31/07/2012

Niskaan putoava taivas

Laura Lähteenmäen Niskaan putoava taivas herätti kiinnostukseni Marjiksen tontilla. Kirja kertoo 14-vuotiaasta Teklasta, joka perheineen muuttaa North Endin kylään keskelle kylmintä talvea. (Meinasin kirjoittaa, että "keskelle hyytävää pakkasta", mutta arvatkaa vaan löysinkö melkein samat sanat tuosta Marjiksen tekstistä. Kyllä löysin. Omaperäisyys, sitä ei täältä löydy.)


No, Niskaan putoava taivas oli viihdyttävä nuortenromsku. Ilmastonmuutos oli kirjoitettu uskottavasti, mutta miljöö ei ollut aivan kuvittelemani kaltainen katastrofi: ihmisillä oli varaa ja mahdollisuuksia jopa luksustuotteisiin, jos kohta esimerkiksi liiallinen lihansyönti oli Lähteenmäen luomassa tulevaisuudessa melkoisen paheksuttua. Tykkäsin sekä ympäristön että yhteisön kuvauksesta.

Tekla oli uskottava teini-ikäinen, mutta kyllä tässä huomaa kuulkaa näkökulmansa muuttuneen. En saanut enää teini-ikäisestä kiukusta tarttumapintaa. Teklan äitiparan huolet koin sen sijaan hyvinkin koskettaviksi, vaikkeivät ne todellakaan kirjan keskiössä olleet. Jutussa on myös traaginen romanttinen kuvio, jonka lukija tietenkin tajuaa heti ja päähenkilö vasta kirjan lopussa - ei se nyt tietysti suuri synti ole, mutta itse kyllä muistelen teininä olleeni niin epävarma, että olisin luultavasti käynyt läpi kaikki pahimmat vaihtoehdot aiheesta "poikaystävä jäi kauas" ja Lähteenmäen juonenkäänne olisi ollut vasta sen listan alussa. Siksipä päähenkilöiden hitaus tällaisissa tapauksissa jaksaa aina vähän yllättää.

Kirjan sydäntäsärkevin puoli on Teklan pikkuveli - väänsin melkein itkua huonosti uuteen ympäristöön sopeutuneen laihan pienen pojan vierellä. En tiedä, oliko kuvaus oikeasti niin koskettava (enkä tarkalleen ottaen muista, oliko Kauri laiha ja pieni), mutta tämä nyt osui isosiskonvaistoihini melkoisen kipeästi.

Kaiken kaikkiaan vallan onnistunut teos, vaikken - nyyh - näköjään enää olekaan teini.

28/07/2012

The Long Look

I aten't dead. Olen mökillä, enkä jaksa useinkaan hankkiutua koneelle (joita täällä toki piisaa, olemme moderni internetajan perhe) mutta nyt, nyt ... vihdoin voi urheilukisojen varjolla paeta hellettä ja blogata.

Richard Parksin esikoisteoksella The Long Look on ehkä maailman ankein kansi. Katsokaa nyt:

Ankeus.
Kannesta huolimatta sisältö on oikein toimiva, yllättävää sinänsä. Kirja on fantasiaa, mutta jostain syystä fantastinen elementti ei lyö liiaksi naamalle (ehkä olen lukenut genreä jo niin paljon, että velhojen läsnäolo on minusta paatunutta realismia.)

Kirjassa velho nimeltä Tymon the Black järjestelee maailman asioita: heppu näkee välähdyksiä tulevaisuudesta, ja katastrofit estääkseen toimii välillä tavoilla, jotka muun maailman silmissä näyttävät helposti ikään kuin epäeettisiltä. Niin nytkin, kun pitää siepata prinsessa ja sen sellaista.

Lopputulema on siis se, että TLL on viihdyttävän seikkailun lisäksi myös katsaus erikoisen pahiksen sielunmaisemaan, ja vaikka kieltäydyn uskomasta, että esimerkiksi Sauron olisi ollut salaa vain sosiaalinen uudistaja, olihan tämä oikein virkistävä näkökanta. Muistaakseni myös ihan hauska.

19/07/2012

Journeys

Ian R. MacLeodin tarinakokoelma Journeys tuli vihdoin, vihdoin kirjastoon. Ja oli kaiken sen eri laimean odotuksen arvoinen, tai ehkä vähän parempikin.


