Viisi vuotta, kymmenen parasta ja yksi Tähtivaeltaja

Sivukirjaston viisivuotissynttäri oli ja meni pari päivää sitten. Viisi vuotta. Järjetöntä. Tuntuu ainakin kahdeltatoista. Ja samalla myös siltä, että haluaisin liikuttua.

Viime vuonna lupasin hobittihenkisesti jotain kivaa viisivuotissynttäreille, mutta ei mennä siihen vielä. Kävin nimittäin niin, että sain Liisalta haasteen: mitkä ovat blogiajan 10 parasta kirjaa? Hahaa, joudutte lukemaan läpi koko retrospektiivini! Nyt se sormi pois sieltä hiiren vieritysnappulalta!

Tässä siis Sivukirjastokauden kymmenen parasta, jossain järjestyksenkaltaisessa:

1. James Joyce: Odysseus - kai tämän voisi ottaa mukaan vaikka autiolle saarelle. Yhä tuntuu siltä, että tästä saisi irti vaikka mitä.
2. Kevin Kelly: What Technology Wants. Taisi muuten olla Jörn Donner, joka juuri sanoi radiossa, että ihmisen tehtävä on ollut luoda teknologia. En lähde lausetta sen tarkemmin porkkaamaan, sillä monia varmaan nypiskelee fatalistinen asenne. Silti etenkin kaikkien meidän teknologiasta innostuneiden voisi olla hyvä pohdiskella asiaa satunnaisesti hieman tarkemminkin.
3. Joan Slonczewski: A Door into Ocean. Valtameriä ja suuria ajatuksia.
4. Patrick Ness: A Monster Calls. Nessin kirja on surullinen ja nuorille suunnattu, mutta silti yksi hienoimmista teksteistä ihmisyydestä ja tunteiden moninaisuudesta, joita olen lukenut. Terveellistä luettavaa myös aikuisille. Etenkin aikuisille. Kaikille.
5. Nick Harkaway: The Gone-Away World - Harkaway tuli ja yllätti aikanaan ihan takavasemmalta. Ihastuin niin, että jalat menivät alta (kirjaan, en kirjailijaan.)
6. Cory Doctorow: Little Brother. Pikkuveljeä tarvitaan kipeästi valvomaan isoveljen edesottamuksia. 
7. Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa. Ajoittain on tervettä pohdiskella omia valintojaan. A. Silfverberg näyttää tietä, tai ainakin kovin kivikkoista kinttupolkua.
8. Karen Lord: Redemption in Indigo. Oodi äänikirjalle - epäilen yhä, että tämä saattoi toimia äänikirjana jopa alkuperäisteosta paremmin.
9. Graham Joyce: How to Make Friends with Demons. Jaksan aina hämmästyä sitä, että Joyce jatkaa kirjallista uraansa yhä. Jos minä olisin kirjoittanut How to Make Friends with Demonsin, kuolisin (itse)tyytyväisenä. 
10. Hilary Mantel: Wolf Hall. Tämä voisi olla listalla korkeammallakin, mutta ei nyt ole, koska en jaksa jumpata näitä järjestyksiä.

Ja sitten juhlahommiin. Synttäreiden kunniaksi järjestän myös pienimuotoisen arvonnan:

Kaikki kommenttiboksiin jonkinlaisen tunnistettavan puumerkin ja kirjoitusnäytteen jättäneet osallistuvat Tähtivaeltajan vuosikerran arvontaan. Pysytte sitten kärryillä genren puuhasteluista. 

Edit. Näissä on kai tapana asettaa jokin viimeinen osallistumispäivä. Sovitaan, että arvonta suoritetaan 5.5., jos yhtään osallistujaa ilmaantuu.

Jos voittajalla Tähtivaeltaja kolisee jo luukusta, Sivukirjasto tarjoaa seuraavan vuoden. Sivukirjaston riippumatto haluaa lisäksi esittää seuraavan tiedoitteen: Tähtivaeltaja on omakustanteinen palkinto, ei sponsoroitu, ja valikoitui sen vuoksi, että pidän siitä itse.

The Folly of the World

Jesse Bullingtonin The Folly of the World oli hieman kaksijakoista luettavaa.

Se kertoo 1400-luvun Hollannista, tulvan aikaan. Täten se on kovin mutainen, enkä minä erityisemmin pidä mudasta. Melkein tuli kylmä jo lukiessa. Lisäksi se alkaa jotenkin kauhean kylmästi, siis ihmiset ovat kauhean kylmiä, meinasi tulla paha mieli.

Toisaalta se kuitenkin on melko riemastuttava seikkailu, jossa kolme sattumalta yhteen päätynyttä pikkurikollista yrittää saada haltuunsa aatelistittelin. Ja fantastisia elementtejä, niitäkin siinä on, vaikken tiedä, miten tarpeellisia ne lopulta olivat. Ehkä olivat. Ehkä juonta ei olisi muuten saatu toimimaan.

Ajoittain teksti tuntui raskaalta, välillä sitä suorastaan ahmi. Bullington onnistuu myös jotenkin elävästi kuvaamaan elämää 1400-luvun Hollannissa - no, enhän minä siitä mitään tiedä. Mutta tämä vaikutti uskottavalta, siinä määrin, että voin luottavaisesti yliviivata 1400-luvun Hollannin yli listalta neliulotteisessa avaruudessa sijaitsevia koordinaatteja, joissa haluaisin asua.

