The Diviners

Libba Bray parantaa kirjojaan kuin sika juoksuaan, vai miten se sanonta nyt meni, liittyikö siihen sittenkin joku pyy? Niin tai näin, sisäoppilaitoksesta pääsy on tehnyt hyvää.

The Diviners sijoittuu 1920-luvun New York Cityyn, jossa salakapakoissa jazzia kuuntelee nuori Evie. Evie on lähetetty setänsä luo rangaistuksena huonosta käytöksestä. Salakapakoiden ulkopuolella joku murhaa ihmisiä, mutta onneksi Eviellä - ja muutamalla muulla - on joitakin yliluonnollisia kykyjä.

Minusta The Diviners oli aika hurmaava, kupliva, iloinen ja täysillä elävä. Evie, joka jenkkiläiselle nuortenkirjalle yllättävästi käyttää alkoholia kuin suomalainen teini, on lämminsydäminen mutta ei kuitenkaan kliseinen - hän haluaa mielellään hieman huomiota. Miljöö on mahtava. Pitkästä aikaa tuli sellainen olo, että lukee hieman erilaista fantasiaa.

Koska kirjaan on kirjoitettu koko liuta nuoria päähenkilöitä, tunnepuolella risteillään loppupuolella pahemmin. Bray ei tee turhan söpösteleviä ratkaisuja, mutta toisaalta lopusta on pääteltävissä, että jatkoa seuraa. Ehkä siis söpöt loputkin seuraavat.

Erityisbonus siitä, että tulin vihdoin selvittäneeksi sanan "speakeasy" merkityksen.

Glimmering

Glimmering lienee ensimmäinen lukemani Elizabeth Handin kirja - julkaistu alunperin joskus 90-luvulla ja nyt uutena versiona jälleen kaupassa.

Ai siis miksi jälleen kaupassa? No, kirjoitushetkellä kirja ainakin esipuheiden mukaan vaikutti tieteiskirjallisuudelta, mutta vuosituhannen jälkeen vaihtoehtohistorialta tai jopa tarkkanäköiseltä profetialta. No, ehkä liioittelin hieman, mutta ainakin rouva kirjailijatar itse alkupuheessaan sanoo, ettei olisi millään osannut arvata, miten nopeasti asiat ovat muuttuneet kirjan suuntaan.

Suuntaan ehkä, mutta vielä ei siellä olla. Glimmering on oikein apokalyptinen, tanssii maailmanlopun liekeissä. Ja kun vielä esipuheessa mainitaan, että yhtenä innoittajana oli myöhemmin tv-sarjaksi kääntynyt näytelmä Angels in America, on sanottava, että koko homma on todella jotenkin kovin yhdeksänkymmentälukua.

Jotain on siis muuttunut sitten Glimmeringin epätoivoisesti kimaltavien päivien, mutten ehkä juuri tässä ajassa osaa sanoa, mitä.

Asiaan. Suomalaiset, nuo rotat, ovat kehittäneet ponnekaasun, joka ei vahingoita otsonikerrosta - mutta sitten käy niin, monimutkaisen ketjureaktion jälkeen, että taivas syttyykin yhtäkkiä kimaltamaan kuin olisi tulessa. Otsonikerroksen ohella mennyttä on muun muassa vakaa sähkön- ja ruoantuotanto ja kaikenlainen yhteiskuntajärjestys.

Kartanossaan New Yorkin jossain kolkassa elelee keski-ikäistyvä, AIDSiin sairastunut mies, jonka nimen olen nyt unohtanut, ja sitten toisaalla keskellä Amerikkaa yleisöä villitsee teinityttöjen idoli, joka saa jonkinlaisen eksistentiaalisen kriisin, olen unohtanut hänenkin nimensä, eikä se ehkä ole tärkeää. Tärkeää kai tässä on pikemminkin tunnelma, joka jää kirjasta voimakkaana mieleen, vaikka yksittäiset tapahtumat tai henkilöhahmot mielestä haipuisivatkin.

Voimakkaasta tunnelmastaan huolimatta Glimmering ei ole minusta aivan täysosuma. Kirja ei ainakaan minua imaissut mukaansa. Keski-ikäistyvä AIDS-potilas oli sympaattinen hahmo, mutta tyttöjen villitsijä ja laulaja oli enimmäkseen rasittava kloppi. Ymmärrettävä, mutta rasittava silti.

Harkitsin hetken kirjoittavani loppuun sepustuksen siitä, kannattiko Glimmering lukea, mutta sitten tajusin, etten ole tainnut koskaan oikeastaan katua minkään kirjan lukemista, poislukien Manaaja liian herkässä ja varhaisessa iässä. Jos nyt kuitenkin olisin tyyppi, joka kaduskelisi lukemista, en silti katuisi Glimmeringiä, sillä jälkimaku oli mainio vaikka lukiessa kokemus oli paikoin tavanomainen.

Arctic Rising

Kiintoisin huomio, joka minulla Tobias S. Buckellin kirjasta Arctic Rising on tarjota on tässä:

Kirjan äänikirjaversiossa lukija, jonka aksentit olivat sinänsä hienoja, jotenkin liu'utti repliikeissä kuullun murteen loppuvirkkeeseen, ja se oli vähän omituista.

Muutoin tämä oli sellainen ilmaston lämpeämisen jälkeiselle arktiselle alueelle sijoittuva ekologishenkinen jännäriseikkailu, joka ei erityisemmin nouse esille millään tasolla (ei tosin myöskään huonoudellaan.) Jäin kuitenkin miettimään, miksi mieskirjailijat aina kirjoittavat päähenkilöiksi lesboja - onko homoihin jotenkin vaikeampi suhtautua?

Kirjan parasta antia oli ehkä huomio teknologian pysyvyydestä - kun jotain kerran keksitään, siitä on hyvin hankala päästä eroon.

Ja nyt, kun olen vihdoin päässyt yli tästä kirjasta postaamisesta, saatatte saada jonkin asiallisenkin tekstin luettavaksenne ehkä vielä tämän vuoden puolella.

Caliban's War

James S. A. Coreyn Caliban's War oli minusta koko lailla menevämpi seikkailu kuin edeltäjänsä, joka sekään ei ollut huono. Ero oli kuitenkin havaittavissa siinä, millä innolla varasin jatko-osan - Caliban's War päätyi lukulistalle tahmeasti, mutta sen jälkeen varasinkin kolmososan saman tien.

Tämä nyt siis jatkaa siitä, mihin Leviathan Wakes jäi. Taas on tytär kadoksissa, mutta tällä kertaa kadonnut on 4-vuotias, ja lapsen koti- ja katoamispaikalla Ganymedella menee huonosti. Ganymedelle päätyvät myös Jim Holden miehistöineen, juuri ajoissa todistamaan katastrofia ja poimimaan mukaansa lastaan hädissään etsivän tutkijaisän.

Vaikka loppua kohden kirjaa vaivasi minusta jonkinlainen pöhötauti, joka sai kääntelemään sivuja enemmänkin sellaisen joojoo-vauhtia-nyt -tunteen kuin iiiih-mitähän-seuraavaksi-tapahtuu -jännityksen vallassa, iso osa kirjasta toimi. Eikä suinkaan vähiten siksi, että yksi hahmoista, joiden kautta tarinaa kuljetetaan, on viehättävä YK:n virkanainen, mummoikäinen ja suun saippuapesua kaipaava Chrisjen Avasarala, josta - HURRAA! - käytetään sukunimeä, ihan kuin pojista.

Ja hemmetti kuulkaa, tätä en odottanut, mutta hörähdin lukiessani ääneen useammin kuin kerran. Kirjan vitsit yllättivät vähän takavasemmalta, pakottomuudellaan ja tietynlaisella kuivuudellaan - etenkin Avasaralan ääni ja tämän Holdenista tekemät huomiot olivat mahtavia. Kaksikko Corey pääsee myös tutkiskelemaan (lyhyen seikkailullisesti) sitä, millainen oikeus kansalla on tietää.

Suosittelen kaikille, jotka nyt tällaisesta ylipäänsä pitävät.

Ja minusta tulee isona Avasarala, paitsi helpommissa hommissa.

The Best of All Possible Worlds

Karen Lordin esikoinen oli minusta ihan vavahduttavan hieno, joten arvaatte, että hieman jännitti lukea seuraava teos, tämä The Best of All Possible Worlds.

Yritin virittää odotuksiani alas, sitten ne hyppäsivät taas ylös ja sitä tahtia mentiin kunnes viimein tartuin kirjaan.

Luin kirjan, joka kertoo siis siitä, miten kotiplaneettansa menettänyt kansa saa turvapaikan Grace Delaruan kotiplaneetalta ja Grace saa ristikseen retkikunnan, joka ramppaa ympäri planeettaa etsimässä geneettisesti ja kulttuurisesti pakolaiskansan kaltaista sakkia - planeettaa vajaat ihmiset kun haluaisivat varmistaa kulttuurinsa jatkuvuuden.

Sitten menin lukemaan, mitä muualla on sanottu kirjasta, koska en osannut muodostaa siitä mielipidettä. Muualla sanottiin mm., että kirjaan on laitettu taitavasti monia scifin peruskalustoon kuuluvia juttuja, ja että peruslähtökohta, jossa kulttuuria yritetään ylläpitää hankkimalla morsiamia ja synnyttämällä tyttövauvoja, jotka voivat sitten taas synnyttää kauheasti vauvoja, on vähän outo, ja että kirja ei onnistu aivan täysin ... ja niin edelleen.

Siitä peruslähtökohdasta olin samaa mieltä, mutta aika laimeasti. Ei se kauheasti häirinnyt. Ei kirjassa muutenkaan mikään kauheasti häirinnyt - se oli sympaattinen. Mutta vain sympaattinen. Se ei ollut samalla tavalla ihmeellinen kuin Redemption in Indigo, ja vaikka sitä luki mielellään, sen myös laski käsistään suurempaa tuskaa tuntematta.

En voi sanoa, että olisin edes pettynyt: kirja kulki satunnaisesti raskaista asioista huolimatta eteenpäin kevyin sydämin, ja niin tein lukijana minäkin, eikä sellainen jätä tilaa pettymykselle.

Perhonen ja jaguaari

Kerjäsin Aliette de Bodardin novellikokoelman Perhonen ja jaguaari kustantamo Osuuskummalta arvostelukappaleena. Se vähän nolottaa; diggaan Osuuskummasta ja olisin ihan hyvin voinut tämän ostaakin. Vaan oli tässä kerjuukirjeessä yksi erityisen hyvä puoli: tulipa luettua tällä vuosisadalla.

