Showing posts with label fantasia. Show all posts
Showing posts with label fantasia. Show all posts

10/10/2016

The Rest of Us Just Live Here

Uutta Patrick Nessiä!

Nähdäkseni kirjoista pitäisi uutisoida enemmän ja presidentinvaaleista vähemmän, sillä siinä, missä presidentinvaalit repivät auki sen, mikä erottaa, kirjallisuus voi parantaa. Ainakin, jos kyseessä on uusi Patrick Ness.



The Rest of Us Just Live Here kertoo lukioikäisistä kersoista, jotka yrittävät elää sen kanssa, että oman elämänsä valitut pelastavat maailman vampyyreilta, maailmanlopulta tai muulta epäilyttävältä.

Se kertoo tarinan niiden näkökulmasta, joita nämä kliseiset kohtalon kysymykset eivät kosketa kuin ohimennen, sivuttain.

Ja se kertoo ennen kaikkea siitä, mitä näiden muiden elämässä sillä välin tapahtuu.

Välillä tuntuu, että Ness pitäisi olla pakollista luettavaa kaikille - lapsille ja aikuisille - jotka haluavat ymmärtää enemmän ihmisyydestä. The Rest of Us oli henkilökohtaisesti kyllä muutakin. Sen pakko-oireinen päähenkilö oli kuin yllättävä ystävä, sellainen, joka auttaa katsomaan omia omituisuuksia uudella tavalla. (Viesti oli silti vahva: kaikilla meillä on jotain, kaikilla, eikä sitä tarvitse hävetä.)

Erityisplussaa suomalaisasioista, tietty: yksi kirjan tärkeistä henkilöistä on nimeltään Henna Silvennoinen! Miten mahtavaa! Kävi ilmi, että hahmon nimi oli huutokaupattu hyväntekeväisyydessä ja kaupan oli voittanut siis joku Henna Silvennoinen. Mainiota. Ja Henna on kirjassa mitä mainioin ja hienoin hahmo, oma ihmisensä kokonaan eikä mikään täytenaishenkilö. Jos kohta Nessiltä en muuta odottaisikaan.

Siis: uutta Patrick Nessiä! Huomio kaikki! Uutta Patrick Nessiä!

13/09/2016

The Last Days of New Paris

Kotiin saapui - pyytämättä ja yllättäen - China Miévillen uutuusteos, The Last Days of New Paris.

En muistanut tilanneeni teosta. Kysyin asiasta herra Sivukirjastolta. Hän kielsi tiukasti kaiken. Krakenin jälkeen hän ei ole Miévilleen koskenut, eikä koske.



Hetken epäilin bonusisääni, mutten tohtinut kysyä. Olihan The Last Days of New Paris joka tapauksessa kirja, jonka ehdottomasti olisin saattanut tilata. Ehkä olin vain unohtanut? Tuijotin lähetyslistaa ja yritin muistella tilauspäivän tapahtumia.

Myöhemmin, kun valemuisto oli jo puoliksi rakennettu, kävi ilmi, että kaiken takana todella oli isäpuoleni, joka on kirjoista yleisesti ottaen paremmin kartalla kuin minä, enkä itsekään myönnä olevani täysi tunari.

Kiitos!

The Last Days of New Paris kertoo Pariisista, jossa surrealistiset taideteokset ovat manifestoineet keskelle kaikkea. Sissisodasta, jota Pariisin kadulla käydään natseja vastaan, ja manifestaatioita vastaan, ja demoneja vastaan. Sodasta, jota ei kai ikinä käyty, vaikka mistäs sen toisaalta tietää.

Ehkä se kertoo myös taiteesta, parhaimmillaan hämmentävästä ja unenomaisesta, pahimmillaan elottomasta ja latteasta.

Pidin uudesta Pariisista enemmän kuin Pariisista, jossa olen käynyt. Pidin unenomaisesta tunnelmasta ja siitä, miten guerillapartiot ja lihaksi tullut taide kohtasivat kaduilla. Pidin yksinäisestä päähenkilöstä. Natseista en niin välittänyt, minusta he ovat jo vähän kaluttu teema, mutta kyllä heillä tarinassa paikkansa silti oli.