Toden sanoakseni en muista tästä enää paljonkaan. Paitsi, että parempi oli kuin ensivaikutelma antoi ymmärtää. Take it or leave it.

Alif the Unseen

G. Willow Wilsonin Alif the Unseen kertoo nimettömäksi jäävässä kaupungissa asuvasta hakkerista, joka joutuu paikallishallinnon mieliharmien loppusijoituskohteeksi ja päätyy pakomatkalle.

Koskapa kirjoittaja on ymmärtääkseni Egyptissä asuva jenkki, odotin ehkä jotain alkuperäisen Prince of Persia -pelin kirjallista vastinetta. Tiedättehän: good fun.

Ja vähän sellainen se olikin! Muttei ollenkaan niin yksikoikoinen kuin alkuperäinen PoP. Enemmän ikään kuin sekoitus Tuhannen ja yhden yön tarinoita, hakkerointia ja kelpo seikkailua. Hauskakin se oli, ja yllättävän pohdiskeleva:

"And that," said the nurse, "is why crustaceans and salamanders are no longer on speaking terms."
Princess Farukhuaz frowned.
"You mean that is why one should never let antiquated custom stand in the way of progress, or why one should never send a third party to relay information better communicated in person," she said.
"Oh, well, yes, that, too," said the nurse.
"Dear nurse, much as I love you, you are terribly muddled when it comes to the morals of stories."
"Dear child, some stories have no morals. Sometimes darkness and madness are simply that."
"How terrible," said Farukhuaz.
"Do you think so? I find it reassuring. It saves me from having to divine meaning in every sorrow that comes my way."
- Alif the Unseen, s. 133

Jäin kuitenkin miettimään, miten helpoksi tai vaikeaksi Wilson on kokenut toisen kulttuurin taruston käyttämistä romaanissaan - tai oikeastaan kokonaan toisen kulttuurin käyttämistä. En tiedä, miksi tämä juuri nyt tuntuu ongelmalta; ehkä siksi, että olisi hauskaa joskus lukea vaikkapa Lähi-idästä tulevaa scifiä. Että millaista se sitten olisi. Sillä vaikka Wilson kuvaa kiehtovasti Alifin kaupunkia (etenkin moskeijakohtaus oli hykerryttävä, aijai, ja sen keskeiseksi hahmoksi nouseva Sheikh Bilal on paras, paras, haluan tavata hänet oikeasti), kirja on perusluonteeltaan melkoisen jenkki.

Vaan ehkäpä kirjoittaja tietää sen itsekin. Yksi hahmoista on nimettömäksi jäävä amerikkalaisnainen, "the convert". Käännynnäisen suulla Wilson tarkastelee ulkopuolisen osaa kaupungissa; sitä, miten vaikea on päästä luontevaksi osaksi kaupunkia ja kulttuuria, joita rakastaa.

 Välillä kirjojen suosittelu on minusta pelottavaa, mutta Alifia voin suositella kevein sydämin.

Alien: Engineers

Jossain Internetsisin syövereissä majailee PDF-tiedosto, joka sisältää alkuperäiskäsikirjoituksen Prometheus-leffalle.

John Spaithsin hengentuote kulkee nimellä Alien: Engineers.

Minä satuin pitämään Prometheus-leffasta, en nyt ehkä aivan yhtä paljon kuin eeppisestä ikisuosikistani Aliensista, mutta kuitenkin. Olen sillä tavalla helppo ja kritiikitön leffaihminen. Jos leffassa on alien, se on Hyvä Elokuva (TM).

Olkoonkin, että Prometheuksessa oli vähän kummallisia alieneita, ja se pääosanesittäjäkin kuvitteli ilmeisesti, että roolin tarkoituksena oli esittää taikinaa, mutta pidin silti.

Nyt kuitenkin tämän Alien: Engineersin luettuani (olipas muuten hassua ja jännää lukea käsikirjoitusta) olen sitä mieltä, että pilalla, pilalla on koko Prometheus-leffa. Tämähän oli paljon parempi! Tässä oli järkeä! Ja android oli pahaenteisempi (myönnän tähän väliin, etten aivan muista hänen pahaenteisyytensä astetta itse elokuvassa, mutta minulla on mielikuva, jonka mukaan kyseessä oli hieman pannukakuksi jäävä pahaenteisyys.) Ja alienit olivat jotenkin ... enemmän alieneita, mikä ehdottomaksi plussaksi laskettakoon.

Ja nyt itken täällä katkeria kyyneleitä ja lyön rintaani siksi, että tätä versiota tuskin koskaan valkokankaalla näemme. KIROTTU HOLLYWOOD! WE HATES YOU FOREVER!

Niisk.

Song of Time

Kuuntelin Ian R. MacLeodin Song of Timen äänikirjana ja pidin siitä ihan kauheasti.

En ole kansikuvan suurin fani.

Jälkikäteen mietin kuitenkin, olisinko pitänyt siitä aivan niin paljon, ellei äänikirjan lukija olisi ollut nero naiseksi ja loistava käyttämään ääntään? Ehkä en. No, lukija kuitenkin oli huikea.