Kuten ehkä tunnettua, en rakasta novellikokoelmia aivan varauksetta, mutta Journeys toimi monin paikoin yllättävän hyvin. Tykkäsin unenomaisesta aloitustarinasta, joka kertoi mylläristä ja tuulista. En tykännyt tarinasta, jossa Englanti oli Mongolian keisarikunnan vallan alla; juttu oli yksinkertaisesti tylsä. Kokoelman pari lyhyempää tarinaa eivät olleet niin ytimekkäitä, että olisivat toimineet muutaman sivunsa varassa, mutta pitkähkö ja hyytävä The Camping Wainwrights jäi kalvamaan mieleen pidemmäksikin aikaa.

Kehtaa tätä siis punastumatta suositella.

Vaan nyt takaisin kesäkirjapinon luo. Lomareissulle intoa ja melkoista uhoa puhkuen ottamastani pinosta on luettu häkellyttävät 12,5% (eli yksi kirja), joten nyt on skarpattava. Etenkin, jos ikinä haluan palauttaa ne loputkin kirjastoon.

13/07/2012

Anita

Anita on scifikirjailija Keith Robertsin 70-luvulla julkaisema kokoelma tarinoita Anita-nimisestä teini-ikäisestä noidasta. Kirja tuli tietoisuuteeni Audiblen kautta, jossa siitä oli tehty äänikirjaversio Neil Gaiman Presents -sarjassa.

Tämä kansi ei ole äänikirjan kansi, mutta tykkäsin tästä enemmän, eikä tässä lue missään Neil Gaiman.
Olen (tai ehkä en) tuonut täälläkin julki angstiani aiheesta Neil Gaiman, joten NGP-sarja ei suinkaan ollut mikään välitön suositus. Sanomattakin oli selvää, että kirja alkoi Gaimanin jorinalla äänikirjantekoprosessista - hermoni kiristyivät.

Sitten puikkoihin astui varsinainen lukija, Nicola Barber, joka (ärsytti myöntää) todella oli juuri niin hyvä kuin Gaiman oli luvannutkin.

Okei, itse kirja. Kyseessä on tosiaan setti löyhästi yhteenliittyviä tarinoita Anitasta ja hänen isoäidistään, joka toki on myös noita. Isoäidin hahmo on mainio, ja ajankuva 60- ja 70-lukujen Englannista on ihan huikea. Kirjaa kuunteli siksi eri mielellään. Anita hahmona oli myös ihan sympaattinen.

Kaikkiin tarinoihin en jaksanut keskittyä aivan täysillä ja muutamassa Anita teki jotain niin hiuksianostattavan kauheaa*, etten noina hetkinä oikein osannut nauttia kuuntelukokemuksesta, mutta muutoin kirja kyllä oli vallan mainio. Gaiman oli oikeassa. Taas ärsyttää.

* Ihmisten lähettäminen keskiajalle toimivien antibioottikuurien ulottumattomiin koska heillä on "keskiaikaiset kasvot" - WTF?

12/07/2012

Emperor

Stephen Baxterin Emperor käsittelee Rooman vallan aikaista Britanniaa ja sitä, miten paikalliset ja roomalaiset asukkaat pyrkivät etenemään yhteiskunnassa - ja edistämään mystisen ennustuksen toteutumista.


Kirjassa rakennetaan Hadrianuksen muuria ja yritetään useampaan otteeseen surmata visiitillä oleva caesar. Kolmessasadassa sivussa käydään läpi noin neljänsadan vuoden ajanjakso ja useamman henkilön näkökulma.

Tykkäsin kirjassa Rooman valtakunnan kuvauksesta (olletikin, että lähinnä pysyttiin Brittein saarilla) ja sikäli lukemani oli oikein kiehtovaa. Valitettavasti käsitykseni alueen historiasta etenkin Rooman vallan ajalta on siksi hutera, etten juurikaan pystynyt arvailemaan, missä vaihtoehtoinen historia korvasi todellisen. Wikipediahan sen tietenkin olisi kertonut, mutta kyllä menee kaunokirjallinen kokemus moisessa pilalle.

