Touch

Claire Northin Touch oli pätevä spekulatiivinen trilleri, jota voin epäröimättä suositella pätevien spekulatiivisten trillerien ystäville.

Kepler elää toisten kehoissa. Hän voi siirtyä kehen tahansa, kunhan hän koskettaa. Toisten kehoissa eläessään hän pyrkii toimimaan ihan kohtuullisen siedettävästi: osa vanhoista kehoista on suhtautunut hommaan kuin bisnesdiiliin. Osa ei.

Eikä etenkään osa niistä, joiden kehoja pitkin Kepler pakenee murhayritystä.

Kirjassa pidetään koko ajan melkoisen tiukka vauhti, ja se toimii - opuksen ahmaisee sekunneissa. Kiinnostavampia kuin vauhti ovat silti Keplerin - ja kollegoiden - kohtaamat moraaliset kysymykset, jos kohta moni heistä (kuten moni meistäkin tekisi) - sivuuttaa moiset trivialiteetit varsin ikävinä. Kiinnostavaa on myös se, miten Kepler kehonsa näkee, ja kuka rakastaa ketä kun kehon kiintopistettä ei ole.

Susanin vaikutus

Herra Sivukirjasto luki Peter Høegin uutuusteoksen Susanin vaikutus ja tuntui pitävän siitä. Herra Sivukirjastosta on välillä hieman vaikea ottaa selvää, pitääkö hän vaiko ei, mutta nyt olin melko varma siitä, että fiilis oli paitsi myönteinen myös suositteleva, joten päätin lyödä kaksi lukijaa yhdellä laina-ajalla ja tartuin Susaniin heti kun herra Sivukirjasto irroitti siitä näppinsä.

Sitä paitsi on sietämätön ajatus, että hän lukisi jotain hyvää, jota minä en lukisi.

No niin. Olen aiemmin lukenut pari Høegia, mutta edelliset joskus pronssikaudella: Lumen tajusta pidin kuin hullu puurosta, mutta samaa kipakkaa ja purevan hauskaa otetta ei ollut niissä myöhemmissä.

No, pronssikaudesta on jo tovi, mutta tunnistin Susanin vaikutuksessa jotain siitä lukukokemuksesta, josta hurjasti pidin, joten rohkenen väittää, että se oli justiinsa se kipakkuus ja pureva hauskuus myös täysin sopimattomista asioista.

Susan on fyysikko, joka perheineen on vangittu Intiassa - kuka mistäkin syystä. Ja sitten käy, kuten joskus romaaneissa käy, että pääsee tutkimaan jotain asiaa, jotta perhe ei päätyisi takaisin vankilaan. Tarkalleen ottaen Susan päätyy tutkimaan jo toimintansa lopettaneen tulevaisuuskomission juttuja.

Joten: Susanin vaikutus on dystopia, trilleri ja fantasia. Fantastiset elementit ovat aika minimalistisia eikä niitä kenenkään pidä pelästymän (vaikka Susanin vaikutus on päässyt kirjan nimeen asti.) Dystopiaa sen sijaan pitää pelästymän, sillä tulevaisuuteen kannattaisi ehkä jonkinasteisella kunnioituksella suhtautua. Ja pelottavahan se on.

Trilleriosiokin vetää, Høeg kirjoittaa napakasti ja sanoinko jo, että hauskasti? Tai ehkä huumorintajuni on vain kummallinen eikä kukaan muu tirskunut kirjan äärellä?

Suosittelen ihan ehdottomasti kaikille ja etenkin sinulle, Valeäiti. Älä kysy miksi, en osaa selittää.

P. S. Jos sinä, kuten minä, mietit miten ø-merkki saadaan näppikseltä, suosittelen, että vain googlaat nimen ja kopioit merkin Wikipediasta.

