Terry Pratchett -kimppaluku ja yhteismurhentelua

Iltaa.

Luin juuri, että Terry Pratchett on kuollut - uutinen, joka ei ole suuri yllätys kahdeksan vuotta Alzheimer-diagnoosin jälkeen, mutta silti. Tuntuu kauhealta.

Pratchettin huumori oli niin humaania, etten suoralta kädeltä keksi toista. Kaikki massiivisen teosluettelon opuksista eivät ehkä olleet täydellisiä helmiä, mutta kokonaisuus oli uskomaton. (Ja ne vähemmänkin loistavat olivat ihan mahtavia.)

Koska itseltänikin löytyy hyllystä vielä useampi lukematon Pratchett, aion - siitä huolimatta, että nyt niitäkin pitää annostella - osallistua Yöpöydän kirjat -blogin masinoimaan kimppalukuun. Osallistu sinäkin.

The Evolution of Inanimate Objects

Harry Karlinskyn The Evolution of Inanimate Objects kertoo Charles Darwinin fiktiivisestä nuorimmasta pojasta, joka keksii keittiövälineiden kehityksen olevan evoluution tulosta; se on case-kertomus, jossa kanadalaisen mielisairaalan pääjehu kiinnostuu nuoresta Thomasista ja haluaa selvittää tämän erityislaatuisen tarinan; lisäksi se on lyhyt.

Haluaisin, että tämä oli pieni jalokivi kirjaksi, mutta vaikka kerran nauroin itseni tärviölle mielenterveysongelmien diagnosointiohjeiden johdosta, puhumme korkeintaan korukivestä. Kiinnostava, mutta ehkä vielä kiinnostavammaksi se olisi noussut, jos Thomasin ajatuskuvioilla olisi uskallettu vähän leikkiä.

Tau Nolla

Silloin kun Poul Anderson oli nuori, tilanne oli sellainen, ettei kaikkea voinut saada. Esimerkiksi yhdessä kirjassa ei voinut olla kiinnostavaa scifiseikkailua ja uskottavia, ihmismäisiä henkilöhahmoja. Sellainen ei vain käynyt laatuun.

Niinpä hän kirjoitti Tau Nollan, jossa ihmishahmot olivat paperinohuita mutta - jotain sentään - naisistakin oli satunnaisesti johonkin (jos nyt selvästikään eivät aivan täysivaltaisia ihmisiä voi olla). Kiinnostavassa scifiseikkailussa sitten onneksi löytyy.

On siis alus, joka lähtee tutkimaan kaukaista planeettajärjestelmää. Sitten käy niin, että kiusallisesti jarrutusjärjestelmä menee rikki, eikä alus täten voi hidastaa - mutta ei myöskään lakata kiihdyttämästä, sillä siitäkin seuraisi ongelmia.

Kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin siis. Vaan kun jatkuvasti kiihdyttää, kuvaan astuu tekijä tau, joka kuvaa aikadilataation vaikutuksia.

(Tämä näin maallikkoymmärryksellä siis. Fyysikot varmaan siellä jo nauravat hyvinkehittyneisiin partoihinsa, elleivät ole naisia, joiden parrat saattavat olla alikehittyneitä.)

Minusta Tau Nolla oli mahtava! Ja lyhyt! Siinä tuli ihan sellainen olo kuin olisi itse istunut kauhusta huutaen jossain ja syöksynyt halki ajan! Tai vähintään, että olisi istunut kauhusta huutaen pulkassa tai vuoristoradassa, ja syöksynyt paljon maltillisemmin halki ajan!

Ja vaikka kirjan hahmopuoli on pökkelöä, se ei niin haitannut. Joku nykykirjailija olisi varmasti tunkenut samaan romaaniin monimutkaista psykologiaa siitä, miten sekopäiksi ihmiset tulevat istuessaan pienessä purkissa ja syöksyessään halki ajan kauhusta huutaen, mutta se olisi sitten ollut ihan erilainen kirja ja vauhdin tunne olisi varmasti jäänyt uupumaan.

Niin että kiitos taas, 101 spefin helmeä. Oli hyvä matka.

The Kingdom of Gods

The Kingdom of Gods päättelee N. K. Jemisinin Inheritance-sarjan. Hieman yllättäen tykkäsin kakkososasta enemmän, vaikka on tällä lopetusosallakin moninaiset puolensa: etukannen puoli ja takakannen puoli. Varoittaa täytyy, että ne ovat toisistaan avaruudellisesti tarkasteltuna turhan kaukana.

Kertojaäänenä toimii nyt lapsuuden jumala Sieh, joka oli etenkin sarjan ykkösosan kiehtova sivuhenkilö. En ole aivan varma, halusinko oikeastaan tutustua Siehiin tämän tarkemmin, mutta Jemisin kyllä tavoittaa ja tekee lukijallekin mainiosti ymmärrettäväksi Siehin ristiriitaisen luonteen. SILTI. Kakkososan Oreehen verrattuna Sieh on juuri niin sivuhenkilö kuin ykkösosa antoi ymmärtää.

Jännästi silti tuntui siltä, että se, mikä sarjan aiemmassa osassa näytti jo elämän jatkumiselta - kun Aramerien tympeä mahtisuku oli pudotettu vallasta - otti kolmososassa vähän takapakkia. Sieh tapaa pari Aramerin suvun vesaa ja kohtaa itse ehkä elämänsä pahimman kriisin: hänestä tulee kuolevainen. Samaan aikaan muu valtakunta pyristelee eteenpäin, kuka sotaisasti ja kuka rauhaa rakentavasti.