Kirja sijoittuu (lähi)tulevaisuuteen: vanha nainen, Roushana, löytää rannalta nuoren miehen ja pelastaa tämän. Hän sukeltaa samalla omiin muistoihinsa, lapsuuteensa, nuoruuteensa ja avioliittoonsa ja kertoo nämä nuorelle, tuntemattomalle miehelle.

MacLeodin tulevaisuusvisio on kiehtova: välillä tulee sellainen olo, että tuossa tulevaisuudessa minä haluaisin asua, välillä taas sellainen, että tuonne nyt en ainakaan haluaisi. Eikä tulevaisuuden visiointi toisaalta ole kirjassa pääroolissa: kun kaikki käydään läpi päähenkilön muistojen kautta, tulevaisuusvisiotakin katsotaan oudosti kuin mennyttä.

Kirjan loppupuolella tunnelma tiivistyy ... mutta juonenkäänteet tuntuvat silti jotenkin hieman banaaleilta. Eivät ihan kaiken sen tiivistymisen arvoiselta. Alkupuoli kirjasta olikin jotenkin kiehtovampi.

Heti tämän kuunneltuani olin sitä mieltä, että neljän tähden lukukokemus, mutta nyt en ole enää aivan varma, mitä tästä jäi käteen. Että ehkä kuitenkin kolmen tähden. Ja lukijasta lisätähti, tai mahdollisesti galaksi.

The Last Page

Anthony Huson The Last Page oli varman tiedon hataran muistikuvan mukaan jonain vuonna Locuksen suosituslistalla kohdassa esikoisteokset.

TAISI OLLA HILJAINEN VUOSI.

The Last Page on fantasiaopus, jossa tyypistä tulee kuningas vastoin tahtoaan ja toisesta tyypistä tulee kuninkaan rakastajatar, mutta se toinen tyyppi haluaa oikeasti tipan kuninkaan verta saadakseen auki jonkin ikivanhan taikakirjan, jota on metsästetty kissojen ja koirien kanssa monta vuotta, mutta vain tämä toinen tyyppi on ollut tarpeeksi fiksu sen löytääkseen, mikä kuulostaa tosi todennäköiseltä, koska fiksuus vallan tihkuu hänestä, ja tämä oli nyt sarkasmia. Sitten on sisällissotaa, ilmalaivoja, jänniä kirjasintyyppejä ja sen sellaista.

Lisäksi tarjolla on: aivan käsittämättömästi pomppivia näkökulmia, kummallista kursivointia, päähenkilöinä kaksi tyyppiä, jotka eivät kiinnosta tippaakaan, yksityiskohtaista maagisen prosessin kuvailua ja sekava ja tylsä juoni.

En varsinaisesti suosittele.

Engine Summer

John Crowleyn Engine Summer on paitsi mainio kirja, myös esimerkki siitä, että menetän kaiken malttini kirjaston uutuusluettelon edessä. Kas! Kirja! Minä Liina! Liina varata kirja! Liina paukuttaa rintaa kuin Tarzan!

Crowley on käsittääkseni genressään arvostettu kirjailija, ja tämä varhaisehkon kauden Engine Summer on päätynyt vallan SF Masterworks -sarjaan, kai se jotain kertoo. Kirja on postapokalyptinen (ja koska se on julkaistu alunperin samana vuonna kuin minä, oli hauska nähdä, miltä postapokalyptisyys olisi tuossa hetkessä näyttänyt.) Kirja kertoo nuoren miehen tarinan - melko kirjaimellisesti, nuorukainen kertoo tarinaansa jollekulle kuulijalle.

Kirjaa oli mielenkiintoista lukea. Välillä hankalaakin: Crowley on vienyt henkilöidensä kielen ja kulttuurin kuvitteelliseen suuntaan ja lukija jää miettimään, mikä kirjassa on tuttua mutta ikään kuin rikkinäisen puhelimen läpi kuvailtuna ja mikä puolestaan puhdasta scifiä. (Esimerkiksi kirjan nimi viittaa tietenkin intiaanikesään, mikä kirjan alkupuoliskolla selväksi tullee.)

Loppuratkaisu oli minusta oikeastaan ahdistavan puolella. Kirja on joka tapauksessa hyvä ja mieleenpainuva, eikä loppukaan ole vailla tiettyä toivoa ja vapautta.

Hiljaiset - Introverttien manifesti

Innostuin lukemaan Susan Cainin Hiljaiset luettuani siitä Liisan fiiliksiä.

Kansi: Avain / Satu Kontinen

Cain puolustaa introverttejä kunnioitettavalla tunteen palolla ja korjaa monia yleisiä ennakkokäsityksiä introversiosta. En osaa sanoa kirjasta mitään kovin objektiivista; se oli helppolukuinen ja jotenkin ... jenkki.

