Viisi vuotta, kymmenen parasta ja yksi Tähtivaeltaja

Sivukirjaston viisivuotissynttäri oli ja meni pari päivää sitten. Viisi vuotta. Järjetöntä. Tuntuu ainakin kahdeltatoista. Ja samalla myös siltä, että haluaisin liikuttua.

Viime vuonna lupasin hobittihenkisesti jotain kivaa viisivuotissynttäreille, mutta ei mennä siihen vielä. Kävin nimittäin niin, että sain Liisalta haasteen: mitkä ovat blogiajan 10 parasta kirjaa? Hahaa, joudutte lukemaan läpi koko retrospektiivini! Nyt se sormi pois sieltä hiiren vieritysnappulalta!

Tässä siis Sivukirjastokauden kymmenen parasta, jossain järjestyksenkaltaisessa:

1. James Joyce: Odysseus - kai tämän voisi ottaa mukaan vaikka autiolle saarelle. Yhä tuntuu siltä, että tästä saisi irti vaikka mitä.
2. Kevin Kelly: What Technology Wants. Taisi muuten olla Jörn Donner, joka juuri sanoi radiossa, että ihmisen tehtävä on ollut luoda teknologia. En lähde lausetta sen tarkemmin porkkaamaan, sillä monia varmaan nypiskelee fatalistinen asenne. Silti etenkin kaikkien meidän teknologiasta innostuneiden voisi olla hyvä pohdiskella asiaa satunnaisesti hieman tarkemminkin.
3. Joan Slonczewski: A Door into Ocean. Valtameriä ja suuria ajatuksia.
4. Patrick Ness: A Monster Calls. Nessin kirja on surullinen ja nuorille suunnattu, mutta silti yksi hienoimmista teksteistä ihmisyydestä ja tunteiden moninaisuudesta, joita olen lukenut. Terveellistä luettavaa myös aikuisille. Etenkin aikuisille. Kaikille.
5. Nick Harkaway: The Gone-Away World - Harkaway tuli ja yllätti aikanaan ihan takavasemmalta. Ihastuin niin, että jalat menivät alta (kirjaan, en kirjailijaan.)
6. Cory Doctorow: Little Brother. Pikkuveljeä tarvitaan kipeästi valvomaan isoveljen edesottamuksia. 
7. Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa. Ajoittain on tervettä pohdiskella omia valintojaan. A. Silfverberg näyttää tietä, tai ainakin kovin kivikkoista kinttupolkua.
8. Karen Lord: Redemption in Indigo. Oodi äänikirjalle - epäilen yhä, että tämä saattoi toimia äänikirjana jopa alkuperäisteosta paremmin.
9. Graham Joyce: How to Make Friends with Demons. Jaksan aina hämmästyä sitä, että Joyce jatkaa kirjallista uraansa yhä. Jos minä olisin kirjoittanut How to Make Friends with Demonsin, kuolisin (itse)tyytyväisenä. 
10. Hilary Mantel: Wolf Hall. Tämä voisi olla listalla korkeammallakin, mutta ei nyt ole, koska en jaksa jumpata näitä järjestyksiä.

Ja sitten juhlahommiin. Synttäreiden kunniaksi järjestän myös pienimuotoisen arvonnan:

Kaikki kommenttiboksiin jonkinlaisen tunnistettavan puumerkin ja kirjoitusnäytteen jättäneet osallistuvat Tähtivaeltajan vuosikerran arvontaan. Pysytte sitten kärryillä genren puuhasteluista. 

Edit. Näissä on kai tapana asettaa jokin viimeinen osallistumispäivä. Sovitaan, että arvonta suoritetaan 5.5., jos yhtään osallistujaa ilmaantuu.

Jos voittajalla Tähtivaeltaja kolisee jo luukusta, Sivukirjasto tarjoaa seuraavan vuoden. Sivukirjaston riippumatto haluaa lisäksi esittää seuraavan tiedoitteen: Tähtivaeltaja on omakustanteinen palkinto, ei sponsoroitu, ja valikoitui sen vuoksi, että pidän siitä itse.

The Folly of the World

Jesse Bullingtonin The Folly of the World oli hieman kaksijakoista luettavaa.