Hieman sekavan juonen jälkeen odotin lopulta paljon, mutta kirjan - ja sarjan - loppu ovat joltinenkin floppaava vesitys. Ehkä siksi, etten välttämättä aivan saanut selville, mitä kirjailija oikeastaan yritti saada aikaan. Ehkä siksi, etten kuitenkaan niin piitannut päähenkilöistä.

Lopulta suurin ongelma oli varmaan siinä, että kaksi aikaisempaa osaa käsittivät ajallisesti ja tapahtumallisesti koherentin jakson, kun taas tämä kolmososa loikki vähän sinne tänne kuin takaisin veteen pyristelevä kala.

Meh.

Walking the Tree

Walking the Tree on vähän hassu. Mutta ihan hyvällä tavalla.

En ole varma, miten tätä Kaaron Warrenin kirjaa pitäisi kuvailla: tavallaan se on post-apokalyptinen, mutta kuitenkin niin post, että oikeastaan yhteiskunta on päässyt jo jaloilleen. Aika jännittävänä vaan, asutaan suuressa puussa ja sen ympärillä pienissä yhteisöissä.

Yhteisöillä ihan ehdoton tabu on yhteisön sisällä lisääntyminen, joten jengillä on tapana lähettää nuoret naiset kiertämään puuta. Matkalla on useita tarkoituksia, joista kaikkiin suhtaudutaan reippaan avoimesti: 1) tarkoitus on oppia muista yhteisöistä ja niiden tavoista (kierrokselle otetaan mukaan myös lapsia oppilaiksi), 2) kierroksella on tarkoitus oppia lasten tekemistä ja 3) ehkä asettua johonkin toiseen yhteisöön - tekemään niitä lapsia.

Yhteisöjen suurimmat pelot liittyvät sairauksiin, ja kirja rakentuukin tavallaan yhden lapsen ja yhden nuoren naisen yhteisen salaisuuden päälle: skidi saattaa olla sairas, ja se pitää piilottaa. Nuori nainen, Lillah, kokee tiettyä ärtyneisyyttä joutuessaan roudaamaan yhtä lasta halki yhteisöjen, vaikka oikeasti hän haluaisi vain pupsia poikien kanssa hormonipäissään. Lopulta päähenkilö kuitenkin päätyy ehkä tuomaan jotain uutta yhteisöjen elämään.

Kirja on aika episodimainen ja sellaisena ihan toimiva. Kävelemisestä on syystä tai toisesta mukava lukea, vaikka varsinaista matkantekoa tässä ei niin hurjasti ollutkaan - kyse on selvästi enemmän yhdestä yhteisöstä toisen jälkeen. Vaikka opettajien matka on jokseenkin kiiluvasilmäisen seksipainotteinen, Warren keskittyy seksin sijaan sellaiseen lähes antropologiseen ihmisyhteisöjen kuvaukseen, joka kyllä toimii.

Se, mikä ei niin toimi, on kirjan loppu - se on jotenkin läpilaukatun oloinen.

Itse kuuntelin tämän äänikirjana: lukija, Kate Rawson, on NERO.

P. S. Lunttasin kaikenlaiset kirjoitusasut sun muut Raijalta, joka myös luki kirjan ja kirjoitti siitä omaani paremman teksti. Menkää sinne.

Any Day Now

Terry Bissonin Any Day Now alkaa sillä tavalla, että mietin, että mitäs hittoa tämä on tehnyt Locuksen listoilla, lasketaanko happopäinen hippielämä nykyään fantasiaksi.

Sitten kävi sillä tavalla, että Arthur C. Clarke ohimennen heitti henkensä - kirjassa siis - mutta James Dean jäi henkiin. Ja niin alettiin pikku hiljaa erkaantua siitä aikajanasta, jota elämme, ainakin muistaakseni elämme, minulla on erinomainen taito olla kiinnittämättä huomiota uutisiin, organisaatiomuutoksiin ja maailmanhistoriaan, mutta sen kyllä muistin, että Arthur C. Clarke oli elossa vielä kun 2001:stä tehtiin äänikirjaversio.

Ahem. Anteeksi harhailuni. Se johtuu enimmäkseen siitä, etten tiedä, mitä sanoa Any Day Now:sta. Huijasin. Tiedänpäs, se oli oikein hyvä kirja, mutta samalla epäilen, että siitä pitäisi vetää joku pidemmälle menevä johtopäätös, eikä sellaista nyt oikein irtoa.

Kirjassahan siis maailman- ja etenkin Jenkkien historia menee toisin kuin omalla aikajanallamme. Sillä tavalla, että Robert Kennedy selviää murhayrityksestä ja asettuu ehdolle presidentinvaaleissa ja ottaa varapresidenttiehdokkaakseen Martin Luther Kingin ja tämänhän voisi ajatella olevan kultaisen ajan alku, mutta näinköhän vain.

Tykkäsin tässä myös ihan hurjasti siitä, että enimmäkseen happopäinen hippikommuunimme (oikeasti ne käyttävät lähinnä peyotea) elää elämäänsä ja yrittää saada asumuksensa eristettyä talven varalta ja isot tapahtumat vain tapahtuvat, jossain muualla, ne esitetään jotenkin sivuhuomioina. Ja sellaistahan elämä juuri on! Vain tosi harvoin elämä on sellaista, että on kaikkien maailmanpoliittisten tapahtumien keskiössä, vaikka joskus kirjallisuudesta ja elokuvataiteesta voisi muuta päätellä. Esim. oma elämäni ei ole ollut sellaista ikinä.

City of Stairs

Olen lukenut joitakin Robert Jackson Bennettin kirjoja varsinaisesti repimättä pelivarusteitani silkasta riemusta; kun uutta City of Stairsia ylistettiin siellä täällä, ajattelin oikeastaan, että ... no niin, ajattelin, että siinä on käyty kavereita juottamassa paremmalla viskillä coneissa.