Mutta minulle Hiljaiset oli ihan käänteentekevä. Tuntui siltä, kuin olisin yhtäkkiä nähnyt elämäni täysin uudesta kulmasta: kaikki keikahti päälaelleen ja moni asia sai ikään kuin selityksen. Se tuntui kauhean helpottavalta. Olen aika puhelias enkä useinkaan ujo, joten päällisin puolin vaikutan luullakseni ekstrovertimmalta kuin ikinä koen olevani; tästä huolimatta koen esimerkiksi monet sosiaaliset tilanteen jossain määrin ahdistaviksi, ja mitä pakkotahtisempia ne ovat, sitä pahempia ne ovat. Yhtäkkiä ymmärsin (muun muassa), että jos sosisaalisissa tilanteissa väsyy tai joskus jopa ahdistuu, on ok ottaa itselleen palautumisaikaa ja -tilaa. Silloin homma menee helpommin.

Kävi myös ilmi, etten suinkaan ole ainoa, joka kekkereillä hiipii välillä vessaan ihan vaan vetämään henkeä.

Pikkuhiljaa maailma on asettunut uomiinsa, eikä kirjan ajattelu tietenkään enää tunnu samalla tavalla mullistavalta, mutta edelleen tuntuu siltä kuin olisin saanut yhden työkalun lisää.

The Method

Aamuterveisiä vaan täältä Sivukirjastosta. Odottelen tässä lapsemme nannya saapuvaksi, ja astianpesukonekin on tyhjätty (eikö ole kiusallista, miten kotiaskareet häiritsevät lukemishommia) joten nyt voisi olla hyvä hetki pohtia, muistanko vielä jotain Juli Zehin kirjasta The Method.

No, enpä kauheasti. The Method tuntui jotenkin jännästi ajatusharjoitukselta pikemminkin kuin romaanilta. Siinä nuori tiedenainen asuu kokeellisessa yhteiskuntajärjestelmässä (nimeltään, toki, The Method), jossa ihmisen velvollisuus on pitää itsestään huolta kaikin mahdollisin tavoin. Tämä oli itse asiassa se kirja, johon viittasin tuolla Intrusionin yhteydessä; Intrusion on kuitenkin paljon selkeämmin romsku.

TM:n nuoren naispäähenkilön elämä suistuu raiteiltaan kun hänen veljensä tuomitaan murhasta, jota veli ei varmasti, ei mitenkään, ole voinut suorittaa. Sitten mennäänkin melko paranoidiin yhteiskuntakuvaukseen. Zeh käy pääosin tarinansa tapahtumat läpi päähenkilönsä ja The Methodin edustajan välisenä dialogina. Välillä jopa mietin, jotta homma sopisi teatterin lavalle hienosti.

Näin jälkikäteen on vaikea sanoa, toiko tämä sellaiseen vainoharhaiseen yhteiskuntakuvaan mitään uutta, mutta sitä toki sopii pohtia (ja viime aikoina on paljon pohdittukin), mitkä ovat yksilön velvollisuudet oman terveytensä suhteen: pitääkö yksittäisen ihmisen pysytellä mahdollisimman terveenä vähentääkseen yhteiskunnan terveydenhuoltotaakkaa? Haluaako jokainen ihminen olla optimaalisen terve? Onko pikkuvaivojen valittelu lääkärille oikeasti vain lievä narsismin muoto?

(Kas, muistin sentään jotain.)

Bring Up the Bodies

Hilary Mantel on minusta niin hyvä kirjailija, että haluaisin oikeastaan puhua asiasta kaikkien kanssa. Lähettelen tekstareita ympäri maata ihastellakseni Mantelin tekstiä.* En halua tietää muusta maailmasta mitään lukiessani Mantelin tekstiä.

Ajatus siitä, että lukisi lisää Mantelia on kauhean pelottava. Entä, jos pettyisin?

Bring Up the Bodies ei todellakaan ollut mikään pettymys. Se kertoo siitä näennäisesti jännästä ajanjaksosta, jolloin kuningas pettyy ja kyllästyy vaimoonsa, Anne Boleyniin. Eihän se tietenkään oikeasti ollut jännää, se oli surullista ja väistämätöntä ja kauheaa. Kirjassa tilaa saakin Cromwellin pimeämpi puoli; se, joka pelkää ja joka saa hänet janoamaan kostoa rakkaittensa kärsimysten tähden.

Voihan, kuulkaa. Ei tunnu siltä, että olisin edes arvollinen tästä mitään sanomaan. Hypistelin jokaista lausetta. Itkin ja nauroin. Ihastelin Mantelin taitoa tehdä kauheista asioista kauheita tekemättä niistä kuitenkaan verisiä ja inhottavia.

Lopuksi tekstinpätkä siitä, millainen olisi voinut olla naisen asema ja voima Cromwellin Englannissa, yhteiskuntaluokasta riippuen:

For what can a woman like Jane Rochford do when circumstances are against her? A widow well-provided can cut a figure in the world. A merchant's wife can with diligence and prudence take business matters into her hands, and squirrel away a store of gold. A labouring woman ill-used by a husband can enlist robust friends, who will stand outside her house all night and bang pans, till the unshaven churl tips out in his shirt to chase them off, and they pull up his shirt and mock his member. But a young married gentlewoman has no way to help herself. She has no more power than a donkey; all she can hope for is a master who spares the whip.

* Hyvä on, oikeasti tekstasin vain Booksylle, en keksinyt muita ymmärtäjiä.

Taistelutahtoa, herra Banks!

