Viides maailmanvalta

Bongasin Viktor Pelevinin teoksen Viides maailmanvalta Jonkun Toisen Blogin kommenttilaatikosta - olen tietysti lahopäisyydessäni unohtanut, minkä. Modernit vampyyrit Venäjällä + satiiri kuulosti kuitenkin niin mielenkiintoiselta kombolta, että oli pakko kokeilla.

Enkä nyt sitten tiedä. Eri genrejen hyväksikäyttö on käsittääkseni tyypillistä Peleviniä, eikä Viidennessä maailmavallassa tietenkään ollut kyse vampyyreista vaan siitä, miten fiktiivisten hirviöiden kautta voi nyky-yhteiskuntaa ja sen menoa kuvata. Pelevin viiltää erityisen terävästi kulutusyhteiskuntaa käsittelemällä glamouria ja diskurssia, modernin maailman yinia ja yangia, jossa glamourin tarkoitus on antaa ihmisille aina vain uutta tavoiteltavaa samalla, kun diskurssin avulla varmistetaan jatkuva tyytymättömyys omaan olemassaoloon*. Nyky-yhteiskunnan lähes tuskallisen synkeän kuvan ohella Pelevin kuljettaa toki eteenpäin myös kirjan kehystarinaa, jossa nuori venäläismies muuttuu vampyyriksi, tutustuu nuoreen vampyyrittareen ja ottaa paikkansa vampyyriyhteisössä - mutta kirpaisevan maailmankuvan ohella tämä tarina ei tunnu niin kiinnostavalta.

Vaikka kirja on sinänsä paikoin hauska, jotenkin Pelevinin synkeän kyyninen maailmankuva ei oikein purrut, haha, vaan pikemminkin masensi. Pelevinin käyttämien viitteiden bongailu oli sinänsä kyllä hauskaa.

Suomennos sinänsä oli mainio, mutta loppuun sijoittuva nettislangin käyttö oli jotenkin hieman vaivaannuttavaa. Voi tietysti olla, että ongelma on omani ja IRC-Gallerian iloinen nuoriso oikeasti käyttää nykyään sellaista kieltä. Mene tiedä. Niin, ja kirjan kansi on karsea.

* Tai jotain sinnepäin.

Näkymätön

Maailma meinasi loppua kun luin joulukuussa Paul Austerin Näkymättömän. Kehuskelin tällä isäpuolelleni ("Luin kerrankin aikuisten kirjan") mutta hän ei vaikuttanut lainkaan niin imponoidulta kuin eittämättä olisi pitänyt. Totesi vain, että heidän (ts. hänen ja äitini) suosittelemansa kirjat yleensä ovat lukemisen arvoisia. Minä odotin vähintään fanfaaria ja liikutuksen värinää äänessä.

Kokemus oli sinänsä oikein myönteinen. Auster on varmasti maineensa veroinen kirjailija. Näkymättömässä päähenkilö Adam kirjoittaa romaania nuoruudestaan (tarkemmin sanottuna vuodesta 1967) jolloin hänen maailmankuvansa järkkyy erään kohtaamisen vuoksi. Tämä kohtaaminen, jonka seurauksia Adam jahtaa Pariisiin asti, ei lopulta jätä Adamia koskaan rauhaan.

Kirja oli paikoin - etenkin juonenkäänteiden puolesta - tosi hämmentävä. Ihan tosissaan ei oikein tiennyt, mitä siitä olisi pitänyt ajatella. Kirjassa on kuitenkin monia kertojia, ja on ihan selvää, että päähenkilö Adam voi olla rehellinen, epärehellinen tai huonomuistinen - lukijallekin jää siis lopulta epäselväksi, mikä on totuus. Tässä piili iso osa kirjan viehätyksestä - ainakin minulle. Kirja oli oikein mukavaa luettavaa sikälikin, että siihen oli helppo uppoutua. Suosittelen muillekin, jotka haluavat välillä vilkaista, mitä genren ulkopuolella tapahtuu.

Eureka Street, Belfast

Ärrrr. Hukkasin juuri Robert McLiam Wilsonin kirjasta Eureka Street, Belfast kirjoittamani postauksen luonnoksen (sinne menivät, ainakin 300 sanaa, bittien taivaaseen) jollakin jännittävällä Mac-spesifillä näppäinyhdistelmällä, enkä todellakaan ole aikeissa näpytellä sitä uusiksi.