Europe in Autumn

Europe in Autumn oli teos, josta olin kuullut hyvää, ja jota innolla odotin. Dave Hutchinsonille haitaksi menin kuitenkin lukemaan tämän juuri uuden Kazuo Ishiguron jälkeen, ja, no niin, voi sentään.

Europe in Autumnissa on fragmentoituvassa Euroopassa toimiva kuriiriverkosto, joka on niin pölö, että siihen kirjassakin usein kiinnitetään huomiota. Verkostossa hommat satunnaistyöläisenä aloittaa Rudi, virolainen kokki, mistä muuten pisteet, oli tosi virkistävää lukea kirjaa, joka osin jopa sijoittui eteläiseen naapurimaahan. Lontoo oli ihan tylsä Viroon nähden.

No mutta kuitenkin. Tulee viitteitä siitä, että kaikki ei olekaan vaan harmitonta tavaran liikuttelua paikasta toiseen.

Lopulta kirja oli myönteinen ja palkitseva lukukokemus, vaikka vielä puolivälissä mietin, miksi luen näin tukkoista trilleriä. (No siksi, että ihanan Ishiguron jälkeen MIKÄ TAHANSA OLISI VARMAAN OLLUT TUKKOINEN TRILLERI. Paitsi ehkä joku LeGuin. Mikä taas olisi ollut vain ongelman siirtämistä eteenpäin.)

Lukekaa te tämä jossain paremmassa tilanteessa ja kertokaa, paraniko se.

2 x Genevieve Valentine

Koska olen kuullut paljon myönteistä Genevieve Valentinesta, luin ja kuuntelin pari hänen opustaan.

Ensimmäinen, e-kirjana kirjastosta mukaan tarttunut The Girls at the Kingfisher Club on 1920-luvulle sijoittuva uudelleenkerronta 12 tanssivaa prinsessaa -sadusta. Toinen, Persona, oli äänikirjaksi luettu scifistinen trillerihkö politiikasta.

The Girls at the Kingfisher Club oli paikoin hyvä, mutta etenkin alussa niin kieroutuneen ahdistunut, että tuota noin. Kaksitoista sisarusta elää tiukan isänsä talossa hiipien öisin tanssimaan ja juomaan skumppaa - näistä lähtökohdista olisin suoraan sanottuna toivonut poreilevampaa tekstiä, mutta sitä ei tarjottu.

Ollakseni tosin reilu, kun alun ahdistusta tiukennetaan kuin jousta, puolivälin jälkeen tuleva toimintaan räjähtäminen (huom! Ei Hollywood-toimintaleffan tyyliin!) on varsin tyydyttävä hetki.

Kaikkinensa kuitenkin myönteinen lukukokemus - en malta odottaa, että Catherynne M. Valente saa valmiiksi oman 1920-luvulle sijoittuvan versionsa 12 tanssivaa prinsessaa -sadusta, jotta voin sitten verrata niitä. (Kyllä. Tämmöinen yhteensattuma.)

Personakin oli ahdistunut. Ahdistuksen määrää kasvatti äänikirjan lukija, jonka tunnevalikoimasta etenkin ahdistus on hyvin edustettuna.

Personassa päähenkilö edustaa maataan jonkinlaisissa globaaleissa missikisoissa, jossa kukin maa lähettää kansainväliseen järjestykseen oman edustajansa. Edustajaa ei suinkaan valita vain poliittisen taidon vaan myös kauniin naamataulun vuoksi, eikä kukaan tai mikään ole sitä, miltä näyttää.

Sitten päähenkilöä päin ampuskellaan, ja hänet pelastaa nuori reportteri, ja tästä kaikesta seuraa nähdäkseni hieman triviaali trilleri, joka ei juuri pelota, mutta joka saa ainakin äänikirjaa kuuntelevan toivomaan, että voisi läpsiä molempia draaman kuninkaallisia ympäri korvia.

Fiilikseni Valentinesta ovat nyt siis hieman kaksijakoiset. Toisaalta hän selvästi osaa kirjoittaa, toisaalta tunneskaala on makuuni turhan yksipuolinen.