Iain (M.) Banks, Kulttuurin isä, on hyvin huonossa kunnossa.

Surullinen uutinen; vaikkei Banks ole yksi niitä kirjailijoita, joihin olisin itse rakastunut, on hän kyllä varmasti yksi kiinnostavimmista scifikirjailijoita, jotka planeetalla patsastelevat.

Pidetään peukkuja tehokkaiden syöpähoitojen puolesta.

Seraphina

Rachel Hartmanin Seraphina oli virkistävä.

Teos sijoittuu maailmaan, jossa lohikäärmeet ja ihmiset ovat sotineet vuosia. Sitten on tehty hutera rauha, ja ihmishahmon omaksuneita lohikäärmeitä on kaupunki väärällään. Etenkin ihmiset kyllä katsovat liskonsukuisia melko karsaasti, eivätkä ketään niin karsaasti kuin puoliverisiä. Tässä vaiheessa näyttämölle kävelee Seraphina, hovin musiikkimestarin apulainen, joka on saanut isältään ehdottoman käskyn pysyä poissa julkisuuden valokeilasta ja kuolleelta äidiltään ... jotain muuta. Sitten hovissa alkaa tapahtua vaikka mitä kummallista: näyttää siltä, että joku haluaa tehdä rauhasta selvää, ja Seraphina tahtomattaan sotkeutuu tapahtumiin.

Hartman onnistuu ihan mainiosti: vaikka yleensä kannatan avointa viestintää, Seraphinan tapauksessa oli selvää, miksei hän halua perintötekijöistään juuri huudella. Sankarittarena Seraphina on aika aito ja rakastettava. Kirjan romanssikin on elämänmakuinen, ei ollenkaan siirappinen tai urpo. Hauskaakin Seraphinan seurassa taisi ajoittain olla.

Kansi oli kyllä ihan superkökkö.

In the Mouth of the Whale

Seuraa subjektiivinen lukukokemus, jota toivottavasti kukaan ei erehdy luulemaan objektiiviseksi kirja-arvioksi.

In the Mouth of the Whale oli kolmas tai neljäs hampaat irvessä Paul McAuleylta lukemani teos. Jossain kirjan loppupuolella tajusin sen olevan myös epämääräisesti yhteydessä johonkin niistä aiemmista. Ehkä moneen johonkin, en muista enkä halua muistella.

En osaa tarkemmin eritellä, miksi aivoni kieltäytyvät tarttumasta McAuleyn tekstiin. Satunnaisesti kun sain aivoni harjoittamaan luetunymmärtämistä kirjan sivuja mekaanisesti käännellessäni, epäilin syyksi, että

1. En jaksa lukea avaruusalusten sisä- ja ulkotilojen geometriasta ja kappaleiden liikkeestä niissä
2. En onnistu pätkääkään kiinnostumaan yhdestäkään kirjan hahmosta.

Voi olla, että siinä välissä oli jotain muutakin, kuten juoni, josta meinasin antaa jonkinlaisen juoniselostuksen teille, rakkaat ystävät ja kylänhenkilöt, mutta olen sen jo unohtanut. Siihen liittyi kuitenkin kappaleiden liikettä avaruudessa ja virtuaalisissa tiloissa ja orjuutta ja sen sellaista.

En tiedä, kelle suosittelisin tätä. Ehkä heille, joiden aivot eivät hyljeksi McAuleyn tekstiä. En tosin tiedä, miten sen selvittää muuten kuin kokeilemalla. McAuley näyttää hirveän sympaattiselta, erehdyin näkemään hänen kuvansa Internetissä, joten nyt minun on tietenkin sanottava, ettei kokeilemalla mitään menetä (paitsi tunteja elämästään), ettei sympaattiselle herra McAuleylle tule paha mieli.

Kannesta on sanottava, että lapseni piti siitä kauheasti, hän tökki aurinkoa ja sanoi "auinno". Hyvällä tiellä olet, kulta pieni, kun tunnistat auringon avaruudessakin kuvattuna!

Mr. Penumbra's 24-Hour Bookstore

Olin jotenkin etukäteisnärkästynyt tälle Robin Sloanin Mr. Penumbra's 24-Hour Bookstore -kirjalle siitä, että se on kuitenkin kaavamainen ja typäre ja tuhlaa aikaani.

(Ai miksi luin? Siksi luin, että olin lainannut sen kirjaston uutuusluettelosta sillä perusteella, että se oli kirjaston uutuusluettelossa, ja kun se oli kotona, oli sille annettava mahdollisuus. Mikään ei ole kauheampaa kuin palauttaa hylkäyskokemusta itkevä kirja kirjastoon.)

No olihan se vähän, siis kaavamainen. Nuori jantteri päätyy duuniin kummalliseen kirjakauppaan, jota pitää vanha ja sympaattinen herra Dumbledore, tarkoitan, Penumbra. Kirjakaupassa käy kummallista sakkia ja söpö tyttö, joka on töissä Googlella, ja mitä voi ihminen enää kaivata jos kirjassa on sekä modernia tekniikkaa että pölyisiä opuksia? Joo, salaseuroja.