Ihan ei The City and the Cityn tasolle päästy, mutta mainio pieni teos on kyseessä.

28/08/2016

Vermilion

Molly Tanzerin Vermilion (The Adventures of Lou Merriwether, Psychopomp), on ollut viime aikojen riemastuttavimpia kokemuksia.

Siis sen ohella, että tyttäreni oppi pyöräilemään.



Kirjallisuuteen keskittyen, kuuntelin Vermilionin äänikirjana loppuun ihan tovi sitten, ja nyt en oikein osaa enää olla, kun en voi kuunnella Vermilionia. Asiaa ei yhtään auta se, että Tanzer kirjoitti tarinansa lopun avoimeksi - sillä tavalla, että jatkoa voisi tulla, mutta toisaalta myös sillä tavalla kuin elämä tuppaa olemaan.

Kirja siis kertoo Lou Merriwetheristä, joka jonkinlaisessa rinnakkaisuniversumissa manaa haamuja takaisin hautaan San Franciscossa. Lou on puoliksi kiinalaista syntyperää, puoliksi britti, ei oikein kotonaan missään - mutta kun kiinalaisia alkaa kadota mystisen rautatiehomman perässä, Lou saa mutsiltaan käskyn selvittää homma.

Sitten on jotenkin kauhean viehkoa länkkäriä maailmassa, jossa demoneita ja vampyyreja on oikeasti, mutta sen lisäksi myös puhuvia karhuja.

Herkullista.

Lou ei ole kaikkein helpoin matkatoveri, mutta sydän hänellä on paikallaan. Kirjan paras kohta oli matkakertomus, ja toinen paras kohta oli matkan pää mystisine parantoloineen, jossa kaikki ei näytä olevan ihan kosher.

Erityismaininta muuten äänikirjan lukijalle, Emily Woo Zellerille, joka hanskasi kirjan kaikki äänet sillä tavalla, että äänestä tiesi kuka kulloinkin on äänessä, hetkeäkään ei tarvinnut miettiä.

Mutta mille tässä nyt alkais, en tajua.

11/08/2016

The Traitor

Luin Seth Dickinsonin The Traitorin loppuun pari päivää sitten.

Se oli ollut hyllyssä aika pitkään; odotin ja pelkäsin sitä yhtäläisellä innolla. Olin melko varma siitä, että se olisi loistava. Toisaalta vielä varmempi olisin siitä, ettei se olisi yhtään hauska.

Kirjan alkuperäinen nimi on The Traitor Baru Cormorant, mikä on tietenkin paljon parempi nimi, ja se kertoo nimihenkilöstään Barusta, jonka kotimaa liitetään osaksi imperiumia.

...ja kun nyt alkuperäisnimistä aloitin: mitä lukemani version kanteen tulee, tähän alkuperäiseen nähden se vie elämänhalun.

Kirja alkaa sanoilla: "This is the truth. You will know because it hurts."

...ja se tutkii valtaa, politiikkaa, tarkoituksia ja motiiveja, eikä se ole hauska. Se on silti loistava, tärkeä, ja vähän kipeä.

Lukeminen takkusi silti. Kai siksi, että uskoin alkusanoja ja kuten kuka tahansa hermostolla varustettu yritin välttää sitä hetkeä, että sattuu. Venytin ja vanutin, eikä The Traitor myöskään ihan imaissut mukaansa. Ehkä rakensin jonkinlaista suojaa, ja onnistuinkin siinä, sillä vaikka loppu oli vaikuttava, se ei kaivertanut aivan niin syvään kuin olisi voinut.

Suosittelen kumminkin vahvasti. Tämä kirja kertoo ihmisyydestä ja pakottaa myös miettimään, miten itse toimisi.

P. S.: Tähän ajanhetkeen asti Sivukirjastossa on yritetty käsitellä luettuja kirjoja jotenkin kronologisesti, tarkoittaen, että lähes jokaista täällä esiintynyttä kirjaa muisti on kohdellut yhtä kaltoin, mutta se loppuu nyt. Kirjoja sekalaisessa järjestyksessä, sanon minä.

20/03/2016

Carry On

Rainbow Rowellin Carry On on varmaan kaikkien fanficcien tiivistymä.