Aliette de Bodard on minulle tuntematon kirjailija sikäli, etten ole hänen tuotantoaan aiemmin lukenut enkä kirjailijatarta Finnconissakaan nähnyt. Toisaalta olen lukenut de Bodardista, esimerkiksi Taikakirjaimista, joten tiesin kyllä jotakuinkin, mitä odottaa.

Kaikki novellit sijoittuvat vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jossa kiinalaiset ja latinot yhdessä ovat ottaneet haltuun Amerikan mantereet. Xuyan valtio on emä-Kiinasta itsenäistynyt, sen eteläpuolella sijaitsee Suur-Mexica. Itärannikolla on mikä lie Yhdysvallat.

Novellit ovat tieteiskirjallisuutta, lähitulevaisuudesta kauemmas. Minusta oli mainio ratkaisu valita vain näitä samaan vaihtoehtoiseen todellisuuteen sijoittuvia novelleja, sillä paikoin kirjaa lukee jopa kuin romaania, jossa päähenkilön sijasta onkin aikajana. (En tosin tiedä, miten paljon tässä on toimittajan vapauksia otettu, kun en tiedä onko de Bodardilla novelleja, jotka eivät sijoitu Xuyan ja Suur-Mexican aikaan.)

Alun novellit olivat minusta hyviä, ja lopun sitten puolestaan todella hyviä. Muistan, kuinka treffasin Kirjasfäärin Taikan Finnconissa - Taika oli vaikuttunut siitä, miten hienoa on, että avaruusaluksilla on veli, ja olihan siinä jotain aivan ainutlaatuista, myönnän. Minuun kuitenkin vetosi eniten kokoelman huikea päätös Kaksi siskoa maanpaossa, jonka jälkeen piti tovin ajan vain hengittää. Harvoin on mikään novelli herättänyt tällä tavalla tunteita.

Tätä passaa suositella - toimii lahjana ja lahjuksena.

The Accursed

Olen ihan välttelemällä vältellyt Joyce Carol Oatesia, sillä hänen silmiini enimmäkseen osuneet teoksensa ovat vaikuttaneet ... tuota ... fiktiiviseltä tirkistelyltä. Hienosteluni on näemmä saavuttanut jonkinlaisen singulariteetin.

Nyt sitten kuitenkin uutuusteos The Accursed osui silmiini kirjaston uutuusluettelosta, tai ehkä jostain arvostelusta, ja varasin sen tietenkin. Ajattelin, että vampyyrit sun muut ovat niin kaukana tosielämästä, ettei tätä mitenkään voi pitää fiktiivisenä tirkistelynä.

Eipä. Oates kirjoittaa niin hyvin - ja käyttää kirjassaan ihan oikeita hahmoja - että jos nyt kysyisitte, olisin valmis vannomaan, että Yhdysvaltain 28. presidentin Woodrow Wilsonin taustalla on ajanjakso kirouksen alle vaipuneessa Princetonissa. Avainsana on "kirous", sillä Princetonissa Wilson asui ihan oikeastikin, mutta luultavasti ne vampyyrit sun muut ovat hieman kiistanalaisia historioitsijoiden keskuudessa.

The Accursed seuraa Princetonin hienostoperheiden ja muutamien muiden hahmojen elämää hieman yli vuoden ajan tässä goottilaisessa kertomuksessa, joka on kyllä perin juuri mainio ja johon mielellään uppoutui (vaikka ei tätä kovin helppona ja juonivetoisena teoksena voi mitenkään pitää.)

Ja kun tuossa aiemmin sanoin "vampyyri", vedän (kansikuvasta huolimatta) sanojani hieman takaisin. Oatesin luoma kirous ei ole selvärajainen tai helposti määriteltävä. Aika ajoin huomasin jopa pohtivani, tapahtuuko kirjassa kuitenkaan mitään massahysteriaa kummempaa.

Uhrataanpa sananen kirjan kertojaäänelle, joka on hurmaavin ja asemastaan epävarmin kertoja, jonka kuvitella saattaa. Objektiivisuuteen pyrkivä historioitsija, jonka on kuitenkin tunnustettava omat juurensa juuri siinä tarinassa, josta kertoo. Pakko oli tykätä.

The Accursed osoittautui (tiukan googletteluni perusteella) olevan osa Oatesin "goottilaista saagaa", joka ei käsittääkseni ole niinkään sarja kuin joukko löyhästi teemansa puolesta toisiinsa liittyviä kirjoja. Sen ensimmäinen osa, Bellefleur, taitaakin olla kirjahyllyni alkukodissani sijaitsevassa haarassa, joten siinä taitaa olla luonnollinen piste jatkaa tuttavuuden hieromista Oatesin kanssa.

Ehdottomasti aiomme nimittäin tuttavuuttamme jatkaa, Joyce ja minä, sillä The Accursed oli oikein mainio lukukokemus ja saatoin (jälleen) olla ennakkoluuloineni todella väärässä.

Blackwood

Gwenda Bondin Blackwoodin luki joku mahtavaääninen nainen, että siitä lisäpisteitä.

Ja siitäkin pisteitä, että tämä ya-teos oli jotenkin oikein sympaattinen romansseineen päivineen, pikkukaupungin elämineen ja sen sellaisine. Päähenkilö Miranda oli angstinen, muttei niin kauhean angstinen, että olisi ollut toiminta- tai tunnekyvytön, ja romanttinen sankari (hänen nimensä olen jo unohtanut) oli oikein suotava yksilö.

Niin, tässä hengataan siis Roanoken saarella, josta noin viittä vaille 1600-luku katosi satakunta siirtolaista jälkeä jättämättä. Tämä mysteeri askarruttaa auttaa houkuttelemaan turisteja vielä tänäkin päivänä, jos Bondin kirjaa on uskominen. Sitten eräänä päivänä suunnilleen siirtokunnan verran ihmisiä ottaa ja häviää - heidän joukossaan Mirandan alkoholisoitunut isä. Ja siinäkös on sitten selvittäminen.

Jännite kirjassa kantoi hienosti noin puoleenväliin asti ja sitten vähän lässähti, en tiedä mitä kävi, ei vain yhtäkkiä enää niin kiinnostanut. Ehkä se oli se kohtaus, jossa poliisiautot pillit ulvoen suorittivat kolmen korttelin matkaa neljäkymmentäviisi minuuttia. Kyllä oikeasti olisi ollut sankaripariskunnallamme hieman enemmän kiire kuin kirjan mukaan oli. Ei tämmöinen hidastelu sovi.

Kuuntelin kuitenkin loppuun sillä tavalla tädillisen hyväksyvänä sankarittaren ja sankarin kelpoisuudelle.

Fate of Worlds

Erm.

Ei nyt mennä siihen, miksi päätin aloittaa Rengasmaailma-sarjan loppupäästä.

Sillä ei varmasti ole mitään tekemistä sen kanssa, että Larry Nivenin ja Edward M. Lernerin Fate of Worlds oli jotensakin sekava ja haukottelemaan pistävä.

Ja oikeasti, ei saisi nauraa, kaikki selviää varmasti kunhan takaperoisesti pääsen ensimmäiseen osaan, mutta että setti alien overlordeja, jotka ottavat nimensä orjiensa mytologiasta? Jotta orjaparkojen olisi helpompi lausua herrojensa nimet? Naurattaa niin, että olen kohta mustelmilla tästä jatkuvasta tuolilta tippumisesta.

Permeable Borders

Hajamielisten keskuksesta terveisiä, hei vaan. Tajusin Nina Kiriki Hoffmanin Permeable Bordersin olevan romaanin sijaan novellikokoelma jotakuinkin siinä kun ensimmäisen ja toisen luvun ero osoittautui yllättävän isoksi.

Mutta ei se mitään. Novellit olivat aika mainioita, pitkähköjä ja ehkä juuri siksi niin kiinnostavia - niillä oli tilaa. Novellit sopivat itse asiassa e-kirjana luettavaksi aika hyvin.

Hoffmanilla oli myös hauska tapa käyttää samoja päähenkilöitä novelleissaan - ei toki kaikissa, mutta joissakin. Tuli yllättävän lämmin fiilis, kun päähenkilö oli tuttu (tai ehkäpä edellisen novellin päähenkilö olikin sivuhenkilö seuraavassa).

Jotain maagista Hoffman on novelleillaan tavoittanut: taikuus ei ole välttämättä hillittyä, vaan se voi välillä olla varsin räiskyvääkin, mutta jotenkin se jää kuitenkin osaksi elämää eikä pääasiaksi siinä. Permeable Borders on varmasti lukemieni novellikokoelmien parhaimmistoa.

Shelter

Shelter on Susan Palwickin lähitulevaisuuteen sijoittuva tarina eikä Jayne Anne Philipsin samanniminen romsku, jonka olen myös ollut aikeissa lukea.

Tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen ja vähän kauemmas tulevaisuuteen: uusi, tappava virus niittää tuhoa siihen sairastuneiden keskuudessa. Nuoret tytöt Roberta ja Meredith sairastuvat molemmat, mutta selviävät - heidän perheitään tauti kuitenkin koettelee eri tavoin. Virusta aletaan käyttää myös eräänlaiseen aivojen tyhjennykseen tietynlaisten rikosten tai psyykkisten ongelmien yhteydessä - ihminen ikään kuin resetoidaan.

Meredith, joka tulee rikkaasta perheestä, kärsii kuuluisuudesta, jota ei toivoisi ja peloista, joita ei kykene hallitsemaan. Vartuttuaan hän saa aikaan melkoisen sopan perhepiirissään pelkojensa ja puhumattomuutensa vuoksi; Roberta, josta on kasvanut sijaiskodeissa hoiva-alan ammattilainen, joutuu sotkuun mukaan tahtomattaan ja kärsii siitä.

Hommaan kuuluu myös tekoälyä ja liiallisen altruismin määrittelyä sairaudeksi ja botteja ja mitä vielä. Melkoinen keitos.

Tämä ei nyt minusta ollut aivan täysosuma. Ehkä ei edes kovin lähellä. En onnistunut kokemaan sympatiaa kuin Meredithin lasta kohtaan kirjaa kuunnellessani - molempia naisia teki mieli läimiä korville, Robertaa tosin huomattavasti harvemmin.

Juonellisesti tarina oli ihan siisti ja välillä kirjaa piti kuunnella vähän lisää, koska halusi tietää, mitä tapahtuu. Valitettavasti juonivetoisuus oli hivenen raivostuttavaa etenkin lopussa, joka nyperrettiin siistiksi paketiksi lähes pakko-oireisella innolla.

Tämä on kirjoitettu alunperin 2007. Teknologisena murinana haluaisin sanoa, että kyllä oli jo silloin kaikilla kännykät, en ymmärrä, miksi tämän kirjan lähitulevaisuudessa niistä on ilmeisesti noin vain luovuttu seinäpuhelinten hyväksi.

