The Very Best of Kate Elliott

Nitkun natkun: yksi tarinoista alkaa sillä, miten veneessä, avovedellä, neljä naista sai keskustella vailla pelkoa siitä, että muut kuulisivat.

Rakas Kate Elliott, veden yli ääni kantaa mainiosti. Olen ihan yllättynyt, miten vauhdikkaasti voi tarinalta tippua pohja, kun tämmöistä lukee. Jos tämä olisi kirjasi ainoa tarina, käsittelisimme nyt kaikki kohdat kiusallisten esimerkkieni kokoelmassa huolellisesti läpi, mutta koska kirjasi on novellikokoelma, säästyt moiselta.

Ja oikeastaan ihan ansaitusti, sillä teoksesi, The Very Best of Kate Elliott, on ihan mahtava novellikokoelma. Oikeastaan olen tosi pahoillani, että kirjasi muuten ovat paisuneita kuin punkki koirasta irrotessaan, sillä kykysi näyttävät kantavan paremmin lyhyttä tarinaa, ja hyvin ne sitä kantavatkin. Feministinen otteesi on raikas ja riemastuttava ja tuot oikeasti jotain uutta miehisen katseen läpitunkemaan fantasian kenttään.

Kiitos myös esseistä kirjan lopussa. Ne opettivat minulle jotain uutta itsestäni ja kaunokirjallisuudesta.

Jatka samaan malliin. Siis lyhyesti. Kiitos!

Apollo's Outcasts

Apollo's Outcasts oli Allen Steelen poliittisehko nuortenjännäri.

Päähenkilö, teini-ikäinen Jamey, on syntynyt kuussa ja koska painovoima, hänen luunsa ovat vähän heikommalla puolella kun nyt kuitenkin pitäisi asua maassa. Vaan ei kovin monta sivua teoksen alusta, sillä Jameyn isä on sotkeutunut Poliittiseen Kuvioon ja Jamey sisaruksineen lähetetään yllärimatkalle jonnekin.

Siis Kuuhun. Ja siellä heidän pitää sitten opetella elämään, kuussa kuun tavalla.

Ainakin teos lyhyt. Vaikka, nojoo, ei siinä nyt sillä tavalla mitään erityistä vikaa ollutkaan, ihan viihdyttävä opus oli kyseessä. Steele vain joko näyttää uskovan, että nuorisolaisille kirjoitettaessa hyvä työväline on hienosäätöleka, ja hienovaraisemmat koristelut voi jättää ensi kertaan - tai ei muuhun pysty.

Esim. oivasti nimetyn pahiksen, Yhdysvaltain varapresidentti Lina Shaparin, meno kirjassa oli semmosta, että vaikea on uskoa kenenkään kaimani oikeasti toimivan noin epänohevasti.

No, sen siitä joskus saa, kun lukee nuorten kirjoja. Tai aikuisten kirjoja. Tai ylipäänsä avaa silmänsä aamulla.

Going Dark

Luin Linda Nagatan trilogian päätösosan Going Dark aika pian The Trialsin jälkeen, koska kiinnosti - ja koska samaan aikaan luin Superintelligencea, ja jotenkin tämä aiheiden yhteneminen tuntui hassulta.

Nagata pääsee kummallisesti sopuun Boströmin kanssa tekoälyineen, vaikka olen melko varma, että Boström pyörittelisi silmiään ja toivoisi voimia, jos lukisi siitä, miten The Red on emergentti tekoäly - siis noin vain itsekseen kehittynyt. Silti, Punainen ei ole missään nimessä mikään toiveautomaatti, vaan sillä on oma agendansa, jota ei kirjan aikana missään nimessä edes täysin avata. The Red on siis tässä osassa tosi ambivalentti, ei suinkaan yksiselitteisesti sankarimme puolella. Itse asiassa kirjan kantava teema tulee juurikin tästä.

Shelley on jonkinlaisessa supersalaisessa ehkä-armeijaa-ehkä-ei -yksikössä, joka elää omaa supersankarielokuvaansa (paitsi, että vaarallisempaahan se tietenkin on.) Hän on tehnyt kunnon katoamistempun, eikä ole enää läsnä isänsä tai viime-osasta-alkaen tyttöystävänsä Delphin elämässä. (Niin juu, Delphi on myös Shelleyn vanha kontakti armeija-ajoilta.)