Lainasin sen kirjastosta kerran aiemminkin ja olin, että eihyväntähden eitämmöstä enpysty, ja palautin. Sitten lainasin uudestaan, koska olin vissiin unohtanut edelliset fiilikseni.

Sitten purin hammasta ja luin, ja katso! Se, mikä oli aluksi kiusallinen Harry Potter -pastissi olikin lopuksi jotain riemukasta ja omaa ja vaikka se oli realistista samalla tavalla kuin piirretyt hahmot ovat, silti pohjattoman inhimillistä.

Siis: Simon käy taikakoulua, mutta sattuu vain olemaan kauhean huono. Ja samalla Valittu. Hänellä on ystävä, tyttöystävä ja arkkivihollinen, joka ei viitsi edes saapua kouluun viimeisenä vuonna. Ja taika häviää, sillä hirveä arkkivihollinen - se, jolla on Simonin kasvot - syö sitä, tai jotain, kukaan ei oikein tiedä.

Rowell kertoo ihan älyttömän hienon tarinan kierrätysmatskusta. Ihana kirja, suosittelen kaikille, tai ainakin just sulle.

19/03/2016

The Very Best of Kate Elliott

Nitkun natkun: yksi tarinoista alkaa sillä, miten veneessä, avovedellä, neljä naista sai keskustella vailla pelkoa siitä, että muut kuulisivat.



Rakas Kate Elliott, veden yli ääni kantaa mainiosti. Olen ihan yllättynyt, miten vauhdikkaasti voi tarinalta tippua pohja, kun tämmöistä lukee. Jos tämä olisi kirjasi ainoa tarina, käsittelisimme nyt kaikki kohdat kiusallisten esimerkkieni kokoelmassa huolellisesti läpi, mutta koska kirjasi on novellikokoelma, säästyt moiselta.

Ja oikeastaan ihan ansaitusti, sillä teoksesi, The Very Best of Kate Elliott, on ihan mahtava novellikokoelma. Oikeastaan olen tosi pahoillani, että kirjasi muuten ovat paisuneita kuin punkki koirasta irrotessaan, sillä kykysi näyttävät kantavan paremmin lyhyttä tarinaa, ja hyvin ne sitä kantavatkin. Feministinen otteesi on raikas ja riemastuttava ja tuot oikeasti jotain uutta miehisen katseen läpitunkemaan fantasian kenttään.

Kiitos myös esseistä kirjan lopussa. Ne opettivat minulle jotain uutta itsestäni ja kaunokirjallisuudesta.

Jatka samaan malliin. Siis lyhyesti. Kiitos!

18/03/2016

Sorcerer to the Crown

Zen Chon teos Sorcerer to the Crown oli niitä kirjoja, joiden jotenkin olettaa muotoutuvan tietynlaisiksi, ja sitten ne ovatkin ihan erilaisia, ja kirjan lopussa sitä nauraa ihan silkasta riemusta.



Siis: kun kruunun velho Zacharias kohtaa regencyn ajan Lontoossa - ajattelemme nyt tiukkaa ja ennakkoluuloista luokkayhteiskuntaa - sekä oman alkuperänsä (tummaihoinen) että vähenevät taikuuden aiheuttamat esteet, purin vähän hammasta ja ajattelin, että kai tästäkin selvitään, mutta hauskaa ei kyllä tule.

Lavalle astuu Prunella Gentleman, orpo tyttö, jolla myös on taikavoimia. Eikä mitä tahansa taikavoimia, vaan kunnon taikavoimatykki kun kaikki muut puuhastelevat maagisten hernepyssyjen kanssa.

Ja sitten kirjasta tulee ihan mahtava! Ei ehkä aivan puhdasta regencyä, sillä englantilainen yläluokka ottaa dunkkuun vähän oikealta ja vasemmalta, siirtomaista ja naisväestöltä, mutta vähät siitä kun sekä Prunellalla että lukijalla on hauskaa, ja Zachariaskin taitaa jossain vaiheessa olla ihan iloinen. Ja kyllähän asia toisaalta niinkin on, että englantilainen yläluokka ansaitsee vähän iloista dunkkuun ottamista. Kirjallisesti ainakin.

