Vermilion

Molly Tanzerin Vermilion (The Adventures of Lou Merriwether, Psychopomp), on ollut viime aikojen riemastuttavimpia kokemuksia.

Siis sen ohella, että tyttäreni oppi pyöräilemään.

Kirjallisuuteen keskittyen, kuuntelin Vermilionin äänikirjana loppuun ihan tovi sitten, ja nyt en oikein osaa enää olla, kun en voi kuunnella Vermilionia. Asiaa ei yhtään auta se, että Tanzer kirjoitti tarinansa lopun avoimeksi - sillä tavalla, että jatkoa voisi tulla, mutta toisaalta myös sillä tavalla kuin elämä tuppaa olemaan.

Kirja siis kertoo Lou Merriwetheristä, joka jonkinlaisessa rinnakkaisuniversumissa manaa haamuja takaisin hautaan San Franciscossa. Lou on puoliksi kiinalaista syntyperää, puoliksi britti, ei oikein kotonaan missään - mutta kun kiinalaisia alkaa kadota mystisen rautatiehomman perässä, Lou saa mutsiltaan käskyn selvittää homma.

Sitten on jotenkin kauhean viehkoa länkkäriä maailmassa, jossa demoneita ja vampyyreja on oikeasti, mutta sen lisäksi myös puhuvia karhuja.

Herkullista.

Lou ei ole kaikkein helpoin matkatoveri, mutta sydän hänellä on paikallaan. Kirjan paras kohta oli matkakertomus, ja toinen paras kohta oli matkan pää mystisine parantoloineen, jossa kaikki ei näytä olevan ihan kosher.

Erityismaininta muuten äänikirjan lukijalle, Emily Woo Zellerille, joka hanskasi kirjan kaikki äänet sillä tavalla, että äänestä tiesi kuka kulloinkin on äänessä, hetkeäkään ei tarvinnut miettiä.

Mutta mille tässä nyt alkais, en tajua.

Planetfall

Edellinen kohtaamiseni Emma Newmanin kanssa ei ollut menestys, mutta tämä Planetfall (kertomus mystikon johtaman retkueen siirtokunnasta toisella planeetalla) oli oikein mukiinmenevä teos...

...huolimatta siitä, että se oli täynnä sen kaltaisia koukkuja, joita kirjoissa inhoan.

Ai mitä inhoan? Vihaan sitä, kun kirjailija sivulla 1 laittaa päähenkilön mouruamaan sietämättömällä itseinholla jotain kauheaa menneisyyden salaisuutta, ja alkaa sitten jaella paljastuksia kuin reippaasti kuin strippaava nunna. Kun salaisuuden riepu on lopulta repäisty pois, lukija jo nukkuu.

Ehdin jo miettiä, että eikö voisi olla sellainen kertoja, joka rysäyttää kauhean menneisyytensä lukijan silmille sivulla 202 asiaa yhtään pohjustamatta.

Universumi joskus toimittaa sen, mitä pyytää. Ja muutenkin Planetfallin ahdistunut, lähes klaustrofobinen tunnelma oli rakennettu tosi hyvin. Vaikka päähenkilöä halusi välillä ravistella, oli hänessä jotain hyvin tunnistettavaa.

Niin että kyllä taas tuli oivallisesti käytettyä aikaa kirjoja lukemalla.

Bone Gap

Bone Gap alkoi pulpahdella esiin internetissä siellä täällä, kunnes lopulta varasin sen kirjastosta. Nyt sen oli onneksi varannut kirjastosta joku muukin - onneksi, sillä:

1. Tuli luettua tämä mainio kirja
2. Joku muukin tulee ehkä lukeneeksi tämän mainion kirjan, mikä on hieno juttu sekä kirjan että lukijan kannalta

Laura Rubyn Bone Gap oli sellainen kirja, joita joskus tulee vastaan ja joihin haluaisi vain upota. Sellainen, jossa elämää katsotaan myönteisesti mutta ei ruusuisesti; sellainen, jossa on vähän taikaa mutta ei liian helppoja ratkaisuja.