Sitten polut jälleen kohtaavat, missä oikeastaan oli lempi-inhon aiheeni koko kirjan suhteen. Päähenkilön ja Delphin suhde "en ole ikinä unohtanut sinua" -sävyineen onnistui olemaan vähän visto. Jotenkin aivan suoraa jatkumoa sille, miten sankari saa palkkiokseen naisen - en vain muista aiemmin moisesta näin ärtyneeni. Ehkä se vitutti nyt siksi, että Nagatan kirjassa on muuten paljon epätyypillistä, ja tämmönen kulunut ja inha kuvio istuu siihen hyvin kuin tulehtunut viisaudenhammas suuhun.

Kokonaisuudessaan sarjan fiilis jäi kyllä erittäinkin myönteisen puolelle.

The Trials

Linda Nagatan The Trials jatkaa viime vuonna lukemani The Red: First Light -kirjan käänteitä ja luutnantti James Shelleyn tarinaa.

Tarkalleen ottaen Shelley saa fudut armeijasta (koko juttu alkaa oikeudenkäynnillä, joka on ihan mukiinmenevä myös tällaiselle joka ei välitä oikeussalidraamasta) ja päätyy palkkasoturiksi komppaniaan, joka hieman oman pyssyn oikeudella metsästää tahoja, joilla on ydinaseita stashissa vähän kuin eräillä meistä on lankaa. Siis piilossa ja tarkoituksena ottaa käyttöön heti, kun tilanne sitä vaatii.

The Trialsin juoni on ihan vetävä ja sillä tasolla kirja toimii mainiosti.

Jäin miettimään aika paljon juttuja kirjan luettuani. Nagatan kuvaama, edelleen etäiseksi jäävä tekoäly The Red saa tässä vähän lisävaloa. Punaisen paras puoli on yhä se, ettei se ole kauhean läsnä, mutta, mutta, mutta. Kirjan edetessä yhdeksi tekoälyn motivaatioksi epäillään, että se auttaa ihmisiä toteuttamaan ja parhaalla tavalla elämään omaa tarinaansa - ja adrenaliininarkkari, sankari-wannabe James Shelleyn tapauksessa toteuttaminen näyttää olevan sitten rymistelevä maailmanpelastusseikkailu. Elämä tietokonepelinä.

Siitä seuraa vain sellainen ongelma, etteivät uhat enää tunnu todellisilta vaan jotenkin lavastetuilta. En ole varma, onko se Nagatan tarkoituskin, mutta lukijana hieman etäännyin kohdista, jossa Shelley rymsteeraa milloin missäkin melko ohuin taustatiedoin - ja aina onnekkaasti osuen - eikä, huolimatta epäilyksistään The Redin suhteen kuitenkaan koskaan epäile omaa oikeutustaan toimia kuten katsoo parhaaksi toimia.

Nyt on varmaan pakko lukea sarjan viimeinenkin osa, sillä mua kiinnostaa hurjasti, mihin lopputulokseen Nagata päätyy tämän vigilantismiteemansa kanssa, vai päätyykö.

Ancient, Ancient

Ancient, Ancient on novellikokoelma, josta kovasti kuvittelin pitäväni, ja joka sitten seilasi vähän ohi.

Kiini Ibura Salaamin kokoelman yksi kiinnostavimpia juttuja oli harppoen vilkaisemani esittely, jossa pohdittiin afrikkalaistaustaisen kirjallisuuden suhdetta aistillisuuteen, ja että pelataanko tässä nyt vähän stereotypioita - en tiedä tästä mitään, en tiennyt tällaisia stereotypioita olevan. Ancient, Ancient on kyllä aistillinen.

Osa kokoelman tarinoista liittyy yhteen, ja tsägällä ne olivat juuri niitä tarinoita, joista en oikein saanut kiinni. Jollain tasolla ne tuntuivat jopa temaattisilta harjoitelmilta, lyijykynäluonnoksilta. Ehkä luin ne väärin. Ehkä luin tätä liian väsyneenä - muistan muutamankin tarinan kohdalla ajatelleeni, etten nyt jaksa, en jaksa yrittää ymmärtää, haluaisin, että joku kädestä pitäen lempeästi johdattaisi minua.

Osa tarinoista oli hyvin ymmärrettäviä, ja niistä oli toisaalta helppo napata kiinni ja niiden ympärille käpertyä.

Ehkä Ancient, Ancient olisi ansainnut toisenlaisen lukijan (tai ehkä minut toisessa hetkessä), mutta nyt se sai minut.

Wonders of the Invisible World

Yritin juuri googlata, miksi Wonders of the Invisible World on niin suosittu kirjan nimenä. Ehkä kaikki haluavat näin ovelasti viitata Cotton Mathersin tekstiin, jossa hän ilmeisesti kirjoittaa Salemin noitavainoista - myönteiseen sävyyn.

