Säkenöivät tytöt

Olen vahvasti sitä mieltä, että jos on lukenut yhden sarjamurhaajakirjan, on lukenut ne kaikki. (Ja minä olen lukenut sen yhden.)

Olen myös sitä mieltä, että aikamatkustus, pffft.

Silti, SILTI, luin Lauren Beukesilta suomennetun Säkenöivät tytöt, jossa oli aikamatkustava sarjamurhaaja.

Pffft.

Päällimmäiseksi jäi kaksi tunnetta: vitutus siitä, että Beukesilta on suomennettu tämä keskinkertainen tekele, vaikka hän on kirjoittanut Zoo Cityn, ja ymmärrys siitä, että hän, joka suomensi kannen blurbit, ansaitsisi jälki-istuntoa käännettyään englannin sanan "novel" suoraan novelliksi.

The Man from Primrose Lane

James Rennerin The Man from Primrose Lane oli hämmentävä soppa aikamatkustusta, pakkomielteitä ja sarjamurhaajia.

Huomaatte kannessa Jonathan Carrollin blurbin. Minä huomasin sen ihan äsken. Ajattelin, että ehkä Carroll on Rennerin serkku tai jotain.

Nuori kirjailija, joka on tehnyt omaisuuden true crime -opuksella, kiinnostuu vaimonsa kuoleman jälkeen nuorten tyttöjen katoamisista ja murhista koostuvasta rikossarjasta. Hän kuskaa lapsensa isälleen, lopettaa masennuslääkityksen, ihastuu hempukkaan ja sotkeutuu pakkomielteisesti tapahtumasarjaan, jossa nykyhetki ja takaumat sekoittuvat.

Ollakseni ihan rehellinen, minusta hempukkaan ihastuva ja lääkityksensä kuin seinään lopettava päähenkilö oli vähän ... tyhmä.

Kun nyt rehelliseksi päätin ryhtyä, voinen myös kertoa, etten muista, miten kirja päättyi. Sen muistan, että koko hommasta tuli hieman tuhruinen pulp-fiilis. (Koska en ole lukenut kauheasti pulppia, voin olla fiilikseni kanssa aivan yksin.) Viihtyihän tässä, mutta minä en yhtään millään jaksaisi lukea mässäilyä pedofiilimurhaajilla - en, vaikka kirjailija tuntuisikin tavoittavan moisen obsession epäterveyden ... ja kirjoittaisi sen osaksi kirjaansa.

Tästä ollaan ilmeisesti tekemässä leffaa. En ole tippaakaan yllättynyt.

Miss Peregrine's Home for Peculiar Children

Suunnilleen kaikki sanomisen arvoinen Random Riggsin opuksesta Miss Peregrine's Home for Peculiar Children liekin jo sanottu, joten hyppään suoraan omiin fiiliksiini.

• Ammattitaitoisen vastarannankiiskin - bloggaajanne - opuksen valokuvat jättivät jääkylmäksi. Juttu tuntui kuvataidekouluprojektilta, jota aloittelin lukioiässä. Enkä tällä tarkoita, että "kuka tahansa olisi voinut tehdä tuon" - varmasti ei olisi, ja kun sanoin "aloittelin", todella tarkoitan aloittelua (kesken jäi viikossa, vaikka minä sentään laskin rimaa maan tasalle ja kaivelin kirjaston valokuvauskirjoja.) Tarkoitan, että minusta teoksen valokuvasato oli täsmälleen yhtä epäkiinnostavaa, sulkasatoista ja sekavaa kuin omani. Itse asiassa, koska teos oli osittain kirjoitettu kuvien ympärille, niistä tuntui olevan jopa aktiivisesti haittaa. Valokuvien selostaminen oli sekä ärsyttävää että (epäilen) kahlitsevaa sekä itse tekstin että juonen kannalta.
• Kirja on ihan muuta kuin mitä kannen synkeä valokuva lupaa - itse asiassa kyseessä on aika iisi nuorten romsku, jossa on aikaparadoksi. Aikaparadoksista tietänette mielipiteeni, joten ei siitä sen enempää. Juoni, joka oli jotakuinkin peruskauraa, ei ollut se, jonka halusin lukea, joten seikkailun vetävyyttä vähensi kärttyisä pettymyksen tunne.
• Kirjan neiti Peregrine oli hyytävä eukko. Aivan hirveä. Jos tälle jatkoa piisaa, soisin, että jatko-osissa keskityttäisiin neiti Peregrinen kerrassaan epäilyttäviin toimiin.

