Starfish

NO NIIN. Täällä Sivukirjastossa olemme (olen, mutta kuulostaa tavallaan paremmalta, jos annan ymmärtää, että tämän blogin takana on kokonainen leegio mahtavia ihmisiä, eikä vain kokoelma erilaisia persoonallisuudenpiirteitäni, joita yhdistää huono huumorintaju) kerrankin ajankohtaisia, sillä Finnconiin tulee vieraaksi Peter Watts, ja minä olen nyt lukenut Peter Wattsin kirjan.

(Valitettavasti kirjailijoiden näkeminen irl ei yleensä niin kiinnosta, mutta olenpahan kuitenkin ajankohtainen.)

Kansi: Tor

Starfish olikin oikein hyvä kirja, se sijoittui veden alle, ja minulla on sellainen juttu veden alle sijoittuvista kirjoista. Ja sarjassaan tämä oli kerrassaan passeli, jännittävä mutta kuitenkin ajattelevainen: lauma huonosti sopeutuvia ihmisiä oli modattu ja lähetetty meren pohjaan suorittamaan joitakin energialaitoksen huoltotöitä. Pinnan alla porukka muodostaa kuitenkin omat sosiaaliset sääntönsä ... ja alkaa muutenkin käyttäytyä hieman erikoisesti.

Loppu muistaakseni hieman lässähti, mutta oli tämä Starfish sen verran mieluisa kokemus, että luen kyllä lisääkin Wattsia, tosin ehkä sitten kun hän ei ole enää niin ajankohtainen.

Vastavirta

Kat Fallsin nuortensarjaan on ilmestynyt toinen osa, Vastavirta.

Kansi: Tammi / Saara Niinikoski

Nuoret (miten 15-vuotias tuntuukin yhtäkkiä jotenkin ihan käsittämättömän nuorelta?) Ty ja Gemma joutuvat hankalaan tilanteeseen, kun Tyn perhe aikoo käydä kauppaa hieman epäilyttävien syrjäseudun asukkaiden kanssa. Tyn vanhemmat siepataan kaupanteon tuoksinnassa, ja nuoret lähtevät etsimään porukoita omin päin. Tilannetta ei paranna Gemmaan yhtäkkiä iskenyt sukelluskammo.

Vastavirta tuli luettua jotenkin vähän epäedullisessa asemassa, heti Droodin jälkeen, mutta kävi kuin edellisenkin osan kanssa: aluksi ajattelin kirjan olevan tiiviisti luokassa "OK", mutta ... Falls kai sitten todella osaa kirjoittaa, kun hommasta tuli mukaansatempaava seikkailu, jonka luki tosi mielellään loppuun. Tykkään kovasti ikäisiään vakavamman oloisista päähenkilöistä, mutta mainiot henkilötkään eivät vedä vertoja Fallsin vedenalaiselle ja -päälliselle maailmalle, joka on mahtava. Rrrrakastan kaikkea, mikä sijoittuu veden alle, ja Fallsin kuvaama yhteiskunta on ongelmallinen mutta jollain tavalla myös toiveikas.

Ship Breaker

Paolo Bacigalupin Ship Breaker oli aika masentavan dystooppinen nuortenkirja - olen varmaan päässyt johonkin kukkahattutätivaiheeseen, kun koin sen lähes ahdistavan väkivaltaisena. Epäilen, että Nykyajan Teinit eivät jaksaisi nostaa ensimmäistäkään kulmakarvaa.

Ship Breaker kertoo Nailerista, pojasta joka ympäristötuhon jälkeisessä maailmassa asuu ja työskentelee rannalla, jossa ihmiset hajottavat vanhoja laivoja osiksi. Eräänä päivänä Nailer löytää ystävänsä kanssa haaksirikkoutuneen luksusveneen, jossa on vielä joku hengissä. Tämä joku on rikas tyttö, jonka Nailer ystävineen lopulta päättää säästää ja auttaa takaisin tytön perheen luo.

Itse - ja tässä voivat nyt kirjoittaa hormonit - siis hieman ahdistuin kirjan raakuudesta. Nailerin isä on todella julma, mutta kirjan tappelut kuvataan muutenkin hyvin yksityiskohtaisesti. Jäin hieman hämmästelemään sitä, että kirjan tunnelmaan kuin nenä päähän sopinut seksuaalinen väkivalta kuitenkin loisti poissaolollaan. Älkää ymmärtäkö väärin, en jäänyt kaipaamaan raiskauksia - asia tuntui vain epäjohdonmukaiselta. Mietin, olisiko ollut parempi kirjoittaa vähemmän väkivaltainen teos alunperinkin, jos asiaa ei kuitenkaan uskalla viedä loppuun asti, vai vaikuttiko tässä nyt kohdeyleisöstä ja julkaisumaasta riippuva kaksinaismoralismi jossa nuorille on ok näyttää vaikka mitä julmuuksia kunhan niihin ei liity seksi?