Lock In

John Scalzin Lock In -trillerihkössä minusta ehkä hauskinta oli, että sain sen kirjastosta e-kirjana, mikä oli toki ihan tolkuttoman hauskaa ja vaikea sitä on toki lukukokemuksen ylittääkään...

...mutta jotenkin valjuksi jäi tämä tulevaisuudenkuva, jossa osa ihmiskunnasta makaa kehoihinsa lukittuina ja kokee ympäristönsä aina joko 1) robotillishenkisen laitteen tai 2) ihmis... erm... isännän kautta. Sitten sattuu murha, jota selvittämään tulee päähenkilömme, hän, joka on ensimmäistä päivää FBI:n leivissä uudessa hohtavassa robottikuoressaan.

Scalzi kirjoittaa melkoisen hyvin, kyllä, mutta jotain turhan siloiteltua koko tarinassa oli, kuin robotillishenkisen laitteen muovinen kuori. Ehkä tekstistä pitäisi käyttää termiä "sujuva", sillä sitä se oli, jos kohta ei sitten paljon muuta. Kontekstissaan Lock In on toki ihan toimiva trilleri, jonka erityislaatuinen asetelma vie whodunnit-teeman toiselle tasolle, mutta jotain rosoakin olisi voinut olla.

Kiinnostavinta opuksessa ovat ehkä yhteiskunnalliset ja vastuukysymykset, mutta voin varmaan olla itseni kanssa yhtä mieltä siitä, että ei niihin nyt kovin syvälle upottu.

Tämän on lukenut muuten myös Booksy.

Lexicon

Max Barryn Lexicon toi mieleeni Ian McDondaldin mainion teoksen Kivi-Paperi-Sakset, mutta Lexicon on pidempi ja ... no, monimutkaisempi. Eikä tämä ole varsinaisesti mikään kohteliaisuus.

Kirjassa on joukko ihmisiä, runoilijoiksi itseään kutsuvia, jotka ovat löytäneet jonkinlaisia - no, ehkä niitä voisi sanoa alkusanoiksi - sanoja, joilla voi käskeä ketä tahansa. Useimmat näistä sanoista pätevät tiettyyn tyyppiin ihmisiä, mutta nyt näkyy päässeen valloilleen jokin käskysana, jolla voidaan käskeä kaikkia.

Runoilijoiden joukkoon on päätynyt myös Emily, suoraan kadulta. Kovaksi kasvanut nuori nainen rikkoo kaikkia mahdollisia ja mahdottomia sääntöjä, mutta pääsee silti yhteisöön ja kasvaa siellä vaikutusvaltaiseksi jäseneksi. Samaan aikaan posse haluaa käsiinsä Wilin, joka ehkä on ainoa, joka voi hakea käskysanan sieltä, mihin se nyt on juuttunut.

Okei, kuulostaa aika monimutkaiselta. Vähän olikin, kirjasta luettuna.

Käskysanojen konsepti on minusta mainio, ja siitä oli hauska lukea. Vähemmän innostunut olin tästä runoilijoiden yhteisöstä, joka kahmii itselleen valtaa: vaikka Barry löytää siihenkin lähes puistattavia yhtymäkohtia tosielämään, lopulta todella epäselväksi jää, mihin runoilijat ylipäänsä pyrkivät. Maailman valtiaiksi? Mitä häh? Seura vaikuttaa myös ylenpalttisen ikävältä tavalta elää elämäänsä, kun kaikki runoilijat pyrkivät ensisijaisesti lähinnä suojaamaan itseään.

Hieman jäi siis keskinkertaiseksi tämä trilleri: parasta olivat käskysanat, jotkin kieltä yleisesti pohtivat kohdat ja Barryn visio siitä, miten modernia webiteknologiaa voidaan käyttää syöttämään jengille juuri sellaisia uutisia, joita he haluavat lukea.