Jos näin on, viittaus on ihan kummallinen ainakin tässä Patricia A. McKillipin novellikokoelmassa, vaikka jos konnotaatiot jättää sikseen, sopii nimi kirjalle hienosti. Se on ihmeellinen.

Kokoelmana se myös esittää McKillipistä sellaisiakin puolia, jotka rouvan romaanituotannossa eivät aina pääse framille. Ehkä ne siellä ovat, mutta eivät pidä itsestään melua.

Sille, joka tämän avaa, ei siis ole luvassa vain utuisia fantasioita, vaan myös kirpakoita ja purevia fantasioita - suosittelen oikein lämmöllä. Mainio teos, omanlaistaan taikuutta.

Conservation of Shadows

Yoon Ha Leen novellikokoelma Conservation of Shadows ansaitsisi ehkä toisen lukukerran.

Kokoelma on sekoitus scifiä ja fantasiaa, aika sotaisaa vieläpä, sillä lähes kaikki tekstit taitavat käsitellä jollakin tasolla konfliktia. Usein näkökulma on altavastaajan, valloitetun.

Samalla teksti on lyyristä, kuin vesivärejä tai ehkä mustemaalaus - se toimii valtavana kontrastina tarinoiden aiheille.

Eivätkä tarinat aivan helposti avaudu, sillä Lee ei selitä mitään puhki. Sanomatta jäävä muotoilee tarinaa yhtä paljon kuin sanottu.

Niin, että siksi tämä hieno kokoelma ansaitsisi tulla luetuksi uudelleen ihan nyt heti. (Ja hei, sen saa myös kirjastosta.)

Harmony

Luin Harmonya syksyllä pitkään. Keskelle tuli monta kirjaston e-kirjaa ja Harmony-parka jäi aina taka-alalle.

Harmony on hiljan kuolleen japanilaisen Project Itoh:n tuotos (tyypin nimi ei ole oikeasti Project Itoh, mutta tämä ei ole kirjailijablogi, joten googlatkaa se itse jos kiinnostaa) ja se vie terveyttä yli kaiken arvostavan yhteiskunnan loogiseen päätepisteeseensä.

Eikä siellä ole hauskaa, kuulkaa. Kukaan ei ehkä kuole syöpään, mutta kukaan ei myöskään nauti tupakkaa, viiniä tai villejä - tarkoitan siis, kaikki hauska on kielletty, sillä tämän yhteiskunnan mottona ei ole, että se olisi hyväksi vatsalle. Kieltoa vahditaan paitsi sosiaalisen kontrollin avulla myös WatchMe-nimisellä sovelluksella, joka valvoo elintoimintoja ja aineenvaihduntaa.

Ellei satu olemaan kirjan päähenkilö Tuan, joka on valinnut työnsä siten, että pääsee sivistyneen yhteiskunnan rajamaille. Sinne, missä voi olla mahdollista sniikata itselleen lasi punaviiniä silloin tällöin.

Ja sitten hän palaa Japaniin, jossa hänen ystävänsä ottaa ja tekee itsemurhan - siitäkin huolimatta, että se on viimeinen rikos yhteisöä ja yksilöä kohtaan, jonka kukaan tekisi. Itsemurhan yhtäaikaa tuhansien muiden kanssa.

Tuan alkaa tutkia tapausta ja joutuu toisella tavalla yhteiskuntansa rajamaille.

Harmony oli kiehtova, pelottava ja tervetullut muistutus siitä, että utopian kääntöpuolella on tosiaan aina dystopia. Jos kaikki tehdään alisteiseksi yhdelle arvolle, ovat yksilön - tai yksikön - vapaudet hyvin vähissä.

Tosi hyvä, siis.

The Dark Forest

The Dark Forest oli mitä masentavinta luettavaa heille, jotka odottavat henkeään pidätellen ja "pick me" -kylttejä valmiiksi maalaten muukalaisten laskeutumista planeetallemme. (Haluaisitte ajatella, että spoilaan, mutta tämän verran kerrotaan jo takakannessa.)

Ei se kuitenkaan yhdestä (minun kannaltani) isommasta ongelmasta huolimatta huono kirja ollut, vaikka loppupuolella mietin, olisiko samaan lopputulokseen voitu hieman helpomminkin päästä. Tai ainakin pienemmällä sivumäärällä. Ehkä ei.