Herkullista.

26/02/2016

Slade House

David Mitchellin Slade House on jonkinlainen sisarteos The Bone Clocksille, vaikka sellaisena se on kyllä melko lailla kevyemmän tuntuinen.



On talo, jossain Lontoossa, jonka nimi on Slade House, johon yhdeksän vuoden välein katoaa joku. Kirjassa näiden jokujen tarinaa seurataan henkeä pidätellen, ja vaikka joissakin arvioissa teosta on pidetty hassuna, minusta se oli kyllä näiltäkin osin surullinen, sillä selvähän se, ettei siinä juuri kellekään hyvin käy.

Osa kirjan henkilöistä on tuttuja The Bone Clocksista, ja vaikka paikoin tämä tuttuus aiheuttaakin iiiiih-hetken lukijassaan, moinen metataso myös potkii lukijaa hieman tarinasta ulos, muistuttaa, että tämä on kaikki leikkiä nyt.

Öööö, en tiedä mitä sanoa. Viihdyin, mutten saanut selvää, oliko tarkoitus tehdä muutakin. Slade House sekoittaa harvinaisen uskottavia hahmoja hieman pöljään keitokseen, ja hullumminkin voisi olla.

25/02/2016

Kudottujen kujien kaupunki

Minulla oli joulupukille yksi toive, ja sen hän ihailtavasti täyttikin. (Lisäksi sain monta mahtavaa yllärikirjaa, mutta ne ovat toisten postausten aiheita ne.)



Se yksi toive oli tietenkin Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki, joka ei pettänyt myöskään sisällöllään. Kirja oli tosi hieno.

Tuntuu vaikealta sen kummemmin juonta avata: itsekin sukelsin kirjaan kylmiltäni, ja se jollain tavalla palkitsi. En tiennyt päähenkilöiden nimiä, en juonesta mitään. Tiesin, että kirjassa on saari.

Jälkikäteen kirjasta jäi sellainen olo, että se oli tasapuolisen vahva: juoni toimi yhtä hienosti kuin miljöö, yhtä hyvin kuin henkilöt. Surumielinen kerronnan sävy oli kaunis ja juuri oikea (vaikka Teemestarin jälkeen ei ehkä järin yllätyksellinen.)

Kudottujen kujien kaupungissa ehkä parasta minulle oli se rappio, mennyt loisto, joka on juuri lipunut ulottumattomiin, ja joka oli aivan käsinkosketeltavissa. Ihailin myös taitoa, jolla Itäranta on dystopiansa rakentanut: vaikka elämä saarella ei ole vapaata, se on monille silti elämää, raskasta ja palkitsevaa ja rakasta. Arkea. Ei pelkkää kurjuutta.

Hieno kirja siis, kiitos joulupukki!

19/02/2016

Ancient, Ancient

Ancient, Ancient on novellikokoelma, josta kovasti kuvittelin pitäväni, ja joka sitten seilasi vähän ohi.


Kiini Ibura Salaamin kokoelman yksi kiinnostavimpia juttuja oli harppoen vilkaisemani esittely, jossa pohdittiin afrikkalaistaustaisen kirjallisuuden suhdetta aistillisuuteen, ja että pelataanko tässä nyt vähän stereotypioita - en tiedä tästä mitään, en tiennyt tällaisia stereotypioita olevan. Ancient, Ancient on kyllä aistillinen.

Osa kokoelman tarinoista liittyy yhteen, ja tsägällä ne olivat juuri niitä tarinoita, joista en oikein saanut kiinni. Jollain tasolla ne tuntuivat jopa temaattisilta harjoitelmilta, lyijykynäluonnoksilta. Ehkä luin ne väärin. Ehkä luin tätä liian väsyneenä - muistan muutamankin tarinan kohdalla ajatelleeni, etten nyt jaksa, en jaksa yrittää ymmärtää, haluaisin, että joku kädestä pitäen lempeästi johdattaisi minua.

Osa tarinoista oli hyvin ymmärrettäviä, ja niistä oli toisaalta helppo napata kiinni ja niiden ympärille käpertyä.

Ehkä Ancient, Ancient olisi ansainnut toisenlaisen lukijan (tai ehkä minut toisessa hetkessä), mutta nyt se sai minut.