Niin että tavallaan joo, mutta sitten kuitenkaan ei. Helppolukuinen, sopivan viihdyttävä ja asetettuihin* odotuksiin kompastuva.

* Kirjan tai allekirjoittaneen toimesta asetettuihin odotuksiin. Syytän molempia.

A Matter of Time

Kirjastoreissulla - päämäärätön selailu on selvästi vaarallista - bongasin Glen Cookin scifikirjan A Matter of Time. Pidän Cookin fantasiasta kovasti, joten tartuin tähän aikaparadoksiaiheiseen kirjaan jokseenkin innolla.

Ah ja voi. Tulin havainneeksi tiettyjä seikkoja, joista olisin mieluummin ollut onnellisen tietämätön:

1. Vihaan yhä aikaparadokseja.
2. Cookin näkemys naisista on karsea - seikka, joka ei haittaa, kun luetaan militanttia fantasiaa, jossa ei naista näy mailla eikä halmeilla, mutta joka kyllä haittaa kun naiset ovat pelkästään miesten himon kohteita tai rasittavia vaimoja, joiden pettäminen on ok niiden ykköskategorian naisten kanssa.

Juoni on monitahoinen ja pöljä: 70-luvulla poliiseja hämmentää tyhjästä ilmestynyt ruumis, joka on selvästi 50 vuotta aiemmin kadonnut retku - tosin yhä täsmälleen samanikäisenä kuin 50 vuotta sitten. Toisaalla Vietnamin sodassa sotavangiksi jäänyt poliisin poika joutuu aivopesun uhriksi. Lisäksi päättömimmässä juonenpätkässä totalitaarisesta tulevaisuudesta menneisyyteen joutuu kolme pakolaista ja heitä vainoava hullu, joiden taistelu huipentuu 70-luvulla paikallisten poliisien avustamana.

Päähenkilönä kirjassa toimii poliisi (jonka nimen olen autuaasti, ja kun sanon autuaasti, tarkoitan sitä todella) unohtanut. Tyyppi selvittää lopulta täysin idioottimaiseksi paljastuvaa mysteeriä menetelmin, jotka tuskin ovat olleet kovin tyypillisiä poliisin toimintatapoja edes 70-luvun Yhdysvalloissa. En todellakaan voi sanoa sen kummemmin pitäneeni yhdestäkään henkilöstä, mutta uhrasin kyllä muutamankin ajatuksen sille, olivatko henkilöt ehkä kuitenkin uskottavia esityksiä ihmisten asenteista puolivälissä 70-lukua. Niin tai näin - koska kirjassa oli tosi vähän asioita, joista oikeastaan olisin erityisemmin pitänyt, uskottavakaan esitys ei oikeastaan pelasta mitään.

Pathfinder

Orson Scott Cardin lähes-uusin, Pathfinder, oli yllättävän toimiva aikaparadoksikirja myös minusta, joka yleensä en siedä mitään aikaparadoksiin viittaavaa. Tämä johtui ehkä äänikirjan erinomaisesta lukijasta (Stefan Rudnicki, luulen, että kirjan viidestä lukijasta tarkoitan juuri sinua, ja jos haluat, saat tulla meille asumaan ja lukemaan iltasatuja) tai ehkä siitä, että Card on ottanut aika omaperäisen lähestymisen paradoksiin (jota kokee tarpeelliseksi vielä, kirjan tapahtumien ohella, selvittää saatesanoissa.)

