Mayhem

Odoton jotenkin kauheasti Sarah Pinborough:n teosta Mayhem (lähinnä varmaan siksi, että kirjastossa oli sen jatko-osa, Murder, jota en katsonut voivani lukea lukematta ensin tätä, ja näin jälkikäteen en tajua, mitä ajattelin, mutta, no niin.)

Mayhem on sellainen vähän oopiumikäryinen dekkari viktoriaanisessa Londoossa, jossa Jack the Ripper kylvää tuhoa toisaalla ja toisaalla on sitten joku toinen murhaaja, jonka teot ovat Mayhem-teoksen pääosassa (ja joilla on ilmeisesti myös jonkinlaista totuuspohjaa.)

Koska Pinborough kirjoittaa spekulatiivista fiktiota, ja koska tämä on spekulatiivisen fiktion blogi, toisen murhaajan taustalla on ehkä muutakin kuin liikaa viinaa.

Oopium sen sijaan käryää toisen päähenkilön piipussa. Tohtori Thomas Bond jeesaa poliisia näiden työssä, ja hukuttaa huolensa oopiumin viihdekäyttöön vapaa-ajalla.

Mayhem ei ollut sitä, mitä odotin. Pinborough kirjoittaa välillä imevästi ja keveästi niin, että raskaampikin aihe vain jotenkin tarjoilee itsensä lukijalle, mutta Mayhemin kanssa en kohdannut tällaista.

Murhista lukeminen tuntui tunkkaiselta, eikä Lontoo usvineen herännyt oikein henkiin.

Mutta tietenkin se jatko-osakin odottaa hyllyssä. Ehkä se toimii paremmin, kun olen siihen jo valmiiksi pettynyt.

The Man from Primrose Lane

James Rennerin The Man from Primrose Lane oli hämmentävä soppa aikamatkustusta, pakkomielteitä ja sarjamurhaajia.

Huomaatte kannessa Jonathan Carrollin blurbin. Minä huomasin sen ihan äsken. Ajattelin, että ehkä Carroll on Rennerin serkku tai jotain.

Nuori kirjailija, joka on tehnyt omaisuuden true crime -opuksella, kiinnostuu vaimonsa kuoleman jälkeen nuorten tyttöjen katoamisista ja murhista koostuvasta rikossarjasta. Hän kuskaa lapsensa isälleen, lopettaa masennuslääkityksen, ihastuu hempukkaan ja sotkeutuu pakkomielteisesti tapahtumasarjaan, jossa nykyhetki ja takaumat sekoittuvat.

Ollakseni ihan rehellinen, minusta hempukkaan ihastuva ja lääkityksensä kuin seinään lopettava päähenkilö oli vähän ... tyhmä.

Kun nyt rehelliseksi päätin ryhtyä, voinen myös kertoa, etten muista, miten kirja päättyi. Sen muistan, että koko hommasta tuli hieman tuhruinen pulp-fiilis. (Koska en ole lukenut kauheasti pulppia, voin olla fiilikseni kanssa aivan yksin.) Viihtyihän tässä, mutta minä en yhtään millään jaksaisi lukea mässäilyä pedofiilimurhaajilla - en, vaikka kirjailija tuntuisikin tavoittavan moisen obsession epäterveyden ... ja kirjoittaisi sen osaksi kirjaansa.

Tästä ollaan ilmeisesti tekemässä leffaa. En ole tippaakaan yllättynyt.

Kolmas konstaapeli

Päätin lainata Flann O'Brienin jo ammoin (kannesta päätellen, vuonna viiksi ja takatukka) suomennetun teoksen Kolmas konstaapeli Booksyn 101 spefin helmeä -listan innoittamana (ja, kuten aiemmin mainitsin, siinä toivossa, että saisin luettua listan kirjoista yli puolet ennen kuin alan mainostaa sitä, mutta meni jo. Nyt olen lukenut 101 kirjasta 49.)

Kolmas konstaapeli on hieman surrealistinen kuvaus irlantilaismiehestä, joka päätyy toverinsa kanssa murhaamaan rikkaan miehen. Valitettavasti toveri ehtii kätkeä rahat, ja kun kertoja vihdoin pääsee selville rahojen olinpaikasta, hän törmääkin murhaamaansa mieheen täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Lyhyen keskustelun jälkeen kertoja suuntaa paikalliselle poliisiasemalle, jota kumma kyllä ei ole koskaan aiemmin nähnyt, ja törmää eriskummallisiin teorioihin maailmankaikkeuden toiminnasta.

Kolmatta konstaapelia on hieman vaikea selittää, ja parasta onkin vain heittäytyä mukaan. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, ja suomentaja on tehnyt hienoa työtä! Itse tykkäsin mahdollisesti eniten päähenkilön fiksaatiosta tiedemieheen nimeltä de Selby, ja siitä, miten O'Brien tiedemiehen saavutuksia ja myös tämän kokemaa kritiikkiä käsittelee.