16/02/2016

The Library at Mount Char

Miksi en osta enää kirjoja:

Menen Akateemiseen, näen kirjan, innostun, kirjan nimessä on sana "library". Takuulla parasta ikinä! Rauhoitun hetken, päätän tsekata kirjaston valikoiman, jaha, sieltähän se e-kirjakokoelmasta löytyy, lainaanpa sieltä, jaha #2, ei ollutkaan parasta ikinä, ei vaikka nimessä oli sana "library", onneksi en ostanut omaksi, onpa hyvä juttu.


Kuten nyt tämä Scott Hawkinsin The Library at Mount Char, joka alkoi tosi hyvin - siis takakansiteksti oli tosi kiehtova, samoin kuin nimi - ja jota suunnattomasti alkuun inhosin, ja joka, se on sanottava, paransi menoaan kyllä loppua kohden kuin sika juoksuaan niin, että kun kirjan kirjastoon palautin, ei nyt suoranaisesti vituttanut siihen käytetty aika.

Mutta en silti haluaisi sitä omaan hyllyyni.

Kirjassa on Carolyn, ja tusinan verran muita mukeloita, jotka eräänä päivänä kauan sitten ovat tulleet adoptoiduiksi. Heidät adoptoi tyyppi, jota he kutsuvat Isäksi. Isä on melkoinen mulkku, sanotaan se nyt ihan suoraan, jonkin sortin jumalhahmo selvästi. Hän aikoo kouluttaa lapsistaankin jotensakin kaikkivoipia.

Sitten Faija katoaa, ja seuraa kaikenlaista valtapeliä. Ipanat ovat jo päälle kolmenkymmenen, ja heidän on vähän vaikea muistaa, millä tavalla ollaan ihmisiä.

Juoni vetää oikein mainiosti ja tarina on paikoin aika hauska. Samalla se on myös jokseenkin väkivaltainen, siinä määrin, etten oikein itse nähnyt kaikelle kauhealle ja kuvottavalle juurikaan mitään pointtia. Väkivalta ja ihmisten kylmyys olivatkin ehkä suurimmat syyt kokemaani vastenmielisyyteen.

Kohta alan suhtautua nuivuudella kirjoihin, joiden nimessä on sana "library".

P. S. Tämä kirja on sellainen, josta koko muu maailma on pitänyt, joten jos kiinnostaa, ei ehkä kannata tyytyä vain minun näkemykseeni.

12/02/2016

Wonders of the Invisible World

Yritin juuri googlata, miksi Wonders of the Invisible World on niin suosittu kirjan nimenä. Ehkä kaikki haluavat näin ovelasti viitata Cotton Mathersin tekstiin, jossa hän ilmeisesti kirjoittaa Salemin noitavainoista - myönteiseen sävyyn.


Jos näin on, viittaus on ihan kummallinen ainakin tässä Patricia A. McKillipin novellikokoelmassa, vaikka jos konnotaatiot jättää sikseen, sopii nimi kirjalle hienosti. Se on ihmeellinen.

Kokoelmana se myös esittää McKillipistä sellaisiakin puolia, jotka rouvan romaanituotannossa eivät aina pääse framille. Ehkä ne siellä ovat, mutta eivät pidä itsestään melua.

Sille, joka tämän avaa, ei siis ole luvassa vain utuisia fantasioita, vaan myös kirpakoita ja purevia fantasioita - suosittelen oikein lämmöllä. Mainio teos, omanlaistaan taikuutta.

11/02/2016

The Memory Garden

Alihovimestari Minorin jälkeen Mary Rickertin The Memory Garden oli ihana.



Kirja oli jotenkin kuin hieman vanha ja villiintynyt puutarha. Viileä ja varjoisa ja lämmin ja hauska, eikä luovu salaisuuksistaan ihan heti. Niin kovasti mua, että jos joku olisi vielä kutimoinut opuksessa, olisin pakannut kutimeni ja muuttanut teokseen sisään. (Tällaisella just mun -kirjallisuudella on tietenkin se varjopuoli, ettei se välttämättä haasta. The Memory Garden saattaa kyllä haastaakin.)