Se kertoo pojasta, joka asuu pienessä kaupungissa, on vähän huono kasvojen kanssa ja joka löytää ja menettää ihmisiä, ja ehkä löytää jälleen. Mutta se kertoo myös niistä ihmisistä, jotka tulevat löydetyksi ja löytävät yhtä lailla.

Bone Gap on hauska ja koskettava, mutta on siinä selkeä teemakin: se käsittelee sitä, miten näemme toisemme, kun rakastamme (ja mitä näemme, kun emme rakasta.)

The Traitor

Luin Seth Dickinsonin The Traitorin loppuun pari päivää sitten.

Se oli ollut hyllyssä aika pitkään; odotin ja pelkäsin sitä yhtäläisellä innolla. Olin melko varma siitä, että se olisi loistava. Toisaalta vielä varmempi olisin siitä, ettei se olisi yhtään hauska.

Kirjan alkuperäinen nimi on The Traitor Baru Cormorant, mikä on tietenkin paljon parempi nimi, ja se kertoo nimihenkilöstään Barusta, jonka kotimaa liitetään osaksi imperiumia.

...ja kun nyt alkuperäisnimistä aloitin: mitä lukemani version kanteen tulee, tähän alkuperäiseen nähden se vie elämänhalun.

Kirja alkaa sanoilla: "This is the truth. You will know because it hurts."

...ja se tutkii valtaa, politiikkaa, tarkoituksia ja motiiveja, eikä se ole hauska. Se on silti loistava, tärkeä, ja vähän kipeä.

Lukeminen takkusi silti. Kai siksi, että uskoin alkusanoja ja kuten kuka tahansa hermostolla varustettu yritin välttää sitä hetkeä, että sattuu. Venytin ja vanutin, eikä The Traitor myöskään ihan imaissut mukaansa. Ehkä rakensin jonkinlaista suojaa, ja onnistuinkin siinä, sillä vaikka loppu oli vaikuttava, se ei kaivertanut aivan niin syvään kuin olisi voinut.

Suosittelen kumminkin vahvasti. Tämä kirja kertoo ihmisyydestä ja pakottaa myös miettimään, miten itse toimisi.

P. S.: Tähän ajanhetkeen asti Sivukirjastossa on yritetty käsitellä luettuja kirjoja jotenkin kronologisesti, tarkoittaen, että lähes jokaista täällä esiintynyttä kirjaa muisti on kohdellut yhtä kaltoin, mutta se loppuu nyt. Kirjoja sekalaisessa järjestyksessä, sanon minä.

While We Run

Ihmisen muisti toimii näemmä niin, että se muistaa When We Wake -kirjan lopussa olleen jonkun koukun, joka on tosin unohtunut jo blogipostausta tehdessä, mutta joka kuitenkin jää johonkin alitajuntaan kaihertamaan sillä tavalla, että jatko-osakin pitää lukea, tahi siis tässä tapauksessa kuunnella.

While We Run kertoo Teganin tarinan toisen puolen - mutta tällä kertaa Abdin, Teganin poikaystävän näkökulmasta.

Abdi ja Tegan kiertävät ympäri resurssiköyhää Australiaa ja vähän ulkomaillakin mainostaakseen hallituksen sukupolvialusprojektia. Työ mainoshommissa ei ole aivan vapaaehtoista, vaan kidutuksen alla tehtyä, ja molemmat nuoret joutuvat kertomaan hallituksen valheita.

No, sitten he pakenevat. Ja käy ilmi, että valheita on kerroksittain, eikä ole ollenkaan selvää, että kuolevalta planeetalta on lopulta poispääsyä.

Tykkäsin kirjan lukijan afrikkalaisaksentista (tai siltä se harjaantumattomaan korvaani kuulosti), mutta juonen osalta menetin aika monia pätkiä ympäriinsä juoksentelua, kiinni jäämistä ja pakenemista. En ole aivan varma siitä, oliko se vain huono juttu.

Healey on kumminkin onnistunut kirjoittamaan sellaisen dystopian, jossa - vaikka ympäristö ei ole vielä niin rikki kuin voisi olla - sydäntäsärkevästi kovin hyviä valintoja ei tunnu kellään olevan edessä.