The Three-Body Problemin jatko-osa toimii mainiosti itsenäisenä teoksena. Cixin Liu on jamppa, joka osaa asiansa.

Trisolariksen asujaimisto on nyt hylännyt äitiensä maat ja matkustaa nyt kohti Maata aikeenaan saada uusi koti. Samalla he ovat tehneet kikkakakkosia, joiden tekniseen luonteeseen emme nyt sukella, mutta jotka tekevät puolustusliikkeet vaikeiksi. Onneksi hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen: Maasta valitaan neljä* tyyppiä, joiden tehtävänä on sommitella niin bysanttilaisen monimutkaiset taistelusuunnitelmat, että varsinainen aie on haudattu jonnekin useiden kerrosten alle.

Yksi näistä tyypeistä on kiinalainen tutkija, Luo Ji, jolla ei näytä olevan mitään erityistä lahjaa hommaan. Tätä mieltä kirjan aikana tuntuvat olevan kaikki: Luo Ji itse, kaikki muut henkilöt ja lukija.

Lukijalla on toki se etu, että tuskin hän kirjaa lukisi, ellei nyt joku jotain keksisi.

Siirrytään siihen ongelmaan.

Kaikkia maan puolustukseen paneutuneita ns. wallfacereita passataan minkä keritään. He saavat kyselemättä kaiken, mitä suinkin keksivät toivoa - kaikkihan saattaa olla osa heidän suurta suunnitelmaansa. Päähenkilöksi jollain tavalla nouseva kiinalainen tutkija pyytää naista. Tietynlaista, tietynnäköistä. Ja tämä nainen hänelle tuodaan, mielikuvituksen luoma olento, lihaksi tulleena. Myöntyväisenä.

Ehkä kyse on kulttuurieroista, ehkä jossain on kulttuureita, joissa nainen olisi moisessa tilanteessa myöntyväinen ja tyytyväinen, mutta minä oksensin suuhuni vähän. Että noin vaan - nainen! Ja sitten se nainen on ihan ok asian kanssa!

Anteeksi, pitää taas käydä käyttämässä suuvettä.

Mutta tästäkin huolimatta kirjassa oli oikein hyviäkin puolia. Etenkin logiikka siitä, miten universumissa olisi hyvä käyttäytyä on kaikessa synkkyydessään samalla myös äärimmäisen kiehtovaa.

* Muistaakseni, mutta ei sillä ole väliä.

The Philosopher Kings

The Philosopher Kings jatkaa The Just Cityn tarinaa. Jostain syystä luulin aluksi, että kyse on samasta kirjasta, joka on julkaistu eri nimillä eri puolilla Atlanttia, tätäkin aika usein tapahtuu, mutta lukijan - eli minun - onneksi ei.

The Philosopher Kings ei minusta ole iiiiiiihan yhtä hyvä kuin The Just City ... mutta ei se kauas jää, ja toisaalta olisi ehkä reilumpaa sanoa, että se on vain erilainen. Siinä kaupungin tapahtumiin palataan pari vuosikymmentä myöhemmin, kun oppiristiriidat ovat repineet kaupungin palasiksi. Erisorttisia kaupunkeja on saarella nyt useampia, eikä elo suinkaan ole rauhanomaista.

Vaikka The Philosopher Kings pohtii isoja asioita - onko saaren asukkailla vastuuta muita ihmisiä kohtaan? Miten sotaan pitäisi suhtautua? - se ottaa myös ison askeleen hieman fantastisempaan suuntaan. Päähenkilöitä on taas kolme, joista uutena Apollon tytär Arete löytää itsestään muitakin voimia kuin voimaa hoitaa arkiaskareita. Joita nyt riittääkin, robottien ollessa mennyttä kalua.

Erityinen, ja erikoinen sekoitus fantasiaa ja pohdiskelua. Hieno kirja joka tapauksessa tämäkin, ja Jo Walton yksi lempikirjailijoistani.

Young Woman in a Garden

Loppuvuodesta käsille on sattunut useampi novellikokoelma. Delia Shermanin Young Woman in a Garden löytyy muuten e-kirjastosta, ja on novellikasana oikein mainio - fantastinen, mutta ei sokerinen.

Sokerisuuden sijaan kirja on satunnaisesti oikein pureva, ja ajoittain jälkimaku ei ole mitään muuta kuin hyytävä.

Parhaiten mieleen jäi niminovelli, Young Woman in a Garden, jossa taiteentutkija löytää jotain satumaisen onnekasta - ja samalla löydössä on kuitenkin jotain hieman erikoista. Miten kukaan ei ole löytänyt mitään näin mahtavaa aikaisemmin?