Voi kyllä olla, että jossain toisessa elämäntilanteessa en olisi ahdistunut kirjan väkivallasta ihan näin paljoa, joten ottakaa tämä nyt ns. with a grain of salt.

En tiedä; en vieläkään ole Bacigalupin suurin fani.

A Door into Ocean

Minua jännitti kovasti tarttua Joan Slonczewskin kirjaan A Door into Ocean, koska olin tulkinnut, että kyseessä on kirja, josta Booksy on kovin pitänyt - ja tiedättehän, kun lukee jotain jollekulle muulle tärkeää, siitä haluaisi pitää. Etenkin jos arvostaa kyseisen toisen henkilön mielipidettä, kuten nyt.

Ei olisi tarvinnut jännittää. A Door into Ocean oli huippuhyvä, eikä vain siksi, että se tapahtuu suurelta osin veden alla.

ADiO kertoo veden peittämästä kuusta, Shorasta, jonne viereinen kolonialistinen planeettoja käsittävä supervalta lähettää miehityshallinnon. Kirja kertoo myös viereiseltä planeetalta Shoralle muuttaneista Spinelistä ja Berenicesta, jotka yrittävät oppia elämään kuin Shoran natiiviasukkaat, vedessä elävät naiset.

ADiO on oikeasti huikea. Se on kirjoitettu 1986, mutta on hyvin tuoreen oloinen yhä tänään, vaikka nykyään tuskin kukaan kirjoittaisi pelkkien naisten asuttamasta planeetasta (enkä lopultakaan ole aivan varma, onko vain naisia sisältävä populaatio kirjailijattaren omien, luonnollisuutta puolustavien arvojen mukainen?) Itse nautin suunnattomasti Shoran luonnon kuvauksesta ja siitä, miten shoralaiset luontoon suhtautuivat. Kirja oli myös valtaisan pasifistinen, ja käy läpi sitä, miten shoralaiset vastustavat miehittävää valtaa vain siten, etteivät he suostu menemään miehittäjän peliin mukaan. Itse pidin huikeimpana kuitenkin sitä, miten Slonczewski käsittelee kielen merkitystä maailmankuvalle ja sen ymmärtämiselle: vaikka shoralaiset ja miehittävä valtio teknisesti ottaen ymmärtävät toisiaan - he puhuvat toistensa kieltä - he eivät kuitenkaan lainkaan ymmärrä toistensa maailmankuvaa tai asenteita. Kirjan tietty traagisuus kumpuaakin juuri tästä vastakkainasettelusta, jossa viestinnän epäonnistuminen tuntuu olevan pikemminkin välttämätöntä kuin todennäköistä.

Turha varmaan mainitakaan, että kaiken huipuksi nautin ihan kauheasti vedenalaisten maisemien kuvailussa - kuuntelin tämän äänikirjana, ja välillä piti kelata taaksepäin ihan vain nauttiakseen ympäristöstä uudemman kerran.

Kiitos Booksy - ilman 101 spefin helmeä en olisi varmaankaan ikinä tarttunut tähän, ja se olisi kyllä ollut menetys.

Veden alla

Varasin Kat Fallsin kirjan Veden alla kirjastosta, koska sitä Kirjamielellä-blogissa suositeltiin, enkä pettynyt.

Rrrrakstan veden alla tapahtuvia tarinoita, ja Falls onnistuu mainiosti kuvaamaan vedenalaista maailmaa tarinassaan teini-ikäisistä Tysta ja Gemmasta, jotka sotkeutuvat meren alla toimivien lainsuojattomien toimiin.

Vedenalaisista maisemista huolimatta en kuitenkaan rakastunut tarinaan ihan suoraa päätä. Juoni vaikutti aluksi ennalta-arvattavalta (mitä se ei kuitenkaan ollut) ja osa draaman keinoista hieman heppoisilta; esimerkiksi se, miten maanpäällinen hallinto kohteli vedenalaista siirtokuntaa oli jopa kotimaista sisäpolitiikkaa seuraavalle hieman paksua nieltävää ... enkä oikein jaksa uskoa, että moinen epäloogisuus menisi kovin monelle teinillekään läpi. Silti, juoni tempaisi mukaansa ennen pitkää ja merelliset maisemat koukuttivat välittömästi.

Melko varmasti luen seuraavankin osan, joka näillä näkymin on tulossa suomeksi (no ... täkäläisistä kustantajistahan ei koskaan tiedä.)