Voin melko luottavaisesti sanoa, että Kolmas konstaapeli ansaitsee paikkansa 101 spefin helmeä -listalla - ja uskallanpa vielä väittää, että karseasta kannesta huolimatta (miksi, WSOY, miksi? Scifisarjanne kansi on tehnyt hallaa koko genrelle kotimaassamme, väitän) Kolmas konstaapeli kannattaa lukea nimenomaan suomeksi. Kiitos vielä, Booksy!

PS. Arvatkaa mitä? Nyt se tapahtui. Luin tämän kirjan loppuun eilen - sain vihdoinkin backlogin tyhjennettyä! (No, yhtä kirjaa lukuunottamatta, mutta se on teemaltaan hieman erilainen ja palaan siihen myöhemmin.) Nyt teidän ihan oikeasti pitää odottaa, että saan jotain luettua.

A Matter of Blood

Koska myöhäistä nukkumaanmenoa on hyvä kompensoida aikaisella heräämisellä, voin varmaan ihan hyvin jatkaa Sivukirjaston backlogin tyhjäämistä Sarah Pinborough:n kirjasta A Matter of Blood, jonka kansikuva on minusta lievästi inha, mutta sisältö ihan vetävä.

AMoB aloittaa sarjan nimeltä The Dog-Faced Gods, ja sijoittuu lähitulevaisuuteen, maailmanlaajuisen pankkikriisin jälkeiseen dystopiaan, jossa koko palloa kontrolloi käytännössä yksi pankki, The Bank. Kirjan päähenkilö Cass Jones on rikosetsivä joka puurtaa niska limassa saadakseen jotain rotia valtoimenaan rehottavaan rikollisuuteen - päätyönään Cassin pitäisi ratkaista kahden pikkupojan kuolemaan johtanut ammuskelu, ja bonustapauksena selvittää sarjamurhaajan tapaus. Sitten Cassin veli tekee itsemurhan ja murhaa siinä sivussa perheensä, jolloin Cassin on sukellettava myös perheen arkistoihin ja omiin muistoihinsa selvittääkseen syyn.

Hyvää AMoB:issa oli nopea tahti, juoni joka ei tuntunut aivan itsestäänselvältä ainakaan minusta, sujuva kirjoitustyyli ja yleinen vetävyys. Kunnon trillerit pitäisi kirjoittaa jotenkin näin. Jotta emme herkeäisi liian ylistäviksi, haluan kuitenkin huomauttaa, että omalla tavallaan kärsivän etsivän brittiläistä arkkityyppiä ilmentävän Cassin täydellinen puupäisyys omien toimintamalliensa suhteen (lähinnä juonenkuljetuksellisista syistä) oli aivan käsittämättömän raivostuttavaa, enkä vieläkään ole aivan varma, tarvitsiko kirja oikeasti Pinborough:n juoneen tuomaa yliluonnollista twistia - se tuntui hieman päälleliimatulta, mutta siinä piillee kuitenkin koko sarjan kantava ajatus. Yliluonnollisesta huolimatta otaksun, että seuraavakin osa päätyy ilmestyessään lukulistalleni - välillä sitä vain kaipaa jotain näin viihdyttävää.

Dead Men's Boots

Dead Men's Boots on Mike Careyn kolmas Felix Castorista kertova kirja. Jotkut voivat tuntea Mike Careyn myös sarjakuvista, kuten Luciferista ja Hellblazerista, joita molempia olen lukenut en yhtään, mutta herra Sivukirjasto on kyllä (monsieur yrittää hivuttaa sarjakuvilleen tilaa mun kirjahyllystä. Vain kuolleen ruumiini yli, sanon minä.)

Felix asuu Lontoossa ja manaa työkseen kuolleita - ja joitakin vuosia sitten on tapahtunut jotain kummallista, kun suurkaupunki ja koko maa pullistelee aaveita. Tai ei nyt ihan pullistele, kun työkeikkoja ei ihan vaivaksi Felixillä ole. (Aaveiden lisäksi myöskään esimerkiksi ihmissusista ja zombeista ei ole pulaa.) Enimmäkseen Felixin ongelmat ovat kuitenkin mutkikkaampaa laatua kuin perusmanaus. DMB:issa Felixin kollega tekee itsemurhan omituisissa olosuhteissa, ja Felix ryhtyy epämääräisen syyllisyydentunteen ajamana tutkimaan tuttavansa kuolemaa.

Sarjan Lontoo on välillä niin synkeä, että ahdistaa, mutta Felix on mainio hahmo, joka tarinoi ensimmäisessä persoonassa seikkailuistaan. Välillä saa nauraakin! Juoni oli minusta ehkä pikkuisen hupsu, mutta ei se oikeastaan haitannut. Sarjassa aiemmin vastaantulleita hahmoja ja Felixin jatkuvammansorttisia ongelmia kohdataan kirjassa myös, ja lukijana voikin otaksua, että joskus on vielä tiedossa osa joka vetää koko sarjan juonta yhteen. Vaikka DMB noudattelee melko lailla kahden edellisen kirjan asettamaa kaavaa, sen parissa viihtyy kyllä mainiosti - etenkin jos tyksii yksityisetsiväjutuista hieman omalaatuisilla mausteilla.