A Book of Tongues

Gemma Filesin A Book of Tongues löytyy joltain Locuksen vuoden parhaat listalta. Liinan vuoden parhaat -listalle se ei muuten ensi vuonna pääse.

ABoT on fantasiahenkinen länkkäri, synkkä kuin mikä ja väkivaltainenkin vielä. Kaksi rikollista terrorisoi Kaliforniaa jenginsä kanssa: Ash Rook on entinen pappi ja Chess Pargeter pyssysankari. Rook on myös jonkin sortin velho, ja posse onkin melkoisen pitelemätön - joukkoon lähetetty Pinkertonin agentti toivoo pitkään pääsevänsä mahdollisimman kauas koko sakista. Sitten kummallinen voima kiinnostuu etenkin Chessistä.

Lueskelin juuri Strange Horizonsin arviota kirjasta. Se on kirjalle sekä armollisempi että oikeudenmukaisempi, joten sallikaa minun raadella vain oma kuuntelukokemukseni. Ei ollut minun kirjani tämä, johtuiko se sitten lukijasta (josta en todellakaan välittänyt) vai välinpitämättömästä väkivallasta, en osaa sanoa. Kirjassa on myös kohtuullisen suoraviivaista (homo)seksiä, jonka varmaan osa ihmiskunnasta kokee karkottavaksi elementiksi; itseäni seksikohtauksissa häiritsi lähinnä niiden kylmyys, ei sukupuolijakauma. Kirjan henkilöt olivat senhetkiseen mielentilaani nähden niin kovia ja julmia, etten heihin mitenkään osannut kiintyä, enkä missään vaiheessa huomannut piittaavani heidän kohtaloistaan jotenkin erityisesti.

ABoT kärsi ehkä liiaksi formaatista: äänikirja oli väärä valinta. Kun kuulemastaan ei pääse samalla tavoin eroon kuin lukemastaan tulee jotenkin sivuutettua suuri osa siitä, mitä kirjassa tapahtuu. Siksipä en osaa oikein sanoa mitään siitä, onko kirja hyvä vai ei; sen tiedän, että kuuntelukokemus oli huono.

Älkää kysykö, miksi kuuntelin tämän loppuun. Olen ääliömäisyyteen saakka itsepäinen.

Huntress

Ymmärrätte varmasti, että seuraava ehdotukseni on epätoivoisten tekosyidenkin sarjassa omaa luokkaansa, mutta ehkä kirjan kelvollisuuden mittarin pitäisikin olla se, mitä siitä muistaa kuuden viikon päästä.

Tällä mittarilla Malinda Lon Huntress ei ole juuri mistään kotoisin (jos kohta toisilla mittareilla se oli, muistaakseni, ihan viihdyttävä). Siinä pelastetaan kuolevaa luontoa ja maailmaa, joka on ottanut vaikutteita vähän sieltä sun täältä - nimistö on kovin aasialaista, mutta mikään muu ei niinkään. Lisäksi oli tyttörakkautta.

Huntress liittyy löyhästi Ashiin, jota luin Naistenklinikalla harvinaisen epävaikuttuneena, ja kärsii samasta perusongelmasta: päähenkilöt ovat kiinnostavia kuin keltainen post-it -lappu. Herätkää siellä Locuksella! Tyttörakkaus ei ole riittävä syy kirjan päätymiseksi suositellaan suositellaan -listalle. Vaadin kirjallisempia ambitioita.

In other news: Sivukirjastossa ollaan pahoillaan Ray Bradburyn kuoleman johdosta. Kevyet mullat, herra Bradbury.

A Strong and Sudden Thaw

Kaivoin tiedon R. W. Dayn kirjan A Strong and Sudden Thaw jostain, ja itse kirjan kirjastosta, ja sen premissi kuulostaa jokseenkin mielipuoliselta. Ekokatastrofin jälkeistä elämää ja ... lohikäärmeitä?

Tänäkin vuonna Rumin Kansi -kisan voittaja on selvillä jo nyt.

David elää pikkukaupungissa jossain Jenkeissä. Yhteiskuntaa sellaisena kuin me sen tunnemme ei enää ole; uuden jääkauden tultua väki on taantunut pitkälti agraariyhteiskunnaksi. Kirjat ovat harvinaisia, vaikka sivistyksen syrjässä yritetään vielä rimpuilla kiinni. Sitten tulevat lohikäärmeet, hyökkäävät karjan ja lasten kimppuun, eikä keskushallinnosta tunnu olevan mitään apua. Davidilla on kuitenkin muutakin ajateltavaa, sillä alas kylään on muuttanut uusi parantajan oppipoika, Callan, johon David rakastuu. Hankalampi homma, sillä kylä on asenteidensakin puolesta taantunut melkoisesti - homous on jälleen syntiä.

ASaST oli mainio kirja, vaikka ... kannen nähtyäni minulla oli asiasta epäilykseni. Davidin ja Callanin romanssi oli sympaattinen - jos nyt 17-vuotiaan löytämä elämän rakkaus on yhtä jännittävä konsepti, oli kyseessä sitten homo- tai heterosuhde. Dayn kuvaama yhteisö toimii ja on kohtuullisen uskottava lähes koko kirjan ajan; vain lopussa siirrytään nähdäkseni satuilun puolelle. Kiehtovinta kirjassa onkin muistutus siitä, miten ohut pintakerros sivistys meissä on ja miten helposti taannumme tilaan, jossa muiden kontrollointi syystä toisesta on yhtäkkiä ihan ok.

Niin ja ne lohikäärmeet - nekin toimivat teoksessa, eivätkä yritäkään rosvota pääosaa.

BONUS: Odysseus-päivitys, haluatte kuitenkin tietää. Olen lukenut Odysseusta rauhallista tahtia parisataa sivua, eikä homma ole ollut ollenkaan pakkopullaa - päinvastoin, olen tykännyt kirjasta kovasti.