Drowned Wednesday

En tiedä, miten aina onnistun päätymään tähän samaan suohon, mutta reippaan Sivukirjasto-backlogin putsauksen jälkeen (huhtikuussa) annoin itselleni hieman hengähdysaikaa, ja nyt se samainen backlog pullistelee taas yli äyräidensä. Luen nopeammin kuin viitsin blogata.

No, niin - sarjan loppuosan saatte luultavasti yhtenä tai kahtena könttäpostauksena, mutta tässä vielä oman postauksensa saava Garth Nixin Keys to the Kingdom -sarjan kolmas osa, Drowned Wednesday.

DW kertoo Arthurin seikkailuista keskiviikkona maagisessa kuningaskunnassa. Treffit Hukkuneen Keskiviikon kanssa menevät hieman mönkään, mutta kun tapaaminen vihdoin saadaan järjestymään, selviää, että tällä kertaa apua kaipaa periaatteessa yhteistyöhaluinen Keskiviikko. Arthur käärii hihat ja lähtee pelastamaan perintöään ja viikonpäivistä kolmatta.

DW on kovasti merellinen seikkailu, ja vaikka alku oli hieman tukkoinen tällä(kin) kertaa, loppu rullasi eteenpäin vauhdikkaasti. Luulen, että alan lukijana joko kasvaa tai taantua sille tasolle, jossa suoraviivainen mutta hieman surrealistinen seikkailu vetoaa. (Ajattelen tätä mieluummin kasvuprosessina.)

Sarjan neljä seuraavaa osaa odottavat jo lukuvuoroaan, kiitos kirjastolaitoksen. (Uskoakseni kirjastolaitosta ei voi liiaksi kiitellä. Tämän ehkä tiesittekin.)

Red Seas Under Red Skies

Hep. Pidin ihan kauheasti Scott Lynchin esikoisteoksesta The Lies of Locke Lamora, ja Liinan Pettämättömän Kirjanvalintalogiikan mukaan odotin kolme vuotta, että Lynch saa raapustettua lisäluettavaa ennen kuin annoin periksi ja tartuin siihen jo ilmestyneeseen lisäluettavaan. Pitäisi olla puskuri, nähkää.

Red Seas Under Red Skies on siis toinen osa Gentlemen Bastards -sarjaa, ja näyttäisi hieman siltä, että jos seitsenosaiseksi plänätyllä sarjalla on koko sarjan ylittävä juonen kaari, se ei vielä kovasti näy - joitakin vihjeitä on. Mutta katsellaan, mitä herra Lynch saa aikaan - jos saa. Seuraavaa osaa on siis lupailtu täksi vuodeksi, mutta on tässä onneksi vielä muutakin luettavaa.

Käsitykseni on, että kaikki eivät ole pitäneet RSURS:istä yhtä paljon kuin TLoLL:sta, mutta minä en lukeudu heihin. Tulkoon mainituksi, että rrrrrakstan meriaiheisia kirjoja - pidin myös Hobbin laiva-aiheisesta trilogiasta kuin hullu puurosta, vaikka monet pitivät sitä ilmeisenä väliosana Fool-trilogioiden välissä.

RSUR:issä Locke ja Jean ovat paenneet kotikaupungistaan, ja yrittäessään valloittaa erään peliluolan kassaholvia kiinnittävät kiusallisesti kaupungin johtajan huomion. Johtoporras pakottaa Locken ja Jeanin leikkimään merirosmoja syistä, jotka kirjassa selviävät (niin, en jaksa kirjoittaa niitä tähän.) Seikkailua seuraa.

Kirjassa voi tuntea meren tuoksun, ja Locke ja Jean ovat edelleen hurmaavia herrasmiesvarkaita, eikä yksi pieni Liina paljon muuta tarvitse. Okei, joissain kohtauksissa edetään ehkä hieman nopealla tahdilla ja loppu vaikuttaa lähes kiirehdityltä - mutta jätti ainakin minut tosissaan odottamaan seuraavaa osaa.

The Red Wolf Conspiracy

Väitin tuossa taannoin, että kustannusala tuntuu etsivän uutta Scott Lynchiä. Robert V. S. Redickin kirjan The Red Wolf Conspiracy kohdalla minulle tuli kovastikin sellainen tunne, että Lynch-mielikuvaa haetaan - vai olinko vain itse toiveikas?

TRWC kertoo laivamatkasta, jolle joutuvat päähenkilön (täysin unohdettavissa oleva tyyppi, en muista enää nimeä) lisäksi koko kööri muita hyväkkäitä. Laivamatkan näennäinen tarkoitus on solmia rauha naapurikeisarikunnan kanssa, mutta laivalla matkustaa myös useita juonittelijoita joiden tarkoitus on aloittaa sota naapurikeisarikunnan kanssa, tai tehdä sotasuunnitelmat tyhjäksi, tai tuhota juonitteleva keisarikunta tai ... get the point here?