The Death House

Luin Sarah Pinborough:n The Death House -kirjan kauhealla vauhdilla.

Se imaisi mukaansa: on talo jossakin, ja sinne taloon tuodaan lapsia, joilla on ns. defektiivinen geeni. Lapset viedään perheiltään ja talosta heidän matkansa jatkuu yläkerroksiin - sieltä ei kukaan palaa eikä kukaan, koskaan, ikinä pääse kotiin.

Toby elää talossa, defensiivisenä, vihaisena, vaellellen öisin ympäriinsä. Hän kuulee, kuinka sairastuneet yksi kerrallaan viedään yläkertaan. Ja pelkää, tietenkin, kaikki pelkäävät ja kaikki ovat yksin.

Kunnes taloon tulee muutama uusi nuori, ja sitten kaikki muuttuu ja murtuu.

Lukijakin vähän. Tai siis kirjan loppupuolella itkin kuin vauva. Pinborough kirjoittaa todella musertavaa tekstiä, mutta ei vain musertavaa vaan myös iloista, raivokasta...

...ja kun olin päässyt yli loppupuolen musertumisesta, menin vihaamaan varsinaista loppua suurella intohimolla. Ehkä perspektiivini on toinen kuin teini-ikäisen päähenkilön (tai tietenkin se on, miten se voisikaan olla olematta), mutta olisin halunnut syödä kirjasta viimeiset sivut, jottei kenenkään tarvitse niitä enää lukea.

Koskaan.

Ristiriitainen on fiilis.

Kävelyn filosofiaa

Jos ihan rehellinen olen, odotin Frédéric Gros:n teokselta Kävelyn filosofiaa ihan himpun verran enemmän.

Myönnetään nyt ihan tässä alkuun, etten tiedä nykyfilosofian tilasta hittojakaan. Silti olisin odottanut, että Kävelyn filosofiaa olisi voinut nojata edes ihan himpun verran esimerkiksi ihan empiiriseen tutkimusaineistoon kävelystä - siitä kun aina silloin tällöin tulee artikkeli jos toinenkin, ja se aina vaikuttaa kauhean kiinnostavalta.

Gros filosofoi. Pohtii. Nojaa aiempien filosofien kävelykokemuksiin. Tavallaan ihan kiinnostavaa, mutta silti jurppi. Kirja olisi voinut olla niin paljon enemmänkin, no hyvä on, ei enemmän mutta enemmän sellainen, jonka juuri minä halusin lukea, jos se olisi filosofian aiempien saavutusten ohella seissyt myös jonkun luonnontieteilijän harteilla.

Sentään se vähän lisäsi kävelyintoa.

Carry On

Rainbow Rowellin Carry On on varmaan kaikkien fanficcien tiivistymä.

Lainasin sen kirjastosta kerran aiemminkin ja olin, että eihyväntähden eitämmöstä enpysty, ja palautin. Sitten lainasin uudestaan, koska olin vissiin unohtanut edelliset fiilikseni.

Sitten purin hammasta ja luin, ja katso! Se, mikä oli aluksi kiusallinen Harry Potter -pastissi olikin lopuksi jotain riemukasta ja omaa ja vaikka se oli realistista samalla tavalla kuin piirretyt hahmot ovat, silti pohjattoman inhimillistä.

Siis: Simon käy taikakoulua, mutta sattuu vain olemaan kauhean huono. Ja samalla Valittu. Hänellä on ystävä, tyttöystävä ja arkkivihollinen, joka ei viitsi edes saapua kouluun viimeisenä vuonna. Ja taika häviää, sillä hirveä arkkivihollinen - se, jolla on Simonin kasvot - syö sitä, tai jotain, kukaan ei oikein tiedä.

Rowell kertoo ihan älyttömän hienon tarinan kierrätysmatskusta. Ihana kirja, suosittelen kaikille, tai ainakin just sulle.

