Showing posts with label musiikki. Show all posts
Showing posts with label musiikki. Show all posts

13/05/2015

Orfeo

Richard Powersin uusin, Orfeo, on kai jotenkin dystopiaksi laskettavissa - mutta vain sikäli, että elämme siellä jo. Tai ehkä ihan naapurissa.



On eläkkeellä oleva säveltäjä, Peter Els nimeltään, tämä ei teitä kiinnosta, mutta minä haluan viitata päähenkilöön etunimellä myöhemmin tekstissä, joka kemistinharrastuksistaan narahtaa valtiollisesta turvallisuudesta vastaaville tahoille ja syystä tai toisesta ei jää selittelemään tekosiaan vaan ottaa hatkat.

Juoni on rakennettu sillä tavalla ei-yllättävästi, että yksi säie käsittelee Peterin elämää tähän asti ja toinen Peterin elämän nykytapahtumia. Kunnes tapahtuu konvergenssi.

Opus on kyllästetty musiikilla, ja se todella sai minut pohtimaan musiikin luonnetta yleensä ja taidemusiikin luonnetta erityisesti. Tai ylipäänsä ilmiötä, jonka voisi englanniksi tuntea nimellä acquired taste, mutta jonka suomennokseksi keksin vain kökköjä termejä.

Ja toki yhteiskuntaakin tuli pohdittua, ja sen sellaista, vaikka siltä osin Powers ei ehkä jaksa niinkään asiaa miettiä vaan näyttää turvallisuusorientoituneen maailman suoralta kädeltä melko hupaisana. (Koen pakottavaa tarvetta kertoa, että tämä luenta voi edelleen kertoa lähinnä itsestäni, mutta kyllähän sen tietää.)

Lopulta kirja oli minusta ihan mainio, mutta myönnän, että alku- ja keskivaiheilla oli hetkiä, jolloin se ... no. Ei se ollut huono, milloinkaan, mutta enemmän ehkä taidokas konstruktio kuin jotain, joka olisi oikeasti koskettanut.

Mutta loppua kohden kosketti ihan oikeasti.

23/11/2013

Nedut

Finnconin kirjastobussin saalis oli myös J. Pekka Mäkelän Nedut, johon olin kiinnittänyt huomiota joskus aiemminkin, mutta jättänyt välistä, koska neandertalilaiset eivät silloin kiinnostaneet.


Kirjamaun suhteen tuntuu välillä, että kasvoin aikuiseksi joskus viime vuonna tai jotain - tai ehkä senkin osalta vain kuvittelen. Neandertalilaiset eivät kiinnostaneet aiemmin, koska niissä ei ollut mitään erityisen sähäkkää. Onneksi olen sittemmin tajunnut, että tämänkaltaisella asenteella missaa vaikka mitä siistiä. Onneksi luin Nedut, joka oli rauhallinen mutta mukaansatempaava kirja maasta, jonne neandertalin ihmiset ovat jostain ulkoavaruudesta paenneet. Jolle on entinen muusikko, nykyinen graafikko, joka taistelee pitääkseen päänsä pinnan puolella kun velkojat hengittävät niskaan. Yksinäinen mies suostuu auttamaan erästä neduista ja tulee samalla oppineeksi jotain itsestään ja toisista.

Olen lukenut Mäkelältä pari kirjaa, joista ensimmäinen hämmästytti (koskapa en ollut odottanut mitään niin hyvää). Tämä toinen ei enää hämmästyttänyt, ilahdutti vain - ja aivan varmasti tulen ottamaan ohjelmaani lisää Mäkelää. Ensin luultavasti Alshain - Alas -kaksikon, jotka käsittääkseni liittyvät toisiinsa jotenkin.

16/09/2012

The Alchemists of Kush

Sarjassa Kirjoja, joiden yhteydessä en aio käyttää sanaa "voimaannuttava", jotten joudu lyömään itseäni: Minister Faustin The Alchemists of Kush.


TAoK kertoo Pohjois-Amerikan mantereelle muuttaneista afrikkalaispakolaisista, kahdesta pojasta, jotka väkivaltaisen sattuman kautta löytävät suunnan, yhteisön ja voimaa. Samalla se kertoo myös legendan kahdesta pojasta, jotka taistelevat Tuhoajaa vastaan. Tarinat, joista toinen on silkkaa fantasiaa ja toinen vähän kuin joku nuorille suunnattu leffa, sekoittuvat toisiinsa.