Se kertoo 1400-luvun Hollannista, tulvan aikaan. Täten se on kovin mutainen, enkä minä erityisemmin pidä mudasta. Melkein tuli kylmä jo lukiessa. Lisäksi se alkaa jotenkin kauhean kylmästi, siis ihmiset ovat kauhean kylmiä, meinasi tulla paha mieli.

Toisaalta se kuitenkin on melko riemastuttava seikkailu, jossa kolme sattumalta yhteen päätynyttä pikkurikollista yrittää saada haltuunsa aatelistittelin. Ja fantastisia elementtejä, niitäkin siinä on, vaikken tiedä, miten tarpeellisia ne lopulta olivat. Ehkä olivat. Ehkä juonta ei olisi muuten saatu toimimaan.

Ajoittain teksti tuntui raskaalta, välillä sitä suorastaan ahmi. Bullington onnistuu myös jotenkin elävästi kuvaamaan elämää 1400-luvun Hollannissa - no, enhän minä siitä mitään tiedä. Mutta tämä vaikutti uskottavalta, siinä määrin, että voin luottavaisesti yliviivata 1400-luvun Hollannin yli listalta neliulotteisessa avaruudessa sijaitsevia koordinaatteja, joissa haluaisin asua.

Toden sanoakseni en muista tästä enää paljonkaan. Paitsi, että parempi oli kuin ensivaikutelma antoi ymmärtää. Take it or leave it.

Alif the Unseen

G. Willow Wilsonin Alif the Unseen kertoo nimettömäksi jäävässä kaupungissa asuvasta hakkerista, joka joutuu paikallishallinnon mieliharmien loppusijoituskohteeksi ja päätyy pakomatkalle.

Koskapa kirjoittaja on ymmärtääkseni Egyptissä asuva jenkki, odotin ehkä jotain alkuperäisen Prince of Persia -pelin kirjallista vastinetta. Tiedättehän: good fun.

Ja vähän sellainen se olikin! Muttei ollenkaan niin yksikoikoinen kuin alkuperäinen PoP. Enemmän ikään kuin sekoitus Tuhannen ja yhden yön tarinoita, hakkerointia ja kelpo seikkailua. Hauskakin se oli, ja yllättävän pohdiskeleva:

"And that," said the nurse, "is why crustaceans and salamanders are no longer on speaking terms."
Princess Farukhuaz frowned.
"You mean that is why one should never let antiquated custom stand in the way of progress, or why one should never send a third party to relay information better communicated in person," she said.
"Oh, well, yes, that, too," said the nurse.
"Dear nurse, much as I love you, you are terribly muddled when it comes to the morals of stories."
"Dear child, some stories have no morals. Sometimes darkness and madness are simply that."
"How terrible," said Farukhuaz.
"Do you think so? I find it reassuring. It saves me from having to divine meaning in every sorrow that comes my way."
- Alif the Unseen, s. 133

Jäin kuitenkin miettimään, miten helpoksi tai vaikeaksi Wilson on kokenut toisen kulttuurin taruston käyttämistä romaanissaan - tai oikeastaan kokonaan toisen kulttuurin käyttämistä. En tiedä, miksi tämä juuri nyt tuntuu ongelmalta; ehkä siksi, että olisi hauskaa joskus lukea vaikkapa Lähi-idästä tulevaa scifiä. Että millaista se sitten olisi. Sillä vaikka Wilson kuvaa kiehtovasti Alifin kaupunkia (etenkin moskeijakohtaus oli hykerryttävä, aijai, ja sen keskeiseksi hahmoksi nouseva Sheikh Bilal on paras, paras, haluan tavata hänet oikeasti), kirja on perusluonteeltaan melkoisen jenkki.

Vaan ehkäpä kirjoittaja tietää sen itsekin. Yksi hahmoista on nimettömäksi jäävä amerikkalaisnainen, "the convert". Käännynnäisen suulla Wilson tarkastelee ulkopuolisen osaa kaupungissa; sitä, miten vaikea on päästä luontevaksi osaksi kaupunkia ja kulttuuria, joita rakastaa.

 Välillä kirjojen suosittelu on minusta pelottavaa, mutta Alifia voin suositella kevein sydämin.

Alien: Engineers

Jossain Internetsisin syövereissä majailee PDF-tiedosto, joka sisältää alkuperäiskäsikirjoituksen Prometheus-leffalle.