Spegeln

Tietynasteisesta pakkomielteisyydestäni kertoo, että kun Kelly Barnhillin kirjaa A Mostly True Story of Jack ei meinannut löytyä juuri mistään paitsi kirjastosta ruotsinnoksena, luin sitten ruotsinnoksen.

Ja kyllähän tämä Spegelnin jotenkin rämpi läpi. Sillä tavalla rämpi, että ymmärsi tapahtumat, ymmärsi tunteistakin osan (en tohdi sanoa, että suurimman osan) ... mutta tyylistä jäi varmaan uupumaan. Toivon myös, että kirja ei oikeasti ollut vaikkapa tosi hauska, sillä jos oli, se meni ohi. Jäin pohtimaan sitä, mitä mieltä on lukea kirja kielellä, jota ei kovin hyvin hanskaa - kielitaitohan siinä varmasti paranee, mutta millaista väkivaltaa lukukokemukselle tehdään, kysyn vain.

Nuori Jack saapuu tätinsä ja setänsä luo Iowaan ja odottaa tylsää kesää ... mutta pikkukaupunki, johon teini päätyy, onkin hieman erikoinen. Jack tapaa paikallisia nuoria ja muutamia aikuisiakin ja pikku hiljaa selviää, että hänellä on osansa siinä, mitä kohta pitää tapahtuman.

Kirjassa nousi esiin hyvin vahvasti ulkopuolisuuden teema: päähenkilö Jackin perhetilanne on niin kurkkua kuristavan kurja, että se puski kielimuuristakin läpi ongelmitta. Muutakin kuitenkin on. Oikeastaan vähän sääli, ettei tätä meinaa mistään löytää. Ei lainkaan pöllömpi kirja, sikäli kun minä mitään ymmärrän. Tällä kertaa vain ymmärrän tavallistakin vähemmän.

Sorry Please Thank You

Epäilen, etten lukiessani tehnyt Charles Yun novellikokoelmalle Sorry Please Thank You oikeutta.

Yun teksteissä on kaikissa tietynlainen tunnelma - jollain tasolla tuntuu jopa kuin olisi lukenut kirjan verran romaania novellien sijaan - ja tuo fiilis on kovin tuttu Yun esikoisromaanista How to Live Safely in a Science Fictional Universe. Tulee sellainen olo kuin kirjailija Yu kärsisi jatkuvasti jonkinasteisesta ulkopuolisuuden tunteesta.

Eikähän ole tietenkään huono juttu, että kirjailijan teksti on tunnistettavaa. Kai. Tässä kävi nyt sitten nimittäin niin, että tekstit jotenkin puuroutuivat päässäni - jälkikäteen minun on vaikea muistaa kokoelmasta yhtäkään yksittäistä novellia, vaikka lukiessani pidin osasta toki enemmän kuin toisista ja muistan monessa kohdassa ihastelleeni Yun mielikuvituksen lentoa.

Vika saattoi olla minun. Ehkä hotkin, vaikka olisi pitänyt nautiskella.

Jos on lukenut tuon esikoisromaanin ja tykännyt siitä, olen melko varma, että tykkää näistäkin tarinoista - suosittelen siis. Mutta suosittelen myös hidastamaan tahtia.

House of Mystery, keräilyerät

Luettuani House of Mysteryn osat 1-2 olen myös, reippaasti, lukenut siitä osat 3-7 ... ja päättänyt seuraavaksi keskittyä lukemaan niitä sarjakuvia, joita herra Sivukirjasto ostaa kotiin.

En minä nyt sillä, että tämä varsinaisesti huono olisi ollut, ei ollut, kyllä oli oikein viihdyttävä ja hieman kummallinen kokemus, mutta jotain siitä jäi uupumaan. Jotain, jonka puute teki koko hommasta hieman sellaista tusinasarjakuvaa. Sitä tuli edelleen ajatelleeksi, että ihan kuin jotain tällaista olisi lukenut aiemminkin.

Välillä tuntuu myös siltä, että juuri tämäntyyppinen sarjakuva ei oikein anna itselleen tilaa olla hassu - sillä on liian kiire olla synkkä ja uhkaava ja varmistaa, ettei kukaan sekoita formaattia päivälehtisarjakuviin. Ehkä se loputon tuttuus tulee juuri siitä synkeydestä, josta pidetään kiinni aivan kynsin hampain.

Että jos sitä Fablesia sitten seuraavaksi.

Clockwork Princess

Clockwork Princess lopettaa Cassandra Claren steampunkahtavan trilogian piiiitkän kaavan mukaan.

Sivujuonesta sen verran, että ikävä pahis Mortmain nostaa jälleen ruman päänsä ja nuoriso Lontoon instituutista joutuu kamppailemaan nephilimin tuhoa ja mitä kaikkea vastaan.

Pääjuoni tuntuu puolestaan käsittelevän päähenkilö Tessan monimutkaista rakkaussuhdetta Williin ja Jemiin, jotka ovat parhaat ystävykset ja molemmat - tietenkin - korviaan myöten rakastuneita Tessaan.

Huomasin taas olevani liian vanha, sillä minusta kirjassa riitti juonta kuudensadan sivun sijasta vain noin kolmeensataan, enkä voinut olla toivomatta reipasta tiivistystä. Toisaalta tajusin kuitenkin, että teini-iässä olisin hyvinkin nauttinut hitaasta temposta ja kaikenlaisesta jahkailevasta dialogista, joka tavallaan luo tunnelmaa - ei kai se kirjan vika varsinaisesti ole, etten minä kokenut tunnelmaa sellaiseksi, että olisin halunnut siinä viivähtää.

Varsinainen epäonnistuminen kirjassa on minusta kuitenkin se, että Tessa on muka rakastunut sekä Jemiin että Williin. Tessan ja Willin suhde vaikuttaa kaikessa kliseisyydessään olevan jotenkin aito, mutta Tessan rakkaus Jemiin vaikuttaa lähinnä sääli-ihastukselta kuolemansairasta poikaparkaa kohtaan.

Haluaisin luvata harkitsevani tarkemmin ensi kerralla, kun uutuusluettelossa tulee vastaan Claren seuraavan trilogian aloitusopus, mutta luultavasti rikkoisin lupaukseni kuitenkin.

Captain Vorpatril's Alliance

Lainasin uusimman Bujoldini kirjastosta. Näyttää nimittäin siltä, että kirjat, joita ostan kotiin, tulevat luettua viimeiseksi.

Captain Vorpatril's Alliancea on käsittääkseni pidetty ihan mainiona Vorkosigan-sarjan opuksena, mutta kun. Siinä päähenkilönä ei ole suinkaan Miles, vaan hänen serkkunsa Ivan, jota on eräässä Tähtivaeltaja-nimisessä julkaisussa tituleerattu "idiootti-Ivaniksi"; mainio termi joka ei ikinä häviä mielestäni.

(Tästä on tulossa sekavin postaukseni ikinä.)

Minä rrrrakstan Bujoldia, enkä totisesti pettynyt uusimmankaan opuksen kanssa, mutta tässä on kaksi muttaa.

Mutta 1) Minusta on tullut vanha ja kirjan sankarittaren liiallinen sankaritarmaisuus oli hieman ärsyttävää.
Mutta 2) Päähenkilön, joka on aikaisempien kirjojen sidekick ja idiootti, on - ollakseen toimiva päähenkilö - lakattava olemasta idiootti. Ja se oli vähän sääli. Juuri idioottinahan me olemme hänet oppineet tuntemaan. Idioottia rakastamme. Vaikka kai Bujold suoriutui tästä haasteesta aivan kohtuullisesti (ollakseni aivan rehellinen, en ihan muista, miten Ivan on kuvattu aikaisemmin, olen nimittäin ostanut kaikki viime vuosina ilmestyneet Bujoldit ja täten siitä, kun olen viimeksi lukenut Bujoldia, on vuosia.)

Mutta 3) Olihan tämä kuitenkin ehtaa Bujoldia, itku meinasi tulla silkasta riemusta.

No. Avaruusoopperaa, naiset, herrat ja kaikki siltä väliltä. Lukekaa enemmän avaruusoopperaa, etenkin Bujoldin kirjoittamaa. Elämä on parempaa sillä tavalla.

Blood of Ambrose

Kas, meinasi Morlock the Maker jäädä välistä.

James Engen Blood of Ambrose oli joskus varmaan Locuksen mielestä hyvä, joten ostin sen äänikirjana, enkä suuria odotellut. Katsokaa nyt tuota kanttakin.

Mutta sitten hieman yllättäen kävi niin, että kirja olikin oikein hyvä. Ehkä kyse on jälleen siitä odotusten ja todellisuuden kohtaamisesta, mutta tämä tummahko fantasiapläjäys onnistui pitämään otteessaan ja välillä jopa naurattamaankin. Naurattamisen lisäksi Enge on onnistunut luomaan kiinnostavia hahmoja ja oikeasti ihan järjettömän pelottavan pahiksen sinne kirjan loppupuolelle.

Alkuasetelmahan on puolestaan sellainen, että nuori kuningas taistelee hengestään ja kruunustaan vallananastajaa vastaan. Isoäiti ja sijaishallitsija on viiden minuutin päässä roviosta kun apuun tulee isosetä, vanha velho, Morlock.

Kaikkinensa toimiva paketti: hankin seuraavankin osan, vaikka siitä olen kyllä jokseenkin pahoillani, ettei sitä saa äänikirjana. Tässä kun oli lukijakin mainio.

Sharps

No niin, se olisi sitten jälleen K. J. Parkerin vuoro.

Pidän tyypin kirjoista enemmän koko ajan: tässä Sharpsissa joukko miekkailijoita matkustaa naapurimaahan kisaturneelle. On nimittäin vihdoin solmittu rauha, ja sitä olisi tarkoitus juhlia ystävyysturnauksella. Harmillista kyllä, joku tuntuu sabotoivan hommaa, ja harjoitusmiekatkin on keljusti vaihdettu oikeisiin.

Sharps toimi hyvin. Juoni oli rakennettu aika fiksusti ja jännitystä luotiin melkoisen toimivasti (vaikka se on kyllä sanottava, että jälkeenpäin tiettyjen juonenkäänteiden olemassaolo tuntui edelleen hieman epäselvältä ja poliittinen kuvio taustalla oli liian monimutkainen minulle). Henkilöhahmot olivat kiinnostavia ja dialogi viihdytti. Välillä nauratti ääneen.