Kaikki eivät novelleista välitä, mutta Shermanin tarinoista moni toimi mainiosti tilassaan. Enempää ei kaivannut ja lyhyt muoto riitti hienosti. Jos siis novellit uppoavat, suosittelen kokeilemaan.

The Last Policeman / Countdown City / World of Trouble

Jos - hypoteettisesti - planeettamme olisi tuhoutumassa kohtapuoliin asteroidi-iskun takia, ja tietäisimme siitä, mitä tekisimme?

Ja ehkä hieman vähemmän epäolennaisesti, kannattaisiko murhia selvitellä?

The Last Policeman kysyy justiinsa tätä. On poliisi, aika nuori ja varsin kirkasotsainen, ja on hieman epäselvä itsemurha - mutta miksi sotkeutua? Eihän tässä ole enää kuin joitakin höpsöjä kuukausia. Mutta Hank sotkeutuu silti, sillä lopulta kai miksi ei.

Ben H. Wintersin yhteiskunta ei jakaudu katastrofin edessä saalistajiin ja uhreihin. Yhteiskunta hoippuu vielä eteenpäin, osa on luistanut kaikista velvoitteistaan ja lähtenyt kekkeröimään, osa tehnyt itsemurhan.

Seuraava osa, Countdown City kertoo, kuinka Hank etsii kadonnutta - ja siitä, miten yhteiskunta pikkuhiljaa ropisee ympäriltä. Asteroidin iskupaikka on selvillä, ja kuin nykytapahtumia kauhistuttavasti ennakoiden pakolaisvirtaan suhtaudutaan lievästi sanottuna nuivasti Amerikan itärannikolla.

Viimeisessä osassa, World of Troublessa Hank etsii siskoaan. Sisar on vakuuttunut siitä, että kaikki on yhtä suurta salaliittoa.

Winters kirjoittaa surumielisesti, rauhallisesti ja tuskallisesti. Hankin maailmassa on yhä onnea, on uskallusta rakastaa ja uskollisia koiria. On ihmisiä, jotka auttavat toisiaan, mutta myös ihmisiä, jotka ottavat toisilta.

Tykkäsin koko sarjasta aivan hurjasti, vaikka se paikoin särki sydämeni. Ehkä kokonaisuutena vahvin teos oli ensimmäinen, mutta Winters on hyvä kirjoittaja eikä sorru kikkailuihin jatko-osissakaan.

The Clockwork Dagger / Crown

Beth Caton The Clockwork Dagger oli Locuksen suosittelema, joten kun se kirjaston sähkökirjapalveluun putkahti, luin sen toki.

Siinä nuori parantajatar tekee matkaa ilmalaivalla sodan runtelemassa, höyrypunkilla ja asenteella toimivassa valtiossa. Tavallisesta toimipaikan vaihdoksesta tulee kuitenkin seikkailu, koska 1) komea ja salaperäinen ilmalaivastuertti 2) inha ja salaperäinen ulkovallan agentti 3) sankarittaren parantajan voimat, jotka ovat valtavammat kuin kukaan kuvitteli.

Kuulostan sarkastiselta, mutta tämä ensimmäinen osa, The Clockwork Dagger oli oikein mukiinmenevä seikkailu. Romanttinen mukiinmenevä seikkailu, ei täydellinen, mutta jollain tavalla aika raikas. Kirjassa on vahvasti yhteiskunnallinen ote, ja sankaritar on empaattinen tyyppi.

Mutta ensimmäinen kirja oli vain osa tarinaa; ja yhtäkkiä, kuten jatko-osa The Clockwork Crownin alussa kerrotaan, Caton piti kirjoittaa myös toinen osa.

Toinen osa on sitten vähän nääh ja plääh, ainakin minulle. Seikkailu jotenkin menettää teränsä, vaikka yhteiskunnallinen ote on yhä vahvasti tallella. En jaksa välittää päähenkilöstä enkä hänen romantillisesta kiinnostuksestaan (joka yltää puisevimpien lukemieni romanssien tasolle). Loppu tuntuu loputtomalta.

Mutta loppui sekin, sitten. Ja ensi kerralla mietin toisenkin kerran, haluanko varmasti lukea myös jatko-osan.

Tai no, en tietenkään mieti. Eihän elämässä voi pettymyksiltä suojautua.