John Spaithsin hengentuote kulkee nimellä Alien: Engineers.

Minä satuin pitämään Prometheus-leffasta, en nyt ehkä aivan yhtä paljon kuin eeppisestä ikisuosikistani Aliensista, mutta kuitenkin. Olen sillä tavalla helppo ja kritiikitön leffaihminen. Jos leffassa on alien, se on Hyvä Elokuva (TM).

Olkoonkin, että Prometheuksessa oli vähän kummallisia alieneita, ja se pääosanesittäjäkin kuvitteli ilmeisesti, että roolin tarkoituksena oli esittää taikinaa, mutta pidin silti.

Nyt kuitenkin tämän Alien: Engineersin luettuani (olipas muuten hassua ja jännää lukea käsikirjoitusta) olen sitä mieltä, että pilalla, pilalla on koko Prometheus-leffa. Tämähän oli paljon parempi! Tässä oli järkeä! Ja android oli pahaenteisempi (myönnän tähän väliin, etten aivan muista hänen pahaenteisyytensä astetta itse elokuvassa, mutta minulla on mielikuva, jonka mukaan kyseessä oli hieman pannukakuksi jäävä pahaenteisyys.) Ja alienit olivat jotenkin ... enemmän alieneita, mikä ehdottomaksi plussaksi laskettakoon.

Ja nyt itken täällä katkeria kyyneleitä ja lyön rintaani siksi, että tätä versiota tuskin koskaan valkokankaalla näemme. KIROTTU HOLLYWOOD! WE HATES YOU FOREVER!

Niisk.

Song of Time

Kuuntelin Ian R. MacLeodin Song of Timen äänikirjana ja pidin siitä ihan kauheasti.

En ole kansikuvan suurin fani.

Jälkikäteen mietin kuitenkin, olisinko pitänyt siitä aivan niin paljon, ellei äänikirjan lukija olisi ollut nero naiseksi ja loistava käyttämään ääntään? Ehkä en. No, lukija kuitenkin oli huikea.

Kirja sijoittuu (lähi)tulevaisuuteen: vanha nainen, Roushana, löytää rannalta nuoren miehen ja pelastaa tämän. Hän sukeltaa samalla omiin muistoihinsa, lapsuuteensa, nuoruuteensa ja avioliittoonsa ja kertoo nämä nuorelle, tuntemattomalle miehelle.

MacLeodin tulevaisuusvisio on kiehtova: välillä tulee sellainen olo, että tuossa tulevaisuudessa minä haluaisin asua, välillä taas sellainen, että tuonne nyt en ainakaan haluaisi. Eikä tulevaisuuden visiointi toisaalta ole kirjassa pääroolissa: kun kaikki käydään läpi päähenkilön muistojen kautta, tulevaisuusvisiotakin katsotaan oudosti kuin mennyttä.

Kirjan loppupuolella tunnelma tiivistyy ... mutta juonenkäänteet tuntuvat silti jotenkin hieman banaaleilta. Eivät ihan kaiken sen tiivistymisen arvoiselta. Alkupuoli kirjasta olikin jotenkin kiehtovampi.

Heti tämän kuunneltuani olin sitä mieltä, että neljän tähden lukukokemus, mutta nyt en ole enää aivan varma, mitä tästä jäi käteen. Että ehkä kuitenkin kolmen tähden. Ja lukijasta lisätähti, tai mahdollisesti galaksi.

The Last Page

Anthony Huson The Last Page oli varman tiedon hataran muistikuvan mukaan jonain vuonna Locuksen suosituslistalla kohdassa esikoisteokset.

TAISI OLLA HILJAINEN VUOSI.

The Last Page on fantasiaopus, jossa tyypistä tulee kuningas vastoin tahtoaan ja toisesta tyypistä tulee kuninkaan rakastajatar, mutta se toinen tyyppi haluaa oikeasti tipan kuninkaan verta saadakseen auki jonkin ikivanhan taikakirjan, jota on metsästetty kissojen ja koirien kanssa monta vuotta, mutta vain tämä toinen tyyppi on ollut tarpeeksi fiksu sen löytääkseen, mikä kuulostaa tosi todennäköiseltä, koska fiksuus vallan tihkuu hänestä, ja tämä oli nyt sarkasmia. Sitten on sisällissotaa, ilmalaivoja, jänniä kirjasintyyppejä ja sen sellaista.