Vaan piru vie, nytpä voisinkin repiä pelivarusteeni silkasta innosta: City of Stairs on tosi hyvä.

Jollain tavalla siitä tulee mieleen jopa China Miévillen Toiset - tunnelmaltaan, ehkä - vaikka City of Stairs on kyllä ihan todella paljon helpommin lähestyttävä. Ja, no, okei, ehkä Toiset on kuitenkin parempi sillä tavalla absoluuttisella asteikolla. Mutta ikävä on vertailla kahta hyvää lukukokemusta, lopetetaan moinen heti.

On siis kaupunki, Bulikov, keskellä mannerta. Mannerta, jonka väki aikaisemmin jumaltensa avulla valloitti muita, siis etenkin Shaypurin, ja käyttäytyi aika ikävästi, näin voidaan kyllä nähdäkseni sanoa. Vaan nyt ovat osat kääntyneet, jumalat kuolleet ja muut, siis shaypurilaiset, ovat vallanneet mantereen.

Tiedustelupalvelussa mantereella duunissa oleva shaypurilainen Shara lähetetään Bulikoviin tutkimaan historiantutkijan kuolemaa. Tai oikeastaan hän lähettää itse itsensä. Koska voi.

Sitten seuraa mysteeri, joka ei oikeastaan ole mikään mysteeri, vaan tapahtumien sarja: kun menneisyydestä ei osata päästää irti, ei mantereella eikä Shaypurissa.

City of Stairs on surumielinen ja kaihoisa, mutta ei pelkästään sitä: se on myös tunnelmallinen ja aika toiveikas.

Ja arvatkaa mitä! City of Stairs on myös e-kirjastossa lähellä sinua, niin, juuri sinua! Onnenpäivää!

Sisarpuut

Sisarpuut jatkaa Welman tyttöjen tarinaa ja ehkä hieman hämmentävästi on minusta selkeästi parempi kuin edeltäjänsä. (Yleensä kakkososien ei nähdäkseni pitäisi olla ensimmäisiä parempia, se on jotenkin luonnonlakien vastaista, vähän kuin se, että tällaisessa vertaustilanteessa keksisi helposti jonkun hyvän jutun. Itsehän en yleensä keksi edes vaikeasti.)

Postimerkin kokoisesta kuvasta kiitos, Karisto.

No joka tapauksessa. Sekä maailma että Welman mimmit saavat syvyyttä ihan kauhalla annosteltuna, eikä joukkueemme enää jatka hieman epäuskottavia rosvohommiaan matkallaan pohjoiseen. Etenkin maailman syventyminen tekee lukukokemukselle hyvää, sillä Welman tyttöjä lukiessa tuli välillä sellainen olo kuin seuraisi hyttysen taistelua sinivalasta vastaan. Nyt kaikessa on vähän enemmän mieltä. Jänskästi käy myös niin, että kirjan näkökulma vaihtuu pariinkin otteeseen. Anu Holopaisen valinta tarkastella tapahtumia useamman hahmon kautta on minusta kyllä ihan eri pätevä.

Lyhyestä virsi kaunis, mutta eipä ole kirjaakaan pituudella pilattu. Sujuva lukea ja hyvä kokemus - nappaan ensi kerralla kirjastossa seuraavankin osan.

The Painted Man

Peter V. Brettin The Painted Man kertoo demonien piinaamasta valtakunnasta, josta nousee epätodennäköinen sankari.

Sankarilla lienee ollut joku nimi, mutta unohdin sen jo, koska minusta tämä oli aika keskinkertainen fantasiapläjäys eikä ainakaan ansaitse, että suon sen jatko-osille jotain huomiota.

Ehkä isoin ongelmani oli lähtöasetelmissa. On nimittäin niin, että öisin demonit nousevat. Ihmisväki kyyristelee piilossa suojataikojensa takana eikä uskalla tehdä mitään. Sitten sankarimme lapsuudessa tapahtuu jotain traagista: äiti jää demonin kynsiin. Eiköhän 11-vuotias lapsisankari ryntää pihalle ja lyö demonia sangolla päähän.

No, sankarin äiti kuolee silti, mutta tämä 11-vuotias on nyt kuitenkin lyönyt demonia sangolla päähän ja selvinnyt kertomaan siitä. Hän tuntee suurta katkeruutta kaikkia muita kohtaan, jotka eivät ole mäiskimässä demoneita sangolla päähän, ja siitä sitten loppukirja rakentuukin, kun tyyppi lähtee etsimään asetta demoneiden lyömiseksi.

Paitsi, että on tässä pari muutakin päähenkilöä, ja yksi raiskaus, koska uskottavaa naishahmoa ei ole, jos sitä ei ole raiskattu.

Tämä sangollalyöntihomma oli ratkaiseva, minusta. Kun jotenkinhan ihmiskunta ei toimi näin. Aina löytyy pöljiä aikuiseksi kasvaneita, jotka olisivat mäiskimässä demoneita sangoilla ja, en tiedä, hiilihangoilla. Ja se, että sankari nyt sattuu olemaan se tyyppi, joka löytää muinaisen mahtiaseen (oho hups!) ja samalla eka, joka keksii, mitä niille suojaloitsuille voisi muuta tehdä kuin maalata ikkunalautaan (oho katos!) - ja 11-vuotiaana AINOA KOKO IHMISKUNNASTA, JOKA TAPPELEE VASTAAN - se, se on vaan liikaa. En osta semmosta.

Jatkoa on siis tarjolla ihan koko sarjan verran, mutta koska mulla ei ollut kuin tahattomasti hauskaa tämän ykkösosan kanssa, jätän väliin.