Wikipedia kuitenkin kertoi sen verran, kun jälkikäteen asiaa tutkiskelin, että sarja pohtii sitä, miten vaihtoehtoisesta menneisyydestä päästään tulevaisuudesta käsin tapahtuvien interventioiden (eli sen ennustuksen) kautta nykyhetkeen. Yritän olla ajattelematta tuota liiaksi, sillä a) kuolen kohta nauruun ja b) voihan olla, että Baxterilla on tähän kaikkeen jokin syy. Tirsk.

Teksti ei ollut mukaansatempaavinta mahdollista, mutta ei missään nimessä myöskään lukukelvotonta. Aion lukea jatko-osatkin siinä toivossa, että tunnistan jostain edes yhden kohdan, joka on historiana sitä vaihtoehtoa.

11/07/2012

Kuolemattomien kaarti

Aamuvirkun yksisarvisen tontilla tulin jo todenneeksi, ettei Steph Swainstonin Kuolemattomien kaarti ollut minusta yhtään niin vaikuttava kuin Tähtivaeltajan Jerrmanista.



Kokemus jäi silti kintsusti plussan puolelle, sillä edellinen (jo ennen sivukirjastoaikoja) lukemani Swainston (Kk:n jatko-osa, tietty) jätti herkkään mieleeni pysyväisluonteisen epäluulon joka aktivoituu, kun näen nimen "Swainston". Kuolemattomien kaarti oli parempi, onneksi.

Juonesta sen verran, että päähenkilö Jant taistelee addiktionsa kanssa uskottavasti ja (muiden keisarikunnan lahjakkaiden kuolemattomien kanssa) valtakunnan vallanneita turilaita vastaan epäkiinnostavasti.

Jälkikäteen pohdittuna juuri addiktion kuvaukset olivat kirjan parasta ja kiinnostavinta antia, mutta Jantin tripit ja kaikenlaisen sinänsä ihan toimivan ja kiinnostavan henkilöiden välisen vuorovaikutuksen katkaisi milloin mikäkin taistelu. En jaksa sotakuvauksia juurikaan; jos tekään että jaksa, tässä Kuolemattomien kaartin taistelut tiivistettynä: joku joukko hyökkää johonkin, toinen joukko linnoittautuu muurin taakse, jossain pettää valli ja joltakulta purraan jalka irti. Krooh, yäk, pyyh.

Swainstonin proosassa on myös joku elementti, josta en oikein saa otetta - tai innostuttua. Jatkamme Stephin kanssa tästedes elämää erillämme; hän kirjoittaa muille lukijoille, ja se on ihan ok.

Kustantajan kanssa minulla sen sijaan on turilas kynittävänä: onko kirjan nimi "Kuolemattomien kaarti" vai "Sotamme vuosi"? PÄÄTTÄKÄÄ.

07/07/2012

Soft Apocalypse

Artsi kaipaili paranormaalia mutuhuttua (ilmeisesti ei kuitenkaan paranormaalia romantiikkaa) eikä vieläkään saa haluamaansa, sillä nyt siitä Will McIntoshin tulevaisuusvisiosta Soft Apocalypse, josta jo aiemmin mainitsin.



McIntoshin kirja alkaa pehmeästi: työttömyys Jenkkilässä huitelee useissa kymmenissä prosenteissa ja akateeminen uustyötön ja kertojamme Jasper yrittää osallistua pienen modernin heimonsa ylläpitoon. Vaikeaa se on, kun ei ole työtä tahi asuntoa ja yhteiskuntarakenne murenee ympäriltä. Myöhemmin kirjassa homma menee scifimmäksi ekoterroristien kasvattaman superbambun ja kummallisten räätälöityjen virusten myötä - ja siinä vaiheessa kirja menettää valitettavasti osan hohdostaan.

Alku oli nimittäin hyytävä kaikessa uskottavuudessaan. SA oli pelottavan osuva - oli helppoa nähdä, miten nopeasti tuollaiseen tilaan voisi luisua. (Bloggaajanne alkoi jopa miettiä, josko tässä vaiheessa olisi fiksua pyrkiä lääkikseen noin niinku oman yhteiskunnallisen tarpeellisuutensa turvaamisen nimissä.) Vettä keräävät ja ruokaa ja töitä kerjäävät tai tuulella generoituun sähköön vaihtavat heimon jäsenet tulivat lähelle.