Sharpsissa oli jotenkin vallan pratchettiaaninen fiilis. Oletteko lukeneet? Huomasitteko saman? Vertausta ei pidä ottaa liian kirjaimellisesti, sillä Parkerin kirja on todellisemman oloinen, ei lainkaan sellainen, johon edesmennyt Josh Kirby voisi piirtää kannen. Silti. Lukujen puute on vain pinnallisin yhtäläisyys, jotain samaa on huumorissa (joka Parkerilla on vähemmän suoriin vitseihin perustuvaa kuin Pratchetilla), juonen rakentelussa ja henkilöhahmoissa.

Koska K. J. Parkerin oikea henkilöllisyys on varjeltu tiukasti kuin valtionsalaisuus, leikittelin jo hetken idealla, jonka mukaan Parker on yhtä kuin Pratchettin tytär, Rhianna Pratchett. Mutta ehkä yhtäläisyys, jonka olin havaitsevinani oli vain jokin peribrittiläinen piirre? Tai merkki epäilyttävästi Kiekkomaailmassa vietetyistä teinivuosista? Ehkä vain hallusinoin? Niin, luultavasti vain hallusinoin.

Niin tai näin, pidin Sharpsista melko tavalla.

Edit. Olen kurkkuani täynnä tämän postauksen osakseen saamaa spämmitulvaa. Siksipä suljen kommentit.

A Conspiracy of Alchemists

Myönnetään, minusta on tullut liian vanha. Liesel Schwartzin A Conspiracy of Alchemists ei ollut yhtään niin kutkuttava kuin se olisi ollut teini-iässä.

Kirjassa ollaan 1900-luvun alkupuoliskolla seikkailemassa kaikenlaisissa kriittisissä paikoissa. Seikkailun hoitaa reipas ja itsenäinen naisihminen, erm, pitää luntata, Elle, ja romanttinen sankari, ylimystön jäsen, mahtisuvun vesa ja ensinäkemältä tietenkin kauhean ärsyttävä herra Marsh. Meneillään on jonkinlainen taistelu taikuuden ja tieteen välillä.

Ollakseen reipasotteinen ilmalaivan kapteenitar Elle oli minusta kyllä melkoisen pelastettava tipunen. Herra Marshkaan ei ollut minusta kovin kiinnostava edes sellaisena sankarina, jonka pääfunktio on pelastella sankaritarta ja kietoa tämä murskaavaan syleilyynsä.

Lisäksi kirja oli täynnä virheitä - ei pelkästään kirjoitusvirheitä vaan myös ihan hutiloitua toimitusta. (Tai kirjoitusta.)

Mutta miljööt sentään olivat etäisesti kiinnostavia. Samoin kuin Ellen ilmalaiva.

Tulipa luettua.

This Is the Way

Gavin Corbettin This Is the Way on taas yksi niistä kirjoista, joiden kohdalla en alkuunkaan ymmärrä, miksi ne kirjastosta varasin. Lukiko uutuusluettelossa joku avainsana, jonka vuoksi en voinut jättää varaamattakaan? Varailenko kirjoja unissani? En tiedä.

Tätä mysteeriä pohtiessa meni suurin osa kirjastakin hieman ohi. Corbett kertoo, käsittääkseni, jonkinlaisista nykyajan kiertolaisista Irlannista - erään suvun nuoresta vesasta, joka joutuu piilottelemaan Dublinissa, kun oma suku ja toinen suku ottavat vähän väliä yhteen.

"Käsittääkseni" siksi, että Corbettin kieli on erikoista. Kovastihan sitä kannessa kehutaan, mutta tässä tulivat ehkä natiiviuden rajat vastaan. En nauttinut kielestä juurikaan; sen lukeminen tuntui ajoin yhtä raskaalta kuin lukiokemian oppikirjojen.

En tiedä, kelle suosittelisin tätä. Ilmeisesti kuitenkin angosaksisessa kulttuurissa toimivien lehtien mukaan kyseessä on hieno kirja, joten ehkä sitten kaltaisilleni kirjasto-ongelmaisille moukille.

Marina

Teen taas aikahypyn nykyhetkeä lähemmäs syistä, jotka selvinnevät kohta, ellette nukahda. (Niin, nyt sitten seuraa sitä bloggaajan omaan persoonaan keskittymistä asiallisen kritiikin sijaan, mutta siihen olettekin jo tottuneet.) 

Kun näin Carlos Ruiz Zafónin juuri suomennetun Marinan kirjakaupassa, ensimmäinen ajatukseni oli, myönnän, "Kylläpäs sitä nyt suolletaan." Tämä siitä huolimatta, että koko lailla pidin Tuulen varjosta ja olen mielihyvällä odotellut sopivaa hetkeä lukea sen jatko-osatkin.

Kuva kietaistu Internetistä.*

Sitten herra Sivukirjasto osti Marinan (onnistuimme käymään yhden kirjakauppareissun aikana kassalla kolme tai neljä kertaa, olemme kovan luokan haahuilijoita), ja kun kirja on ostettu, se toki liitetään osaksi niiden kirjojen pinoa, jotka tullaan lukemaan heti sopivan hetken koittaessa tällä tai ensi vuosisadalla.

Sopivan hetken sijaan koitti herra Sivukirjasto, joka Marinan luettuaan vaati, että minunkin on se luettava pikimmiten, jotta hän voi blogistani lukea siitä vielä, kun muistaa kirjasta mitään. Aikahyppy on siis suoraa seurausta siitä, että jos jotain olen niin kuuliainen vaimo. Ja nyt se Marina.

Ensinnäkin ennakko-odotukseni kirjaan paranivat melkoisesti luettuani alkusanat: Marinaa ei ole suollettu Tuulen varjon sukseen jälkeen vaan sitä ennen, vuonna 1999.

Toiseksi kirja oli mitä mainioimmin goottilainen tanssi halki Barcelonan. Tai no, ehkä se oli melkoisen suorasukainen hatunnosto Shelleyn Frankensteinille. Zafon on tunkenut juoneensa takuulla kaiken mahdollisen kauhean ja romanttisen ja saanut aikaan melkoisen vauhdikkaan ja minusta myös kohtuullisen toimivan keitoksen. En tarkoita, että kaikki tarinan elementit kestäisivät välttämättä kriittisempää silmäilyä, vaan sitä, että jos heittää kriittiset lähilukulasinsa roskikseen ja keskittyy nauttimaan täysin rinnoin rapistuvista katalonialaisista kartanoista ja hunnutetuista salaperäisistä naisista, tulee huomaamattaan viettäneeksi joitakin tunteja oikein mukavasti. Parissa kohdassa Zafon onnistui myös olemaan aidosti pelottava. No, minusta. On tärkeää huomata, ettei minun pelotteluni kaikkien tahojen mielestä ole lainkaan vaikeaa.

Se on kyllä sanottava, että kirjan kaksi tarinaa eivät minusta aivan saumattomasti toimi yhdessä - tai no, toimivathan ne kun pakko on, mutta lukijan on kyllä hylättävä epäusko tyystin päästäkseen sinuiksi niiden yhteensattumien kanssa, joista koko seikkailu lopulta alkaa.

Ne, jotka lukevat Zafonia lähinnä päästäkseen Barcelonaan, eivät pettyne Marinankaan kanssa. Itse huomasin kyllä jo surukseni unohtaneeni kaupungin lähestulkoon tyystin.

* ...Otavan oman verkko-osaamisen petettyä pahemman kerran: mitään sivua ei Otavan sivustolta voida löytää. Toivottavasti edes IT-tuki löytyy pian siellä Otskulla!

Ystäväni Owen Meany

Onneksi menin siellä Finncon-paneelissa tunnustamaan avoimesti, etten kirjoita kritiikkiä, sillä ajatuskin siitä, että tässä näpyttelisin jotain kritiikiksi luonnehdittavaa John Irvingin kirjasta on aika hassu. Tsihi.

Mutta omia fiiliksiäni voin näpytellä.

Tässä kävi niin, että lainasin Ystäväni Owen Meanyn ollessani visiitillä Lauttasaaren kirjastossa (harrastan toden totta kirjastoturismia, mutta tässä tapauksessa odottelin toveriani) kostona universumille (by proxy). Herra Sivukirjasto esitti aikoinaan toiveen ystävä Meanysta joulupukille, mutta tuolloin suomennosta ei ollut tarjolla, joten hän joutui tarpomaan kirjan läpi englanniksi. Koska suomennos nyt oli tarjolla, ... äää ... no tämä ei nyt ehkä ole kauhean loogista, mutta päädyin lukemaan sen kuitenkin.

Tykkäsin ihan kauheasti. En ollut ikinä tiennyt Irvingin olevan niin hauska - nauroin vedet silmissä useammin kuin kerran. Loppupuolella meni sitten vissiin roska silmään tai jotain sellaista, yhtään ei naurattanut mutta silti silmäkulmat olivat kosteat.

Sitä kuvittelisi, että Owen Meany kävisi jotenkin hermoille kapiteeleilla puhuessaan, mutta ei. Ihastuin tyyppiin täysin. Kirjan oli lumoavimmillaan jotenkin alkupuolellaan kertoessaan kertoja-Johnin ja Owenin kouluvuosista - luulen, ettei ole ehkä kirjan vika, että minulle jännitteestä hävisi jotain sen jälkeen, sillä olen havainnut saman ilmiön monessa kirjassa joka sijoittuu osaksi kouluaikoihin.

Saatatte jatkossa nähdä täällä lisääkin Irvingia - Siina ehkä tietää, mistä kannattaisi jatkaa?

7th Sigma

Steven Gould on minusta 7th Sigma -kirjansa kanssa nyt hukannut niin hyvän tilaisuuden, että ansaitsisi keppiä, ruoskaa ja kahleet jalkaan ja järveen.

Kas, on alue osassa Amerikan Yhdysvaltoja, jossa on ötököitä. Nämä ötökät syövät metallia ja ovat kaikin puolin helkkarin vaarallisia. Alueelle ei siis ole asiaa, jos kantaa mukanaan jotain metallista, korvakoruja, linkkuveistä tai vaikka sydämentahdistinta. Kukaan ei tiedä, mistä ötökkäinvaasio on saapunut.

Ja nämä kiehtovat möppiäiset ovat silkkaa taustamelua, kun Gould kertoo tarinan nuoresta Kimblestä, joka kaikesta päätellen on jonkin sortin ihmelapsi. Kimble päätyy alueelle senseinsä Ruthin kanssa ja kasvaa päteväksi ja ihmisenä erinomaiseksi kirjan kuluessa - vaikeahan häntä on tietenkään inhotakaan, mutta jotain rosoa kaipaisi.

Etenkin kirjan alkupuolta lukee vähän kuin novellikokoelmaa, joiden päähenkilöt pysyvät samoina. Loppupuolella mukaan alkaa tulla tiettyä laajempaa juonen kaarta. Ratkaisu ei ole ollenkaan huono, sillä Gould säästyy selittämästä tapahtumia ja juonta puhki.