The Golden Day

Ursula Dubosarskyn The Golden Day oli sellainen pienenpieni jalokivi kirjaksi. Siis lyhyt. Siina! Tämä oli lyhyt!

Kirjassa on luokka tyttöjä vuonna 1967 - luokka ja opettaja, joka vie tyttönsä rannalle eräänä lämpimänä päivänä. Se päivä seurauksineen yhdistää tyttöjä.

Kirjassa erikoisinta ja parasta oli se, miten lapsen näkökulma jollain tasolla tavoitettiin. Asioita tapahtui, eikä kaikkea selitetty - lukija sai itse päätellä ja arvella sen, mitä nyt päättelee ja arvelee. Vastaukset kertovat ehkä enemmän lukijasta kuin tarinasta. Jossain kaukana on Vietnamin sota, mutta ei se näitä koululaisia sen kummemmin kosketa.

Yleisesti ottaen tunnelma oli jotenkin unenomainen. Maaginen realismi on tässä ehkä parhaimmillaan, ei ylilyövänä vaan juuri oikein.

Mahtava kirja. Ja lyhyt. Kyllä rakastan tämmöstä.

The Walled City

Kun Daturan jälkeen lupailin erityishyvien kirjojen putken katkenneen, en oikeastaan ajatellut Kraussia vaan Ryan Graudinin The Walled Cityä.

The Walled City on nuortenkirja, jossa jossain pseudo-Hong Kongissa on eräänlainen lainsuojattomien alue, jossa ei (ilmeisesti - sen verran ongelmitta ainakin kirjan päähenkilöt viuhtovat sisään ja ulos) ole seiniä vaikka kirjan nimestä voisi niin päätellä. Tällä vapaakauppa-alueella asuvat konnat, jotka eivät kaupungistaan koskaan astu ulos, ettei lain koura heitä tavoittaisi. Alueen insipiraationa on ihan oikea mesta, Kowloon, joka on sittemmin purettu.

Tässä mestassa kaikilla on kurjaa eikä siellä myöskään koskaan paista aurinko. Ainakaan Graudinin versiossa. Jälkimmäiseen on ilmeisesti syynä jonkinlainen arkkitehtoninen ratkaisu, jossa kaupunki kasvaa ylöspäin.

The Walled City ei ole erityisen huono, mutta se on niin keskinkertainen, että jukopliut. Kun yksi päähenkilöistä esittelee itsensä kertomalla olevansa "paha ihminen", lukija parkaisee ääneen tietäen välittömästi, että tyyppi tulee etenemään halki kirjan toimien kuin nuorukaisista hyveellisin ... ja niinhän siinä käy.

Päähenkilöitä on kolme. Yksi on myyty prostituoiduksi (mutta kuitenkin niin, että siveellisyys lähestulkoon säilyy kun asiakkaita on vain yksi omistushaluinen), toinen on etsimässä sisartaan (arvannettekin jo, kenestä on kyse) ja kolmas on kultaisen sydämensä kanssa maanpaossa.

Ja sitten on romanssi, joka perustuu ehkä tavallistakin löperömmille tiedoille.

Jos siis etsii sellaista ihan sydämenpysäyttävän laadukasta nuortenkirjallisuutta, voi ehkä jatkaa etsintöjään. Jos haluaa löperön romanssin ja kevyen nuorisolaistrillerin, tässä on se kirja.

Erityishuomio: kirjaan käytetty paperi oli kamalaa. Juuri sitä laatua, joka raapii talvikuivat kädet verille.

A Universe from Nothing

Nyt, luettuani Lawrence M. Kraussin A Universe from Nothing -kirjan, joka pyrkii esittämään kosmologian uusimmat näkemykset maailmankaikkeudestamme, minulla on - eittämättä hieman paradoksaalisesti - sellainen olo, kuin olisin lukenut paranoidimpaa Philip K. Dickiä.

Se varmaan johtuu multiversumeista.

Minulla oli suunnitelma, ja se suunnitelma oli suurinpiirtein, että kirjan luettuani minun ei tarvitse enää miettiä, että mikä oli se piste, joka räjähti, ja missä se piste oli, ja miksi se päätti noin vain räjähtää - kaikki kysymyksiä, jotka ovat vaivanneet minua siitä asti, kun alkuräjähdysteoriasta fysiikan kirjan takaosasta teininä luin. Useasti. Opetukseen en juuri kiinnittänyt huomiota.

No, mitäs tästä kirjasta pitäisi sanoa?

Hyvää oli se, että kirja on kyllä oikein kiinnostava katsaus kosmologiaan, sen tutkimukseen ja niihin prosesseihin, joilla on selvinnyt kaikki se, mitä voidaan sanoa universumin synnystä ja toimintaperiaatteista. Se olisi ollut vielä kiinnostavampi, jos olisin kyennyt seuraamaan - tai edes yrittänyt seurata - sitä fysiikkaa, johon kaikki perustuu. Nyt tuntuu vähän akolyytilta ylipapin edessä. Vertaus, joka ei Kraussia ilahduttaisi - toivon.

Se vain, että oikeastaan kirja ei vastaa kysymyksiini. Tavallaan ihan syystä: Krauss keskittyy asioihin, joita voidaan empiirisesti tutkia ja havaita. Alkuräjähdystä ei voida suoraan havaita, syistä, jotka kirjasta käyvät ilmi. Ja jos ei alkuräjähdystä, on turha toivoa selitystä myöskään sille, missä sitä hengattiin ennen isoa pamausta. Tätä asiaa lähestytään vasta kirjan loppupuolella, ja aika ylimalkaisesti, jos minulta kysytte.