Huonointa oli sellainen hieman takkuiseksi jäävä perusjuoni, joka sai miettimään, miksi tästä pitäisi kiinnostua - ja se, etten pitänyt kenestäkään kirjan henkilöstä yhtään.

Before I Go to Sleep

Jälkikäteen minulla ei ollut aavistustakaan, miksi olin tämän kirjan kirjastosta varannut.

Kai se sopi teemaan, S. J. Watsonin trilleri Before I Go to Sleep kertoo nimittäin lähimuistiongelmaisesta naisesta.

Joka aamu päähenkilö herää ja järkyttyy siitä, että on vanhentunut, mennyt naimisiin ja ollut pahassa auto-onnettomuudessa. Aviomies tuntuu vieraalta, ja tässä vaiheessa ohjaaja hätistää sisään trillerin ainekset.

En ole mikään ylin avioliittoaiheisten trillereiden ystävä. Niistä jää jotenkin tahmainen olo. Valitettavasti Watsonin esikoisteos ei ole tässä kategoriassa lainkaan poikkeus. Lisäksi kirja tuntuu jotenkin kierosti tuomitsevalta - tiedättehän, vähän samaan tapaan kuin Scream summasi teinikauhuleffat: seksiin sortuneille käy aina huonosti.

Niin.

Muistiongelmat sinänsä kiinnostavat, mutta tästä jäi sellainen olo, että ne oli surutta valjastettu tarinankerronnan välineeksi. Tietty suspension of disbelief on aivan välttämätöntä, jos loppuun asti mielii.

Toisaalta Before I Go to Sleep on lajityypillisesti varsin vetävä. Taisin hotkaista sen sairaslomalla päivässä.

Gone Girl

Kuulin Gillian Flynnin Gone Girlistä ensinnä anni.M:n tontilta ja rynnistin suoraa päätä e-kirjakauppaan (se on kohtuullisen helppoa milloin tahansa jos elää ja hengittää internettiä. Perheeni ei useinkaan edes huomaa, että olen rynnistänyt e-kirjakauppaan ja takaisin.) Seuraavaksi tipahdinkin ryminällä tuolilta nähtyäni Gone Girlin e-kirjapainoksen hinnan; kirjastoversion odottelu tuntui yhtäkkiä hyvältä taloudenpidolta. Lo and behold, kirja saapuikin kirjastoon kohtuullisen pian sen ihan mahtavan Overdrive-palvelun kautta ja pääsin lukemaan hyytävää parisuhteellista trilleriä, jossa Amy katoaa ja Nick on ihan selvästi syyllinen. Juonesta ei sen enempää: löytämisen ilokauhistus on olennainen osa kadonnutta tyttöä.

Parisuhteellisia trillereitä ei kyllä pitäisi ikinä lukea. Flynnin teos voi tehdä parhaastakin puoliskosta hieman vainoharhaisen, enkä luullakseni voi väittää olevani puoliskoista parhain. Silti, kirja oli kerrassaan mukaansatempaava: uskallan suositella, ellette satu olemaan jo valmiiksi vainoharhaista sorttia. Erinomaista luettavaa vaikkapa häämatkalle!

Koska en oikein halua sanoa itse kirjasta mitään, keskityn ärsytysaiheeseen: kirjan toinen päähenkilö Amy on ihan vähän vajaa 40-vuotias, mutta jatkuvasti tyttö - niin kannessa kuin tekstissäkin. Mikäs helvetin tyttö se sellainen 40-vuotias tyttö on? Tietysti voi olla, että nyt astun johonkin määrittelysuohon, johon päin ei pitäisi edes vilkaista, mutta jos minä 33 vuoden kypsässä iässä alan pikku hiljaa olla sinut sen kanssa, etten ole enää niinkään tyttö kuin nainen, voisitteko jenkit seurata esimerkkiä? Kiitos.

