Harmony

Luin Harmonya syksyllä pitkään. Keskelle tuli monta kirjaston e-kirjaa ja Harmony-parka jäi aina taka-alalle.

Harmony on hiljan kuolleen japanilaisen Project Itoh:n tuotos (tyypin nimi ei ole oikeasti Project Itoh, mutta tämä ei ole kirjailijablogi, joten googlatkaa se itse jos kiinnostaa) ja se vie terveyttä yli kaiken arvostavan yhteiskunnan loogiseen päätepisteeseensä.

Eikä siellä ole hauskaa, kuulkaa. Kukaan ei ehkä kuole syöpään, mutta kukaan ei myöskään nauti tupakkaa, viiniä tai villejä - tarkoitan siis, kaikki hauska on kielletty, sillä tämän yhteiskunnan mottona ei ole, että se olisi hyväksi vatsalle. Kieltoa vahditaan paitsi sosiaalisen kontrollin avulla myös WatchMe-nimisellä sovelluksella, joka valvoo elintoimintoja ja aineenvaihduntaa.

Ellei satu olemaan kirjan päähenkilö Tuan, joka on valinnut työnsä siten, että pääsee sivistyneen yhteiskunnan rajamaille. Sinne, missä voi olla mahdollista sniikata itselleen lasi punaviiniä silloin tällöin.

Ja sitten hän palaa Japaniin, jossa hänen ystävänsä ottaa ja tekee itsemurhan - siitäkin huolimatta, että se on viimeinen rikos yhteisöä ja yksilöä kohtaan, jonka kukaan tekisi. Itsemurhan yhtäaikaa tuhansien muiden kanssa.

Tuan alkaa tutkia tapausta ja joutuu toisella tavalla yhteiskuntansa rajamaille.

Harmony oli kiehtova, pelottava ja tervetullut muistutus siitä, että utopian kääntöpuolella on tosiaan aina dystopia. Jos kaikki tehdään alisteiseksi yhdelle arvolle, ovat yksilön - tai yksikön - vapaudet hyvin vähissä.

Tosi hyvä, siis.

Nainen puntarissa

Minulla oli melkoiset odotukset Jaana-Mirjam Mustavuoren kirjaa Nainen puntarissa kohtaan, joten oli ehkä väistämätöntä, että petyin hieman.

Antakaa, kun selitän. Luin tästä alunperin Amman kirjablogista, jossa Aino-Maria tiivisti kirjan annin hienosti blogipostaukseen. Odotin siis ehkä jotain järisyttävän suuria oivalluksia.

Suurin oivallus taisi kuitenkin olla se, että viihdyn kehossani nykyisin aika mainiosti. En halua rankaista sitä mistään; päinvastoin, olen onnellinen ja kiitollinen siitä, miten alan löytää jonkinlaista tasapainoa ja yhteyttä kroppaani. Samassa veneessähän tässä ollaan. Tai oikeastaan sama vene.

Vaikka etenkin kirjan alkupuolen ajatukset tuntuivat omilta, mitään aivan uutta en kirjasta ehkä siis saanut irti. Rypistelin myös välillä kulmiani sille, että Mustavuori tuntuu otaksuvan kaikkien juoksijoiden tai kuntosalilla kävijöiden jollain tavalla suorittavan liikettä - aidon nautinnon sijaan. Vaikka siitä olen samaa mieltä, että välillä on hyvä vain kuunnella itseään ja antaa kropalleen tilaa puhua, väittäisin kuitenkin että jokaisella voi olla oma tie keholliseen minuuteensa. Kaikille eivät sovi tanssiworkshopit, joita kirjassa kovasti hehkutetaan.

(Tiedostan, että tässä on nyt sellainenkin mahdollisuus, että olen sekä liian defensiivinen että aivan liian estoinen kyetäkseni ymmärtämään Mustavuoren näkemykset, mutta voin elää sen kanssa, sillä - kuten sanottua - olen vihdoin kokenut jonkinlaista ykseyttä kehoni kanssa. Ja okei, olen vähän epäreilu, kyllä Mustavuorikin myöntää, että jokaisella on oma tiensä.)

Etenkin kirjan alkupuolella Mustavuoren kipakka tyyli kyllä miellytti minua kauheasti. Pidin hänen tavastaan käyttää kehosta ilmaisua "päänkannatusteline" - satun itsekin uskomaan siihen, että jos kehollisuutta kauheasti vihaa tahi pelkää, pidemmän päälle siitä ei hyvä heilu.

Loppupuolella manasin luovan tanssin, jota viimeinen kolmannes lähes yksinomaan käsitteli, alimpaan helvettiin.

Kannattaako tämä nyt sitten lukea? No, jos ajatus mustekalan liikekielestä inspiraation lähteenä tuntuu omalta, ehdottomasti lukulistalle. Jos taas pelkkä ajatus ärsyttää, jätä suosiolla väliin.

Tämän kehollispropagandistisen jakson jälkeen - älkää huoliko - palaamme seuraavaksi ruotuun tieteiskirjallisuuden parissa. Tulee joko Finncon-vierailijan opus tahi von Neumannin koneita, riippuu vähän asioista ja sen sellaisesta.

The Method

Aamuterveisiä vaan täältä Sivukirjastosta. Odottelen tässä lapsemme nannya saapuvaksi, ja astianpesukonekin on tyhjätty (eikö ole kiusallista, miten kotiaskareet häiritsevät lukemishommia) joten nyt voisi olla hyvä hetki pohtia, muistanko vielä jotain Juli Zehin kirjasta The Method.

No, enpä kauheasti. The Method tuntui jotenkin jännästi ajatusharjoitukselta pikemminkin kuin romaanilta. Siinä nuori tiedenainen asuu kokeellisessa yhteiskuntajärjestelmässä (nimeltään, toki, The Method), jossa ihmisen velvollisuus on pitää itsestään huolta kaikin mahdollisin tavoin. Tämä oli itse asiassa se kirja, johon viittasin tuolla Intrusionin yhteydessä; Intrusion on kuitenkin paljon selkeämmin romsku.

TM:n nuoren naispäähenkilön elämä suistuu raiteiltaan kun hänen veljensä tuomitaan murhasta, jota veli ei varmasti, ei mitenkään, ole voinut suorittaa. Sitten mennäänkin melko paranoidiin yhteiskuntakuvaukseen. Zeh käy pääosin tarinansa tapahtumat läpi päähenkilönsä ja The Methodin edustajan välisenä dialogina. Välillä jopa mietin, jotta homma sopisi teatterin lavalle hienosti.

Näin jälkikäteen on vaikea sanoa, toiko tämä sellaiseen vainoharhaiseen yhteiskuntakuvaan mitään uutta, mutta sitä toki sopii pohtia (ja viime aikoina on paljon pohdittukin), mitkä ovat yksilön velvollisuudet oman terveytensä suhteen: pitääkö yksittäisen ihmisen pysytellä mahdollisimman terveenä vähentääkseen yhteiskunnan terveydenhuoltotaakkaa? Haluaako jokainen ihminen olla optimaalisen terve? Onko pikkuvaivojen valittelu lääkärille oikeasti vain lievä narsismin muoto?

(Kas, muistin sentään jotain.)