Toisaalta Gould säästää samalla ötökkänsä johonkin jatko-osaan - oli suorastaan turhauttavaa se, miten mahtava elementti tyypillä voi olla käsissään, ja miten vähän siitä saadaan irti.

Ilmeinen kysymys siis kuuluukin: lukeako jatko-osa lisäselvitysten toivossa vai mielenosoituksellisesti jättää se väliin?

Jack Glass

Adam Roberts on minusta vähän vaikea kirjailija; pidin Yellow Blue Tibiasta niin paljon, että kaikki sen jälkeen on ollut melkoinen sarja pettymyksiä.

No, Jack Glass oli kuitenkin mainio, vaikkei tietenkään niin hyvä kuin Yellow Blue Tibia, mutta mikäpä olisi. Jack Glass on pahamaineinen murhamies ja kirja kertoo murhasta kolmella tavalla, kuten heti alussa selvitetään.

Kirjassa ihmiskunta on levittäytynyt toisille planeetoille ja asteroidivyöhykkeille - rangaistusvangit louhivat asteroideja ontoiksi, ja näistä sitten tehdään kivoja koteja keskiluokalle. Köyhät asuvat kuplissa avaruudessa; onnettomuuksia sattuu paljon, eikä köyhyydestä ole helppoa päästä eroon. Ja sitten on Jack, joka tappaa, ja jota ei saada kiinni ... mutta miksi hän tappaa?

Robertsin kirjoitustyyli ei nyt aivan suoranaisesti edelleenkään vetoa minuun - tätä ei tullut ahmineeksi. Juonensakin puolesta kirja oli paikoin outo ja vähän ärsyttävä, vaikka epäilen, että juonellisesti outo ja vähän ärsyttävä tekisi hyvää itse kullekin. On nimittäin sanottava, että on myös kovin virkistävää lukea teosta, joka ei ole juonensa puolesta kuin sileä pallo.

Huikeaa sen sijaan oli Robertsin yhteiskuntakuvausten ohella se hetki, jolloin mysteerin ratkaisu paljastui. Ai ai. (Olen ottanut erivapauksia niiden ystävieni suhteen, joiden epäilen jättävän kirjan joka tapauksessa lukematta ja surutta spoilannut lopun saadakseni huitoa käsilläni ja sanoa "Mieti! MIETI!")

Downbelow Station

Spefin 101 helmen kanssa on näemmä käynyt hieman niin, että - mikään listahan tuskin koskaan sopii absoluuttiseen makuuni täysin, ellen tee sitä itse - menin lukemaan heti kaiken, mistä arvelin pitäväni. Tämän jälkeen olen edennyt listalla alenevassa pitämisarvelujärjestyksessä.

Nyt oli lukuvuorossa C. J. Cherryhin Downbelow Station, jonka kuuntelin äänikirjana.

Cherryhin osalta pääkokemukseni ovat olleet tähän asti, että teini-iässä hän oli minusta hieman tylsä, mutta minkäs teit, rajalliset olivat Hämeenlinnan kaupunginkirjaston tieteis- ja fantasiakirjojen kokoelmat tuohon aikaan jolloin dinosaurukset vielä kävelivät maan päällä. Olen kuitenkin usein tupannut ajattelemaan, että ikävuosien karttuessa ja maun kultivoituessa "hieman tylsä" muuttuu mahtavaksi.

En ole vieläkään tarpeeksi vanha ja kultivoitunut Cherryhille. Downbelow Station, joka kertoo eräällä avaruusasemalla sattuvista käänteistä sodan aikana (siis ihmiskunnan henkilökohtaisen sodan; ainoa löydetty muukalaislaji on pasifistinen) oli minusta juurikin hieman tylsä, vaikka sillä oli kyllä ansioita, joita ei käy kiistäminen.

Downbelow Station oli nimittäin minusta julkaisuajankohtaansa (1981) nähden hämmästyttävän moderni. Jos joku olisi väittänyt, että se kirjoitettiin viime vuonna, olisin niellyt väitteen kyselemättä; huolimatta jopa siitä, että seksuaalivähemmistöt taisivat loistaa poissaolollaan - nykyscifin yksi selkeä trendi näyttää olevan* perinteisen heteronormatiivisuuden tai ylipäänsä sukupuolisuuden mureneminen sitä selkeämmin, mitä kauemmas tulevaisuuteen katsotaan.

Toisaalta on kyllä sanottava, että äänikirjaksi teos ei jotenkin taipunut. Tai ehkä se olin jälleen vain minä, joka ei taipunut kuuntelemaan tätä. Ensimmäisen luvun jälkeen meinasin itkeä henkilögallerian laajuudelle - äänikirjassa ei edes voi kovin helposti selata taaksepäin mutisten itsekseen "kukas helvetti tämä nyt oli".

On myös myönnettävä, että tapahtumat jäivät jotenkin hieman pinnallisiksi minulle. Oli juonittelua ja pettureita ja sen sellaisia, mutten muista kovasti kiihtyneeni mistään juonenkäänteistä - kaikki vain soljui ohi korvien.

No, odottakaahan vain kun pääsen Anne Riceen asti, hänestä en muista ikinä välittäneeni.

* Ts. Olen ollut tällaista huomaavinani. Voin olla väärässäkin. Olen ennenkin ollut.

Sokeanäkö

No niin, nyt onkin hyvä tilanne heittää tähtisysteemi romukoppaan, sillä kyseessä on arvostelukappale, enkä tiedä, miten tälle nyt oikeudenmukaisesti tähtiä läiskisin.

Huomaatte muuten, että teen jälleen aikahypyn huolimatta siitä, että jonossa odottaa muitakin kirjoja. Viittaan kaikenlaiseen diskurssiin sielunsa myymisestä.

Peter Wattsin Sokeanäkö oli osapuilleen juuri sellaista tieteiskirjallisuutta, joka painelee henkilökohtaisia nappuloitani. Kylmää, kovaa, muukalaista ja pohdiskelevaa. Tällä kertaa pohdiskelun erityisaiheena on tietoisuus.

Juonisynopsis on, että tulee muukalaissignaali ja lähetetään retkikunta syvään avaruuteen.

No, olen kuullut Sokeanäöstä muunkinlaisia kommentteja. Tunnelma on kieltämättä kalsea, kuten edellisessäkin lukemassani Wattsissa. Päähenkilö on sosiaalisesti dysfunktionaalinen, potenssiin kuusi edelliseen lukemaani Wattsiin nähden. Nämä eivät allekirjoittanutta haitanneet. Pystyn kyllä hengaamaan dysfunktionaalisen päähenkilön kanssa, kunhan hän ei muuta meille. Päähenkilön esittelemät teoriat evoluutiosta miesten ja naisten välisen sodan perustana sen sijaan olivat minusta vähän väsyttäviä.

Pidin kovasti siitä, ettei Watts liiemmälti selittele auki sitä Maata, joka kirjasta on luettavissa. Lukija voi poimia olennaisen vihjeistä. Saman asian varjopuolena on sellainen pitkän päälle rasittavaksi käyvä cliffhanger-kirjoittelu, jossa mikään yksittäinen asia ei etene kerralla kauheasti ennen jotain takaumaa tai muuta näkökulmavaihdosta, mutta kirjan pituus toimi tässä lukijan eduksi - sadan sivun päästä piirre olisi alkanut todella kiukuttaa.

Tiedepuoli vaikuttaa maallikon silmiini uskottavalta, mikä piisaakin. Tosin olen tietenkin kuunnellut valtavasti tiedeohjelmia radiosta viime aikoina, että kohtahan olen ihan kvanttifyysikon tasoa näissä hommissa. Watts kaivaa tieteiskirjaansa esiin myös myyttisen otuksen, ja tekee sen aika taitavasti. Kävin kuuntelemassa Finnconissa Wattsin haastattelusta osan (huonossa akustiikassa ja yleisessä pörräysolotilassani olisin tarvinnut neuletyön rauhoittuakseni aloilleni*), ja lukukokemustani hieman buustasi Wattsin selitys - vaikea sanoa, kuinka uskottavana olisin Jukka Sarasti -nimellä aateloitua hirviötä muutoin pitänyt, mutta kirjan luettuani tyyppi kuului ehdottomasti listalle mahdottomia asioita, joihin olen valmis uskomaan ennen aamiaista tai jopa brunssia.

Jos nyt yhdellä sanalla pitäisi summata lukukokemus, en tekisi sitä, vaan vaatisin peräti 14 sanaa: pidin kovasti, mutta nyt tarvitsisin jonkun tämän lukeneen toverini kuohuviinille** jauhamaan siitä tietoisuusasiasta kanssani. Kommenttiboksiin saa ilmoittautua.

Suomennoksestakin pidin sen verran, että otin Finnconin mahtavasta kirjastobussista lainaan suomentajan, J. Pekka Mäkelän romskun Nedut. Siitä jorinaa joskus syksyllä sitten.

* Joku muu siellä neuloikin. Kateuteni määrä oli mittaamaton.
** Valitettavasti kuohuviini on oleva omakustanteista villeistä kirjabloggaajien saamia etuisuuksia koskevista huhuista huolimatta. Kylmää ja kuivaa se voi toki ongelmitta olla silti.

Käytäntöhommia

No, paneelikeskustelu on ohi, ja sen sysäämänä ajattelin toimeenpanna joitakin muutoksia, joita olen jo tovin hautonut:

1. Tähditys häviää
2. Kirjojen alkuperä tulee poikkeuksetta julki.

Vastalauseita saa esittää, mutta lähinnä minua kiinnostaa, kiinnostaako ketään esimerkiksi se, että joku täällä luettu on saatavilla kaupunginkirjastosta?

Tähtien jakelu sen sijaan luultavasti loppuu, sanoi kuka tahansa mitä tahansa, koska otaksun, ettei kellekään avaudu se, että olen omassa päässäni vääntänyt koko tähtirivistön kuvaamaan kirjan laadukkuuden sijasta lukukokemusta - tämä tapahtui joitakin vuosia sitten enkä tietenkään sanonut siitä kellekään.

Paneelissa tuli kysymys, johon haluaisin vielä palata hetkeksi, silläkin uhalla, ettei kysymyksen esittäjä tätä luultavasti lue. Kysymys kosketti sitä, kirjabloggaako kukaan nuori (ja jos, niin missä), sillä aikuisten blogeja on nuorison edustajan mielestä tylsä lukea.