Nan on vanha nainen, jolla on nuori tytär, Bay. Nan ja Bay asuvat keskellä metsää, vanhassa talossa, jonka ympärillä on puutarha. Lähikaupungin jengi vakaasti uskoo, että Nan on noita. Bay ei tiedä, mitä uskoa.

Sitten tapahtuu asioita, joiden seurauksena Nan kutsuu paikalle pari vanhaa ystäväänsä ... kannettuaan kammottavaa syyllisyyttä vuosia ja taas vuosia. Paikalle tulee kutsumattomiakin vieraita, ja syödään lähes taianomainen illallinen, ja lukijaa naurattaa ja itkettää vuoron perään.

Jos nyt teeman etsisi, ehkä se olisi anteeksianto - mutta vaikka kirja ehkä näyttää kertovan vanhoista naisista, se kertoo myös Bayn nuoruuden kipuiluista kovin tarkkanäköisesti.

Itse asiassa, nyt kun asiaa tarkemmin mietin, tää oli niin hyvä kirja, että pitää ostaa itsellekin. (Lyhytkin vielä, kumminkin mietitte.)

09/02/2016

Lament / Shiver

Syksystäni puuttui jotain, ja se jotain oli viimeinen osa Maggie Stiefvaterin The Raven Cycle -sarjaa.

Vieroitusoireisiini lainasin Stiefvaterin vanhempaa tuotantoa.


Ensin luin Lamentin, jonka kuvittelin olevan jonkun sortin standalone, mutta ei kai se olekaan. Ehkä. Siinä teini-ikäinen Deirdre tapaa Luken, ja sitten on kaikenlaista monimutkaistusta ja keijujen kuningatar, joka on tietenkin ihan kamala.

Lament oli ihan mainio, mutta ei aivan tarjonnut sitä, mitä hain. Se oli kuitenkin aika jees välipala.


Sitten tartuin Shiveriin. Shiverissä tietenkin teini-ikäinen Grace tapaa Samin, joka on myös susi. Ja koska kirja on kerrottu Samin näkökulmasta, myös Sam tapaa Gracen, joka ei ole ikinä susi. Ja sitten on kaikenlaista monimutkaistusta.

Stiefvaterin ihmissusitulkinta on aika hauska, mutta Shiver käynnistyy vähän hitaanlaisesti. Alusta olisi voinut höylätä hyvinkin satakunta sivua pois, ja lukija olisi päässyt kärryille ihan kivasti silti.

Voi, Blue Sargent, tule äkkiä takaisin, ei ole Deirdrestä tai Gracesta sinulle kilpailijaksi.

08/02/2016

Bestiario

No nyt pukkaa novellikokoelmaa. Syytän kaikesta Siinaa, joka kirjoitti Julio Cortázarin Bestiariosta ja vinkkasi mm., että se on lyhyt.



Lainasin Bestiarion kirjastosta, ja se oli tosi lyhyt! (Eikä se ole suinkaan kirjan paras puoli, mutta siitä lisää seuraavissa kappaleissa.) Muuten se olisikin varmaan matkustanut takaisin kirjastoon lukematta, mutta lyhyelle voi joskus antaa mahdollisuuden, vaikka yhtäkkiä ei huvittaisikaan.

Sitten luin kirjan ja tulin vähän surulliselle mielelle siitä, että koiramme mukaan nimetty Loki-kirjat on edesmennyt jo huomattavasti ennen koiramme syntymää. Mikä hieno kustantamo se olikaan, käänsi tämmöisiä Bestiarioita ja vaikka mitä.

Bestiariossa on siis muutama tarina, muutama hassu, mutta ne edustavat jonkinlaista maagista realismia parhaimmillaan, ihanimmillaan ja kauheimmillaan. Se on ihan tosi hieno kirja. Lukekaa se, jos yhtään rakastatte kummallista ja/tai kaipaatte Loki-kirjoja. Jeff VanderMeer varmasti nukahtaa tämä kirja poskensa alla joka ilta.

Ja miksipä ette rakastaisi ja kaipaisi. Molemmissa on jotain kaunista.