A Matter of Blood

Koska myöhäistä nukkumaanmenoa on hyvä kompensoida aikaisella heräämisellä, voin varmaan ihan hyvin jatkaa Sivukirjaston backlogin tyhjäämistä Sarah Pinborough:n kirjasta A Matter of Blood, jonka kansikuva on minusta lievästi inha, mutta sisältö ihan vetävä.

AMoB aloittaa sarjan nimeltä The Dog-Faced Gods, ja sijoittuu lähitulevaisuuteen, maailmanlaajuisen pankkikriisin jälkeiseen dystopiaan, jossa koko palloa kontrolloi käytännössä yksi pankki, The Bank. Kirjan päähenkilö Cass Jones on rikosetsivä joka puurtaa niska limassa saadakseen jotain rotia valtoimenaan rehottavaan rikollisuuteen - päätyönään Cassin pitäisi ratkaista kahden pikkupojan kuolemaan johtanut ammuskelu, ja bonustapauksena selvittää sarjamurhaajan tapaus. Sitten Cassin veli tekee itsemurhan ja murhaa siinä sivussa perheensä, jolloin Cassin on sukellettava myös perheen arkistoihin ja omiin muistoihinsa selvittääkseen syyn.

Hyvää AMoB:issa oli nopea tahti, juoni joka ei tuntunut aivan itsestäänselvältä ainakaan minusta, sujuva kirjoitustyyli ja yleinen vetävyys. Kunnon trillerit pitäisi kirjoittaa jotenkin näin. Jotta emme herkeäisi liian ylistäviksi, haluan kuitenkin huomauttaa, että omalla tavallaan kärsivän etsivän brittiläistä arkkityyppiä ilmentävän Cassin täydellinen puupäisyys omien toimintamalliensa suhteen (lähinnä juonenkuljetuksellisista syistä) oli aivan käsittämättömän raivostuttavaa, enkä vieläkään ole aivan varma, tarvitsiko kirja oikeasti Pinborough:n juoneen tuomaa yliluonnollista twistia - se tuntui hieman päälleliimatulta, mutta siinä piillee kuitenkin koko sarjan kantava ajatus. Yliluonnollisesta huolimatta otaksun, että seuraavakin osa päätyy ilmestyessään lukulistalleni - välillä sitä vain kaipaa jotain näin viihdyttävää.

Zero History

William Gibson on siirtynyt cyberpunkin isänä hieman hämmentävään suuntaan, kirjoittamaan trillereitä jotka ... eivät ole jännittäviä. Zero History on monin paikoin kyllä erinomaisen mukavaa luettavaa, mutta ei se ainakaan juonensa puolesta kovin mukaansatempaava ole.

ZH jatkaa sarjaa, jossa aiemmin ovat ilmestyneet Pattern Recognition ja Spook Country, joista olen lukenut molemmat mutta hämärästi muistan vain Pattern Recognitionin. Tutustuin äsken Spook Countryn juoneen Wikipediassa selvittääkseni, miksen muista siitä mitään, mutta jotain olennaista kertonee sekin, että SC:n päähenkilöt ovat samat kuin ZH:n ja minä tajusin sen vasta nyt. Muistissani sijaitsee pelottava musta aukko Gibsonin teosten kohdalla. (Teknisesti ottaen on varmaan taattu, että tulen muistamaan ZH:sta enemmän kuin aiemmista osista, jos nyt ei muusta syystä niin siksi, että kirjoitan siitä tänne ja voin jostain tarkistaa asian.)

Juonesta sen verran, että SC:n päähenkilö (haha) Hollis Henry palkataan selvittämään erään hypersalaisen brändin tekijöitä ja lähtökohtia. Seuraa jännittäviksi tarkoitettuja juonenkäänteitä, jotka eivät jännitä.