Antakapaa, kun lainaan New York Timesiin arvion kirjoittanutta David Albertia, jonka teksti auttoi minua suuresti jäsentämään ajatuksiani:

The fundamental laws of nature generally take the form of rules concerning which arrangements of that stuff are physically possible and which aren’t, or rules connecting the arrangements of that elementary stuff at later times to its arrangement at earlier times, or something like that. But the laws have no bearing whatsoever on questions of where the elementary stuff came from, or of why the world should have consisted of the particular elementary stuff it does, as opposed to something else, or to nothing at all.

En oikeastaan vieläkään tiedä sitä, mitä halusin tietää, sillä oikeastaan halusin tietää, mistä kaikki ihan alunperin tulee. Tiedän silti enemmän kuin tiesin ennen kuin kirjan avasin.

Hyvä, fysiikka on fysiikkaa. Odotin varmaan liikoja.

Haluan silti naristakin.

Opuksen suurin ongelma (minusta) on nimittäin se, että Krauss käyttää liikaa aikaa varjonyrkkeilemällä "teologien ja filosofien" kanssa. Ilmeisesti hän nyt aivan erityisesti inhoaa Jenkkien kristittyjä, mikä varmaan on ymmärrettävä kanta, jos joutuu jatkuvasti väittelemään ihmisten kanssa, jotka eivät usko evoluutioon - mutta voi nyt saatana, oikeasti. Tiede riittäisi ihan itsenään, ja se, että Krauss siellä täällä marisee ja vinkuu siitä, miten tyhmää uskonto on, tuntuu tarpeettomalta ja keskenkasvuiselta. Vilkaiskaapa huviksenne vaikka Brian Coxin tiededokkareita: ne jättävät jälkeensä mykistävän ihmetyksen ja innostuksen tunteen, joka ei muuten todella synny siitä, että Cox olan takaa soimaisi teologeja tahi filosofeja. Coxin ei tarvitse - epäselväksi jääkin, miksi Krauss kokee, että hänen tarvitsee.

Teen tässä vielä oman kantani selväksi: en välttämättä näe tieteellisen maailmankuvan ja jonkin sortin uskonnollisen maailmankuvan välillä väistämätöntä ristiriitaa (ainakaan henkilökohtaisella tasolla; en myöskään tämän kirjan jälkeen). Kraussin vahvuus on se, että hän osoittaa (muistanette akolyytti-ylipappi -suhteeni Kraussiin - minun on vain hyväksyttävä hänen sanansa tästä) universumimme olevan mahdollinen ilman, että sitä on joku jumala luonut.

Ja se on ihan mahtavaa - on ihan mahtavaa, että ihminen voi uskoa tai olla uskomatta. Viimeisillä sivuilla Krauss sanookin, ettei hän halua kertoa kellekään, miten ajatella. Hän on vain tyytyväinen siitä, että tieteellisin perustein voidaan sanoa, että jumala ei ole välttämätön.

Kaunis ajatus, joka jää talk is wind -tasolle - koko kirja kun on yltäkylläisesti voideltu uskontokritiikillä. Enkä sillä, etteikö kritiikillekin olisi paikkansa, mutta kirjan avatessani minä halusin lukea kosmologiasta, en Kraussin kitkerästä suhteesta uskontoon. (Dawkinsin jälkisanat jätin muuten suosiolla lukematta.)

Pieni seikka, jolle myös kulmiani kohottelin, oli Kraussin tavallaan aika kritiikitön fyysikoiden ylistys. Tiedättehän, pyyteettömästi he tekevät työtään vain saadakseen selville ja ymmärtääkseen maailmankaikkeutta ohjaavat periaatteet. Ja tässä minä olin kuvitellut, että fyysikotkin ovat ihmisiä, ja että kuten kaikkia ihmisiä, heitäkin voivat ohjata kahtalaiset tai vielä moninkertaisemmat motiivit (pyyteetön tarve ymmärtää maailmankaikkeutta ja pyyteellinen tarve saada mainetta ja kunniaa, noin esimerkiksi.) Auliisti jaeltu kritiikki muiden alojen edustajien suuntaan yhdistettynä (enimmäkseen toki teologeja, mutta satunnaisesti myös lakimiehiä ja teoreettisia matemaatikoita, jotka nyt sentään ovat melkein ok) ehkä liiankin kauniiseen kuvaan omasta alasta jätti vähän rasvaisen maun suuhun. Ikään kuin ei kovin hyvä blini. Pidän kyllä blineistä ja fyysikoista, mutta mitä tahansa ei silti tarvitse niellä.

A Universe from Nothing olisi minusta ollut melko lailla vaikuttavampi, jos se ei vaikuttaisi paikoin, no, tuota, pamfletilta.

Se on sentään sanottava, että välillä Krauss on tosi hauska. Eikä kirjakaan ole yhtään pitkä, jos teitä kiinnostaa kirjastoon rynnätessänne tietää, kuinka pitkäksi aikaa olette sitoutumassa.

Että jos pitäisi valita (kuten ystäväni Siina mielellään sanoo) vartti harpilla naamaan vai A Universe from Nothing, kyllä valkkaisin Kraussin teoksen. Mutta vielä mieluummin valitsisin jonkin toisen popularisoidun kirjan kosmologiasta. Suosituksia?

Datura

Leena Krohnin Datura oli ihan erilainen kuin ajattelin. Jotenkin ajattelin, että se olisi kuin outo uni, josta kyllä kovasti pitää, vaikka mitään ei tajua.

Surrealistisiin odotuksiini nähden Datura oli lähestulkoon tiukkaa realismia (joskaan mitään muuta vasten tarkasteltuna se ei tietenkään sitä ole.) Kirjan kertoja työskentelee Uusi Anomalisti -lehdessä ja saa lahjaksi daturan - kasvi, jolla on myrkyllisiä ja hallusinogeenisiä ominaisuuksia.