Kun kirja siirtyy kauemmaksi tulevaisuuteen, homma hieman lätistyy - ehkä väistämättäkin. Alku on niin lähellä ja niin mahdollinen, että siirtyminen siitä kauemmaksi lähes väistämättä vie jännitteestä jotain pois. Lisäksi kirjan vahvuus on ehkä juuri siinä, että - toisin kuin monissa dystopiakuvauksissa - se kuvaa siirtymäkautta. Tässä mielessä on ehkä hieman sääli, että McIntosh kiihdyttää vauhdilla myös kohti siirtymän lopputulosta.

Ei kirjan loppu kuitenkaan toivoton ole, onpahan vain scifimpi ja kaukaisempi. Kehtaan siis hyvinkin suositella.

03/07/2012

The Tiger's Wife

Argh, argh, argh. Kirja, josta en millään osaa kirjoittaa mitään - en, ja jos yritän, siitä tulee vain sitä kirjablogeissa pikavauhtia kuuluisaksi muuttunutta mutuhuttua ... vaan mitäpä tuosta. Mutuhuttua teille on täällä ylpeänä tarjoiltu jo hieman yli neljä vuotta, joten samalla saralla jatketaan.

Téa Obrehtin The Tiger's Wife (tämä on muuten suomennettukin) oli juuri sellainen raivostuttavan onnistunut romsku, jonka kirjoittajan ei missään nimessä tulisi olla lukijaa nuorempi, mutta kun tässä näitä ikävuosia kertyy, tämä vaatimus täyttynee harvemmin ja harvemmin. Ja olkoon, jos kerran tällaisia kirjoja kirjoittavat, samperin teinit.


Obrehtin kirjassa liikutaan Balkanilla ja kuullaan kuinka nuori lääkärinainen kertoo hiljattain kuolleen isoisänsä tarinan monen mutkan kautta polveillen. Ja lämpimästi kertookin. En tiennyt, mitä kirjalta odottaa, joten se, miten lumoavia ja maagisia Obrehtin kertomukset ja harvakseltaan (ainakin allekirjoittaneen lukemassa) kirjallisuudessa fiittaavan seudun kuvaus olivat, pääsi oikeastaan hieman yllättämään. Obreht kuljettaa tarinaa vaivattomasti entisen Jugoslavian alueen sodasta vanhoihin taruihin, ja saa kaiken tuntumaan yhtä vaivattomalta.

En oikeastaan halua antaa mitään juoniyhteenvetoa, koska jollakin tavalla sellainen tuntuu erityisen turhalta juuri tämän kirjan kohdalla. Juoni on muutenkin minusta yliarvostettu piirre kirjassa, ja Obrehtin teos ei ollut niinkään juonivetoinen kuin heittäytymään kutsuva. Ainakin minulle.

01/07/2012

The Hound of the D'Urbervilles

The Hound of the D'Urbervilles oli ensitutustumiseni Kim Newmaniin ja myös - koska Doylenkin tuotanto on tuttua vain kuulopuheiden perusteella - professori James Moriartyyn.


THofD'U:issa kertojana toimii Sebastian Moran, joka (sen lisäksi siis, että on myös Doylen luomus) kertoo seikkailuistaan Lontoon alamaailmassa professori Moriartyn kanssa. Eräänlainen käänteinen Sherlock Holmes -tarina siis. Kirja koostuu useammasta lyhyestä tarinasta ... joista harmikseni noin puolet soljui oikein nätisti ohi korvien. En tiedä, olinko tässä keväällä tavallistakin hajamielisempi, vai eikö tämä Newmanin opus oikein kääntynyt äänikirjaksi, mutta kun kirja loppui, olin oikeastaan hieman pahoillani omasta huonosta keskittymisestäni.

Se, mitä kirjasta kuulin, oli hauskaa ja toimi paikoin erinomaisesti - paikoin oli kuitenkin ehkä jopa hieman tylsää. Epäilen kuitenkin, että kirjaan olisi ollut helpompi keskittyä, jos sen olisi lukenut kuuntelemisen sijaan, enkä nyt oikein tiedä, pitäisikö tässä ottaa ja hankkia kirja vielä paperisenakin versiona ... entäs, jos se ei parane? Vaihtoehto 2: luen tämän uudestaan kunhan olen ensin tehnyt taustatyön, ie. lukenut Sherlock Holmes -tarinat. Niin, se voisi olla ehkä vielä parempi ratkaisu.

Epämääräisestä fiiliksestä johtuen jätän numeerisen arvion antamatta.