Mikään tästä ei varsinaisesti varmaankaan ole vielä imarrellut Gibsonin uusinta? No, on siinä hyviäkin puolia. Osa tekstistä on ihan käsittämättömän hykerryttävää ja nautinnollista - muistaakseni - ja Gibsonin tässä sarjassa osoittama obsessio hyvin puhtaiden muotojen osalta on aidosti kiehtovaa.

Kaikesta huolimatta: Sivukirjasto suosittelee.

Helvetin piirit

Jokin aika sitten lukulistalla oli seuraavana vuorossa Jeff Longin Helvetin sydän*, joka on jatko-osa kirjalle Helvetin piirit. Valitettavasti vain en ollut lukenut Helvetin piirejäkään, joten sen kimppuun piti siis käymäni ensin.

Jeff Longista pitävät ilmeisesti kaikki - kun jossain välissä pohdin lahjaa poikaystävälle, eräs työkaveri esitti, että "jos se kerran piti siitä Hyperion-sarjasta, niin kokeile Jeff Longia?" Oli pakko myöntää, että ehdotus oli harvinaisen osuva, mutta valitettava siinä mielessä, että kaikki Longit oli jo rakkaudella kahlattu läpi.

Olin joskus mulkoillut Helvetin piirejä kirjastossa, mutta en sitten kuitenkaan ihastunut lähtöasetelmasta, jossa siis:

Himalajan vuorilta, Kalaharin autiomaasta, Bosniasta sodan keskeltä ja Galapagos-saarilta löytyy yllättäen kuiluja, jotka johtavat ennennäkemättömän syviin maanalaisiin käytäviin, joita kansoittavat julmat villit. (-Liken webisivut ja kirjan takakansi)

En, vaikka pokkariversion kanteen oli painettu Hesarin arviosta pätkä: "Parasta kauhuviihdettä Alienin tyyliin". (Tarkempi googletus tosin paljastaa, että Hesari viittaa tällä lausunnolla vain romaanin alkupuoleen, vaikka arvio kyllä sinänsä on myönteinen.)

Turhaa oli taas kursailu. Hp oli tosi hyvä, joskin aika raaka. Kirjan tarinaa vietiin eteenpäin useamman ihmisen näkökulmasta, joten päähenkilöitä oli parikin; maan alle lähetettyyn retkikuntaan liittynyt nunna ja kielitieteilijä Ali, ja Ike, entinen vuoristo-opas joka oli ollut em. julmien villien orjana vuosia. En osannut juuri rakastua päähenkilöihin, mutta tarina eteni heidän kauttaan sujuvasti - ja se hyytävä tarinahan tässä oli tärkein.

Jos nyt sitten jossain välissä se Helvetin sydän.

* Mainittakoon, että tämä oli siis osa projektiani lukea erään kirjahyllyn kaikki kirjat järjestyksessä läpi. Satunnaisten kirjastonkirjojen aiheuttamien katkojen vuoksi Helvetin sydän olisi siis ollut ehkä kuudes tällä tavalla luettavaksi päätynyt kirja. Sitten tietenkin muutimme, hyllyjärjestys meni särki, enkä ole vieläkään lukenut Helvetin sydäntä. Se siitä suureellisesta projektista.

The Patron Saint of Plagues

Barth Andersonin esikoisteos The Patron Saint of Plagues sijoittuu tulevaisuuteen, jossa Yhdysvallat on enää varjo entisestään ja eteläisen naapurinsa Meksikon armoilla.

Meksikon suurvallassa, joka kirkkoineen kilpailee Vatikaanin kanssa, pääsee valloilleen ikävänpuoleinen tarttuva tauti. Kyse on bioterrorismista. Tätä tautia vastaan lähtee kamppailemaan amerikkalainen tohtori Stark, joka päähenkilönä on muuten äärimmäisen rasittava.