07/02/2016

To Hold the Bridge

Haaahhaaahhaaahaa. HA. Olen ajastanut tänne postauksia. Välillä törmään niihin Feedlyssä - ai kato, joku muukin .. jaa, se olenkin minä, heh. Yhdessä viimeisimmistä väitin, etten jaksa angstisia tyyppejä koska itse olen enemmän sellainen happy go lucky.

Viimeaikaiset tapahtumat ovat osoittaneet, että ehkä en jaksa angstisia koska olen nimenomaan itse semmonen. Kiitän lähipiiriäni, etteivät sanoneet mitään. Tai ehkä eivät lukeneet sinne asti.

No, nyt olemme ajastettujen postausten laarin pohjalla, näettekö, se on tuommoinen, että lakaisu tekisi hyvää, joten kipataan sinne äkkiä pari kirjaa lisää.

Ensimmäisenä Garth Nix, jonka novellikokoelma To Hold the Bridge oli ihan tosi mainio.



Ajattelin, koska kansi, että tämä sijoittuu kokonaisuudessaan Clarielin maailmaan, mutta näin ei ole. Tämä voi olla varoitus tai hyvä asia, ei sen väliä. Joka tapauksessa kirjan todella monesta tarinasta vain niminovelli sijoittuu vanhaan kuningaskuntaan.

Loput tarinoista edustavat genreä tosi monipuolisesti, ovat hauskoja tai kauhistuttavia tai kaikkea siltä väliltä. Tulin kirjasta jotenkin kokonaisuudessaan tosi hyvälle tuulelle, harvoin novellikokoelmat ihan tämän sävyistä riemastusta tarjoavat.

Niminovelli jäi mieleen erityisen hyvin. Ehkä siksi, että katselin paljon kantta lukemisen ohella; kirjan kansi on itse asiassa todella hieno. Toisaalta varmaan myös siksi, että Nix onnistuu luomaan tarinan, jossa sydämeni oli särkyä jo alkupuolella ... ja silti se, että tarinan sankari löytää paikkansa, on vasta alkua.

Suosittelen, siis.

06/02/2016

Conservation of Shadows

Yoon Ha Leen novellikokoelma Conservation of Shadows ansaitsisi ehkä toisen lukukerran.



Kokoelma on sekoitus scifiä ja fantasiaa, aika sotaisaa vieläpä, sillä lähes kaikki tekstit taitavat käsitellä jollakin tasolla konfliktia. Usein näkökulma on altavastaajan, valloitetun.

Samalla teksti on lyyristä, kuin vesivärejä tai ehkä mustemaalaus - se toimii valtavana kontrastina tarinoiden aiheille.

Eivätkä tarinat aivan helposti avaudu, sillä Lee ei selitä mitään puhki. Sanomatta jäävä muotoilee tarinaa yhtä paljon kuin sanottu.

Niin, että siksi tämä hieno kokoelma ansaitsisi tulla luetuksi uudelleen ihan nyt heti. (Ja hei, sen saa myös kirjastosta.)

04/02/2016

The Bone Clocks

David Mitchellillä ja minulla on vaikea suhde. Hänen osaltaan erityisen vaikeaa on tietysti se, ettei hän tiedä mitään minusta, minkä täytyy olla kurjaa, ja minun osaltani vaikeaa on, etten ole kauheasti välittänyt hänen kirjoistaan siitäkään huolimatta, että jotenkin objektiivisesti tarkasteltuna olen nähnyt niissä arvollisuutta.

Niinpä hammasta purren lainasin The Bone Clocksin kirjastosta. Hammasta purren, ihmettelette te. Ja minä siihen, että nyt hysssst.



Sitten siihen oli kauhea varausjono ja se oli gaziljoonaa sivua pitkä, joten palautin sen sivuakaan lukematta.

Alle vuotta myöhemmin lainasin The Bone Clocksin uudestaan. Hampaani ovat jo toipuneet koettelemuksesta.

Ja katso! Minä pidin siitä! Oikein kovasti!

Tässä syy sille, että joskus hammasta purren lainaan kirjoja, joista vakaasti kuvittelen, etten pidä.