Tätä lukiessa tuli vähän sellainen tunne, että on ihonväriltään väärä. Ei vain kuulu joukkoon. Ei pidä ymmärtää väärin, se oli terve tunne ja hyvä tunne ja kertoi ehkä siitä, että Faust on onnistunut siinä, mitä luullakseni halusi tehdäkin: antaa afrikkalaistaustaisille nuorille juuret, joista olla ylpeä. Ja syystä.

Kirja käsittelee yllättävän vaikeita ja ikäviä asioita; sitä, millaista on lapsilla pakolaisleirillä (ne avustusjärjestöt eivät ehkä olekaan pelkästään iloinen asia) tai kotimaassaan sodan keskellä. Millaista on olla maahanmuuttaja ja osa yhteisöä, jota ei käytännössä pidetä minään. Ihan terveellinen muistutus siitä, että tuskin kukaan kotimaastaan ihan huvikseen lähtee, jos nyt oikeasti joku sellaista kuvittelee.

Kirjalliset ansiot sitten ... TAoK oli paikoin toimiva, paikoin ei niin kauheasti. Legenda taistelusta Tuhoajaa vastaan oli hieno, mutta se kerrataan kirjan viimeisenä osana eräänlaisen uskonnollisen tekstin muodossa. Faust huomauttaa itsekin, että kirjan eri osia kannattaisi ehkä sekoitella, eikä ole aivan väärässä, sillä viimeisenä osana luettuna tuo loppukappale oli lähinnä rasittava. Faust ei luo uutta uskontoa, sillä tekstin tarkoitus on opettaa lukijansa löytämään voimaa, tahtoa ja rehellisyyttä itsestään, ja tämäntyyppinen tematiikka (jos nyt sinänsä kiinnostavaa) tuntui ehkä hieman julistukselta. Mutta, okei, ehkä Faust ei yritäkään olla erityisen hienovarainen. Nykyhetkeen sijoittuva kirjan osa oli minusta ehkä epätasaisin - välillä liikuttiin niissä nuorisoleffasfääreissä, vaikkei teksti suinkaan ihan niin kovin siloiteltua ollut.

Kirjassa musiikilla on iso rooli; tulin usein ajatelleeksi, että esimerkiksi Spotify-soittolista per luku olisi voinut toimia kuin häkä.

11/01/2012

The Bards of Bone Plain

Patricia A. McKillipin kirjat ovat jollain tavalla kuin unta - usein niistä ei muista jälkikäteen paljoakaan. Ei muuta kuin taianomaisen, hiljaisen tunnelman ja sen, että lukukokemus oli mainio. En tiedä, mistä johtuu, mutta kun luin The Bards of Bone Plainin, yritin oikein erikseen fiilistellä kirjaa.


Ja olihan se - taas - mainio. Kirja keskittyy bardien opiston ympärille satumaisen maan pääkaupunkiin ja liikkuu kahdessa ajassa. Menneisyydessä, jossa bardi Nairn saapuu koululle ja yrittää ymmärtää lahjojaan; nykyisyydessä, jossa nuori bardi Phelan yrittää ymmärtää erikoista isäänsä ja tutkii Nairnin legendaa päästäkseen lopputyössään mahdollisimman helpolla ja jossa prinsessa Beatrice, kuningasparin nuorin lapsi, toimii arkeologina ja yrittää löytää oman tiensä omien kiinnostuksenkohteidensa ja asemastaan nousevien vaatimusten välillä.

Kirja oli sanalla sanoen suloinen - ei vain hyväntuulinen, vaan hieman haikea, kuten McKillipin kirjat usein. McKillipin maailmojen sadunomaisuutta selittää ehkä genressään - tai maailmankaikkeudessa - harvinainen väkivallan puute: sotakaan ei kosketa läheltä. Uhka on usein muuta kuin suoraa satutetuksi tulemisen uhkaa; ehkä jopa muutoksen välttämättömyyttä ja sitä, miten muutoksesta selviää minuutensa säilyttäen. McKillipien lukeminen onkin jotenkin (jo lukuhetkellä) kuin se paras muisto - tiedättehän, se, missä olet käpertynyt kesällä riippumattoon kirjapinon ja safarikeksipinon kanssa auringon paistaessa ja tuulenvireen pitäessä ötökät loitolla ja kohta voi mennä uimaan ja kaikki on hyvin ja safarikeksitkin kalorittomia - ja ehkä siksi ne jälkikäteen tuntuvat jotenkin katoavan mielestä. Kuin kaunis uni. McKillip kirjoittaa sitäpaitsi todella kauniisti, sitäkin on vaikea selittää.