Ymmärrän - ja huomautan, että on muuten ihan kasvattavaa välillä saada muistutus siitä, ettei olekaan universaalisti kiinnostava (vaikka kuinka kuvittelee olevansa realisti ja tiedostavansa, että omat jorinat kiinnostavat vain hyvin harvoja ihmisiä, ego ottaa joskus silti vallan.)

No, mutta itse asiaan. Vaikka on ilmeisesti totta, ettei mitään mediaa ole noin vain onnistuttu selättämään, sosiaalinen media ja sen eri muodot kehittyvät kuitenkin koko ajan melkoista vauhtia. Viisitoista vuotta sitten keskusteltiin lähinnä Usenetissä ja se nyt lienee jo lähinnä vainaa. Se, mitä en paneelissa tullut maininneeksi oli, että ehkä nyt teini-ikäiset tyypit eivät koskaan tule pitämään blogeja - ehkä bloggaaminen ei vain ole heidän tapansa tuottaa sosiaalista mediaa. Ehkä on tulossa jotain ihan muuta.

Jään jännityksellä odottamaan.

The Girl Who Fell Beneath Fairyland and Led the Revels There

Catherynne M. Valenten nuortenkirjalle, jolla on mahdoton nimi, saatiin viime vuonna jatko-osa, jolla on yhtä mahdoton nimi. Pitäkää peukkua, etten typottanut postauksen otsikkoa, sillä aion taas kopioida kirjan nimen siitä. Yksi, kaksi, kolme, hiiop: The Girl Who Fell Beneath Fairyland and Led the Revels There.

September pääsee takaisin Satumaahan, mutta suunniteltujen kivojen pikkuseikkailujen sijaan ohjelmassa on taas kunnon rytinää - Satumaan asukeilta katoavat varjot, mutta minne? Ja mihin kaikki taikuus näyttää hävinneen?

Mahdoton nimi 2 on vähintään yhtä sympaattinen ja ihana kuin ykkösosakin. Tätä lukiessani en voinut olla monta kertaa miettimättä, miksei tällaisia ollut, kun olin lapsi.

Jos tykkäsi ykkösestä, tykkää varmaan tästäkin, ja jos ei tykännyt ykkösestä, sitä ei vain ole tullut lukeneeksi.

Full disclosuren hengessä mainittakoon, että sain ykkösosan suomennoksesta hieman yllärinä arvostelukappaleen, jota silittelin iloisena, mutta jonka käännöksen onnistumista en uskaltanut vilkaista. Sanaleikittelevän Valenten kääntäminen on varmasti ollut haasteenpoikanen. Uskallan kuitenkin ehdollisesti suositella opusta lahjaideaksi jollekin lähipiirin tenavalle, jos ideoista sillä saralla on pulaa.

vN

No niin, von Neumannin koneita siis, en hyvistä yrityksistäni (ja siitä, että luen töihin kävellessäni ja epähuomiossa astun askelmille, joita ei ole) huolimatta ole saanut Peter "Finncon-vieras" Wattsin Sokeanäköä vielä luettua (se on arvostelukappale, olen myynyt sieluni, tai no, sen, mitä siitä nyt oli jäljellä.)

Mutta Madeline Ashbyn vN oli kirjastosta, ja se oli ihan mainio nuorten kirja, aion lukea toisenkin osan. Kas, Amy (en jostain syystä diggaa Amysta päähenkilön nimenä, mutta se on varmaankin vain henkilökohtainen ongelmani) on von Neumannin kone, siis itsereplikoituva robotti. Hän on suosittua sarjaa ja asuu ihmisisänsä ja vN-äitinsä kanssa ... kunnes sukupolvea vanhempi rouvashenkilö, jonka kutsuminen mummoksi tuntuu hieman irvokkaalta, astuu kuvaan ja osoittaa, että ihmiskunnan huolet ovat käyneet toteen: on kuin onkin robotteja, jotka voivat vahingoittaa ihmisiä. Amy hoitelee mummonsa ... mutta saakin tästä ei-toivotun kumppanin.

Edelläkuvatun seurauksena Amy joutuu tietenkin pakomatkalle, mutta kehen voi luottaa kun mummon (irvokkuudesta viis, ainakin "mummo" on lyhyt sana) replikoimat tädit jahtaavat Amya, ihmiskunnasta nyt puhumattakaan? Pitäähän nämä masiinat nyt äkkiä kerätä pois ärsyttämästä biologisempia entiteettejä.

Vauhti oli kova, mutta jotenkin Amysta on onnistuttu luomaan hahmo, joka on sekä täysin vieras että tarpeeksi tuttu. Hahmot ovat muutenkin kiinnostavia. Hahmojen erinomaisuus onkin kirjan vahvuus, sillä ympäristö jää hieman valjuksi, kuin pahvisiksi lavasteiksi.

Hieno kirja, tämä vN.

Finnconista muuten sen verran, että siellä on tilaisuus bongata allekirjoittanut sunnuntaina paneelikeskustelun osapuolena puoliltapäivin jossain tilassa, jota en muista. Ja koska pelkään, etten saa siellä sanaa suustani, en aio sitä myöskään selvittää. Toivon kai, ettei sinne tule ketään. Mysteeriksi jää, miksi ylipäänsä mainitsen tästä. Ehkä samalla toivon, että sali pullistelee yleisöä. Ristiriitainen on ihmisen mieli.

Nainen puntarissa

Minulla oli melkoiset odotukset Jaana-Mirjam Mustavuoren kirjaa Nainen puntarissa kohtaan, joten oli ehkä väistämätöntä, että petyin hieman.

Antakaa, kun selitän. Luin tästä alunperin Amman kirjablogista, jossa Aino-Maria tiivisti kirjan annin hienosti blogipostaukseen. Odotin siis ehkä jotain järisyttävän suuria oivalluksia.

Suurin oivallus taisi kuitenkin olla se, että viihdyn kehossani nykyisin aika mainiosti. En halua rankaista sitä mistään; päinvastoin, olen onnellinen ja kiitollinen siitä, miten alan löytää jonkinlaista tasapainoa ja yhteyttä kroppaani. Samassa veneessähän tässä ollaan. Tai oikeastaan sama vene.

Vaikka etenkin kirjan alkupuolen ajatukset tuntuivat omilta, mitään aivan uutta en kirjasta ehkä siis saanut irti. Rypistelin myös välillä kulmiani sille, että Mustavuori tuntuu otaksuvan kaikkien juoksijoiden tai kuntosalilla kävijöiden jollain tavalla suorittavan liikettä - aidon nautinnon sijaan. Vaikka siitä olen samaa mieltä, että välillä on hyvä vain kuunnella itseään ja antaa kropalleen tilaa puhua, väittäisin kuitenkin että jokaisella voi olla oma tie keholliseen minuuteensa. Kaikille eivät sovi tanssiworkshopit, joita kirjassa kovasti hehkutetaan.

(Tiedostan, että tässä on nyt sellainenkin mahdollisuus, että olen sekä liian defensiivinen että aivan liian estoinen kyetäkseni ymmärtämään Mustavuoren näkemykset, mutta voin elää sen kanssa, sillä - kuten sanottua - olen vihdoin kokenut jonkinlaista ykseyttä kehoni kanssa. Ja okei, olen vähän epäreilu, kyllä Mustavuorikin myöntää, että jokaisella on oma tiensä.)

Etenkin kirjan alkupuolella Mustavuoren kipakka tyyli kyllä miellytti minua kauheasti. Pidin hänen tavastaan käyttää kehosta ilmaisua "päänkannatusteline" - satun itsekin uskomaan siihen, että jos kehollisuutta kauheasti vihaa tahi pelkää, pidemmän päälle siitä ei hyvä heilu.

Loppupuolella manasin luovan tanssin, jota viimeinen kolmannes lähes yksinomaan käsitteli, alimpaan helvettiin.

Kannattaako tämä nyt sitten lukea? No, jos ajatus mustekalan liikekielestä inspiraation lähteenä tuntuu omalta, ehdottomasti lukulistalle. Jos taas pelkkä ajatus ärsyttää, jätä suosiolla väliin.

Tämän kehollispropagandistisen jakson jälkeen - älkää huoliko - palaamme seuraavaksi ruotuun tieteiskirjallisuuden parissa. Tulee joko Finncon-vierailijan opus tahi von Neumannin koneita, riippuu vähän asioista ja sen sellaisesta.

Naisen juoksukirja

Kirsi Valastin Naisen juoksukirja oli ihan mahtava opus. Jos siis juokseminen kiinnostaa. Kaikkiahan se toki ei kiinnosta, ymmärtäähän sen. Minuakin on moni toveri pitänyt hieman tärähtäneenä, kun juoksentelen ympäri itäisehköä Helsinkiä. He eivät kuitenkaan huomioi, että juokseminen tukee hienosti spekulatiivisen fiktion harrastamista tarjoten hienoja mahdollisuuksia äänikirjojen kuunteluun. Parhaillaankin kuuntelen erinomaista teosta, mutta siitä lisää myöhemmin.

Jos nyt kuitenkin juokseminen kiinnostaa (ja sattuu olemaan nainen), Valastin kirjasta voi saada lisäpotkua harrastukseen. Ensinnäkin kirjassa on tukeva propagandaosasto, jonka luettuaan ymmärtää oitis, että juokseminen on paras harrastusvalinta jonka voi tehdä (spekulatiivisen fiktion ohella.) Hyvä, ettei lähde kirja kädessään juoksemaan.

Toiseksi kirjassa on harjoitusvinkkejä, jotka ovat saaneet allekirjoittaneen a) kokeilemaan nopeampia lenkkejä, b) kokeilemaan intervallitreeniä ja c) kuntosalille. Viimeinen kohta on ihme. Vaan ihmekös tuo, Valasti perustelee salitreenin varsin vakuuttavasti ja tarjoaa vielä saliohjelmankin. Kirjassa on myös juoksijan pilatesohjelma, mutta kaikkea ei ehdi. Jos vain vielä ehtisi venytellä, olisi elämä täydellistä, mutta hyvähän se on, että on jotain parannuskohteitakin, ettei liian itsetyytyväiseksi herkeä.

Kirjan ainoa huono puoli on, että se on myyty loppuun. Paitsi Otavan kaupasta, josta sitä saisi pystyryöstöhintaan. Uusintapainosta odotellessa, Otava!

Brain Thief

Alexander Jablokovin Brain Thief oli paikoin vetävä seikkailu, johon en tainnut oikein loppua kohti jaksaa asianmukaisesti keskittyä.

Päähenkilö, jonka nimeä en muista, mikä kertoo karua kieltään tyypin karakterisoinnista, on rikkaan Muriel-rouvan palveluksessa. Muriel on reipasotteinen eukko, joka tykkää viestiä työntekijänsä kanssa hieman erikoisin keinoin - joten kun Muriel eräänä iltana katoaa aamutakin helmat lepattaen ja alkaa sitten lähetellä tavallista oudompia viestejä, katsoo päähenkilö velvollisuudekseen etsiä työnantajansa.