Niin tai näin, Redickkään ei ole uusi Lynch*. Sori kaverit. Kirjasta jäi mieleen lähinnä päätön kohellus ja salaliittoja salaliittojen perään. Jollain tavalla kirja olisi hyvinkin voinut olla nuorten seikkailukirja Silloin Kun Minä Olin Nuori - en ole ihan varma, miksi sitä kaupataan aikuisille ylipäänsä. Enempi myyntiäkö?

Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Kirjassa yhtenä sivuhahmona on äärimmäisen sympaattinen pieni rotta.


* Pakko huomauttaa, että pokkarikappaleeni oli - kiitos arvoisa Gollancz - virheellinen, toistaen parisenkymmentä sivua aikaisempaa tekstiä uuden tekstin sijaan. Voihan olla, että koko jutun pihvi oli niissä lukemattajääneissä ~20 sivussa. Mutta epäilen kyllä vahvasti.

The New Moon's Arms

Saatan joskus säästellä hyväksi epäilemiäni kirjoja. Nalo Hopkinsonin The New Moon's Arms oli sellainen. Ja hyvä se olikin.

TNMA sijoittuu Karibialle. Päähenkilö, keski-ikäinen Calamity menettää isänsä hoidettuaan tätä pitkään, eivätkä välit yksin kasvatettuun, teininä saatuun tyttäreenkään ole aivan kunnossa. Isänsä hautajaisten jälkeen Calamity löytää rannalta pienen pojan, joka ei osaa puhua - ei ainakaan niin, että kukaan ymmärtäisi.

Harvoin törmää niin elävään päähenkilöön kuin Calamity, jossa on hyvät ja huonot puolensa hyvin aidon tuntuisesti. Calamity on yksinäinen, miehenkipeä ja lämmin nainen, joka on adoptoimalleen pikkupojalle hyvä sijaisäiti. Toisaalta Calamity katsoo oikeudekseen arvostella tyttärensä elämää; omat kipeät kokemukset vaikuttavat niin, ettei Calamity toivo tyttärensä elämän muodostuvan samanlaiseksi kuin omansa. Voimakastahtoiset naiset ottavatkin usein yhteen. Päähenkilö on aika myös kohtuullisen suvaitsematon jääräpää - kaikelle löytyy tavallaan selitys. On jotenkin jännä, miten hirveän lähelle päähenkilön sielunelämää kirja pääsee; ja jotenkin sen suvaitsemattomuudenkin voi suvaita, kun sitä ymmärtää.

Kirjassa on fantasiaelementtejä, mutta ne ovat melko minimalistisia eivätkä nouse pääosaan. Se onkin oikeastaan aika hyvä ratkaisu. Karibia sen sijaan on voimakkaasti läsnä ja vaikuttaa ihanalta; paikalta, jonne ilman muuta haluaisi muuttaa kasvattamaan cashew-puita.

Suosittelen ihan varauksetta kaikille.

The Lees of Laughter's End

Avot. En enää muista, mistä olen kirjoittanut. Piti käyttää hakua.
Hieman järkyttyneenä huomasin myös, että Sivukirjasto on ollut pystyssä jo monta kuukautta. Siis vallan. Apua.

No, aiemmin olen siis maininnut lukevani ajoittain Malazan Empire -sarjaa, jota pääasiassa kirjoittaa eräs Steven Erikson, mutta johon soppaan on lusikkansa tunkenut myös Ian C. Esslemont. Malazan Empire on varsin eeppistä fantasiaa ja jos taide määritellään sen kyvyllä tainnuttaa öinen murtovaras, myös sarjan pokkariversiot ovat mitä korkeinta taidetta. Sarjan lukeminen etenee hieman hitaasti ainakin minulla, koska jotenkin masentaa tarttua mihinkään kirjaan jossa on yli 900 sivua. Okei, yli 700.

No, huutooni on nyt vastattu, kun Eriksonin setä kirjoitti Malazan Empire -sarjaan liittyvän pienoisromaanin The Lees of Laughter's End. Tässä taisi olla 115 sivua, ja aika ilmava taitto.

Tulkoon vielä mainittua, että Erikson on kyllä minusta yleensä ihan hyvä, Esslemontista en pitänyt.

Mutta TLoLE oli kyllä jotenkin ihan sikatylsä. Jos pitää pakottaa itsensä kahlaamaan 115-sivuinen teos läpi, niin jotain on pielessä. Olen valmis myös otaksumaan, että vika on minussa eikä kirjassa, mutta koska en voi vaihtaa itseäni lukijana, kirja saa kaksi tähteä.