The Very Best of Kate Elliott

Nitkun natkun: yksi tarinoista alkaa sillä, miten veneessä, avovedellä, neljä naista sai keskustella vailla pelkoa siitä, että muut kuulisivat.

Rakas Kate Elliott, veden yli ääni kantaa mainiosti. Olen ihan yllättynyt, miten vauhdikkaasti voi tarinalta tippua pohja, kun tämmöistä lukee. Jos tämä olisi kirjasi ainoa tarina, käsittelisimme nyt kaikki kohdat kiusallisten esimerkkieni kokoelmassa huolellisesti läpi, mutta koska kirjasi on novellikokoelma, säästyt moiselta.

Ja oikeastaan ihan ansaitusti, sillä teoksesi, The Very Best of Kate Elliott, on ihan mahtava novellikokoelma. Oikeastaan olen tosi pahoillani, että kirjasi muuten ovat paisuneita kuin punkki koirasta irrotessaan, sillä kykysi näyttävät kantavan paremmin lyhyttä tarinaa, ja hyvin ne sitä kantavatkin. Feministinen otteesi on raikas ja riemastuttava ja tuot oikeasti jotain uutta miehisen katseen läpitunkemaan fantasian kenttään.

Kiitos myös esseistä kirjan lopussa. Ne opettivat minulle jotain uutta itsestäni ja kaunokirjallisuudesta.

Jatka samaan malliin. Siis lyhyesti. Kiitos!

Sorcerer to the Crown

Zen Chon teos Sorcerer to the Crown oli niitä kirjoja, joiden jotenkin olettaa muotoutuvan tietynlaisiksi, ja sitten ne ovatkin ihan erilaisia, ja kirjan lopussa sitä nauraa ihan silkasta riemusta.

Siis: kun kruunun velho Zacharias kohtaa regencyn ajan Lontoossa - ajattelemme nyt tiukkaa ja ennakkoluuloista luokkayhteiskuntaa - sekä oman alkuperänsä (tummaihoinen) että vähenevät taikuuden aiheuttamat esteet, purin vähän hammasta ja ajattelin, että kai tästäkin selvitään, mutta hauskaa ei kyllä tule.

Lavalle astuu Prunella Gentleman, orpo tyttö, jolla myös on taikavoimia. Eikä mitä tahansa taikavoimia, vaan kunnon taikavoimatykki kun kaikki muut puuhastelevat maagisten hernepyssyjen kanssa.

Ja sitten kirjasta tulee ihan mahtava! Ei ehkä aivan puhdasta regencyä, sillä englantilainen yläluokka ottaa dunkkuun vähän oikealta ja vasemmalta, siirtomaista ja naisväestöltä, mutta vähät siitä kun sekä Prunellalla että lukijalla on hauskaa, ja Zachariaskin taitaa jossain vaiheessa olla ihan iloinen. Ja kyllähän asia toisaalta niinkin on, että englantilainen yläluokka ansaitsee vähän iloista dunkkuun ottamista. Kirjallisesti ainakin.

Herkullista.

Apollo's Outcasts

Apollo's Outcasts oli Allen Steelen poliittisehko nuortenjännäri.

Päähenkilö, teini-ikäinen Jamey, on syntynyt kuussa ja koska painovoima, hänen luunsa ovat vähän heikommalla puolella kun nyt kuitenkin pitäisi asua maassa. Vaan ei kovin monta sivua teoksen alusta, sillä Jameyn isä on sotkeutunut Poliittiseen Kuvioon ja Jamey sisaruksineen lähetetään yllärimatkalle jonnekin.

Siis Kuuhun. Ja siellä heidän pitää sitten opetella elämään, kuussa kuun tavalla.

Ainakin teos lyhyt. Vaikka, nojoo, ei siinä nyt sillä tavalla mitään erityistä vikaa ollutkaan, ihan viihdyttävä opus oli kyseessä. Steele vain joko näyttää uskovan, että nuorisolaisille kirjoitettaessa hyvä työväline on hienosäätöleka, ja hienovaraisemmat koristelut voi jättää ensi kertaan - tai ei muuhun pysty.

