Mr. Penumbra's 24-Hour Bookstore

Olin jotenkin etukäteisnärkästynyt tälle Robin Sloanin Mr. Penumbra's 24-Hour Bookstore -kirjalle siitä, että se on kuitenkin kaavamainen ja typäre ja tuhlaa aikaani.

(Ai miksi luin? Siksi luin, että olin lainannut sen kirjaston uutuusluettelosta sillä perusteella, että se oli kirjaston uutuusluettelossa, ja kun se oli kotona, oli sille annettava mahdollisuus. Mikään ei ole kauheampaa kuin palauttaa hylkäyskokemusta itkevä kirja kirjastoon.)

No olihan se vähän, siis kaavamainen. Nuori jantteri päätyy duuniin kummalliseen kirjakauppaan, jota pitää vanha ja sympaattinen herra Dumbledore, tarkoitan, Penumbra. Kirjakaupassa käy kummallista sakkia ja söpö tyttö, joka on töissä Googlella, ja mitä voi ihminen enää kaivata jos kirjassa on sekä modernia tekniikkaa että pölyisiä opuksia? Joo, salaseuroja.

Mutta koska odotin ihan höperöä kirjaa, yllätyin positiivisesti. Opus oli kuitenkin ihan raikas ja ennen kaikkea aika hauska. Tai siis minuun puri kirjan huumori, otin lukunäytteenkin, jota en jaa kanssanne, koska en enää ollenkaan ymmärrä, miksi valitsin juuri sen kohdan.

Sloanin erityisalue on muuten nuoren rakkauden kuvaus, jossa hän sekä onnistuu että epäonnistuu. Päähenkilön ja päätypykän suhde tuntuu niin platoniselta, että välillä aivan unohtaa, ettei kyseessä ole pari 11-vuotiaita velhon alkuja, mitä pidän lievänä hutina. Toisaalta Sloan kuvaa suhdetta sikäli kivasti, ettei se suuresta (platonisesta) alkuhuumastaan huolimatta ole urpo ja elämää suurempi rakkaustarina, niitä onkin minusta tarpeeksi nähty.

Foucaultin heiluri [sic]

Tällä postaustahdilla en pääse ikinä nykyhetkeen, mutta yritetään nyt kuitenkin.

Aina silloin tällöin, noin kerran vuodessa, haluan kuvitella olevani hyvinkin intellektuelli ja Luen Klassikon. Se osoittautuu vääjäämättä erinomaiseksi valinnaksi, ja päätän tehdä saman uudestaan, ehkä jo seuraavana vuonna. Vuoden 2010 klassikko oli nuorehko: Umberto Econ Foucaultin heiluri* on ilmestynyt vuonna 1988, mutta julistan sen klassikoksi tästä ikäongelmasta huolimatta (teknisesti ottaen klassikoiden tulisi olla lukijoitaan vanhempia. Ainakin minusta.)

Oikeastaan olen halunnut lukea Fh:n jo vuosia, mutta jostain syystä halusin omistaa sen - etsin sopivaa laitosta kirjakaupoista ja divareista jokseenkin tuloksetta (englanninkielistä käännöstä kyllä olisi löytynyt, mutta koska en ollut kykenevä lukemaan alkukieltä kuitenkaan, halusin lukea vaihteeksi suomeksi.) Lopulta annoin periksi ja käännyin kirjaston puoleen - sieltä sen tietenkin sai noin vartissa. (Haluan kyllä yhä omistaa tämän. Kovakantinen painos tulemaan, silvuplee WSOY, jos luette tätä.)

Foucaultin heilurissa kolme kustantamossa työskentelevää kaverusta törmää temppeliherroista kertovaan käsikirjoitukseen, jota he pitävät täytenä roskana. Roska kuitenkin myy, joten päähenkilömme päättävät huvikseen konstruoida vuosisatojen kuluessa julkaistujen salaliittoteorioiden pohjalta temppeliherrojen todellisen suunnitelman. Yllättäen juttu menee kuitenkin hieman vakavaksi - mutta jos haluatte tietää, osuvatko tyypit oikeaan vai eivät, saatte lukea kirjan itse.

Foucaultin heiluri kannattaa ehdottomasti lukea. Hieman raskaan alun jälkeen kirja etenee hengästyttävää vauhtia ja käy riemukkaasti läpi temppeliherrojen historiaa ja salaisuuksia. Loppu on huikea ja herättää ajattelemaan. (Ja minusta tietenkin erilaiset ritarikunnat ja salaseurat ovat vähintäänkin yhtä kiehtovia kuin katolinen kirkko, johon ne väistämättä ovat aina kietoutuneet.)

* TAJUSIN VASTA NYT, ETTÄ KIRJAN SUOMENNETTU NIMI ON FOUCAULTIN HEILURI EIKÄ, KUTEN KIELIOPILLISESTI OIKEIN OLISI, FOUCAULT'N HEILURI. Arvannette, etten pääse tästä lähes alkukantaista raivoa herättävästä seikasta yli enää tänä vuonna. (Muutoin suomennos oli kyllä hyvä.)