Karen Memory

Yhdysvaltain länsirannikolle vaihtoehtoiseen historiaan, hieman keksittyyn kaupunkiin sijoittuva Karen Memory on Elizabeth Bearin runsasta tuotantoa.

Teos kertoo reippaasta prostituoidusta, joka ottaa sipulisäkin omiin käsiinsä ja mätkii sillä pahikset tiehensä pahistelemasta. Karen Memory ei ole huono, mutta vähän välityön makuinen se on: aika puhdas seikkailu ilman sen enempää.

Itse koin kirjassa parhaana ajan ja paikan kuvauksen: Karenin kokemukset bordellissa ovat oikeasti kiinnostavia - olisin lukenut vaikka miten paljon ruoanostoretkistä tai aamupalan syönnistä tai mistä nyt ikinä. Seksikohtauksia kirjassa ei muuten ole, eikä asiakastyötäkään sen kummemmin kuvata, ei kauhistellen eikä retostellen; asenne, joka ainakin minusta toimii. Muu ei Karenin suusta olisi uskottavaakaan.

Tylsimmäksi puoleksi teoksessa nousi nähdäkseni varsinainen juoni, joka ei jotenkin onnistunut kiinnostamaan pätkääkään. Etenkään toimintakohtausten osalta.

Saatavilla kuitenkin kirjaston sähkökirjojen kokoelmasta, ken haluaa Karenin tarinan lukea.

The Unreal and the Real vol. II

Ensin luin Ursula K. LeGuinin The Unreal and the Real vol. I:n ja siirryin siitä sujuvasti sitten vol. II:n pariin. Näin kai usein tehdään, etenkin kun molemmat ovat saatavilla kirjastosta - tämä jälkimmäinen e-kirjana.

Tämän kakkososan otsake oli Outer Space, Inner Lands, ja jos nyt haluaa karkeasti jakaa, ehkä tässä voisi ajatella olevan enemmän scifiä kuin ykkösessä, mutta näin tehty jako on toden totta hieman keinotekoinen ja karkea, eikä LeGuin missään nimessä ole kiltti ja ennustettava realisti. Jos kohta ei kiltti ja ennustettava fantasistikaan.

Tämä ei ollut se kansi, jonka minä näin, mutta pidän tästä niin valtavasti, että käytän sitä itsepäisesti kuvituskuvana.

Oletin tietenkin pitäväni tästä kakkososasta vielä enemmän kuin ykkösosasta, mutta yllättäen kävikin toisin. Ykkösosasta löytyi enemmän yllättäviä jalokiviä, ja kakkososan novelleista suurempi osa oli ennalta tuttuja.

En nyt tällä kuitenkaan sano, ettäkö kokoelma olisi ollut huono - LeGuin on parhaita kirjailijoita, joita koskaan olen lukenut, ikinä, ja tämä kokoelma on mahtava. Ehkä lopulta kyse on vain siitä, että ykkösosan jälkeen osasin odottaa tätä, kirjan erinomaisuus ei tullut kuin höyryjyrä nurkan takaa ja vetäissyt litteäksi ennen kuin ehtii edes hönkäistä "kiitos" kirjailijalle.

Tämä kokoelma sisälsi muuten tarinan "The Ones Who Walk Away from Omelas" - olin kuullut siitä paljon, mutta en aiemmin lukenut. Vaikka tiesin asetelman, onnistuin silti järkyttymään (ja voiko muu paremmin kirjoittajan taidoista kertoakaan?)

The Winter Boy

Jollain tasolla kevään ristiriitaisin lukukokemus oli Sally Wiener Grottan The Winter Boy.

Teoksessa nuori poika tulee - toisten nuorten poikien kanssa - laaksoon, koulutettavaksi. Poikia opettavat alleshat, vanhemmat naiset, jotka edustavat oppilailleen jokaista naista, jonka kundit tulevat elämässään kohtaamaan. Talvi on lyhyt ja paljon on opittavaa etenkin kuumakallella, Rylillä, josta tulee kirjan toinen, alkuun hyvinkin rasittava päähenkilö.

Kun osa kirjasta kuljetaan kundin kanssa, isompi osa kävellään hänen opettajansa Rishanan ja pieni osa muiden alleshojen kautta. Tarinoiden kautta opitaan jotain maailman historiastakin.