Mutta koska odotin ihan höperöä kirjaa, yllätyin positiivisesti. Opus oli kuitenkin ihan raikas ja ennen kaikkea aika hauska. Tai siis minuun puri kirjan huumori, otin lukunäytteenkin, jota en jaa kanssanne, koska en enää ollenkaan ymmärrä, miksi valitsin juuri sen kohdan.

Sloanin erityisalue on muuten nuoren rakkauden kuvaus, jossa hän sekä onnistuu että epäonnistuu. Päähenkilön ja päätypykän suhde tuntuu niin platoniselta, että välillä aivan unohtaa, ettei kyseessä ole pari 11-vuotiaita velhon alkuja, mitä pidän lievänä hutina. Toisaalta Sloan kuvaa suhdetta sikäli kivasti, ettei se suuresta (platonisesta) alkuhuumastaan huolimatta ole urpo ja elämää suurempi rakkaustarina, niitä onkin minusta tarpeeksi nähty.

Intrusion

Riipii. Olen taas jäljessä. Vaikka piti olla edellä. Ja samahan se muuten olisi, mutta Ken MacLeodin Intrusion oli kirja, josta oli kovasti sanottavaa silloin heti kun sen olin lukenut. Eli ei aivan eilen.

Intrusion kertoo (ylläri, ajattelette te, että Liina innostuu tällaisesta) valinnanvapauksista ja niiden kapenemisesta. Hope on raskaana ja yhteiskunta toivoo kovasti ja kovin painokkaasti, että hän viitsisi syödä pillerin, joka poistaa sikiöstä geenivirheitä ja taipumuksen saada flunssaa ja sen sellaista. (Hetkinen, ajattelette te, ei flunssaa? Antakaa tänne se lääke.) Hope ei kuitenkaan halua lääkettä ottaa, koska hän ei halua sitä ottaa, eikä ainakaan siksi, että hänen oletetaan se ottavan koska kaikki muutkin ottavat, paitsi he, jotka kieltäytyvät uskonnollisista syistä.

Hope ei vaan halua.

Hopen pitää lisäksi kaikkien naisten tavoin käyttää monitorointisormusta, joka kirjaa järjestelmään, mikäli Hope nauttii alkoholia, hengaa tupakansavussa tai tekee jotain muuta (raskaanaolevalle) kiellettyä.

MacLeodilla on selkeästi kauheasti sanottavaa. Osasta en ehkä ihan saanut selvää, osa osui ja upposi. Monitorointisormukset osuivat ja upposivat - tunsin raskaana ollessani olevani itsekin melkoinen inkubaattori, sellainen, jonka hyvinvointi on aina alisteinen sikiön hyvinvoinnille. Asia, jonka tavallaan ymmärrän, mutta joku roti. Ihminen se on äitikin.

Se kohta, jossa MacLeod kirjoittaa naisten yleisten valintojen kapenemisesta kotiäitiyden ja kotoa töitä tekevän kotiäitiyden välille pelotti ihan hirveästi. Miten lähellä lopultakin ovat ne ajat, jolloin naisen paikan itsestäänselvästi katsottiin olevan kotona - niin, vähän kävi mielessä sekin, millaisen viestin naisista kollektiivisesti antavat kotonaolonsa puolesta kynsin hampain tappelevat kotiäidit? Anteeksi, kotonaolonsa puolesta kynsin hampain tappelevat kotiäidit - en halua ajaa teitä pois kotoa, älkää suuttuko. Myönnän kuitenkin pelkääväni valinnanmahdollisuuksien kapenemista. Voi kunpa tyttäreni mahdollisuudet - suuntaan tai toiseen - eivät olisi ainakaan omiani vähäisemmät!

Ja sitten oli se pilleri, joka parantaa sikiön. Omassa luennassani tämä vertaantui helposti rokotuksiin, ja siinäpä aihe, joka todella kuumentaa tunteita. En ole missään nimessä minkäänlaisen rokotusvapaamatkailun kannattaja, enkä tällaisen vertailukohdan kautta aivan ymmärtänyt sitä, että Hope ei vaan halua. Kaikki eivät vaan halua niitä rokotuksiakaan, ja silti minusta sellainen olisi syytä ottaa kaikkien, jotka suinkin voivat. Mutta Hopen vastustama lääke ei kuitenkaan ole aivan sama asia kuin rokotus, eikä flunssa todellakaan ole sama asia kuin polio, ja MacLeodin pointista ainakin osa taisi liittyäkin siihen, voiko yksilö tehdä itseään koskevia päätöksiä esittämättä niiden tueksi esimerkiksi uskonnollista vakaumusta. Ollaan kai molemmat MacLeodin kanssa sitä mieltä, että kyllä pitäisi voida. Paitsi siinä rokoteasiassa, siitä en tiedä, mitä mieltä MacLeod on.

Luen juuri toista kirjaa, jossa on samankaltainen teema; asia tiivistettiin siinä niin mainiosti, etten malta olla lainaamatta ajatusta (uudelleen huonosti muotoilemanani) tähän. MacLeodin teemana tuntuu olevan (ainakin osin) se, onko yksilön velvollisuus yhteiskuntaa kohtaan pysyä niin terveenä kuin mahdollista; hän myös kysyy, kuinka kontrolloiduksi yhteiskunta on tähän periaatteeseen nojaten syytä tehdä.