The Knights of the Cornerstone

Gnggg. James P. Blaylockin kirja The Knights of the Cornerstone on jostain syystä niitä kirjoja, joista on jotenkin hankala kirjoittaa, mutta yritetään nyt kuitenkin. (On tosin mahdollista, että on helppoa kirjoittaa vain niistä kirjoista, joista enin osa sanottavasta ei liity mitenkään itse kirjaan. Öhöm.)

Ensinnäkin on ehkä hyvä mainita, että Blaylock on hyvä ystävä kirjailija Tim Powersin kanssa. Tällä ei ehkä ole muuten niin merkitystä, mutta ainakin itselleni Powers aukeni hieman paremmin ensimmäisen Blaylockini jälkeen. Kirjailijoiden tyyli on samalla tavalla hieman ... kiero. Samalla, hyvällä tavalla.

The Knights of the Cornerstonessa sarjakuvapiirtäjä Calvin ottaa ja lähtee visiteeraamaan sukulaistensa luo jonnekin Arizonan ja Nevadan rajamaille. Siellä Calvinin setä johtaa seuraa, joka vartioi - siis Arizonan ja Nevadan rajamailla, jos mietitte, mitä tarkoitin sillä kieroudella - Euroopasta aikanaan roudattua Temppeliritareiden aarretta. Aarretta, jota muutkin tavoittelevat. Ja te ehkä tiedätte, että diggaan salaseuroista. (Selvitin kerran, mitä vaaditaan muistaakseni Maltan ristin ritarikunnan jäsenyyteen. Listalla taisi olla nuhteetonta menneisyyttä, katolista uskoa, aatelisarvoa ja suosituksia. Ei siis nähdäkseni mitään ylitsepääsemätöntä jos tuntee jonkun lahjottavissa olevan sukututkijan - tunteeko joku?)

Miljöö oli hurmaava - oli lähellä, etten pakannut laukkujani ja muuttanut fiktiiviseen New Cyprukseen itsekin. Calvin sankarina oli melkoinen ajelehtija, mutta kuitenkin ihan sympaattinen.

Kirjasta jäi kaiken kaikkiaan oikein leppoisan mainio fiilis.

Wild Cards

Wild Cards on George R. R. Martinin toimittama eräänlainen shared world -sarja, jossa lauma kirjailijoita kirjoittaa samasta alkuasetelmasta käsin. Ja samoista hahmoista. Alkuasetelma on siis avaruusolentojen maapallolle istuttama virus, jonka saaneista osa kuolee, osasta tulee hirviömäisiä otuksia (jokereita) ja hyvin pienestä osasta tulee superhenkareita, ässiä.

Muistelin jostain syystä ykkösosan jälkeen, että sarja olisi ollut novellikokoelma, ja ehkä ykkösosa olikin, mutta kakkososa, Aces High, on kasa tarinoita joiden olisi tarkoitus muodostaa yhtenäinen kirja.

Minusta se oli vähän rasittava sekametelisoppa. Juonenkäänteitä oli kauheasti (oli avaruusolentojen hyökkäystä ja pahaenteistä salaseuraa ja mystisen esineen perässä juoksentelua ja avaruusalukseen kaappausta ja mitähän vielä) ja osa tarinoista oli vain ... huonoja. (Yhdestäkin tuli sellainen nolo olo, että tämän pitäisi olla varmaan jotenkin hauska slapstick-henkinen pala, vaan kun ei ollut. Olen armollisesti unohtanut kirjoittajan ja tarinan nimen.)

Ei niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin: toimittaja-kirjailija Martinin oma tarina oli oikein hyvä.

Pendragon

Ymmärsin juuri, että palkkatyöni lisäksi olen surkea myös kirjabloggaajana, mutta minkäs teet. En vaan osaa - enkä kyllä viitsi opetellakaan - vääntää kunnollista kirja-arvostelua.

Nytkin aion kertoa, että Antal Szerbin joskus vuonna miekka ja kirves kirjoitettu ja vasta suomennettu Pendragonin legenda oli tosi mainio salaseuroineen ja linnoineen ja vielä paljon mainiompi asenteineen.

Olen sopimattomasti hihitellyt esimerkiksi seuraavalle kirjan päähenkilön huomiolle:
"En jaksa tuntea vetoa sellaisiin naisiin, joita pidän hyvin viisaina. Se lähentelee minusta jollakin tavalla homoseksuaalisuutta."

En tiedä, onko kommentti tietoisesti esitetty vai kuvastaako se oikeasti aikaansa, eikä kyllä kiinnostakaan. Riittää, että olen huvitettu.

Pendragon oli ainakin minusta paljon viihdyttävämpi kuin tuoreemmat salaseuraromskut (viittaan nyt erääseenkin DaVinci-koodiin), mutta minulla onkin näköjään taito hihitellä sopimattomissa paikoissa. Tämä siis ehdottomasti kannattaa lukea, jos osaa ottaa sopimattomuudet keveästi, ja jos on pienenä koputellut kotitalonsa (50-luvun aikaansaannos) porraskäytävän puupaneeleita salakäytävän toivossa.