10/03/2011

Ihan kakaroita

Sain joululahjaksi Patti Smithin kirjan Ihan kakaroita, jossa rouva Smith kertoo rakkaus- ja ystävyyssuhteestaan valokuvaaja Robert Mapplethorpeen. Luin sen heti, sillä juuri mikään ei ole mukavampaa kuin uppoutua joululahjakirjaan heti aattona, ja Ihan kakaroita oli tämän kategorian erinomainen edustaja.


Voin varmaan samantien ilmoittautua sivistymättömien laajoihin ja alati kasvaviin joukkoihin, mutta kumpikaan, Smith tai Mapplethorpe, eivät olleet vilahtaneetkaan kulttuurisella kartallani ennen kirjaa. Okei, Patti Smithistä olin sentään kuullut, mutta käsittänyt lähinnä muusikoksi. Yllätyin siitä, että ennen musiikkia Smith oli puuhastellut kaikkea muutakin.

Ihan kakaroita oli kiinnostava monella tasolla. Ensinnäkin oli huippua lukea ajankuvasta: 60-70 -lukujen New York ja tietenkin se kuuluisa Chelsea Hotel jaksavat kiehtoa (vaikkei Leonard Cohen tainnut käydä kirjassa edes kääntymässä pyh). Toisaalta Pattin ja Robertin suhde on kaunis - ja vaikka se kuvataan tässä ilmeisistä syistä vain Pattin näkökulmasta, ei se tarinan kauneudesta vie mitään.

Tykkäsin kirjassa myös siitä, miten Smith välillä - omien muistojensa vuoksi toki - kertoo elämästään yksityiskohtia, joilla ehkä ei ole kovin suurta merkitystä, mutta jotka juuri ovat sitä, mikä tuo kirjaan eletyn elämän tuntua.

Ja mukaan valitut valokuvat ovat ihania.

10/08/2010

Välihuomautus (henkilökohtaisuuksia)

Minusta tulee huomenna ikivanha, sanoin eilen herra Sivukirjastolle.
Eikä tule, sanoi herra Sivukirjasto. Olet nyt jo ikivanha.

Vietän siis tänään synttäreitä a) kerrankin lomalla, b) iloisissa mutta myös hieman haikeissa fiiliksissä, c) kuuntelemalla illalla Leonard Cohenia Pasilassa (oi ihana Leonard*) ja d) toivoen seesteisempää ensi vuotta minulle.

Herra Sivukirjasto antoi osuvan lahjan, Leonard Cohenin elämäkerran. Tanssin pöydän ympäri kuin noita-akka padan.

* Jos ette usko, miten ihana Leonard on, kuunnelkaa vaikka Martha Wainwrightin versio biisistä The Traitor (Spotifyssa).

03/06/2009

Sivukirjaston sivupolut

Tänään keskustellaan hetki musiikista. Onhan toki jokaisessa itseään kunnioittavassa kirjastossa musiikkiosasto, joten ei kai tämä nyt ole kummoinenkaan sivupolku.

Olin eilen Ratinan stadionilla katsomassa Bruce Springsteeniä ja E-Street Bandia. Niin niin, sillä keikalla jossa Hesarin mukaan yleisö oli "iältään varttuneempaa väkeä". (Ja mitäs sitä kiertelemään, kohtahan tässä ollaan jo 30.)

Springsteenistä diggailua (minun on ihan kauhean vaikea käyttää sana "fani" itsestäni missään olosuhteissa) on minusta ihan helppo perustella - äijä on tehnyt loistavaa musiikkia ja sen lisäksi on varmasti yksi maailman parhaista live-esiintyjistä - ja kyllä sitä joutuukin perustelemaan. Yleensä vastaan tulee joku törppö joka on kuullut Born in the USAsta kertsin ja kuvittelee, että biisi on patriotismin huipentuma ja esittäjä sen mukainen. Ei ole. Ja oikeus esittää Springsteen-aiheisia mielipiteitä pitäisi tällaisten lausuntojen jälkeen kieltää.