Kirjassa oli myös minusta hieman tylsä ja tarkoitukseton scifihenkinen juonikuvio, jonka ansiosta loppu oli kuitenkin eri vinkeä.

Intrusion oli mainio; suosittelisin kyllä lähes kaikille, etenkin kaikille naisille ja miehille. Ja heille, jotka eivät ole kumpaakaan.

The Killing Moon

N. K. Jemisiniin on pitänyt tutustumani jo pidempään; hän on rymistellyt eeppisen fantasian kentälle ovenkarmit kaulassa, ja sehän on ihan hyvä juttu.

Tämä The Killing Moon sijoittuu sellaiseen egyptihenkiseen miljööseen, oikein on hyvä miljöö, siitä täydet pisteet. Juoni puolestaan ei aivan vakuuttanut, siinä oli noituutta harjoittavia pappeja ja vakoilua ja sekopää hallitsija ja sodan uhkaa, että periaatteessa kaikkea löytyi, mutta jotenkin jäi vähän tavanomainen olo kuitenkin.

Sujuva kirja kuitenkin, ei ollenkaan huono. Ja sanoinko jo, että hyvä miljöö?

Asiasta toiseen; on maaliskuu, joka on varmaan sinänsä ihan kelvollinen kuu viime vuoden parhaat -listalle - ei ehkä ihan yhtä hyvä kuin helmikuu olisi ollut, eikä siinä ole sellaista joulukuista rentoutta saamattomuutta, mutta toimiva silti. Mutten millään jaksaisi. Kiinnostaako sellainen edes ketään? (Piilotin kysymyksen ihan tarkoituksella tänne asiaan liittymättömän postauksen loppupuolelle voidakseni käyttää innottomien vastausten tulvan puutetta syynä olla listaamatta mitään.)

A Book of Tongues

Gemma Filesin A Book of Tongues löytyy joltain Locuksen vuoden parhaat listalta. Liinan vuoden parhaat -listalle se ei muuten ensi vuonna pääse.

ABoT on fantasiahenkinen länkkäri, synkkä kuin mikä ja väkivaltainenkin vielä. Kaksi rikollista terrorisoi Kaliforniaa jenginsä kanssa: Ash Rook on entinen pappi ja Chess Pargeter pyssysankari. Rook on myös jonkin sortin velho, ja posse onkin melkoisen pitelemätön - joukkoon lähetetty Pinkertonin agentti toivoo pitkään pääsevänsä mahdollisimman kauas koko sakista. Sitten kummallinen voima kiinnostuu etenkin Chessistä.

Lueskelin juuri Strange Horizonsin arviota kirjasta. Se on kirjalle sekä armollisempi että oikeudenmukaisempi, joten sallikaa minun raadella vain oma kuuntelukokemukseni. Ei ollut minun kirjani tämä, johtuiko se sitten lukijasta (josta en todellakaan välittänyt) vai välinpitämättömästä väkivallasta, en osaa sanoa. Kirjassa on myös kohtuullisen suoraviivaista (homo)seksiä, jonka varmaan osa ihmiskunnasta kokee karkottavaksi elementiksi; itseäni seksikohtauksissa häiritsi lähinnä niiden kylmyys, ei sukupuolijakauma. Kirjan henkilöt olivat senhetkiseen mielentilaani nähden niin kovia ja julmia, etten heihin mitenkään osannut kiintyä, enkä missään vaiheessa huomannut piittaavani heidän kohtaloistaan jotenkin erityisesti.

ABoT kärsi ehkä liiaksi formaatista: äänikirja oli väärä valinta. Kun kuulemastaan ei pääse samalla tavoin eroon kuin lukemastaan tulee jotenkin sivuutettua suuri osa siitä, mitä kirjassa tapahtuu. Siksipä en osaa oikein sanoa mitään siitä, onko kirja hyvä vai ei; sen tiedän, että kuuntelukokemus oli huono.

Älkää kysykö, miksi kuuntelin tämän loppuun. Olen ääliömäisyyteen saakka itsepäinen.

Days of Blood and Starlight

Viime vuonna äänikirjana kuuntelemani Daughter of Smoke and Bonen jatko-osa, Days of Blood and Starlight, tuli kirjastoon, ja minä tietenkin sen heti varaamaan, sillä pitäähän minun saada tietää kuinka Karoun ja Akivan romanssille käy.

Veikkauksia?

Vedonlyöntiä välirikon kokeneiden rakastavaisten kohtalosta on vielä tovi aikaa harjoittaa, sillä tämähän oli vasta trilogian kakkososa. Karou tuntee suurta syyllisyyttä roolistaan enkeleiden ja chimeroiden välisen sodan käänteissä ja avustaa kansaansa Marokossa (miljööpisteet jälleen Laini Taylorille!) Akiva ... tuntee suurta syyllisyyttä ja niin edelleen ja niin edelleen (mutta hän ei avusta Karoun sakkia vaan murjottaa enkelten armeijassa.)

Lopulta molemmat päähenkilöistä päättävät kasvattaa selkärangan, juuri sopivasti kolmatta osaa ajatellen.

