Mistification

Kaaron Warrenin Mistification kertoo Marvosta, josta tulee taikuri - mutta joka hallitsee myös sellaisen taikuuden, jota lavoilla ei käytetä.

Samalla Marvon tarina on jonkinlainen kehys, ehkä, sillä ennen kaikkea Marvo metsästää tarinoita. Tarinoita, joita Warren kirjassaan kertoo lähes jatkuvasti. Lukukokemuksesta en osaa sinänsä sanoa mitään, mutta kuuntelukokemus oli erikoinen: välillä lähes unohti, mitä kirjaa ja mitä tarinaa oli kuuntelemassa.

Saattaapi olla sellainen väärin kuunneltu -juttu käsillä nyt, mutta vaikka oikeastaan pidin rosoisista pikkuisista tarinoista isomman tarinan sisällä, siitä isommasta en niin välittänyt. Marvo ei tullut kovin lähelle; seikka, jota ei kyllä kähisevä lukijakaan yhtään auttanut.

Gngngngngn. Anteeksi, nyt ei irtoa enempää. Epäilen, että Warrenilla oli kirjassaan isompi tarkoitus, mutta se hukkui äänikirjaformaattiin. Seuraavaksi voisin kokeilla Warrenin Walking the Tree -kirjaa. Se voittaa kansikuvavertailunkin perusteella Mistificationin.

Black Heart

Whee, lisää Holly Blackia! Black Heartin myötä Curse Workers -sarja päättyy. Luulisin. Ellei käy ilmi, ettei päätykään (mutta en minä kyllä keksi, mikä olisi seuraava osa. Violet Bicycle? Ei käy.)

Cassel on edelleen ylevien tuntojensa kiduttama teini, joka on luvannut liittyä mafian sijasta FBI:n taiantorjuntayksikköön hetikohta. Lila on edelleen Casselin rakkauden kohde, mafiapomon tytär, joka aikoo toden totta seurata isänsä jalanjäljissä. Ja sitten tulee eräs keikka agenttipuolen eteen, ja Casselin koko elämä menee ihan umpisolmuun, kuten tällaisissa kirjoissa ihan ehdottomasti kuuluukin.

Tajusin jotenkin vasta nyt, että tämähän sijoittuu New Yorkiin, heh. Mutta jotenkin kaupunkimiljöö on tässä minusta yllättävän merkityksetön. Sen sijaan Casselin koulu on ihan mainio, ja ... okei, ne ravintolat, joissa jatkuvasti rampataan, kelpaisivat nekin. 

Black kirjoittaa tyypilliseen tapaansa varmaotteisesti, viihdyttävästi ja hauskasti. Tykkäsin Black Heartista ihan kauheasti, ja voin kuvitella, että teininä olisin tykännyt siitä vielä enemmän. Jaksan muuten edelleen ihastella sitä, miten Blackin maailmassa taikataitoja hanskaavat tyypit eivät saa mitään ilmaiseksi - maksu, jonka voimiensa käytöstä joutuu maksamaan, voi olla hyvinkin kova. Mikään aivan helppo eskapistinen nuortenfantsu ei siis ole kyseessä.

The Magicians

Olin ollut aikeissa lukea Lev Grossmanin trilogian toisen osan heti tämän ykkösosan perään, mutta tuolla se yhä vuoroaan odottelee. Niinpä The Magicians saa nyt enemmän tilaa.

Kirja kertoo nuoresta velhosta, Quentinista, joka tavallaan horjahtaa velhojen yliopistoon ja päättää opetella taikuutta taloustieteen sijaan. Kaikki ei kuitenkaan maagisessa maailmassa ole aivan hyvin: sankareita on liikaa, hirviöitä liian vähän. Tarkoituksettomuus vaivaa siitäkin huolimatta, että Quentinin ryhmä joutuu opinahjossaan jonkinlaisen pedon hyökkäyksen kohteeksi. Quentin haaveileekin pääsystä Filloryyn, melko ohuelti verhottuun Narnian vastineeseen, sillä Filloryssa on takuulla seikkailuja - sieltä löytyy elämälle tarkoitus.