Lisäksi tarjolla on: aivan käsittämättömästi pomppivia näkökulmia, kummallista kursivointia, päähenkilöinä kaksi tyyppiä, jotka eivät kiinnosta tippaakaan, yksityiskohtaista maagisen prosessin kuvailua ja sekava ja tylsä juoni.

En varsinaisesti suosittele.

Engine Summer

John Crowleyn Engine Summer on paitsi mainio kirja, myös esimerkki siitä, että menetän kaiken malttini kirjaston uutuusluettelon edessä. Kas! Kirja! Minä Liina! Liina varata kirja! Liina paukuttaa rintaa kuin Tarzan!

Crowley on käsittääkseni genressään arvostettu kirjailija, ja tämä varhaisehkon kauden Engine Summer on päätynyt vallan SF Masterworks -sarjaan, kai se jotain kertoo. Kirja on postapokalyptinen (ja koska se on julkaistu alunperin samana vuonna kuin minä, oli hauska nähdä, miltä postapokalyptisyys olisi tuossa hetkessä näyttänyt.) Kirja kertoo nuoren miehen tarinan - melko kirjaimellisesti, nuorukainen kertoo tarinaansa jollekulle kuulijalle.

Kirjaa oli mielenkiintoista lukea. Välillä hankalaakin: Crowley on vienyt henkilöidensä kielen ja kulttuurin kuvitteelliseen suuntaan ja lukija jää miettimään, mikä kirjassa on tuttua mutta ikään kuin rikkinäisen puhelimen läpi kuvailtuna ja mikä puolestaan puhdasta scifiä. (Esimerkiksi kirjan nimi viittaa tietenkin intiaanikesään, mikä kirjan alkupuoliskolla selväksi tullee.)

Loppuratkaisu oli minusta oikeastaan ahdistavan puolella. Kirja on joka tapauksessa hyvä ja mieleenpainuva, eikä loppukaan ole vailla tiettyä toivoa ja vapautta.

Hiljaiset - Introverttien manifesti

Innostuin lukemaan Susan Cainin Hiljaiset luettuani siitä Liisan fiiliksiä.

Kansi: Avain / Satu Kontinen

Cain puolustaa introverttejä kunnioitettavalla tunteen palolla ja korjaa monia yleisiä ennakkokäsityksiä introversiosta. En osaa sanoa kirjasta mitään kovin objektiivista; se oli helppolukuinen ja jotenkin ... jenkki.

Mutta minulle Hiljaiset oli ihan käänteentekevä. Tuntui siltä, kuin olisin yhtäkkiä nähnyt elämäni täysin uudesta kulmasta: kaikki keikahti päälaelleen ja moni asia sai ikään kuin selityksen. Se tuntui kauhean helpottavalta. Olen aika puhelias enkä useinkaan ujo, joten päällisin puolin vaikutan luullakseni ekstrovertimmalta kuin ikinä koen olevani; tästä huolimatta koen esimerkiksi monet sosiaaliset tilanteen jossain määrin ahdistaviksi, ja mitä pakkotahtisempia ne ovat, sitä pahempia ne ovat. Yhtäkkiä ymmärsin (muun muassa), että jos sosisaalisissa tilanteissa väsyy tai joskus jopa ahdistuu, on ok ottaa itselleen palautumisaikaa ja -tilaa. Silloin homma menee helpommin.

Kävi myös ilmi, etten suinkaan ole ainoa, joka kekkereillä hiipii välillä vessaan ihan vaan vetämään henkeä.

Pikkuhiljaa maailma on asettunut uomiinsa, eikä kirjan ajattelu tietenkään enää tunnu samalla tavalla mullistavalta, mutta edelleen tuntuu siltä kuin olisin saanut yhden työkalun lisää.

The Method

Aamuterveisiä vaan täältä Sivukirjastosta. Odottelen tässä lapsemme nannya saapuvaksi, ja astianpesukonekin on tyhjätty (eikö ole kiusallista, miten kotiaskareet häiritsevät lukemishommia) joten nyt voisi olla hyvä hetki pohtia, muistanko vielä jotain Juli Zehin kirjasta The Method.