Eilinen keikka oli vakuuttava, joskaan ei aivan yhtä huimaava kuin viime kesän 3+ tuntia kestänyt. Silti, tukeva post-Springsteeniläinen masennus (termi pihistetty häpeilemättä Queen II Jane, approximately -blogista) on täksikin kesäksi hankittu. Sen kaikki komponentit (kuten tunne siitä, että tätä ei ehkä ikinä enää ole luvassa ja endorfiinikrapula) ovat voimallisesti läsnä jo heti aamutuimaan.

Tässä vielä Youtube-pätkä viime vuodelta. Nyt lähden töihin nyyhkyttämään.



(Ja tänään pitäisi vielä mennä Tavastialle kuuntelemaan jotain Gaslight Anthemia. Pffft. Arvatkaa kuinka paljon se eilisen jälkeen jaksaa kiinnostaa? Oikein arvasitte.)

12/10/2008

Pomo

Kävin kesällä katsomassa Bruce Springsteenin keikan Olympiastadionilla, ja sehän oli muuten tosi hyvä. Olin jotenkin ihan lamassa viikkotolkulla keikan jälkeen enkä tehnyt muuta kuin kuuntelin The Riveria repeatilla (levyä sentään, enkä vain biisiä.)

On se kyllä. Hieno mies, hieno levy. Ja kaikkea.

Sitten luin Brucen elämäkerran, jota on paiskattu viehättävällä nimellä "Bruce Springsteen : Pomon tarina : 1972 -2004". Sen on kirjoittanut Dave Marsh, eikä se nyt ole ihan niin hieno, mutta ei niin huonokaan. Siihen oli yhdistetty kaksi kirjaa ja kaikkineen elämys oli ehkä hieman raskas, mutta antoi kyllä sekä kontekstia musiikille että lähihistoriallista näkemystä. Puhumattakaan siitä entistäkin vahvemmasta fiiliksestä, että pitää ostaa koko Brucen tuotanto. Vituittaa, kun tulee noi keikat niin kalliiksi.

En tiiä. Jos koki, että heinäkuun soittohetki oli elämää suurempi, ja tuntee rohkeutta tarttua yli 600-sivuiseen, pienellä painettuun kirjaan, tästä voi tykätäkin. Muussa tapauksessa ei ehkä kannata vaivautua.
Ja jos ei ymmärrä, että heinäkuun soittohetki oli elämää suurempi, kantsii ottaa korva käteen ja kuunnella.

Seuraava artistielämäkerta saattaa muuten käsitellä Leonard Cohenia. Oon vieläkin aika lamassa perjantailta.

12/08/2008

Nick Cave

Nick Cave on yksi lemppareitani musikanttina, joten kun nyt vauhtiin näiden artistielämäkertojen kanssa pääsin - keväällä luin Johnny Cashista, siis - päätin jatkaa hyvää putkea.

Ian Johnston kirjoitti joskus vuonna 1996 julkaistun elämäkerran Bad Seed, jossa on tietysti sellainen perustavanlaatuinen ongelma että se on 12 vuotta vanha ja täten siitä puuttuu ainakin 1 avioero ja 1 avioliitto - siis joista minä tiedän. Koska itse tutustuin Caven musiikkiin noin 11 vuotta sitten, tämä on tavallaan vähän sääli. Minä olisin halunnut tietään Totuuden Cavesta ja P. J. Harveysta.
Kirja tosin ei juuri sivua Caven setää yksityishenkilönä ja kaikki itse kohteen antamat kommentit on annettu joillekin muille medioille. Cave siis jää melko etäiseksi, joten liekö tuo viimeisen 12 vuoden puute suurikaan harmi.

Kirjasta iso osa on omistettu erilaisten settilistojen ja keikkakuvausten esittelylle. Näistä jälkimmäiset ovat ihan kiinnostavia ja jopa hauskoja. Edelliset taas toimivat unilääkkeenä.

Jos kirja kertoisi kenestä tahansa muusta, se saisi 2 tähteä.