En riemastunut taikureista aivan niin paljon kuin olin odottanut. Valinta voi Grossmanin osalta olla tarkoituksellinen, mutta Quentin on todella rasittava päähenkilö - elämänsä tarkoituksen muille ulkoistanut nuori mies, joka ei ole koskaan mihinkään tyytyväinen, koska ei mistään ota myöskään vastuuta. Ehkä Grossman haluaa käyttää Fillorya pohtiakseen sitä, missä määrin on ok haaveilla elämän tarkoituksen löytyvän taianomaisesti joko Tylypahkasta tai Narniasta tai vaikkapa vain toisesta kaupungista - Quentin uskoo onnensa löytyvän Fillorysta siinä määrin sitkeästi, että hitaammallekin käy ilmi Grossmanin kanta. En kuitenkaan itse koe saavani mitään irti siitä, että satu - kuten vaikkapa Narnian tarinat - revitään väkisin kohti realismia (tiedän, hupsua sanoa tällaista fantasiaa realismiksi, mutta näin nyt kuitenkin on - Grossmanin kautta Quentin päätyy pohtimaan Fillorynsa politiikkaa tavalla, josta sadunomaisuus on kaukana.)

En ole aivan varma, pidinkö siitäkään, miten alleviivattuja kirjalliset viitteet kirjassa olivat. Kyseessä ei varmastikaan ole vahinko, mutta kirjailijan perimmäinen tarkoitus jäi ainakin itselleni (ykköosan perusteella) hieman hämäräksi; toisaalta naamalle väkisin hyppivä intertekstuaalisuus esti jossain määrin kirjasta nauttimisen puhtaasti tarinan tasolla. Okei, intertekstuaalisuus olisi estänyt jos Quentinin persoona ei olisi tehnyt tarinasta riipivää - harvoin olen kohdannut kirjaa, joka on tällä tavoin suorastaan pakottanut lukijansa miettimään tekstin eri tasoja.

The Night Circus

Erin Morgensternin The Night Circus tuntuu olleen spefipuolella viime vuoden suuria tapauksia, jos nyt ensiksi bongasin sen ystäväni kirjahyllystä ja sitten vasta tajusin tämän olevan joku tapaus. Sitten se ilmaantui kirjastoonkin. Kirjan lähtökohta tuntuukin mainiolta: salaperäisesti ilmestyvä sirkus, joka on auki vain öisin.

Kirja ei kuitenkaan kerro vain sirkuksesta; oikeastaan se kertoo kilpailusta kahden taikurin välillä; kilpailusta, johon taikureiden opettajat ovat nuoret oppilaansa sitoneet. Sirkus on kilpailun näyttämö, ja sellaisena maaginen - osa sirkuksen vieraista menettääkin sille sydämensä. Samaan aikaan nuoret taikurit huomaavat kilpailun myötä kietoutuvansa yhä tiiviimmin toisiinsa, vaikka loppu näyttää pahaenteiseltä.

Pidin yön sirkuksesta kovasti, tietenkin - se oli unenomainen ja kaunis. Ja kuitenkin - vaikka pidin kovasti, en rakastanut, sillä kirja oli minun makuuni hieman liian särötön. Kiillotettu. Sirkuksen täydellisyys oli jo liikaa, ja vaikka olisin varmasti sirkuksessa mielelläni vieraillutkin, olisin kaivannut tähän vielä ... jonkinlaisen riitasoinnun.

...ja se loppu. Itselleni jäi vaikutelma siitä, että loppu oli yritetty kirjoittaa kauniiksi, mutta minusta se oli pysähtymisessään pikemminkin pelottava. Voi toki olla, että kirjailija halusi myös herättää miettimään sitä, mikä on lopussa onnellista ja mikä pelottavaa, mutta itselleni en kirjan nuorten taikureiden kohtaloa suin surminkaan haluaisi.