Esim. oivasti nimetyn pahiksen, Yhdysvaltain varapresidentti Lina Shaparin, meno kirjassa oli semmosta, että vaikea on uskoa kenenkään kaimani oikeasti toimivan noin epänohevasti.

No, sen siitä joskus saa, kun lukee nuorten kirjoja. Tai aikuisten kirjoja. Tai ylipäänsä avaa silmänsä aamulla.

The Long Way to a Small, Angry Planet

Becky Chambersin teos The Long Way to a Small, Angry Planet on avaruusseikkailu, jota oli lopulta mahdoton olla rakastamatta.

Pieni, vihainen planeetta on teoksessa kohde, mutta tärkeintä on matka, ja lähes koko kirja käsitelläänkin matkaa - alkaen siitä, kun uutta elämää etsivä, nimensä ja menneisyytensä salannut Rosemary astuu avaruusalukselle tarkoituksenaan toimia kyseisen purkin jonkinlaisena paperinpyörittäjänä, mutta ei todellakaan päättyen siihen.

Eikä edes kannata kuvitella, että Rosemary olisi kirjalle kovin keskeinen - ei, sillä tärkeintä on miehistö, ja se, mitä se kokee ja miten se kasvaa ja löytää jotain, useimmiten ymmärrystä ja anteeksiantoa, mutta välillä myös vain hauskaa. Miten se kasvaa perheeksi.

Mahtava kirja, mahtava. Chambers on Fireflynsä katsonut, mutta The Long Way on silti ainutlaatuinen: paljon tuota suosikkisarjaani lempeämpi, täynnä iloa.

The Affinities

Robert Charles Wilsonin The Affinities on melkein mahtava, mutta ei sitten ihan kuitenkaan. Tai ehkä se vain valitsee eri tavan käsitellä teemoja, joista olisin halunnut enemmän ymmärtää, mutta silti.

The Affinities kertoo sosiaalisista verkostoista, joihin jäsenet valitaan psykologisen profiloinnin avulla. Kunkin verkoston jäsenet tuntevat jonkinlaista syvää luottamusta toisiinsa, ihastuvat toisiinsa - eivät välttämättä seksuaalisessa mielessä vaan ihan vain sillä tavalla, jolla toiseen ihmiseen joskus ihastuu ystävänä - ja kokevat luontevaksi auttaa toisiaan.

Sisään päässeille siis jonkinlainen sekoitus unelmaa ja märkää unta.

Ulos jääneille kitkerä paikka, ja tämä on ehkä lopultakin se, mistä olisin itse halunnut lukea enemmän: mitä tapahtuu, kun tietoisesti muodostetaan sisäpiirejä, jotka haluavat olla tekemisissä enimmäkseen toistensa kanssa?

Mutta Wilson käsittelee tätä hieman toisin. Kertojaääni päätyy osaksi oman possensa johtavaa sakkia, hän politikoi ja neuvottelee edistääkseen omiensa asemaa. Toinen merkittävä ryhmittymä päätyy tietenkin, lähes väistämättä, vihollisasemaan. Myöskään yhteiskunta ei katso näin valtavaa kansallista yhtenäisyyttä rikkovaa voimaa hyvällä. Tästä kaikesta seuraa juoni, joka on ehkä inan verran toiminnallisempi kuin toivoisin.

Suljin äänikirjasoftan kirjan jälkeen puoliksi vaikuttuneena, puoliksi turhautuneena. Kirjassa on kuitenkin niin paljon kiinnostavaa, että sitä on aika helppo suositella, jos aihe kiinnostaa.

Going Dark

Luin Linda Nagatan trilogian päätösosan Going Dark aika pian The Trialsin jälkeen, koska kiinnosti - ja koska samaan aikaan luin Superintelligencea, ja jotenkin tämä aiheiden yhteneminen tuntui hassulta.