Ja sitten on vähän sellaista episodimaista kerrontaa, kummallisia asioita ja arkisia asioita ja hienoa tunnelmaa. Tosi paljon kaikkea sellaista, vaikka kirja on lyhyt ja ihan pieni, vähän kuin koru, tai no, ehkä nyt ei koru, mutta oikeasti, puhelimeni saattaa olla painavampi. Siis massaltaan. Sisällöltään ei varmasti.

Paikoin Datura oli niin hauska, että hikkasin riemusta. Välillä se on ihan hyytävä.

Mutta parasta oli silti tapa, jolla se käsitteli todellisuutta. Oli hyvä, tosi hyvä, että kerrontamuoto ei ollut kuin se ounastelemani uni, sillä voi miten jaetun todellisuuden olemus tuli tässä selväksi.

Että kylläpäs. Näin jälkikäteen voin sanoa, että tässä alkuvuodesta tuntui hetken siltä, kuin mitään huonoa tai keskinkertaista ei maailmassa olisi kirjoitettukaan. Valitettavasti se putki katkesi heti Daturan jälkeen, mutta hauskaa oli silloin kun vielä oli.

Ja ai niin, myös Raija on lukenut Daturan.

Station Eleven

Emily St. John Mandelin Station Eleven kertoo yhteiskuntarakenteen romahtamisesta ja taiteesta, ja taiteen paikasta, kun yhteiskuntarakenne on romahtanut, ja ihmisistä myös.

Voisi ajatella, että kun yhteiskuntarakenne romutetaan spefikirjallisuudessa vähintään kahdesti viikossa, aiheesta ei löytyisi kauheasti uutta sanottavaa, mutta Station Eleven on oikeastaan kyllä tosi mainio. Ehkä se löytää vähän uuttakin.

Traveling Symphony on teatteri- ja orkesteriseurue, joka kiertää asutuksia Pohjois-Amerikan mantereella. Flunssa-aallosta selvinneet pyristelevät eteenpäin miten taitavat - osaa taitaa paremmin, osa huonommin Osa yhteisöistä on hirveitä, dystooppisia, mutta osa kuitenkin terveitä ja toimivia.

Kirjassa on monta päähenkilöä, joiden kohtalot ennen ja jälkeen romahdusta tuntuvat kaikki liittyvän yhteen mieheen, näyttelijä Arthur Leanderiin, joka kuolee ihan kirjan ensi sivuilla ennen kuin tappava tauti on ottanut ja pyyhkäissyt ihmiskunnan pöydältä. Mandel osaa kuitenkin ihan hienosti välttää sellaiset ärsyttävämmän oloiset yhteensattumat: kirjan henkilöt eivät välttämättä koe sellaista suurta valaistumisen hetkeä. Vain lukija tietää (lähes) kaiken, ja se onkin ehkä isoin ongelmani kirjan kanssa. Lopussa nimittäin tuntuu, että vähemmällä tiedollakin olisin selvinnyt ja kokonaisuus olisi silti ollut kaunis ja ehjä.

Mutta kokonaisuus on kuitenkin kaunis ja ehjä. Jotenkin aihepiiristään huolimatta myös kevyt ja sujuva. Station Eleven on helppoa luettavaa, välillä hauska ja välillä surullinen (vaikka ehkä kuitenkin helpommin hauska kuin surullinen) ja kaikkineen oikein mainio.

En tunne sinua vierelläni

Siina käski joskus lukea Tiina Raevaaran kirjoja. Arveli, että tykkäisin.

Oikeassa olit, Siina. Tiina Raevaaran novellikokoelma En tunne sinua vierelläni on yksi parhaista lukemistani novellikokoelmista. Novellikokoelma on munsta usein myös hyvin ongelmallinen konsepti, mutta tässäpä ei ollut sellaisesta tietoakaan. Kerrassaan mahtava kirja oli.

Sen tarinat olivat paikoin ihan hengästyttävän hyviä, ja muutoinkin ihan todella hyviä - ehkä se hengästys tuli siitä, että jotkut vain resonoivat juuri minun kanssani paremmin. Välillä piti pitää taukoa, kun tuntui, että tekee suurta vääryyttä novelleille jos ne vain hotkaisee putkeen.

Esimerkiksi: ensimmäisen tarinan kertoi kuikka. Olin tässä kohdassa jo vähän myyty, sillä kuikka lienee lempilintuni - ja novelli on todella vaikuttava. Aluksi tuntui, etten ymmärrä paljoakaan, mutta lopuksi vähän itketti. (En ehkä silti ymmärtänyt paljoakaan, mutta tarvitseeko sitä aina kaikkea.) Aloitin heti seuraavasta novellista, mutta tajusin, etten ehkä tee Gordonin tarinalle oikeutta, jos en kirjoita ylös, miten paljon pidin siitä. Sitä paitsi seuraavan novellin tunnelma oli jo ensimmäisistä lauseista aivan erilainen.

Kaivo, joka veti tarinaa taulusta kuin taikuri huiveja jonkun katsojan korvasta, oli kirjan kolmas novelli: kipeä ja pelottava, mutta ei pelkästään niitä. Tässä vaiheessa aloin sommitella jonkinlaista fanikirjettä Raevaaralle.

Näissä teksteissä oli ihan huimaa kontrastia tarinoiden sävyissä - joskus kohtaa novellikokoelmia, joissa tarinat ovat näennäisesti erilaisia, mutta oikeasti aivan tasapaksuja. Ei nyt. Yhteinen nimittäjä kokoelman oli takakannen lupausten mukaisesti luonto, joka oli monimuotoisena ja mutkikkaana läsnä ihan kaikkialla. Yksi suosikkitarinoistani oli muuten kirjeiden muotoon kirjoitettu Karhunköynnös, jossa kasvillisuus valtaa alaa ja kirjoittaja on hukata itsensä. Tai ehkä hukkaakin.