Kirjan alussa päähenkilön, toisten ihmisten ja eläinten kulkemia polkuja näkevän Riggin, isä lähettää poikansa etsimään sisartaan maan pääkaupunkiin. Jo matkansa alussa Rigg kohtaa kaikenlaisia vaikeuksia, ja poimii lähes pakon edessä mukaansa lähikylästä yhden lapsuutensa ainoista ystävistä, Umbon. Pian matkan alussa käy ilmi, että Umbolla on omat erityiskykynsä, ja pojat aloittavat matkansa varsin luottavaisina - mutta kun pääkaupunki lähestyy, käy ilmi, että näennäisen yksinkertainen etsi-kadonnut-sisar -tehtävä monimutkaistuu valtakunnanpolitiikan astuessa mukaan kuvioihin. Samalla Rigg oppii lisää siitä, miten maailma toimii.

Pathfinder ei ole ainakaan näennäisesti kovin puhdasta scifiä, vaikka lopulta kaikelle selkeän fantastiselle löytyy ainakin pseudotieteellinen selitys. Jokaisen luvun alussa Pathfinder käsittelee myös erästä kolonisaatioavaruusalusta ja sen kohtaloa sekä sitä, miten tämä kolonisaatio liittyy maailmaan, jossa Rigg elää.

Vaikka päähenkilöiden keskustelut aikaparadoksista saavat kirjan hahmojen lisäksi myös lukijan pään usein hieman kipeäksi, täytyy sanoa, että arvosti kovasti Cardin kohtuullisen omaperäistä lähestymistapaa. Toisaalta koin hieman vaivaannuttavana sen, että kirjan teini-ikäiset - etenkin Rigg - ovat lähestulkoon yli-ihmisiä, olkoon nyt sitten, että asialle annetaan mukalooginen selitys. Onneksi vaivaantuminen oli aika vähäistä, sillä Pathfinder oli äärettömän mukavaa luettavaakuunneltavaa, ja kirjan edetessä nuorison keskinäiset voimasuhteet hieman tasaantuivat.

Tykkäsin!

How to Live Safely in a Science Fictional Universe

Yritän kirjoittaa tämän todella nopeasti, koska minulla ei oikeasti ole aavistustakaan siitä, mitä sanoisin Charles Yun kirjasta How to Live Safely in a Science Fictional Universe (logiikkani on siis hieman samanlaista kuin piirretyissä, joissa rotkon yli ehkä pääsee jos vaan juoksee kovaa eikä katso alas. Katsotaan, mitä tästä seuraa.) HtLSiaSFU oli nimittäin todella ... omanlaisensa teos.

HtLSiaSFU (huh) kertoo Charles Yusta, joka elää Minor Universe 31:ssä aikakoneenkorjaajana. Aikakoneiden ongelma on siinä, että niitä käyttävät ihmiset yrittävät aina tehdä jotain, mitä ei voi tehdä: muuttaa menneisyyttä. Charles törmää lopulta ongelman itse ampuessaan tulevaisuuden minänsä ja yrittäen sitten muuttaa tekemänsä tekemättömäksi. Miten aikasilmukan voisi rikkoa? Aikaparadoksin lisäksi Yu kertoo sydäntäsärkevän tarinan isästä ja pojasta.

HtLSiaSFU oli mainio, mutta enemmän ehkä mainio matka kuin mainio päämäärä. Olen saattanut ennenkin mainita, etten juuri välitä aikaparadokseista, mutta olennaista tässä ei ollutkaan ymmärtää aikaparadoksin luomia mutkia sinänsä, vaan seurata mukana matkalla. Tarina oli hauska ja surullinen ja minusta sävyltään ehkä hieman masentunut - mutta ehdottoman inhimillinen, ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.

(En vieläkään tiedä, ylitinkö tämän rotkon vai en, mutten aio katsoa alas.)

