Miss Peregrine's Home for Peculiar Children

Suunnilleen kaikki sanomisen arvoinen Random Riggsin opuksesta Miss Peregrine's Home for Peculiar Children liekin jo sanottu, joten hyppään suoraan omiin fiiliksiini.

• Ammattitaitoisen vastarannankiiskin - bloggaajanne - opuksen valokuvat jättivät jääkylmäksi. Juttu tuntui kuvataidekouluprojektilta, jota aloittelin lukioiässä. Enkä tällä tarkoita, että "kuka tahansa olisi voinut tehdä tuon" - varmasti ei olisi, ja kun sanoin "aloittelin", todella tarkoitan aloittelua (kesken jäi viikossa, vaikka minä sentään laskin rimaa maan tasalle ja kaivelin kirjaston valokuvauskirjoja.) Tarkoitan, että minusta teoksen valokuvasato oli täsmälleen yhtä epäkiinnostavaa, sulkasatoista ja sekavaa kuin omani. Itse asiassa, koska teos oli osittain kirjoitettu kuvien ympärille, niistä tuntui olevan jopa aktiivisesti haittaa. Valokuvien selostaminen oli sekä ärsyttävää että (epäilen) kahlitsevaa sekä itse tekstin että juonen kannalta.
• Kirja on ihan muuta kuin mitä kannen synkeä valokuva lupaa - itse asiassa kyseessä on aika iisi nuorten romsku, jossa on aikaparadoksi. Aikaparadoksista tietänette mielipiteeni, joten ei siitä sen enempää. Juoni, joka oli jotakuinkin peruskauraa, ei ollut se, jonka halusin lukea, joten seikkailun vetävyyttä vähensi kärttyisä pettymyksen tunne.
• Kirjan neiti Peregrine oli hyytävä eukko. Aivan hirveä. Jos tälle jatkoa piisaa, soisin, että jatko-osissa keskityttäisiin neiti Peregrinen kerrassaan epäilyttäviin toimiin.

Niin että tavallaan joo, mutta sitten kuitenkaan ei. Helppolukuinen, sopivan viihdyttävä ja asetettuihin* odotuksiin kompastuva.

* Kirjan tai allekirjoittaneen toimesta asetettuihin odotuksiin. Syytän molempia.

Among Others

Ilahdutan teitä toisellakin postauksella tänään, lähinnä testatakseni, johtuvatko Facebookprofiiliini tuplana syötetyt postaukset jollain ihmeen tavalla uudistuneesta Bloggerista (niin, en keksi enää muutakaan ja alan olla sekä kärttyisä että epätoivoinen - jos joku osaa Networked Blogsia, saa ilmoittautua.)

Yritän rauhoittua ajattelemalla Jo Waltonin Among Othersia, jonka kuuntelin elokuussa.

Among Others kertoo teini-ikäisestä, Walesissa asuvasta Morista, jonka äiti on noita, ja jonka kaksoissisko on kuollut, koska tytöt taistelivat äitiään vastaan. Nyt Mori on paennut kotoa isänsä ja tämän kolmen, hieman erikoisen sisaren luo, ja joutunut sieltä sisäoppilaitokseen. Sisäoppilaitoksessa ja läheisessä kylässä Mori oppii elämään ihmisten keskellä - myös niiden, jotka eivät näe keijuja - ja kohtaa kaltaisiaan (kaltaisiamme) höperöitä, jotka rakastavat scifiä ja fantasiaa. Vuoden aikana Mori tekee myös viimeisen palveluksen sisarelleen.

Among Others oli kirja, johon oli hirveän helppo samaistua - olen itsekin ollut hieman ulkopuolinen teini-ikäinen, se, joka höpsähti lohikäärmekirjoihin ja oli muista hieman outo (mutta minun äitini ei ole ilkeä tai noita. Ja kuten ehkä olette huomanneet, en suinkaan lukenut Heinleinejani herkässä teini-iässä, mikä nyt hieman harmittaa.) Rakastin kirjassa etenkin kirjallisuuskommentointia - Mori puhuu lukemistaan kirjoista kuin lukutoukka ainakin, ja innostuu uusista löydöistä ja uusista kirjakaupoista niin, että - arvaatte varmaan - itsellekin tulee tarve lähteä koluamaan kirjakauppoja brittiläiselle maaseudulle (joskin näinä kirjakauppaketjujen aikoina on varmaan vaikea kokea ihan vastaavaa löytämisen iloa.) Morin kohtaama taikuus ja ymmärrys taikuudesta on hyvin hienovaraista - lukijalle jää hieman epäselväksi, onko taikuutta itse asiassa lainkaan, mutta tässä kirjassa ratkaisu toimii hienosti.

Tuntuu siltä, etten oikein osaa antaa kirjasta kovin hyvää kuvaa - luulen, että tämä puhuttelee monia, jotka ovat joskus kokeneet* kirjat helpommaksi seuraksi kuin ihmiset. Toisaalta, jos inhoaa päiväkirjamuotoa, ei ehkä kannata vaivautua.

* Tai kokevat joskus yhä. Köh.