TPSoP oli ... ihan hyvä. Vaikka takakansitekstin lukeneelle juonenkäänteet noin kirjan puoleenväliin ovat täysin selvillä, tulee loppupuolella vastaan pari yllätystäkin. (En tosin aina arvosta sitä kirjoitustyyliä, jolla tällaisia yllätyksiä lukijan naamalle heitetään, mutta pisteet nyt kuitenkin siitä, ettei kaikki ollut ennalta-arvattavaa.) Vaikka periaatteessa diggaan jossain määrin lääketieteellisistä trillereistä*, itse sairautta kiinnostavampaa oli tällä kertaa oikeastaan se, miten maailma tulevaisuudessa kirjassa toimi.

En kuitenkaan millään meinannut päästä yli siitä, että päähenkilö aiheutti närästystä.


* Sarja Nolot tunnustukset, jakso 1: Nappulana luin kirjastossa Robin Cookin kirjojen alkupuolia, ne olivat sopivan karmaisevia. Loppupuolella meno muuttui tylsäksi.

This Is Not a Game

Joitakin vuosia sitten, kun kesämökillämme riippumatto riippui vielä optimaalisella paikallaan ja aurinko paistoi koko kesän, lojuin edellämainitussa riippumatossa niinikään edellämainitun kesän, söin Safari-keksejä* ja luin Walter Jon Williamsin Metropolitan-sarjaa (ja muutamia muita kirjoja, koska Metropolitan-sarja käsittää kaksi ei-niin-kovin-pitkää kirjaa.) Pidin sarjasta kovasti, ja niinpä Walter Jon Williamsin nimi liittyy siis minun päässäni vieläkin aurinkoon, riippumattoon, keksitaivaan tähtiin ja hyvään scifiin.

Siksipä, vaikka Williamsin This Is Not a Game ei ollut huono kirja, se oli kuitenkin lievä pettymys.

TINaG (lyhennettä käytetään muuten kirjassakin) ei liity konsoli- tai roolipeleihin, vaan eräänlaisiin vaihtoehtoistodellisuuspeleihin, joihin pelaajat heittäytyvät mukaan arkielämänsä puitteissa. Kirjan päähenkilö Dagmar suunnittelee tällaisia pelejä, ja kun läheinen ystävä murhataan, hän joutuu käyttämään pelaajayhteisön apua selvittääkseen, mistä oikein on kysymys.

Vaikka oli kiva lukea siitä, miten eräänlainen ryhmämieli auttaa ratkaisemaan vaikeatkin tilanteet kauhealla vauhdilla, ei kirja kuitenkaan tuntunut oikein edistyvän mihinkään. Mysteerit eivät tuntuneet niin kovin kauheilta ja pelottavilta, joten ei niistä jaksanut juuri kiinnostuakaan. Suuria yllätyksiä ei kirja tarjoile. Teksti on toki sujuvaa ja lukeminen mukavaa, mutta valitettavasti siihen se sitten jääkin.

*Meinasin tarjoilla teille linkin Safari-keksien sivuille, mutta käytyäni siellä itse ymmärsin, ettei kukaan halua tietää, montako kaloria yhdessä keksissä on. ETENKÄÄN jos on ikinä elänyt niillä kokonaisen kesän.

Neuropaatti

Halusin vaan kirjoittaa "neuropaatti" (se on melkein yhtä kiva sana kuin "psykonautti".) (Psychonauts on peli.)


Ensimmäiseksi haluan tunnustaa, että edellinen Scott Bakkerin kirja masensi minut täydellisesti sivulla 5, ja jäi kesken. Se oli joku eeppinen fantasia, jonka nimen olen autuaasti häivyttänyt muististani. (Ja minä kun en yleensä jätä MITÄÄN kesken.) Neuropath oli onneksi kevyesti scifi trilleri, ei ziljardia sivua ja niin edelleen.

Kevyesti scifillä tarkoitan, että sijaittiin parinkymmenen vuoden päässä ja ihmisten aivoja alettiin ymmärtää vielä nykyaikaa paljon paremmin. Sitten oli murhaaja, joka käytti häiritsevällä tavalla ihmisten aivoja heitä itseään vastaan.
Kirja oli myös melkoisen hyytävää luettavaa neurotieteineen, mutta sellainen on minunkin aivojeni voima että olen jo pahimmat ilmestykset unohtanut.