No, enpä kauheasti. The Method tuntui jotenkin jännästi ajatusharjoitukselta pikemminkin kuin romaanilta. Siinä nuori tiedenainen asuu kokeellisessa yhteiskuntajärjestelmässä (nimeltään, toki, The Method), jossa ihmisen velvollisuus on pitää itsestään huolta kaikin mahdollisin tavoin. Tämä oli itse asiassa se kirja, johon viittasin tuolla Intrusionin yhteydessä; Intrusion on kuitenkin paljon selkeämmin romsku.

TM:n nuoren naispäähenkilön elämä suistuu raiteiltaan kun hänen veljensä tuomitaan murhasta, jota veli ei varmasti, ei mitenkään, ole voinut suorittaa. Sitten mennäänkin melko paranoidiin yhteiskuntakuvaukseen. Zeh käy pääosin tarinansa tapahtumat läpi päähenkilönsä ja The Methodin edustajan välisenä dialogina. Välillä jopa mietin, jotta homma sopisi teatterin lavalle hienosti.

Näin jälkikäteen on vaikea sanoa, toiko tämä sellaiseen vainoharhaiseen yhteiskuntakuvaan mitään uutta, mutta sitä toki sopii pohtia (ja viime aikoina on paljon pohdittukin), mitkä ovat yksilön velvollisuudet oman terveytensä suhteen: pitääkö yksittäisen ihmisen pysytellä mahdollisimman terveenä vähentääkseen yhteiskunnan terveydenhuoltotaakkaa? Haluaako jokainen ihminen olla optimaalisen terve? Onko pikkuvaivojen valittelu lääkärille oikeasti vain lievä narsismin muoto?

(Kas, muistin sentään jotain.)

Bring Up the Bodies

Hilary Mantel on minusta niin hyvä kirjailija, että haluaisin oikeastaan puhua asiasta kaikkien kanssa. Lähettelen tekstareita ympäri maata ihastellakseni Mantelin tekstiä.* En halua tietää muusta maailmasta mitään lukiessani Mantelin tekstiä.

Ajatus siitä, että lukisi lisää Mantelia on kauhean pelottava. Entä, jos pettyisin?

Bring Up the Bodies ei todellakaan ollut mikään pettymys. Se kertoo siitä näennäisesti jännästä ajanjaksosta, jolloin kuningas pettyy ja kyllästyy vaimoonsa, Anne Boleyniin. Eihän se tietenkään oikeasti ollut jännää, se oli surullista ja väistämätöntä ja kauheaa. Kirjassa tilaa saakin Cromwellin pimeämpi puoli; se, joka pelkää ja joka saa hänet janoamaan kostoa rakkaittensa kärsimysten tähden.

Voihan, kuulkaa. Ei tunnu siltä, että olisin edes arvollinen tästä mitään sanomaan. Hypistelin jokaista lausetta. Itkin ja nauroin. Ihastelin Mantelin taitoa tehdä kauheista asioista kauheita tekemättä niistä kuitenkaan verisiä ja inhottavia.

Lopuksi tekstinpätkä siitä, millainen olisi voinut olla naisen asema ja voima Cromwellin Englannissa, yhteiskuntaluokasta riippuen:

For what can a woman like Jane Rochford do when circumstances are against her? A widow well-provided can cut a figure in the world. A merchant's wife can with diligence and prudence take business matters into her hands, and squirrel away a store of gold. A labouring woman ill-used by a husband can enlist robust friends, who will stand outside her house all night and bang pans, till the unshaven churl tips out in his shirt to chase them off, and they pull up his shirt and mock his member. But a young married gentlewoman has no way to help herself. She has no more power than a donkey; all she can hope for is a master who spares the whip.

* Hyvä on, oikeasti tekstasin vain Booksylle, en keksinyt muita ymmärtäjiä.

Taistelutahtoa, herra Banks!

Iain (M.) Banks, Kulttuurin isä, on hyvin huonossa kunnossa.

Surullinen uutinen; vaikkei Banks ole yksi niitä kirjailijoita, joihin olisin itse rakastunut, on hän kyllä varmasti yksi kiinnostavimmista scifikirjailijoita, jotka planeetalla patsastelevat.

Pidetään peukkuja tehokkaiden syöpähoitojen puolesta.