Trinsessa

Väitetysti kaikki pikkutytöt ovat joskus toivoneet huomaavansa jonain aamuna olevansa oikeasti jonkin maan prinsessoja, jotka on sattumalta hukattu tavalliseen perheeseen.
Minä en muistaakseni ikinä; pidin perheestäni melko lailla. Pidän vieläkin.

No mutta, Paul Parkin kirjassa A Princess of Roumania päähenkilö Mirandalle käy juuri näin. Vaikka ei tämä silti mikään lastenkirja ole.

Okei, ei lastenkirja, vaan fantasia. Kannessa on kehuja Ursula K. Le Guinilta, jonka perusteella voisi kuvitella, että kirja on vähintäänkin parasta ikinä. Mutta ehkä minä ja Le Guin emme pidä samoista kirjoista (vaikka toivon kyllä, että Le Guin pitää omista kirjoistaan.)

Takaisin APoR:n pariin. Minusta kirja oli kyllä melkoisen tylsä. Päähenkilö Miranda oli minusta vähän raivostuttava ja kirjoitustyyli jotenkin ... no ... mikä on koukuttavan vastakohta? Ahem. Voi olla, etten nyt vain ymmärrä kirjoitustyylin hienoutta tai sitten olin ihan väärässä mielentilassa allergialääkkeiden takia, mutta ajatus tuntui koko ajan luiskahtavan tekstistä irti.
Toisena päähenkilönä kirjassa ollut ja melkein enemmän tilaa saanut paronitar Nicola, josta maalailtiin jonkin sortin pahista, oli kauhean paljon kiinnostavampi. Kirjan vahvuutena voi kyllä pitää sitä, ettei jonkun sortin pahis vaikuttanut niin kauhean mustavalkoisittain pahalta, mutta ei se oikein auttanut kun teksti muuten lähinnä nukutti. Monesta kohdasta tuli vielä mieleen jotain muuta, vaikkapa Garth Nixin Sabriel - joka on muuten tosi hyvä.

Tälle löytyy vielä kaksi jatko-osaakin, mutta ne jätän lukematta jos eivät muut kirjat yhtäkkiä lopu maailmasta.

Kun vapaus liukuu käsistä: Farthing

Tiedän lukevani hirveästi genrekirjallisuutta, ja tiedän myös, että se ei kaikkia kiinnosta lainkaan.

Jo Waltonin Farthing ei kuitenkaan ole genrekirja, vaan se pitäisi - tai ainakin kannattaisi - kaikkien lukea. Jos genren haluaa määritellä, se on ehkä vaihtoehtoinen historia.

Farthingissa eletään vuotta 1949, Isossa-Britanniassa. Hitler on vallannut Manner-Euroopan, vaan mitäs tuosta kun rauhassa sentään Reichin kanssa eletään. Juutalaisten olot ovat Englannissa paremmat kuin muualla Euroopassa - ja muualla ne ovat niin huonot kuin olettaa voi - vaikka asenteet alkavat sielläkin pikku hiljaa kiristyä.
Lucy, kirjan toinen päähenkilö, on englantilainen aristokraatti, joka on kaikkien järkytykseksi mennyt naimisiin juutalaisen miehen kanssa. Lucy on miehensä kanssa vanhempiensa maatilalla Farthingissa, kun tapahtuu murha.

Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään ihan pelkkä whodunnit. Kirja on hienovaraisempi ... ja paljon pelottavampi. Vapaus lipuu käsistä niin kauhean helposti; ja vääriä valintoja on niin helppo tehdä. Huomaatte kyllä; loppu laittaa oikeasti ajattelemaan.
Sen lisäksi, että kirja on suorastaan hyytävä, sitä on myös hirveän kiva lukea. Kirjassa Lucyn näkökulma on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa, ja etsivä Carmichaelin - sen toisen päähenkilön - näkökulma puolestaan kolmannessa. Ratkaisu toimii jostain syystä todella hyvin, ainakin minulle.

Ei voi kuin suositella, ja satun muuten tietämään, etten ole yksin tämän näkemyksen kanssa. Meinasin ensin ostaa tämän itselleni, mutta sitten huomasin, että se löytyy kirjastosta ja ajattelin säästää ... mutta nyt ehkä kuitenkin joudun ostamaan sen.

The Execution Channel

Väänsin masterlistan viime vuoden parhaaksi katsotuista scifi/fantasia-kirjoista, ja rupesin sen perusteella suorittamaan jokakeväistä hamsterioperaatiotani. Nyt pitää lukea kirjaston kirjoja vauhdilla, kun niitä joku rutale aina varaa... Miten niin eivät viitsi odottaa?

Ken MacLeod: The Execution Channel löytyy em. masterlistalta.