Brain Thief oli aika puhdasverinen seikkailu, jossa juonenkäänteitä piisasi parinkin romaanin tykötarpeiksi. Alusta pidin kovastikin, mutta jossain keskikohdan puolivälin paikkeilla koin hieman väsymystä runsaan henkilökaartin juoksennellessa ympäri kuin päättömien kanojen lauma. (Kanaparat.)

Varmasti aikansa silti voisi huonomminkin käyttää. Esimerkiksi katsomalla laihdutusohjelmia, jotka nekin ovat kovasti viihdyttäviä, mutta vievät kaiken ilon sipsien syömiseltä, toisin kuin Brain Thief.

(Ja puuh ja voi helkkari, että tässä on taas tullut luettua tänä keväänä. Miten ikinä jaksan naputtaa kaikesta tänne?)

The Raven Boys

Maggie Stiefvater on nimi, johon olen ennakkoluuloisesti liittänyt teini-ikäisen hömppäromantiikan, ja täten vältellyt. Uutuusteos The Raven Boys oli kuitenkin päätynyt Locuksen listoille viime vuoden parhaimmiston osalta, joten - ei sillä, että antaisin minkään listan mitään sanella - tartuin teini-ikäistä hömppäromantiikkaa suklaarasiasta.

Ja yllätyin myönteisesti.

Pikkukaupungissa asuu nuori Blue, joka törmää kolmeen paikallisessa poikain sisäoppilaitoksessa opiskelevaan poikaan. Pojat etsivät jotain maagista, ja tässä Blue ehkä osaisi auttaa - hänhän tulee suvusta selvänäkijöitä.

Jälkikäteen ajatellen juoni oli ehkä hieman sekava ja siihen oli osin tarpeettomasti ympätty jokseenkin kummallinen pahishahmo, mutten antanut sen häiritä. Minä viihdyin. Hahmot eivät olleet turhan angstisia, ja vaikka heillä oli erimielisyyksiä, useimmilla oli pää tukevasti harteillaan. Blue on sankaritar, joka elää ja hengittää muustakin syystä kuin jonkun poikapuolisen katseen vuoksi ja osaa jopa neuloa. Jestas. Romantiikka oli muutenkin epämääräistä ja sellaisenaan aivan sopivaa, juuri niin vaikeaa kuin asiat tuppaavat olemaan, muttei kuitenkaan häiritsevän päällekäyvää.

Satunko vielä muistamaan ripauksen huumoria? Jatko-osa tulee lukulistalle väistämättä.

The Drowned Cities

Paolo Bacigalupin nuorille suunnatun dystopia...sarjahkon toinen osa, The Drowned Cities, oli minusta himpun verran ykkösosaa toiveikkaampi ... vaan kyllä osaa tässäkin ihminen olla ihmiselle susi. Tai ehkä rotta.

(Niin, tai ehkä odotukseni olivat virittyneet niin sopivasti, että näin toivoa sielläkin, missä sitä ei todellakaan ollut.)

Mahlia ja Mouse ovat orpolapsia, joiden kylään tulee sotilaita ja eläimen ja ihmisen hybridi, tappaja Tool. Mouse on joskus muinoin pelastanut Mahlian, jonka onkin puolestaan harjoitettava itsetutkiskelua siitä, mitä tarkoittaa vastuu toisesta ihmisestä, kun Mouselle meinaa käydä kalpaten.

Kylän humaanin lääkärin suojatteina molemmat lapset, mutta etenkin Mahlia, kärsivät käsittämättömästä julmuudesta kyläläisten taholta, ja Mahlia kyllä haluaa olla se metsä, joka vastaa vielä vähän kovemmin kuin tuli huudettua.

Meinasin kirjoittaa tähän muminaa ja jupinaa siitä, että mitenkä tällaista nuorille kirjoitetaan, mutta sitten tajusin herkistyneeni väkivallalle vasta vanhemmiten. On ehkä vaarallista näin kolmenkympin yläpuolella kuvitella tietävänsä mitään siitä, millä mielenliikkeillä potentiaalinen 16-vuotias tätä lukee - tai, jos on rehellinen, on syytä myöntää itselleen, että silloin saattoi olla jopa joitakin tuhansia asteita kovapintaisempi kuin nyt on. Luultavasti olisin silloin osannut nauttia Bacigalupin synkkyydestä; se, etten enää osaa, ei tarkoita sitä, etteikö tämä olisi potentiaalisesti hieno nuortenkirja ... aikuisille TDC voi kyllä olla liian raju.

Tästä voitaneen vetää myös jatkojohtopäätös, jonka mukaan vanhempani tekivät oikein antaessaan minun valita itse luettavani - tie, jolta en omankaan lapseni kohdalla aio poiketa.

The Man from Primrose Lane

James Rennerin The Man from Primrose Lane oli hämmentävä soppa aikamatkustusta, pakkomielteitä ja sarjamurhaajia.

Huomaatte kannessa Jonathan Carrollin blurbin. Minä huomasin sen ihan äsken. Ajattelin, että ehkä Carroll on Rennerin serkku tai jotain.

Nuori kirjailija, joka on tehnyt omaisuuden true crime -opuksella, kiinnostuu vaimonsa kuoleman jälkeen nuorten tyttöjen katoamisista ja murhista koostuvasta rikossarjasta. Hän kuskaa lapsensa isälleen, lopettaa masennuslääkityksen, ihastuu hempukkaan ja sotkeutuu pakkomielteisesti tapahtumasarjaan, jossa nykyhetki ja takaumat sekoittuvat.

Ollakseni ihan rehellinen, minusta hempukkaan ihastuva ja lääkityksensä kuin seinään lopettava päähenkilö oli vähän ... tyhmä.

Kun nyt rehelliseksi päätin ryhtyä, voinen myös kertoa, etten muista, miten kirja päättyi. Sen muistan, että koko hommasta tuli hieman tuhruinen pulp-fiilis. (Koska en ole lukenut kauheasti pulppia, voin olla fiilikseni kanssa aivan yksin.) Viihtyihän tässä, mutta minä en yhtään millään jaksaisi lukea mässäilyä pedofiilimurhaajilla - en, vaikka kirjailija tuntuisikin tavoittavan moisen obsession epäterveyden ... ja kirjoittaisi sen osaksi kirjaansa.

Tästä ollaan ilmeisesti tekemässä leffaa. En ole tippaakaan yllättynyt.

Lukumaratonin järjestelyistä

Ystävät ja kylänhenkilöt, olen viime aikoina seurannut ihastuneena kanssabloggaaien järjestämiä vuorokauden mittaisia lukumaratoneja (otan esimerkiksi suloisen Liisan, jonka maraton kuulostaa minusta aivan silkalta haavekuvalta, mutta uudet ylivaltiaamme planeetta Googlelta löytävät kyllä muitakin esimerkkejä käden käänteessä).

Haaveilen lukumaratonista itsekin, jos kohta on todettava, ettei taaperon vanhemmuus välttämättä jätä aikaa 24 tunnin lukuputkelle.

Haaveillessani aloin kuitenkin pohtia sitä, miten lukumaraton pitäisi järjestää niin, että se optimaalisimmin kunnioittaisi Feidippides-piruparan urotekoa.

Jaloin juostava maratonhan on nimittäin tietenkin 42 kilometriä. Ei 24 tuntia, vaikka onhan niitä sellaisia ultrajuoksijoitakin, jotka harrastavat kaikkea hassua.

Pitäisikö siis lukumaratonin olla 42 tuntia?

Ei, sillä tästä päästään toiseen ongelmaan. Maratonissa juostaan matkaa ja mitataan aikaa. Lukumaratonissa luetaan aikaa ja mitataan luettuja kirjoja. Vaikuttaa takaperoiselta.

Ilmeinen ratkaisu on määritellä luettavien kirjojen määrä. 42 kirjaa ei ole aivan pieni määrä yhdelle istumalle, joten voisi ajatella, että lukumaratonissa luettavien opusten sigma on esimerkiksi 4,2. Ei kuulosta mahdottomalta, eikä maratonkaan ole tasakilometrejä, joten sen kun vain lopettaa kun viidennestä kirjasta on luettu viidennes.

Tietenkin luettavan määrää voisi lähteä säätämään hienovaraisemminkin. Esimerkiksi parhaillaan lukemani John Irvingin teos Ystäväni Owen Meany on Keltaisen kirjaston pokkaripainoksena 11 cm leveä ja siinä on 667 sivua.

Koska tiedämme, että 11 cm = 0,11 m, voimme laskea, että kirjassa on metrejä yhteensä 73,37. Tästä saadaan edelleen (triviaalisti, siinäpä sana, jota olen aina halunnut käyttää), että 42,195 kilometrin mittaisen maratonin suorittamiseen vaaditaan 575 Ystäväni Owen Meanyn paksuista nidettä. Se tietenkin kuulostaa hieman paljolta, mutta kukapa väittääkään, että maratonin tulisi olla helppoa.

Muistakaa urheilujuomat!*

* Tarkemmin ajateltuani en mitenkään ehdi osallistua tähän ennen kuin lapsi on muuttanut pois kotoa, mutta voin kyllä hurrata teille!

The Snow Child

Eowyn Iveyn The Snow Child perustuu vanhaan venäläiseen satuun pariskunnasta, joka ei saa lasta ... ennen kuin pieni, lumesta tehty tyttö eräänä yönä herää eloon.

Jack ja Mabel elävät Alaskassa 1920-lukua ja tekevät kovasti töitä tilansa raivaamiseksi, sillä elämä on kovaa. Molemmat surevat lapsettomuutta ja ainoaa, kuolleena syntynyttä lastaan yksinään ja niin kauhean yksin - ja sitten eräänä iltana vanha pariskunta kuitenkin päätyy riehumaan lumessa ja tekemään pikkuisen tytön lumesta. Seuraavana aamuna Jack näkee ensi kertaa Fainan, pienen tytön, joka näyttää elävän yksinään metsässä.

The Snow Childissa on paljon hyvää. Ivey kirjoittaa kauniisti - Alaskan luonto herää eloon aivan samoin kuin Jackin ja Mabelin osin vaikea, osin kaunis suhde. Maistuu elämältä! Fantastiset elementit on kirjoitettu kauniisti osaksi kirjaa - tämähän lasketaankin kai yleisesti enemmän valtavirran kuin fantasian joenhaaran puolelle - eikä Ivey sorru turhaan selittelyyn. Paljon vastuuta jää lukijallekin: kuka Faina lopulta oikein on?