Nagata pääsee kummallisesti sopuun Boströmin kanssa tekoälyineen, vaikka olen melko varma, että Boström pyörittelisi silmiään ja toivoisi voimia, jos lukisi siitä, miten The Red on emergentti tekoäly - siis noin vain itsekseen kehittynyt. Silti, Punainen ei ole missään nimessä mikään toiveautomaatti, vaan sillä on oma agendansa, jota ei kirjan aikana missään nimessä edes täysin avata. The Red on siis tässä osassa tosi ambivalentti, ei suinkaan yksiselitteisesti sankarimme puolella. Itse asiassa kirjan kantava teema tulee juurikin tästä.

Shelley on jonkinlaisessa supersalaisessa ehkä-armeijaa-ehkä-ei -yksikössä, joka elää omaa supersankarielokuvaansa (paitsi, että vaarallisempaahan se tietenkin on.) Hän on tehnyt kunnon katoamistempun, eikä ole enää läsnä isänsä tai viime-osasta-alkaen tyttöystävänsä Delphin elämässä. (Niin juu, Delphi on myös Shelleyn vanha kontakti armeija-ajoilta.)

Sitten polut jälleen kohtaavat, missä oikeastaan oli lempi-inhon aiheeni koko kirjan suhteen. Päähenkilön ja Delphin suhde "en ole ikinä unohtanut sinua" -sävyineen onnistui olemaan vähän visto. Jotenkin aivan suoraa jatkumoa sille, miten sankari saa palkkiokseen naisen - en vain muista aiemmin moisesta näin ärtyneeni. Ehkä se vitutti nyt siksi, että Nagatan kirjassa on muuten paljon epätyypillistä, ja tämmönen kulunut ja inha kuvio istuu siihen hyvin kuin tulehtunut viisaudenhammas suuhun.

Kokonaisuudessaan sarjan fiilis jäi kyllä erittäinkin myönteisen puolelle.

Superintelligence

Nick Boströmin* Superintelligence ei ole opaskirja, jolla selviää, miten päädytään tosi fiksuiksi vaan kirja ihmistä älykkäämmistä tekoälyistä.

Kuvittelin tähän hetkeen asti, että Boström on joku tietotekniikkalainen, koska hän tuntuu ymmärtävän tosi paljon tekoälykehityksen luonteesta - mutta hän onkin filosofi, ja tässä onkin kortti jonka aion vastedes kiskaista esiin aina, kun joku luonnontieteilijä dissaa filosofeja. Superintelligence on ihan ehdottomasti kirja, jonka jokaisen tekoälytutkijan ja oikeastaan ihan kenen tahansa devaajahenkilön pitäisi lukea.

Meille muille se voi aiheuttaa tarpeetonta kylmää hikeä otsalle, puhumattakaan fiiliksestä, jonka mukaan on oikeastaan ihan ok hukuttaa maapallo tarpeettomaan muovikrääsään koska kun tekoäly tulee, olemme kaikki mennyttä joka tapauksessa.

Tai ainakin kirjan alkupuoli aiheuttaa kylmää hikeä ja eksistentiaalista luovuttamista, mutta loppupuoli - kun Boström on tehnyt selväksi, että tekoäly ei ole mikään Pokémon - on toiveikkaampi. Väyliä ihmiselle myönteisen superälyn kehittämiseksi on, harmi vain, että mahdollisuuksia ei tule olemaan monia. Oikeastaan on täysin mahdollista, että superälyhommissa olisi onnistuttava kerralla.

Boström käy kirjassaan läpi koko joukon erilaisia tapoja superälyn kehitykselle ja eri tapoihin liittyviä riskejä - joista osa ei ole ollenkaan ilmeisiä, mutta karmivia ne kyllä ovat. Viimeiseksi siirrytään siihen, millaisin strategioin toivottaviin lopputuloksiin olisi ehkä mahdollista päästä. Kevyttä luettavaa opus ei missään nimessä ole, mutta onneksi se löytyy omasta kirjahyllystä - on aika huikeaa, kun bonusisä osaa ostaa tämmöisiä joululahjoja. Voin palata siihen uudelleen ja uudelleen.

Toivon paljon viisautta poliittisille päättäjille ja tekoälytutkijoille. (Toiveeni sulkee varmaan saman tien Suomen tekoälykehityksen kärjestä pois - jos nykyhallitus pääsee asiaan millään tavalla käsiksi, tuho on taattu.)