Tämän luettuani olen esimerkiksi nähnyt unta siitä, että rynnistän kauppaan hakemaan uuden Raevaaran kirjan heti, kun se ilmestyy.

Vain yhtä en tajua: miksei tätä ole käännetty kaikille maailman kielille? Tietääkö vaikkapa Jeff VanderMeer Raevaarasta? Jos ei, miksi ei?

The Thinking Woman's Guide to Real Magic

Emily Croy Barkerin The Thinking Woman's Guide to Real Magic on juuri sillä tavalla nimetty kirja, että takuuvarmasti haksahdan ostamaan.

Onneksi nyt löytyi kirjastosta, sillä vaikka tässä on ihan mukiinmenevä fantasiaseikkailu, ei kyseessä kuitenkaan ole mikään eeppinen minun ja kirjan välinen rakkaustarina. En siis jää itkemään, vaikka palautankin kirjan lainastoon.

Nimeen liittyen muuten:

1. Olen huomannut, että kirjoja ei kannata ostaa pelkästään nimen perusteella
2. Vaikka The Thinking Woman's Guide to Real Magic on mahtava nimi, jotenkin se ei sovi kirjalle - se on ikään kuin liian itsetietoinen.

Juoni menee osapuilleen sillä tavalla, että Nora on jatko-opiskelija, jonka elämä menee päin hanuria. Sitten hän törmää toiseen maailmaan, jossa vain juodaan skumpanjaa ja tanssitaan yöt läpeensä, ja täällä kohtaa ihanan prinssin. Joka tietysti on keijujen kultaa pahimmillaan, ei edes kuivia lehtiä jää Noralle käteen vaan hirviönhahmoinen ja (mikä olennaisinta) ikäväluonteinen puolisko.

No, sitten löytyy toisesta maailmasta myös velho Aruendiel, joka ehkä voi auttaa neitoamme pulassa. Ja niin päästään sitten eeppisen fantasian pariin.

Jossain noin sivun 100 kohdalla olin, että apua, vielä 462 sivua tätä, tappakaa mut nyt - mutta ei Barker missään nimessä huonosti kirjoita. Oikeastaan ihan viihdyin. Magian kuvaus ja Noran ja Aruendielin suhteen kuvaus (etenkin kun Aruendielkin on yhden sortin ääliö) viihdyttivät. Vähän vähemmän sen sijaan jaksoin tapaa, jolla Nora tappelee kirkuen vastaan maan tapoja ja vielä kirjan loppupuolellakin moittii jotain kaksilahkeista siitä, ettei tämä ole (Noran standardien mukaan) yhtään fiksumpi. Ikään kuin koko muun valtakunnan olisi noin vain pitänyt sopeutua Noran kulttuuriin. No niin olisikin, kauhealla tavalla kohtelevat naisiaan siellä, eivät välttämättä lukemaan opeta. Mutta kuitenkin.

Loppu lässähti siinä kun tajusin, että yhdessä nämä 562 sivua muodostivat jonkinlaisen aloitusosan sarjalle plääh.


(Aloitin juuri Tiina Raevaaran novellikokoelman, siis heti tämän jälkeen, ja Raevaaraa luettuani Barkerin viihdearvokin alkoi vaikuttaa melkoisen heppoiselta - voi olla, että tämä näkemykseni olisi hieman innostuneempi, jos en olisi vielä ehtinyt Raevaaran mainioiden novellien äärelle.)

Authority

Jeff VanderMeer on kyllä salakavala tyyppi. Yhtäkkiä ihan lemppareitani, tämän Southern Reach -trilogian myötä.

Ja nää kannet! Miten hienot!

Authority on hyvin erilainen kuin sarjan ykkösosa Annihilation: kirja ei ole päiväkirja retkikunnasta, vaan Control-nimellä itseään tunnetuksi tekevän agentin epätoivoinen yritys selvittää Southern Reachin - ja siinä sivussa ehkä äitinsä - salaisuudet. Tehtävä ei ole ihan helppo, sillä alueen tutkimuksesta vastaava laitos ja ennen kaikkea sen apulaisjohtaja ovat kaikkea muuta kuin myötämielisiä uudelle vetäjälle.

Hyytävä opus! Salaperäiselle alueelle tarjotaan aivan toisenlainen näkökulma, mutta alueesta sinänsä ei vieläkään paljastu paljoakaan. Tuntematon säilyttää luonteensa: vaikka lukija tietää nyt kaikesta hieman enemmän kuin ensimmäisen osan biologi, biologin kokemuksista ei puolestaan kontrollia tavoitteleva Control tiedä mitään. Ja alue X on mysteeri.

Control ei hahmona ole yhtä vangitseva kuin Annihilationin biologi, mutten pidä tätä puutteena. Kirjallisesti minusta on aivan uskottavaa, etteivät kaikki hahmot ole samanlaisia.

Hiukset pystyssä varasin seuraavan osan kirjastosta.

Empress of the Sun

Voi Everness.

Tässäkin osassa viet lukijasi - tai kuuntelijasi - huimaan seikkailuun rinnakkaisversumiin. Eikä tässäkään osassa tule varsinaisesti sellainen tunne, että tämä kaikki olisi joskus paketoitavissa jonkinlaiseksi lopuksi.

Oikeasti en edes tiedä, pitäisikö tulla (ehkä ei) ja toisaalta, tuleeko tälle jatkoa (arvaan, että kyllä, mutta ehkä missasin jotakin.)