Lukijana ärsyynnyin asioista, jotka Grotta tavallaan ottaakin kirjassaan käsittelyyn: kaavamainen, lähes rituaalinomainen opettamistapa tuntui joustamattomalta ja manipulatiiviselta - mutta ei vain minusta vaan enenevässä määrin myös Rishanasta. Sinänsä hyvään systeemiin rakentuneet ristiriitaisuudet ja heikkoudet tuntuivat aluksi tukahduttavilta, mutta mitä enemmän ne kirjassa esiin nousevat, sitä terveemmällä pohjalla tuntuu yhteisökin olevan (lukukokemuksesta puhumattakaan.) Vaikka Rylin mekastus kirjan alkupuolella oli rasittavaa, jollain tasolla se oli siis kuitenkin myös hyvin ymmärrettävää. Välillä teki itsekin mieli paiskoa tavaroita.

Vaikka kirjan alku oli sekä pitkä että loputon, loppua kohden lukukokemus siis paranee. En vain ole varma, paraniko se siinä määrin, että tartun jatko-osaan - joiden tulo oli, sen myönnän, jonkinasteinen pettymys. Tältä kirjalta jos miltä olisin kaivannut jonkinlaista tarinan kursimista kasaan.

The Mirror Empire

Odotin Kameron Hurleyn The Mirror Empiren olevan jotenkin paljon raskaampi kuin se sitten lopulta oli.

Alun perin luin The Mirror Empiren oikeastaan vain julmistuttuani siitä, ettei kirjaston e-kirjastossa yhtäkkiä ollutkaan monisivuisen toivelistani tärkeimpiä opuksia vapaana. Mutta voihan sitä aikansa huonomminkin käyttää. Vaikka tunkemalla tikkuja kynsien alle. Tai syömällä karkkeja, joista ei pidä.

No, öööö.

Hurley kirjoittaa kirjassaan vähän jotenkin lähes post-ihmisistä, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Kulttuuri ja kaikki on niin vierasta, ettei tunnu aivan luontevalta yhdistää niitä evoluution tähän pisteeseen. Tai, no, kulttuurit, sillä Hurleyn luomassa maailmassa niitä on useita - ja samalla kyseessä on kaksi rinnakkaismaailmaa.

Lukeminen ei silti ole mitään suossa kahlaamista, vaan aivan sujuvaa. Tosin kirja on niin häkellyttävän, viston ja tarkoituksettoman väkivaltainen, että ajoittain etoi. Moraalinen epämääräisyys kirjan hahmoilta on sinänsä vielä ihan hyväksyttävissä, mutta Hurleytä lukiessa on ennenkin tullut sellainen olo, että kirjailija on päättänyt, että nyt ei kellekään pidä tuleman hyvä mieli.

En siis oikeastaan tunne saaneeni teoksesta irti muuta kuin keveyden irtautua Hurleyn tuotannosta - huomaatte ehkä, että blogin makrotrendi on ollut opetella, ettei kaikkea Locuksen listalle nousevaa tarvitse lukea - mutta jotain se on sekin. Se keveys siis. Heippa, Hurley, sanon minä nyt kevyesti.

2 x Genevieve Valentine

Koska olen kuullut paljon myönteistä Genevieve Valentinesta, luin ja kuuntelin pari hänen opustaan.

Ensimmäinen, e-kirjana kirjastosta mukaan tarttunut The Girls at the Kingfisher Club on 1920-luvulle sijoittuva uudelleenkerronta 12 tanssivaa prinsessaa -sadusta. Toinen, Persona, oli äänikirjaksi luettu scifistinen trillerihkö politiikasta.

The Girls at the Kingfisher Club oli paikoin hyvä, mutta etenkin alussa niin kieroutuneen ahdistunut, että tuota noin. Kaksitoista sisarusta elää tiukan isänsä talossa hiipien öisin tanssimaan ja juomaan skumppaa - näistä lähtökohdista olisin suoraan sanottuna toivonut poreilevampaa tekstiä, mutta sitä ei tarjottu.

Ollakseni tosin reilu, kun alun ahdistusta tiukennetaan kuin jousta, puolivälin jälkeen tuleva toimintaan räjähtäminen (huom! Ei Hollywood-toimintaleffan tyyliin!) on varsin tyydyttävä hetki.

Kaikkinensa kuitenkin myönteinen lukukokemus - en malta odottaa, että Catherynne M. Valente saa valmiiksi oman 1920-luvulle sijoittuvan versionsa 12 tanssivaa prinsessaa -sadusta, jotta voin sitten verrata niitä. (Kyllä. Tämmöinen yhteensattuma.)

Personakin oli ahdistunut. Ahdistuksen määrää kasvatti äänikirjan lukija, jonka tunnevalikoimasta etenkin ahdistus on hyvin edustettuna.