Superintelligence oli minusta kerrassaan tosi hyvä ja silmiä avaava kokemus, jonka yksi käytännön vaikutus on se, että tekoälyscifiä on tullut luettua aivan toisella silmällä viime aikoina.

* En kykene kirjoittamaan "Bostrom" vaikka kirjan kannessa lukisi mitä.

Positive

Ajattelin, että kunnon zombimeijastus on aina tarpeen, ja ostin David Wellingtonin teoksen Positive Audiblesta. (Wellington on hyvä go-to -henkilö näissä hommissa. En itse asiassa tiedä, onko Wellington kirjoittanut mitään muita kuin zombiaiheisia kirjoja.)

Tässä eletään aikaa zombiapokalypsin jälkeen. Päähenkilö Finn asuu New Yorkin raunioilla yhteisössä, mutta saa fudua kun tila muuttuu ei-infektoituneesta mahdollisesti tartuntaa kantavaksi: positiiviset siirretään leirille ja sillä piste.

No, eihän mikään tietenkään niin suoraviivaista ole: Finn joutuu ihan tosissaan tekemään töitä päästäkseen sinne leirille, ja luodakseen itselleen jonkinlaisen paikan maailmassa.

Kirja oli ihan kiva ja viihdyttävä, mutta siinä se suunnilleen oli. Tarkoitan, että vaikka kuuntelin opuksen nyt tässä talvella, en oikein edes ihan muista, miten se lopulta päättyi. Eikä siinä sitä zombimeijastustakaan niin paljon ollut, vaan erilaisten ja eri tavalla vinojen yhteisöjen kuvausta.

Yleisfiilis siis vähän nojoo.

The Trials

Linda Nagatan The Trials jatkaa viime vuonna lukemani The Red: First Light -kirjan käänteitä ja luutnantti James Shelleyn tarinaa.

Tarkalleen ottaen Shelley saa fudut armeijasta (koko juttu alkaa oikeudenkäynnillä, joka on ihan mukiinmenevä myös tällaiselle joka ei välitä oikeussalidraamasta) ja päätyy palkkasoturiksi komppaniaan, joka hieman oman pyssyn oikeudella metsästää tahoja, joilla on ydinaseita stashissa vähän kuin eräillä meistä on lankaa. Siis piilossa ja tarkoituksena ottaa käyttöön heti, kun tilanne sitä vaatii.

The Trialsin juoni on ihan vetävä ja sillä tasolla kirja toimii mainiosti.

Jäin miettimään aika paljon juttuja kirjan luettuani. Nagatan kuvaama, edelleen etäiseksi jäävä tekoäly The Red saa tässä vähän lisävaloa. Punaisen paras puoli on yhä se, ettei se ole kauhean läsnä, mutta, mutta, mutta. Kirjan edetessä yhdeksi tekoälyn motivaatioksi epäillään, että se auttaa ihmisiä toteuttamaan ja parhaalla tavalla elämään omaa tarinaansa - ja adrenaliininarkkari, sankari-wannabe James Shelleyn tapauksessa toteuttaminen näyttää olevan sitten rymistelevä maailmanpelastusseikkailu. Elämä tietokonepelinä.

Siitä seuraa vain sellainen ongelma, etteivät uhat enää tunnu todellisilta vaan jotenkin lavastetuilta. En ole varma, onko se Nagatan tarkoituskin, mutta lukijana hieman etäännyin kohdista, jossa Shelley rymsteeraa milloin missäkin melko ohuin taustatiedoin - ja aina onnekkaasti osuen - eikä, huolimatta epäilyksistään The Redin suhteen kuitenkaan koskaan epäile omaa oikeutustaan toimia kuten katsoo parhaaksi toimia.

Nyt on varmaan pakko lukea sarjan viimeinenkin osa, sillä mua kiinnostaa hurjasti, mihin lopputulokseen Nagata päätyy tämän vigilantismiteemansa kanssa, vai päätyykö.