Eureka Street kertoo Belfastin elämästä nuorten, onneaan etsivien päähenkilöidensä kautta (meinasin tähän kirjoittaa, että joskus 90-luvulla, mutta kyllä olisi noloa jos puhe olisikin ollut jostain 70-luvusta ja muistini olisi vain seula. 1900-luvusta on varmasti kyse.) Kirja on mukaansatempaava ja jos nyt rakkautta etsivä päähenkilö Jake onkin vähän turhankin idealisoitu hahmo, mitä sillä on loppupeleissä väliä? Irlanti on kiehtova maa, eikä Pohjois-Irlanti kiehtovuudessa häviä sitä, minkä terrorin surullisuudessa voittaa. Tai häviää. Kuinka vain.

Niin, tämä ei ollut scifiä tai fantasiaa; äiti, jos luet tätä, huomaathan, että luen joskus myös Aikuisten Kirjoja.

Muistojen huoneet

Luin joskus, ehkä kymmenen vuotta sitten, Richard Masonin aivan mainion kirjan Meren huoneissa. Ainakin se tuntui silloin 10 vuotta sitten aivan mainiolta. Sitten Mason lakkasi kirjoittamasta ja minä melkein unohdin koko jutun - kunnes Masonilta ilmestyi uusi kirja, Muistojen huoneet. Älkää kysykö, miksi suomentaja on fiksoitunut huoneisiin - kirjailija ei ole.

Muistojen huoneet kertoo vanhenevan äidin ja aikuisen tyttären suhteesta. Se kertoo vanhenemisesta harvinaisen sympaattisesti, ja se kertoo suvusta ... Ja omalla tavallaan se onkin hyvä kirja.

Se vain on aivan eri tavalla hyvä kirja kuin Meren huoneissa. Ja ainakin minuun vetosivat enemmän meren kuin muistojen huoneet, vaikka jollain tavalla jälkimmäisetkin koskettivat.

Linnunaivot

Minä olen myöhemmässä kuin kukaan ja luin Johanna Sinisalon Linnunaivot vasta viime kuussa. Oikeastaan se johtuu siitä, että toivoin kirjaa joululahjaksi, mutta vaikka kuljin 2 kuukautta ennen joulua paukuttaen patarumpua ja mainostaen kovaan ääneen, etten lainkaan pahastuisi jos paketista aattona löytyisi Sinisalon uusi kirja, joulupukki ei ottanut onkeensa. Hmph. Ehken sitten ollut kovin kiltti.

No, nyt sitten lainasin Linnunaivot kirjastosta, ja sepä jäikin sitten hieman kaivelemaan. Hyvää kotimaista kirjallisuutta on ilo tukea, ja Linnunaivot oli niin hyvä, että sen löytäisi mielellään omastakin hyllystä.

Minulle jäi lukemistani arvosteluista sellainen kuva, että kirja on suorastaan hyytävä, enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Ilokseni kuitenkin huomasin, että hyytävyys oli sopivan pienieleistä ... ja ehkäpä patarumpua paukuttava jännitys ei hyytävyyden tunnusmerkkejä täytäkään. Patarummut ovat ilmeisesti ihan turha keksintö.

Pidin kirjoitustyylistä - siitä, että kahden päähenkilön osiot olivat erilaiset ja molemmat olivat uskottavia, pidin ajatuksista joita kirja herätti ja pidin niistä oivalluksista, joita Linnunaivoja lukiessa tuli. Henkilökohtaista ilahtumista aiheutti sekin, että iso osa kirjasta tapahtui Australiassa, jossa kävimme itsekin patarummun paukutuksen aikoihin - vallan eri suunnalla toki.

Linnunaivoja lukiessa ymmärsin myös (jälleen kerran), että lukulistalle on selvästi otettava myös Conradin Pimeyden sydän.

Darkmans

Taisin aiemmin mainita, että Nicola Barkerin Darkmans kannattaa lukea?

Toivottavasti kaikki uskoivat. Darkmans on mainio. (Se on myös jonkin tahon ... erm ... Guardianin listalla niistä (luullakseni) SF/F-kirjoista joita pitää lukea. Listoja ei ole pakko uskoa, mutta joskus kannattaa.)

Noin, nyt kaikki sulut on suljettu. Minä lainasin Darkmansin sen listan perusteella. Darkmansin kannessa lukee jotain sen suuntaista kuin "Luettuani nämä 837 sivua olisin halunnut vielä 837 sivua lisää". Ymmärtänette, että lyhyiden kirjojen kannatusyhdistyksen jäsenenä olin skeptinen.

Mutta oikeassa olivat. Darkmansia olisi lukenut lisääkin.

Itse juoni on hieman ... jopa ... vaikeasti selitettävä. Kirja kertoo useammasta ihmisestä, joiden elämät ovat kietoutuneet yhteen, ja joiden elämässä vaikuttaa suoraan keskiajalta peräisin oleva kaaos. Kirjoitustyyli on omintakeinen, mutta sopiva.

Mahtava kirja.