Rude Mechanicals

Lohdutin itseäni Kage Bakerin aivan, aivan liian aikaisen poismenon jälkeen lukemalla pienoisromaanin Rude Mechanicals* (jonka olen joskus luullakseni ostanut tuplaniteenä, köhhh. Onneksi toinen kappale löysi hyvän kodin, että turha tulla kinuamaan.)

RM on osa Company-sarjaa - tällä kertaa ollaan 1930-luvun Hollywoodiissa, jossa esitetään Shakespearen Kesäyön unelmaa** ulkoilmateatterissa. Teatteriproduktiossa häärii mukana hieman eri tavoittein kaksi kyborgia jotka ovat tulevaisuudesta käsin operoivan Dr. Zeus Incorporatedin palveluksessa. Tästä seuraa viihdyttäviä hetkiä.

Vaikkei RM ole - ehkä pituutensa vuoksi - yhtä mainio kuin muut tähän asti lukemani Company-kirjat, se on silti erinomainen. Tähän vähän analyysia ehkä: Bakerin huumori uppoaa ainakin allekirjoittaneeseen kuin proverbiaalinen kuuma veitsi voihin, ja kirja oli Bakerille tyypilliseen tapaan hauska. Pidemmät Company-kirjat eivät kuitenkaan ole pelkästään hauskoja, vaan niissä on mukana syvempääkin tematiikkaa, lähestyvän katastrofin uhkaa JA tiettyä fiilistä siitä, miten mikään ei kuitenkaan jatku ennallaan. Ja vaikka kaiken katoavaisuus*** on mukana tässäkin kirjassa, aivan muiden Company-kirjojen tasolle ei ehkä päästä.

Silti. Kage Baker, tule takaisin.

*Wikipedia sanoo, että termillä mechanical viitataan kehen tahansa Kesäyön unelman juoneen kuuluvan näytelmän kuudesta hahmosta.
**Wikipedia sanoo myös, että Kesäyön unelma on suomennoksena vissiin tosi oldskool ja nykynuoret puhuvat Juhannusyön unesta. Me vanhukset kuitenkin yhä Kesäyön unelmasta.
***Varmin tapa saada Liina kyynelöimään on kirjoittaa kaiken katoavaisuudesta. Okei, yksi varmimmista.

The Lord of the Sands of Time

Joku on tehnyt kyldyyriteon ja kääntänyt englanniksi japanilaista scifiä. Vai tieteisfantasiaakos tämä on.

Lainasin Issui Ogawan kirjan The Lord of the Sands of Time kirjastosta ihan hetken mielijohteesta, koska se herätti mukavan mielikuvan Prince of Persia -sarjan uudelleenlämmittelyosien ykköisestä. Mahtava peli! Tosin se on minulla yhäkin kesken enkä tiedä, missä PS2 luuraa juuri nyt, mutta hieno peli silti. Herättää vaarallisen tunteen siitä, että on itsekin kykenevä juoksemaan seinillä. Missähän se PS2 muuten oikein on...

Asiaan. TLotSoT ei ole yhtä hyvä kirja kuin uusi PoP on peli. Niin se vain on. Kirjassa muukalaisrotu tuhoaa maapallon, ja ihmiskunta luo robotteja jotka aloittavat muukalaisrodun kanssa kilpajuoksun menneisyyteen, panoksena maan hallinta. Lisänä rikka rokassa ja romanttinen juonenkäänne scifikirjassa.

Kulutin iän kaiken vaivaisen 200 sivun läpikahlaamiseen, koska en jaksanut olla juurikaan kiinnostunut siitä, mitä ihmiskunnalle tapahtuu. Sitäpaitsi yleensä ajassa matkustaminen pilaa kaiken, johon se sotkee tahmaiset näppinsä. Kukaan, ja tarkoitan tosiaan KUKAAN, ei jaksa miettiä niitä paradokseja ja haarautuvia tulevaisuuksia. (Katsokaapa vaikka Lostia, jos ette muuten usko.)