Tosi monet kevyesti scifit trillerit on munsta aina hyviä jonnekin sivulle S-80, jossa S=kokonaissivumäärä. Tässä hetkellä S-80 alkaa yleensä jonkinlainen loppuratkaisu, joka tyypillisesti pitää haukotella läpi. Siis päätöstä (ja valitettavasti usein myös paatosta) vaaditaan, ok, mutta älköön kukaan kirjailija enää kiusatko minua tarpeellaan selittää hyvät juonenkäänteet pilalle.

En ole ihan varma, selittikö Bakker hyvät juonenkäänteet pihalle; tiedän vain, että kohdassa S-80 kirja menetti kiinnostavuuttaan kovaa vauhtia. Siihen asti kelpo kirja. Suosittelen.

Cowboy Angels

Paul McAuleyn Cowboy Angels oli poimittu jo aiemmin mainitsemaltani viime vuonna ilmestyneiden hyvien kirjojen listalta ja minusta onnistui lähinnä todistamaan, ettei ikinä pidä luottaa sokeasti muiden mielipiteisiin. Onneksi sain sen kirjastosta.

Kuvittelen aikaisemmin lukeneeni McAuleylta kirjan Whole Wide World ja suhtautuneeni siihen koko lailla samoin. Siis "meh".

Kirja on trilleri, enimmäkseen. Trilleri, joka sijoittuu rinnakkaisten universumien, rinnakkaisten Yhdysvaltojen ja aikamatkailun kiemuroihin. Minulle tuli päänsärky. Ja hiipivä epäilys siitä, että monille jenkeille muu maailma on todella niin olematon kuin se CA:n päähenkilöitymille oli.

McAuleyn varhainen scifituotanto on ilmeisesti lukemisen arvoista; taidan kuitenkin jättää senkin väliin. Suurin ongelma sekä WWW:n että CA:n kanssa oli se, ettei lukeminen ollut niinkään nautittavaa kuin takkuista.

Black Man / 13

Meillä on koko talous lukenut Richard Morgania: ostin kanssanisäkkäälle synttärilahjaksi Muuntohiilen ja itse luin uutta Black Man -kirjaa.

Sivulla 300 olin jo koko lailla valmis julistamaan Black Manin viiden tähden opukseksi, mutta valitettavasti joku mammuttitauti oli iskenyt, ja viimeiset 100-150 sivua tuntuivat vähän turhilta.

No, kirja oli silti melko mainio: nopeatempoinen trilleri, joka sijoittui satakunta (vai olikos se 200) vuotta tulevaisuuteen. Marsia asutetaan, ja esimerkiksi USA on kaatunut omaan mahdottomuuteensa. Tavallisen lisääntymisen ohella lisää ihmisiä on tuotettu geeniteknologialla; variantteja on moneen lähtöön, joista pelätyimpiä alfaurosvariantit. Siis variantti 13.

Nyt sitten kirjassa yksi variantti 13 jahtaa toista saman variantin edustajaa, joka on kiusallisella tavalla hankkiutunut eroon avaruusaluksellisesta ihmisiä jo. Ongelma ei kuitenkaan ole sarjamurhaajahenkinen vaan poliittinen, ja se ehkä tekikin tästä kiinnostavan. Sarjamurhaajia kun usein mahtuu 13 tusinaan, pun intended.

Tykkäsin päähenkilöistä. Tykkäsin myös ei-niin-kovin tavallisista juonenkäänteistä, vaikka loppua kohti meni ehkä vähän lässyksi paikoin. Tykkäsin myös kirjoitustyylistä, vaikka ei tämä varmaan sovi kellekään joka ei halua lukea sanaa "fuck". Useita satoja kertoja.