Slade House

David Mitchellin Slade House on jonkinlainen sisarteos The Bone Clocksille, vaikka sellaisena se on kyllä melko lailla kevyemmän tuntuinen.

On talo, jossain Lontoossa, jonka nimi on Slade House, johon yhdeksän vuoden välein katoaa joku. Kirjassa näiden jokujen tarinaa seurataan henkeä pidätellen, ja vaikka joissakin arvioissa teosta on pidetty hassuna, minusta se oli kyllä näiltäkin osin surullinen, sillä selvähän se, ettei siinä juuri kellekään hyvin käy.

Osa kirjan henkilöistä on tuttuja The Bone Clocksista, ja vaikka paikoin tämä tuttuus aiheuttaakin iiiiih-hetken lukijassaan, moinen metataso myös potkii lukijaa hieman tarinasta ulos, muistuttaa, että tämä on kaikki leikkiä nyt.

Öööö, en tiedä mitä sanoa. Viihdyin, mutten saanut selvää, oliko tarkoitus tehdä muutakin. Slade House sekoittaa harvinaisen uskottavia hahmoja hieman pöljään keitokseen, ja hullumminkin voisi olla.

Kudottujen kujien kaupunki

Minulla oli joulupukille yksi toive, ja sen hän ihailtavasti täyttikin. (Lisäksi sain monta mahtavaa yllärikirjaa, mutta ne ovat toisten postausten aiheita ne.)

Se yksi toive oli tietenkin Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki, joka ei pettänyt myöskään sisällöllään. Kirja oli tosi hieno.

Tuntuu vaikealta sen kummemmin juonta avata: itsekin sukelsin kirjaan kylmiltäni, ja se jollain tavalla palkitsi. En tiennyt päähenkilöiden nimiä, en juonesta mitään. Tiesin, että kirjassa on saari.

Jälkikäteen kirjasta jäi sellainen olo, että se oli tasapuolisen vahva: juoni toimi yhtä hienosti kuin miljöö, yhtä hyvin kuin henkilöt. Surumielinen kerronnan sävy oli kaunis ja juuri oikea (vaikka Teemestarin jälkeen ei ehkä järin yllätyksellinen.)

Kudottujen kujien kaupungissa ehkä parasta minulle oli se rappio, mennyt loisto, joka on juuri lipunut ulottumattomiin, ja joka oli aivan käsinkosketeltavissa. Ihailin myös taitoa, jolla Itäranta on dystopiansa rakentanut: vaikka elämä saarella ei ole vapaata, se on monille silti elämää, raskasta ja palkitsevaa ja rakasta. Arkea. Ei pelkkää kurjuutta.

Hieno kirja siis, kiitos joulupukki!

Ancillary Mercy

Ancillary Mercy päättää Ann Leckien trilogian, josta minulla oli kaksi kirjaa luettuani hyvin vakava kuva. Hyvä, mutta vakava.

Kun luin Mercyä, hämmästyin. Hyvänen aika, miksi minä en muistanut, että Leckie on tosi hauska? Oliko hän tosi hauska edellisissä kirjoissaan? Presgerin lähettiläs on paras comic relief, joka on ikinä kirjoitettu, sillä toisin kuin useimmat tämän sortin hahmot, hän on sekä todella hauska että todella voimakas.

Nauroin vedet silmissä.

Ja, no, muu henkilökaarti, en haluaisi päästää irti. Niin kirkkaasti kuvattuja ja mainioita hahmoja kirja on täynnä. Tämän kirjan kohdalla tulin myös ehkä vihdoin ymmärtäneeksi sen, millainen hahmo Breq on - on niin vaikea päästää irti ihmiskäsityksestään, ja tajuta, että Breq ei ole se, joka hänen ruumiinsa joskus oli. Ehkä lukijakin voi kasvaa matkalla.

Juonikin toimii: se on osa Breqin ja Anaander Mianaanain monen minän välistä kamppailua - skoopiltaan pienempi kuin koko imperiumi, mutta siitä huolimatta valtavan tärkeä.

Ihana kirja. Minulle trilogiasta paras.