Huomenna muuten suuntana Bangalore. Jos Bloggerin ajastus toimii, minä istun lentokoneessa kun te luette tätä. Pitäkää peukkuja että a. palaan ehjänä takaisin ja b. saan rauhassa keskittyä lukemiseen lentokoneessa (enkä syyllistä itseäni tekemään jotain töitä vain siksi, että pomo istuu samassa koneessa.)

The Master of the Fallen Chairs

Aina välillä sitä tulee tuhlattua elämäänsä tavalla, joka hieman tuskallisesti muistuttaa siitä, että paremminkin aikansa voisi käyttää.

Henry Porterin The Master of the Fallen Chairs ei ollut oikeastaan huono (lasten)kirja, mutta ei se ollut ihan erityisen ihmeellinenkään. Minä sitäpaitsi vielä uskon, että hyvästä lastenkirjasta nauttii aikuinenkin. Tästä nyt kuitenkin puuttui sellainen taianomainen fiilis, jota usein kirjoista etsin.
Sen sijaan oli orpoja ja iso, vanha talo, ja aikamatkustustakin oli. Aika paljon siis kaikkea, jonka pitäisi olla tosi kivaa.
Ja nyt on kyllä sanottava, että useimmiten kun aikamatkustus otetaan kehiin, niin kiinnostavuus katoaa. Jotenkin ne juonikuviot muuttuvat aina niin masentavan monimutkaisiksi - tulee sellainen fiilis, että kirjailija esittelee lähinnä omaa nokkeluuttaan. Ainoa hyvin aikamatkustuksesta kirjoittanut kirjailija on Kage Baker. (Baker onkin sitten tosi hyvä.)

Mutta kansikuva oli tosi kiva.

391

Sain J. Pekka Mäkelän kirjan 391 kanssanisäkkään pikkusisarelta muutamien muiden erinomaisten kirjojen yhteydessä viime jouluna, ja jo elokuussa luin sen (mikä on mun to-read -pinoja katsoessa itse asiassa kohtuullinen aika) ja jo lokakuussa saan blogattua asiasta, että hyvin menee.

391 sisältää aikamatkailua, hillittömän sympaattisella tavalla. Olin jotenkin tosi vaikuttunut, koska ... jotenkin pelkäsin, että kirja olisi ollut kovin kotikutoinen (en minä sille mitään voi, että kotimaiset teokset tuntuvat välillä siltä) mutta ei se ollutkaan, ei yhtään. Toimiva itsenäinen kokonaisuus joka kaiken lisäksi onnistui tekemään kuvaamansa historiallisen pätkän elävän oloiseksi.

Toimii, kuten työkaverini sanoisi.

The H-Bomb Girl

Luullakseni ensimmäinen Stephen Baxterini on nuortenkirja The H-Bomb Girl.

THBG oli hyvä. Kannessa mainostettiin, että sopii Dr. Whosta tykkääville, ja siinä oli kieltämättä jotain samaa. Lisäksi se oli hyvä sukellus 60-luvun Liverpooliin ja Kuuban ohjuskriisiin ja Beatleseihinkin.

Aikamatkailu on tietysti aina kivaa. Tässä oli myös sodanvastaisuutta; ydinsodan kuvaukset olivat karmaisevia. Toisaalta kävi hyvin selväksi se, miten 60-luvulla on eletty ydinpommin varjossa, vähän kuin tänään ilmastonmuutoksen pelossa. (Enkä nyt ollenkaan sano, etteivätkö molemmat olisi varsin aiheellisia pelkoja.)
Kirjoitustyylistä on vielä sanottava seuraavaa: osa kirjasta on kirjoitettu päiväkirjan muodossa. Karseaa päiväkirjafonttia lukuunottamatta nämä pätkät on niin hyvin kirjoitettu, että hämmästyin joka kerta kun niistä siirryttiin takaisin näkymättömään kertojaan.

Vaikka loppua kohti juoni - tai roistojen motiivit - kävivät hieman jännittäviksi (tahdon sanoa, epäuskottaviksi), oli kirja muutoin kaikin puolin vallan mainio.