Puolet kirjasta murisin tästä selkärangan puutteesta ja etenkin viestintäkyvyn puutteesta - puhukaa, ihmiset! Ja chimerat ja enkelit! Ei ole niin vaikeaa! - ja päätin, että kyseessä on selkeä keskinkertaisuus. Loppupuolella ja miljöössä oli kuitenkin jotain, joka riemastutti. Älkää kysykö, mitä oli. Jotain oli, eikä minulla ole lainkaan analyyttinen olo. Riemastuin ja päätin pitää tätä vallan neljän tähden lukukokemuksena.

Erityisbonus muuten Karoun ystävä Zuzanalle, joka on sympaattisin sidekick toviin. Hauskakin vielä. Ollapa Zuzana, mutta Karoun hiuksilla.

The Hammer

Minulla on sellainen käsitys, että K. J. Parker on paitsi hyvin salaperäinen, myös kovin suosittu fantasiakirjailija. Voin toki olla väärässäkin, ehkä hän on suosittu vain Locuksen henkilökunnan keskuudessa.

Eikä tämä The Hammer mitenkään huono ollutkaan. Paikoin se tuntui jopa nerokkaalta (mutta toisin paikoin tylsältä.) Siirtokuntaan karkotetun aatelisperheen vesa päättää ottaa hatkat ja paeta perhettään läheiseen kaupunkiin, johon aatelisperheen pää, isä ja yksinvaltainen diktaattori pitää suhteita yllä lähinnä rosvouksen muodossa. Kaupungissa päähenkilö Gignomai aloittaa teollisen vallankumouksen. On hänellä jokin muukin suunnitelma, mutta sitä ei moni näe.

Edellinenkin lukemani Parker keskittyi teolliseen vallankumoukseen (ja oli minusta enemmän tylsä kuin nerokas), joten epäilen, että tämä teollistuminen on rouvan / herran one true love.

No, The Hammer on tiukkaan kirjoitettu ja siinä on mahtava juoni. Henkilöhahmotkin toimivat - on pakko ihailla Parkerin tapaa kirjoittaa sisäisesti johdonmukaisia hahmoja. Gignomai on nerokas mutta  häikäilemätön. Lukijalle jää pohdittavaksi, onko hän lopulta pikemminkin roisto kuin sankari.

Lukijana en yleensä jaksa riemastua juonenrakennustekniikasta, joka toimii siten, että sivulla n kerrotaan jotain hirveää tapahtuneen, ja sivulla n+370 vihdoin paljastetaan tämä kauheus (kun sitä on ensin heiluteltu lukijan silmien edessä kuin porkkanaa harvinaisen hitaalle aasille koko kirja.) Tässä oli yksi isompi tällaista ärtymystä aiheuttava hetki, mutta onneksi vain se yksi.

Eeppistä fantsua etsivät tulevat muuten tämän kanssa pettymään. Yhtään ei juosta karttaa läpi, eikä taikuuttakaan kirjasta löydy.

Sisäinen pakko-oireinen kirjastonkäyttäjäni tilasi toisenkin Parkerin kirjastosta vain siksi, että se oli tarjolla, joten katsomme, miten tämä jatkossa toimii.

Every Day

Locus antoi jälleen suosituksia siitä, mitä vuonna 2012 julkaistuista kirjoista kannattaisi lukea, mikä vinkkinä kerrottakoon muille listaorientoituneille.

Yksi listan kirjoista oli Helmetin Overdrive-palvelusta löytyvä David Levithanin Every Day, jonka kansi jätti ärtyneeksi - kirjailijan nimi vaikuttaa kiusallisella tavalla typotetulta, mutta ei ole sitä.

Itse kirja oli ihan hyvä, sikäli kun siihen pystyy tältä kiusallisuusasialta keskittymään. Se kertoo nuoresta henkilöstä, joka viettää jokaisen päivänsä eri kehossa - suurinpiirtein omanikäisessään, kirjan tapahtumahetkellä siis teini-ikäisessä. Hän rakastuu Justinin tyttöystävään Rhiannoniin ja alkaa kaivata pysyvyyttä. Seuraa kaikenlaista.

Every Day oli oikein sujuvasti kirjoitettu ja nopealukuinen. Konseptikin oli hieno. Päähenkilöllä oli kovin kehittynyt moraalin taju; hän oli kovin tarkka siitä, ettei vahingoita ihmisiä, joiden kehossa on. Tämä oli minusta melkoinen saavutus ihmiseltä, joka on joutunut hoitamaan moraaliset pohdiskelunsa käytännössä yksin - jos kirja ei muuten vaikuta fantastiselta, tässä vaiheessa viimeistään pitää ottaa hatustaan kunnon ote.

Levithanilla on muuten jännä pointti. Hän pistää päähenkilönsä kertomaan, miten kehot välillä ovat erilaisia aivan mielialaa myöten; miten fyysinen olemus vaikuttaa mielialan, psyykeen ... Levithan onnistuu joillakin tasoilla niin mainiosti, että välillä pohdin, josko hän itsekin olisi hyppinyt kehosta toiseen. Tuskin, mutta tässä tulee ehkä kirjan paras puoli hyvin ilmi: muistutus siitä, ettei omista lähtökohdista voi tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä siitä, millaisessa kontekstissa muut elävät.