The Bone Clocks kertoo ajattomista, ihmisistä jotka voivat siirtyä - tai tahtomattaan joutuvat siirtymään - kehosta toiseen. Ja ihmisistä, jotka ovat heidän uhrejaan, tai suojeluksessaan, sillä ajattomien keskuudessa on kahta koulukuntaa. Niitä, jotka saalistavat muita ja niitä, jotka haluavat lopettaa moisen saalistuksen.

Samalla se kertoo Holly Sykesistä, joka kirjan alussa on teini-ikäinen, ja myös ikään kuin eräänlaisesta yhteiskuntaromahduksesta. Vaikka mistä siis. Mutta ei liiallisesti, vaan aivan sopivasti.

Jostain luin määritelmän, jonka mukaan The Bone Clocks on jonkinlainen antifantasia, vaikka se sisältää siis fantastisia elementtejä, ja se on aivan totta. The Bone Clocks kertoo rakkaudesta ihmisyyttä, ei supersankaruutta kohtaan.

Hieno kirja. Nyt meillä David Mitchellin kanssa on enää puoliksi vaikea suhde - hän raukka ei edelleenkään tiedä mitään minusta.

01/02/2016

California Bones

Vuonna 2010 väitin odottavani suurella mielenkiinnolla Greg van Eekhoutin seuraavia edesottamuksia, ja jo vuonna 2015 toteutin uhkaukseni ja tartuin toiseenkin van Eekhoutiin. Ei sillä, olenhan minä niitä katsellut, mutta kun kirjastosta ei ole saanut ja ostan kirjoja nykyisin niin nihkeästi ... vaan California Bonespa tuli Audibleen. Ja äänikirjoja kyllä ostan.



Suuri mielenkiintoni laantui vähän meh-kokemukseksi. California Bones on kovin erilainen kuin norjalaissävytteinen maailmanloppu: Daniel Blackland asuu Kalifornian valtiossa ja suunnittelee kostavansa isänsä murhan. Mutta sillä välin vähän keikkaa, sillä pitäähän rehellisen varkaan jotenkin elää.

Sitten seurasi seikkailu, johon en oikein osannut kiinnittyä. Ei tavallaan ole mitään syytä, miksi en: kaikesta päätellen se oli sellaisena oikein hyvä. Ainakin siltä tuntui aina, kun huomioni kiinnittyi kirjaan tarpeeksi.

Suuri mielenkiinto, olit hauskaa seuraa, mutta nyt olet poissa.

29/01/2016

The Fifth Season

Poikkeuksellisesti otin ja luin uusimman N. K. Jemisinin saman tien, enkä sitten joskus vasta. The Fifth Season kertoo maailmasta, jossa maa on epävakaa ... ja jonka asukkaat ovat tottuneet siihen, että välillä taivaalta tulee tuhkaa ja tulikiveä.



Vaan nyt sitä on tulossa enemmän ja pidempään kuin kukaan aavistaakaan. Maailma on loppumassa. Miksi? Sen voi lukea The Fifth Seasonista.

Maa on vihamielinen, mutta ihmisillä on keinonsa: osalla ihmisistä on taito pitää maa rauhallisena. Vaikka kaiken voiman voisi kuvitella olevan heillä, näiden orogeenien asema on silti monimutkainen: he saavat tavallaan kaiken, mutta joutuvat myös antamaan kaiken. Olemaan enemmän systeemin orjia kuin sen herroja. Tavalliset ihmiset pelkäävät ja usein myös tappavat kohtaamiaan orogeeneja.

Damaya on yksi heistä, ja hänet viedään kotoaan koulutettavaksi. Essun on toinen, joka kohtaa raskaan todellisuuden: aviomies on murhannut yhteisen lapsen, jonka taidot ovat paljastuneet. Syenite puolestaan joutuu suorittamaan tehtävää, jota vihaa (vaikka matkalla, jolle Syenite lähetetään, ei lopulta ole paljon tekemistä vihan kanssa.)

Kirja oli hieno kokemus, se oli surumielinen ja surullinen - mutta vaikka maailma on loppumassa, lopussa on jotain väkevää.

The Fifth Season oli sekä rakenteeltaan että kerronnaltaan jotenkin hyvin tunnistettavasti Jemisiniä - mutta ei se ole huono asia ollenkaan. Jemisin on mainio kertoja.