusta Adam Robertsin Yellow Blue Tibian ääressä, mutta sittemmin meillä ei ole mennyt ihan kauhean hyvin. New Model Army ei tuottanut juurikaan spontaania iloa, enkä rrrrakstanut kauheasti tätä uusintakaan tuttavuutta. Mutta kyllä Robertsilla visioita piisaa!

By Light Alone kertoo siis yhteiskunnasta, jossa geenimodauksen ansiosta suurin osa ihmisistä saa energiansa auringon valosta hiuksiensa kautta. Ökyrikkaat sen sijaan ajelevat päänsä kaljuksi, nauttivat aitoa ruokaa ja irvailevat huonompiosaisille. Ja sitten rikkaan perheen tytär kidnapataan - mutta miksi, ja missä hän on, ja miksei kukaan tunnu auttavan hänen löytämisessään?

BLA on visionäärinen. Yhteiskunta, johon Roberts teoksensa sijoittaa, on uskottava - eivätkä auringosta energiaa poimivat kuontalot liiaksi venytä uskontaitoja nekään. Kirja on paikoin hyytävä, etenkin yhteiskunnallisen kuvauksen osalta...

...mutta myös henkilöhahmojen osalta. Kirja käy läpi osittain tyttärensä menettäneiden rikkaiden vanhempien fiiliksiä, osittain kadonneen tyttären tarinaa. Vanhemmat vaikuttavat olevan asenteineen jotakuinkin todella itsekkäitä kuusivuotiaita; tytär sen sijaan on kokemustensa vuoksi kylmä ja kova. On varmaan makuasia, onko kirjan päähenkilökaartista millään muotoa pakko pitää lukukokemuksen onnistumiseksi, mutta olen silti valmis väittämään, että pikaisen kuoleman toivominen jokaisen hahmon kohdalle ei paranna tilannetta.

Roberts kikkailee kielellä - eri näkökulmasta kirjoitetut tekstit on kirjoitettu hieman eri tavalla. Tämä ei minusta tuonut hommaan mitään lisää, mutta tuntuu pitkittävän kirjan viimeistä kolmannesta kohtuuttomasti.