Kolmannen osan, Empress of the Sunin, juoni poikkeaa tosin aiemmista siltä osin, että yksi iso juonenkäänne saatiin ilmeisesti nyt paketoitua, mikä ... sai sen minusta vaikuttamaan tarpeettomalta täytteeltä, mistä näemme, että joitakin ihmisiä ei vain voi tehdä onnelliseksi - jos mitään ei olisi saatu paketoitua, olisin tuhissut tuskastumistani niin, että lähiseudulla olisi kärsitty trombeista.

En tiedä. Kaikki muut* tässä maailmassa ovat ilmeisesti sitä mieltä, että näitä seikkailutarinoita ei voi olla rakastamatta, mutta minä olen sitä mieltä, että voipas. Olen miettinyt, onko kyse siitä, etten nauti seikkailusta seikkailun itsensä vuoksi - ja syy voi olla siinä. En kaipaa kirjaltani välttämättä juonivetoisuutta enkä kaipaa suurempaa kohtaloa tuomaan jonkinlaista maalia, johon tarinan kaari tähtää, mutta kaipaan näemmä jotain muuta kuin jatkuvaa, loputonta seikkailua.

* Silmäilin kaksi arviota nopeasti läpi.

Changeless

Viime vuoden loppupuolella tein päätöksen lukea vähemmän kirjoja, joista en erityisesti pidä. Niinpä kiikutin Gail Carrigerin Changelessin loppupuolella jatko-osat lukematta kirjastoon.

Changeless toki loppui järisyttävään cliffhangeriin, joka melkein sai katumaan päätöstä, mutta vain melkein.

Changelessissa on - minun kannaltani - sellainen ongelma, että sen päähenkilö Alexia Maccon, omaa sukua Tarabotti, on viittä vaille Mary Sue kaikessa täydellisyydessään. Tämä vaatii ilmeisesti sen, että monien Alexian ympärillä olevien on oltava idiootteja: Alexian paras ystävä Ivy kuvataan niin tylysti, että ihmetellä täytyy, miksi naiset missään universumissa olisivat ystäviä. Nyt suhde ei edes lähentele tasaveroista ystävyyttä vaan on pikemminkin holhoajan ja holhokin välinen. Toki Ivyn tarkoitus on olla ns. comic relief, mutta kun hahmoa ei kohdella oikein minkäänlaisella lämmöllä, huumori jää aika kylmäksi. Että ei naurata. Sama koskee Alexian äitiä ja sisaruksia. Ongelma vaivasi jo Soullessia lukiessani, mutten osannut silloin aivan tökätä siihen sormella.

Tämän rinnalla tuntuu aika pieneltä se, ettei Carriger minusta oikein tavoita sellaista aitoa viktoriaanista henkeä: höyrypunkiahan tämä on, joten liekö tarkoituskaan.

Seikkailupuoli sinänsä on vauhdikas ja viihdyttävä, mutten todella aio kiusata itseäni enää Ivy-paran kustannuksella. Haluan koomiset sivuhenkilöni inhimillisinä ja lämmöllä kuvattuina.

Bitter Seeds

Ian Tregillisin Bitter Seeds on saanut todella myönteisiä arvioita lähes kaikilta, jotka ovat sen lukeneet.

Että vähänkö nyt harmittaa, kun itse olin sen kanssa, että meh.

Formaatti on ehkä osin ongelmana: olen sanonut ennen ja jankutan vasta, etteivät aivan kaikki kirjat kestä kunniakkaasti sitä satunnaislukua, jota e-kirjojeni kanssa harrastan. Ehkä Bitter Seeds olisi pitänyt ahmaista.

Toinen ongelma on kuitenkin se, että kirja kertoo .... aaaaivan. Vaihtoehtoiseen universumiin sijoittuvasta toisesta maailmansodasta. Olen kurkkuani myöten täynnä toista maailmansotaa. En myöskään voi olla miettimättä, miksen selvitä kirjasta edes tällaista peruspremissiä ennen kuin ostan sen, mutta en ole mietinnöissäni vielä tuloksia saanut.

Kirjassa saksalaiset kehittävät jonkinlaisia yliluonnollisia voimia omaavia ihmisaseita erään hullun tohtorin käsiinsä hankkimista sotaorvoista; samalla brittiläiset yrittävät vastata omin, yliluonnollisin mutta kovin kalliiksi tulevin keinoinsa.

Päähenkilöitä löytyy molemmilta puolin: on Klaus, saksalainen, jos ette nimestä arvanneet, joka yrittää tehdä palveluksen maalleen, kansalleen ja sekopääsisarelleen (Gretelille, joka muuten on kirjan kiinnostavin hahmo) ja on Marsh (miksiköhän muuten britistä puhutaan sukunimellä mutta saksalaisista ei? Vaikutelma on heti jotenkin infantiilimpi jälkimmäisten kohdalla), joka tekee kaikkensa, muiden kaiken ja vähän ylikin voittaakseen sodan ja kostaakseen.

Bitter Seeds aloittaa sarjan. Loppupuolella kirjaa olin jo visusti päättänyt, että pidä sotasi, Tregillis - mutta sitten käy ilmi, että sota saadaan kirjan aikana sodittua. Seuraavassa ollaan päästy jo ajassa eteenpäin. Pidin kirjasta sen verran, että kaksikymmentä vuotta myöhemmin -vaihe hieman kutkuttelisi. Saatan siis piipahtaa e-kirjakaupassa tässä joskus.

Luin muuten arvioita, joissa on kehuttu Tregillisin tapaa käyttää sanaa. Ehkä. Itse en muista kokeneeni ihmetyksen hetkiä kirjan parissa, mutta se voi johtua siitä, etten ole natiivi englanninpuhuja.