Jos olisin analyyttinen lukija tai pätevä kriitikko, osaisin ehkä kertoa, miksei The Snow Child kuitenkaan noussut perushyvää lukukokemusta vahvemmaksi. Ehkä koin Mabelin tuskan liian kipeänä (myönnän kyllä, että ahdistuin siitä melko lailla) enkä siten päästänyt kirjaa kovin lähelle. Ehkä kirjasta ei vain lopulta ollut tulemaan kovin lähelle.

A Face Like Glass

Muisti, ystävät ja kylänhenkilöt, on hirvittävä asia. Sitä saattaa luulla olleensa kaukaa viisas ja kirjoittaneensa Frances Hardingen uutuudesta jo pitkän tekstin; Hardingen kirjat, jotka ovat mahtavia ja kamalia, ansaitsevat erityiskohtelun jos mitkä.

Sitten käy ilmi, että korkeintaan oli suunnitellut kirjoittavansa aiheesta pitkän tekstin.

Mahtavia Hardingen kirjat ovat siksi, että kirjailijan mielikuvitus on huikea. Näissä kirjoissa tiivistyy se, mikä minusta on fantasian ydin. Miten käsittämättömän hieno ja karmaiseva ajatus on maanalainen luola, jonka asukkaat eivät osaa kääntää tunteitaan ilmeiksi! Kamalia kirjat siksi, että niiden sankarit ovat aina niin kovin yksin. Tulee ahdistus ja surku, etenkin kun sankarit ovat yleensä lapsia, ja rouva Sivukirjasto rupeaa kyynelsilmäiseksi ja mahdollisesti hormonaaliseksi jos jossain joku lapsi on pulassa.

...Erm. Hyvästi katu-uskottavuus.

Uusin, A Face Like Glass on esimerkkitapaus sekä ihanuuden että kamaluuden suhteen. Mutten aio kertoa enempää, sillä löytämisen riemu on iso riemu. Suosittelen silti tutustumaan, sillä Hardingen maailmat ovat henkeäsalpaavia, ja te jos ketkä olette niiden arvoisia.

Dark Eden

Nyt tässä taas kävi niin, että ehdin ikään kuin unohtaa sen, mitä Chris Beckettin tieteiskirjasta Dark Eden voisi kertoa - juonta spoilaamatta.

Kerron sen verran, että se kertoo pienestä yhteisöstä ja siitä, miten yhteisö pääsee irti menneisyydestään - ja miten se samalla löytää väkivallan. Kirja on samalla kertaa toiveikas ja surullinen.

Beckett tuntuu myös keksineen jotain hyvin vierasta - miljöö ei tunnu vain viritellyltä planeetta Maalta, vaan joltain aidosti vieraalta. Myöskään Beckettin kuvaama yhteisö ei tunnu aivan tavanomaiselta, mutta toimii kuitenkin uskottavasti omilla säännöillään.

Kirjan lopussa tuli kuitenkin sellainen olo, että ihmiskuntaa oli vaikea olla ajattelematta jonkinlaisena tehokkaana viruskantana, joka syö elinympäristönsä paljaaksi, mutta ehkä Beckett tässä oli saavuttanut vain kiusallisen totuuden eikä yrittänytkään olla erityisen miellyttävä.

Suosittelen - Beckettin paratiisi on aidosti tummanpuhuva.

Sivukirjasto muurahaispesän kimpussa

Minäkin haluan! Minäkin haluan! Kirjabloggaajien kuohuttavin juttu tällä hetkellä on Antti Bergin juttu kirjabloggaajista kustantamojen uusimpina bestiksinä.

Asiaa osin sivusta seurailleena monen kollegan reaktio vaikuttaa hieman defensiiviseltä. Anteeksi vain kollegani. Minusta se on hieman erikoista. Juttuhan on nimittäin aivan hyvä.

Ensinnäkään uskoni ihmisiin, jotka ottavat vastaan ilmaista tavaraa mutta pysyvät silti riippumattomina ei ole luja. Voisi sanoa, että rinnastan heidät jonkinlaisiin urbaaneihin legendoihin. Ehkä jonkun kaveri joskus jossain. Luultavasti kuitenkaan ei.

(Itse olen kerran pyytänyt arvostelukappaleen. Postiluukusta kolahtanut kirja vaikutti selvästi lukukokemukseeni: 1) luin kirjan aikaisemmin kuin muutoin olisin lukenut, 2) bloggasin siitä välittömästi - muutenhan välissä saattaa olla kolme kuukautta ja useampi skumppalasi ja 3) postaukseni oli selvästi pidempi ja huolellisempi. Voi olla, että mikään näistä ei vaikuttanut kirjan myyntiin tuon taivaallista, mutta minun riippumattomuuteni oli kyllä mennyttä.)

Toiseksi minusta ei varsinaisesti käy kieltäminen, etteikö kirjablogeissa kiertäisi joukko samoja kirjoja. Feedlyssä, jolla nykyisin luen syötteeni, ilmiö näkyy erinomaisesti. Siellä saattaa olla kolmekin tismalleen samoin otsikoitua postausta päivässä. En tiedä, voiko tälle kukaan yksittäinen bloggaaja mitään - en tiedä sitäkään, tulisiko edes voida. Näin kuitenkin näyttäisi olevan.

Sekin on totta, että bloggaajana a) luen just mitä huvittaa ja b) väistän asiallisen kritiikin yritystäkään kuin ruttoa. Sehän kuulostaa työltä. (Usein itse asiassa pelottaa ajatellakin, että joku valitsee seuraavan kirjansa minun suositusteni perusteella. Brrrr. Ja mitä kritiikkiin tulee, Saara Cantell on kirjoittanut Ylen sivuille todella hienon kolumnin leffakritiikistä. Suosittelen aivan kaikille, jotka bloggaavat tai kirjoittavat kritiikkiä.)

Bergin artikkelissa oli siis paljon pointtia ja paljon ajattelemisen aihetta ainakin minulle, vaikken varsinaisesti olekaan yhdenkään kustantamon arvostelukappalelistalla. Skumppakesteistä nyt puhumattakaan. (Skumpalla olen täysin lahjottavissa, rakkautta vain kirjastolaitokselle.)

Eniten kyllä kiinnostaisi tietää, kiinnostaako tämä yhtään ketään, joka ei pidä kirjablogia? Anyone?

Hyvää matkaa, herra Banks

Iain M. Banks ei ole koskaan ollut minulle läheisimpiä kirjailijoita, mutta tiedän monia, jotka pitävät Kulttuuri-sarjasta aivan erityisesti. Kun Banks ilmoitti kärsivänsä sappirakon syövästä, joka ei paranisi, tulin toki surulliseksi, mutta kuvittelin silti, että aikaa vielä olisi.

Banksin kuolemasta on käsittääkseni ilmoitettu tänään, vain kolmisen kuukautta syöpädiagnoosin jälkeen. Surullinen hetki koko genrelle, Banksin läheisistä puhumattakaan. Hiljainen olo.

Edge of Infinity

Luin tällaisen Jonathan Strahanin editoiman novellikokoelman. Sen nimi on Edge of Infinity.

Siinä oli monta novellia. Osa novelleista oli hieman tylsiä. Osa oli hieman parempia. Ilmeisesti mikään ei räjäyttänyt tajuntaani, sillä en muista kirjasta enää muuta kuin sen, että luettu on.

Ei kun muistanpas. Nyt tuota kantta katsoessani muistin, että Rajaniemen novelli herätti myönteisen tuntemuksen: kaikki tämä ja Suomesta vieläpä. No ainakin ikään kuin Suomesta. Kuitenkin suomalaisen kynästä. Kyllä nyt muu universumi huomaa meidät.

Lupaan kirjoittaa jotain järjellistä vielä joskus.

Green

Epäröin hieman tarttuessani Jay Laken Greeniin, sillä aiempi lukemani Lake jäi mieleen lähinnä ajoittaisen inhottavuutensa vuoksi.

Äänikirjana kuuntelemani Green ei kuitenkaan ollut yhtään inhottava. Se kertoo nuoren tytön, Greenin tarinan - orjuudesta, oman tien löytämisestä ja eri vaiheista erään kaupungin tuhossa ja pelastuksessa. Green on paikoin rasittava, paikoin viehättävä päähenkilö, ja tarina veti.

Okei, tarina veti enimmäkseen. Etenkin alkupuoliskolla jännite oli oikein toimiva ja Greenin tilanteesta kuunteli ihan ilokseen. Liekö kirja ollut kuitenkin vähän turhan pitkä, sillä loppupuolella homma alkoi luhistua oman painonsa alle. Hienosta lukijasta huolimatta en oikein jaksanut keskittyä.

Yksi juttu vielä: Lake kirjoittaa hyvin vahvasti seksuaalista proosaa ajoittain. Jotenkin kirjan seksikohtaukset onnistuvat kuitenkin vaikuttamaan ikävästi tirkistelyltä (vaikkeivät ne sinänsä missään vaiheessa nouse kirjassa pääasiaksi, mikä sentään on hyvä.)

Throne of the Crescent Moon

Saladin Ahmedin Throne of the Crescent Moon oli minusta lähtökohtaisesti kauhean kiinnostava: tuntui nimittäin mukavalta ajatukselta lukea spefiä jostain muusta kuin anglosaksisesta kulmasta. Hetken leikittelin jopa ajatuksella siitä, että TotCM olisi käännöskirja. Sitten selvisi, että Ahmed on syntynyt tyyliin Detroitissa. Voihan hänellä silti olla kuuma linja kulttuurinsa (tahi sukunsa kulttuurin, mistäs minä tiedän) tarustoon, en minä sillä, mutta vähän petyin kyllä.

Sitten petyin ihan vähän kirjaankin. Kannen perusteella olin virittänyt odotusmittarini kohtaan "Riehakas seikkailu", mutta valitettavasti jäätiin ehkä kohtaan "Kova pyrkimys kohti riehakasta seikkailua". Moni asia kirjassa on kyllä kohdallaan, yhtenä näistä vanha ja ylipainoinen pappa päähenkilönä, ei voi kuin tykätä, mutta jotenkin juoni oli vähän tylsä ja töksähteleväinen ja henkilötkin jäivät kuvailun varaan. Tämä on se juttu, jota on vaikea selittää, mutta yritän kuitenkin: joskus lukijalle tulee sellainen olo, että henkilö A, hänhän on aivan selvästi sellainen ja sellainen. Sitten välillä, kuten tässä Ahmedin kirjassa, tulee sellainen olo, että henkilö B:n kerrotaan olevan tällainen ja tuollainen, ja kiva onkin, että kerrotaan, sillä minulle hän näyttäytyy luonteikkaana kuin paperinukke.