Personassa päähenkilö edustaa maataan jonkinlaisissa globaaleissa missikisoissa, jossa kukin maa lähettää kansainväliseen järjestykseen oman edustajansa. Edustajaa ei suinkaan valita vain poliittisen taidon vaan myös kauniin naamataulun vuoksi, eikä kukaan tai mikään ole sitä, miltä näyttää.

Sitten päähenkilöä päin ampuskellaan, ja hänet pelastaa nuori reportteri, ja tästä kaikesta seuraa nähdäkseni hieman triviaali trilleri, joka ei juuri pelota, mutta joka saa ainakin äänikirjaa kuuntelevan toivomaan, että voisi läpsiä molempia draaman kuninkaallisia ympäri korvia.

Fiilikseni Valentinesta ovat nyt siis hieman kaksijakoiset. Toisaalta hän selvästi osaa kirjoittaa, toisaalta tunneskaala on makuuni turhan yksipuolinen.

The Three-Body Problem

Liu Cixinin (tai toisinpäin, en vain osaa) The Three-Body Problem on harvinaista, kiinasta käännettyä scifiä. Sitä lukiessani ajattelin tosi paljon sitä, että toverini, kansalainen Johanna on nyt Kiinassa, ja toisaalta sitä, että ihmiset ovat aika lailla ihmisiä.

Olin kai odottanut jotain vieraampaa. Mutta lopulta sain jotain paljon parempaa.

The Three-Body Problem on siis mainio tieteisopus, jossa ei puhuta kolmivartaloisen ihmisen kehonkuvaan liittyvistä ongelmista, vaan kolmen kappaleen keskinäiseen vuorovaikutukseen liittyvistä kysymyksistä. Keskiössä on peli, jossa yritetään ennustaa tätä vuorovaikutusta- ja muukalaiset, joiden elämään homma liittyy keskeisesti.

Niin, ja koko joukko kiinalaisia tiedemiehiä, jotka yhtäkkiä tappavat itsensä, koska kaikki se fysiikka, jonka eteen he ovat tehneet töitä, onkin valhetta. Mutta miksi?

Teos on sillä tavalla jännästi ei niinkään henkilö- kuin ihmiskuntakeskeinen, että tunnen kiusausta vetää joitakin kulttuurisia johtopäätöksiä, mutta ehkä jätän vetämättä. Onhan tämä vähän heikolla pohjalla vielä.

Sitä kyllä huomasin hämmästelleeni, miten kriittinen Liu on esimerkiksi kulttuurivallankumouksen tiettyjen vaiheiden osalta. Ja tässä nyt kuitenkin puhutaan käsittääkseni lokaalisti hyvinkin menestyneestä kirjailijasta. Vaan eipä sekään lopulta kerro kuin siitä, että kaikki käsitykseni kommunistisesta sensuurista pohjautuu teoksen Saatana saapuu Moskovaan kursivoinneille.

Niin tai näin, kyllä suosittelen.

Blue Lily, Lily Blue

Blue Lily, Lily Blue on kolmas osa Maggie Stiefvaterin The Raven Cycle -sarjaa. JOKA EI OLE TRILOGIA. VAIKKA LUULIN.

On sekä kamalaa että ihanaa, ettei The Raven Cycle ole trilogia. Kamalaa: en vieläkään tiedä, miten kaikille käy. Ihanaa: vielä on yksi osa odotettavissa.

Blue Lily, Lily Blue on tähänastisista paras. Stiefvater onnistuu kasaamaan kirjan, joka on aidosti hauska ja aidosti ja vertahyytävästi pelottava. Sellaisen, joka onnistuu kuvaamaan nuoruutta ja ystävyyttä (tai ehkä ihmisyyttä ja ystävyyttä, nuorna sitä kuvitteli olevansa jonkin ainutlaatuisen äärellä, mutta ei ehkä tullut ajatelleeksi, että saattaa sitä olla ainutlaatuisen äärellä vanhempanakin.)

Pienenä anekdoottina mainitsen, että kun kirjan henkilöistä Blue lähti ajamaan autoa (hän ei ole kauhea kuski, vain hyvin kauhistunut kuski) lähes kiljuin riemusta. Miten tuttu kokemus! Miten äärettömän hauskasti ja kuitenkin lempeästi Stiefvater meidän pelokkaiden kuskien tunteita kuvaa!

Nyt-se-seuraava-osa-tänne.

Ja ai niin: tämän saa muuten kirjaston sähkökirjakokoelmistakin, jos varsinainen varausjono tuntuu liian pitkältä.