Minä olen nähnyt Ken MacLeodin ilmielävänä Finnconissa kerran. MacLeod oli kunniavieraana; ja joku tilaisuus oli peruttu. En muista tilaisuutta, mutta sali oli tupaten täynnä, koska Neil Gaiman esiintyi seuraavaksi. MacLeod oli usutettu lukemaan ääneen uutta kirjaansa.

Muistan, että kirjailija vaikutti vallan hermostuneelta, ja ettei tekstistä saanut skottiaksentin takia paljon paskaakaan selvää. Lisäksi muistan, että Ken MacLeod vaikutti niin sympaattiselta, että menin tietysti ostamaan kirjojaankin; ne päätyivät kilometrin mittaiseen to read -jonooni, ja The Execution Channel on ensimmäinen lukemani MacLeod.

TEC onkin hyvä, ja ainakin huimasti parempi kuin edellinen lukemani teos. Aihekin on toki eri; lähitulevaisuudessa disinformaatiolla ja disinformaation disinformaatiolla pyritään kätkemään totuus, kunnes ... ympäri käydään ja yhteen tullaan ja totuus on yhtä ihmeellinen kuin viimeinen valhe.
Melko lähelle loppuratkaisua pidin (iloisesti) kirjaa hyvin synkeänä, mutta ehkä se ei sellainen ollutkaan. Loppu yllätti; mutta tässäkin kirjassa oli hieman turha epilogi, joka onneksi kesti vain pari sivua.

Bloggaamisen yhteiskunnallisista vaikutuksista märkiä unia näkevät voisivat tykätä kirjasta kovastikin; tai sitten eivät, mistäs minä tiedän.
Ja suomalaisia kirjoista bongaavat löytävät jotain pientä ja ilahduttavaa.

Minä pidin kirjasta melkoisesti; lukukokemuksena se ei ollut kovin raskas, ja vaikka siinä oli sitä tiettyä toivottomuutta - ja sellainen juonenkäänne, joka minusta on kamalinta mitä voi tapahtua - eivät henkilöhahmot kuitenkaan tulleet kovin lähelle. Toivottomuutta oli yllättävän helppo sietää. Toisaalta se tietty etäisyys ehkä jätti lukukokemuksen johonkin kolmen-ja-puolen-tähden paikkeille.

Eiköhän tämän jälkeen uskalla seuraavankin MacLeodinsa avata.

Huono aloitus: Dragonhaven

Tämä blogi on ollut vähän epämääräisessä käytössä, mutta nyt se saa luvan palautua siihen, mihin sitä alunperin ajattelin: luettujen kirjojen ruotimiseen.
Varmaan jaksan kirjoittaa kaikista lukemistani kirjoista yhtä innokkaasti kuin kaikista laittamistani ruoista, mutta voihan sitä yrittää.

Kirjat tulevat olemaan englannin- tai suomenkielisiä, ja tägeihin viritän varmaan jonkun pistesysteemin. Voitte sitten vuosien ja taas vuosien päästä etsiä kaikki kolmen tähden keskihyvät kirjat. Näppärää!

Huono aloitus johtuu siitä, että ensimmäisenä kirjana - siis viimeksi luettuna - on onnettomien tähtien alla syntynyt Dragonhaven.

Dragonhaven oli ihan kauhea. Se on minusta hirveä sääli, koska kirjoittaja Robin McKinley on yleensä ihana; aiemmat McKinleyn kirjat ovat olleet kuin pala taivasta.

Mikä Dragonhavenista sitten teki niin hirveän, kysytte te? Juoni oli kuitenkin mukava, melkoisen pienimuotoinen eikä mikään kauhea eeppinen fantasia tai lässyttävä lohikäärmefanityttölön käsikirja.
Kirjoitustyyli, vastaan minä. Kirja on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa, ja vaikka siitä nyt ei ketään voikaan tuomita, niin tämän kirjan ensimmäistä persoonaa teki mieli ravistella ja mahdollisesti läpsiä korville. Tyyli oli niin sivuraiteille poukkoilevaa, sekavaa, raskasta ja rasittavaa, etten ole toiste kohdannut. Ensimmäiset 8 sivua jaksoi vielä hymyilyttää, kymmenennen sivun kohdalla hymy jo hyytyi ja lopu 340 sivua luin välillä ääneen kiroillen. (No niin niin! Kuvittelin, että sieltä tulee jotain mikä pelastaa opuksen. Ei tullut. Tuli 50 sivun mittainen epilogi, joka oli täysin turha, ja herätti minussa tarpeen ruveta väkivaltaiseksi.)

Ja kansikin on ihan kamalan ruma!
Ei näin. Itkettää melkein. Robin McKinleytä kannattaa kaikkien lukea, mutta lukekaa mieluummin Sunshine tai Spindle's End.