Apollo's Outcasts

Apollo's Outcasts oli Allen Steelen poliittisehko nuortenjännäri.

Päähenkilö, teini-ikäinen Jamey, on syntynyt kuussa ja koska painovoima, hänen luunsa ovat vähän heikommalla puolella kun nyt kuitenkin pitäisi asua maassa. Vaan ei kovin monta sivua teoksen alusta, sillä Jameyn isä on sotkeutunut Poliittiseen Kuvioon ja Jamey sisaruksineen lähetetään yllärimatkalle jonnekin.

Siis Kuuhun. Ja siellä heidän pitää sitten opetella elämään, kuussa kuun tavalla.

Ainakin teos lyhyt. Vaikka, nojoo, ei siinä nyt sillä tavalla mitään erityistä vikaa ollutkaan, ihan viihdyttävä opus oli kyseessä. Steele vain joko näyttää uskovan, että nuorisolaisille kirjoitettaessa hyvä työväline on hienosäätöleka, ja hienovaraisemmat koristelut voi jättää ensi kertaan - tai ei muuhun pysty.

Esim. oivasti nimetyn pahiksen, Yhdysvaltain varapresidentti Lina Shaparin, meno kirjassa oli semmosta, että vaikea on uskoa kenenkään kaimani oikeasti toimivan noin epänohevasti.

No, sen siitä joskus saa, kun lukee nuorten kirjoja. Tai aikuisten kirjoja. Tai ylipäänsä avaa silmänsä aamulla.

Tau Nolla

Silloin kun Poul Anderson oli nuori, tilanne oli sellainen, ettei kaikkea voinut saada. Esimerkiksi yhdessä kirjassa ei voinut olla kiinnostavaa scifiseikkailua ja uskottavia, ihmismäisiä henkilöhahmoja. Sellainen ei vain käynyt laatuun.

Niinpä hän kirjoitti Tau Nollan, jossa ihmishahmot olivat paperinohuita mutta - jotain sentään - naisistakin oli satunnaisesti johonkin (jos nyt selvästikään eivät aivan täysivaltaisia ihmisiä voi olla). Kiinnostavassa scifiseikkailussa sitten onneksi löytyy.

On siis alus, joka lähtee tutkimaan kaukaista planeettajärjestelmää. Sitten käy niin, että kiusallisesti jarrutusjärjestelmä menee rikki, eikä alus täten voi hidastaa - mutta ei myöskään lakata kiihdyttämästä, sillä siitäkin seuraisi ongelmia.

Kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin siis. Vaan kun jatkuvasti kiihdyttää, kuvaan astuu tekijä tau, joka kuvaa aikadilataation vaikutuksia.

(Tämä näin maallikkoymmärryksellä siis. Fyysikot varmaan siellä jo nauravat hyvinkehittyneisiin partoihinsa, elleivät ole naisia, joiden parrat saattavat olla alikehittyneitä.)

Minusta Tau Nolla oli mahtava! Ja lyhyt! Siinä tuli ihan sellainen olo kuin olisi itse istunut kauhusta huutaen jossain ja syöksynyt halki ajan! Tai vähintään, että olisi istunut kauhusta huutaen pulkassa tai vuoristoradassa, ja syöksynyt paljon maltillisemmin halki ajan!

Ja vaikka kirjan hahmopuoli on pökkelöä, se ei niin haitannut. Joku nykykirjailija olisi varmasti tunkenut samaan romaaniin monimutkaista psykologiaa siitä, miten sekopäiksi ihmiset tulevat istuessaan pienessä purkissa ja syöksyessään halki ajan kauhusta huutaen, mutta se olisi sitten ollut ihan erilainen kirja ja vauhdin tunne olisi varmasti jäänyt uupumaan.

Niin että kiitos taas, 101 spefin helmeä. Oli hyvä matka.

Jack Glass

Adam Roberts on minusta vähän vaikea kirjailija; pidin Yellow Blue Tibiasta niin paljon, että kaikki sen jälkeen on ollut melkoinen sarja pettymyksiä.

No, Jack Glass oli kuitenkin mainio, vaikkei tietenkään niin hyvä kuin Yellow Blue Tibia, mutta mikäpä olisi. Jack Glass on pahamaineinen murhamies ja kirja kertoo murhasta kolmella tavalla, kuten heti alussa selvitetään.

Kirjassa ihmiskunta on levittäytynyt toisille planeetoille ja asteroidivyöhykkeille - rangaistusvangit louhivat asteroideja ontoiksi, ja näistä sitten tehdään kivoja koteja keskiluokalle. Köyhät asuvat kuplissa avaruudessa; onnettomuuksia sattuu paljon, eikä köyhyydestä ole helppoa päästä eroon. Ja sitten on Jack, joka tappaa, ja jota ei saada kiinni ... mutta miksi hän tappaa?

Robertsin kirjoitustyyli ei nyt aivan suoranaisesti edelleenkään vetoa minuun - tätä ei tullut ahmineeksi. Juonensakin puolesta kirja oli paikoin outo ja vähän ärsyttävä, vaikka epäilen, että juonellisesti outo ja vähän ärsyttävä tekisi hyvää itse kullekin. On nimittäin sanottava, että on myös kovin virkistävää lukea teosta, joka ei ole juonensa puolesta kuin sileä pallo.

Huikeaa sen sijaan oli Robertsin yhteiskuntakuvausten ohella se hetki, jolloin mysteerin ratkaisu paljastui. Ai ai. (Olen ottanut erivapauksia niiden ystävieni suhteen, joiden epäilen jättävän kirjan joka tapauksessa lukematta ja surutta spoilannut lopun saadakseni huitoa käsilläni ja sanoa "Mieti! MIETI!")

Downbelow Station

Spefin 101 helmen kanssa on näemmä käynyt hieman niin, että - mikään listahan tuskin koskaan sopii absoluuttiseen makuuni täysin, ellen tee sitä itse - menin lukemaan heti kaiken, mistä arvelin pitäväni. Tämän jälkeen olen edennyt listalla alenevassa pitämisarvelujärjestyksessä.

Nyt oli lukuvuorossa C. J. Cherryhin Downbelow Station, jonka kuuntelin äänikirjana.

Cherryhin osalta pääkokemukseni ovat olleet tähän asti, että teini-iässä hän oli minusta hieman tylsä, mutta minkäs teit, rajalliset olivat Hämeenlinnan kaupunginkirjaston tieteis- ja fantasiakirjojen kokoelmat tuohon aikaan jolloin dinosaurukset vielä kävelivät maan päällä. Olen kuitenkin usein tupannut ajattelemaan, että ikävuosien karttuessa ja maun kultivoituessa "hieman tylsä" muuttuu mahtavaksi.

En ole vieläkään tarpeeksi vanha ja kultivoitunut Cherryhille. Downbelow Station, joka kertoo eräällä avaruusasemalla sattuvista käänteistä sodan aikana (siis ihmiskunnan henkilökohtaisen sodan; ainoa löydetty muukalaislaji on pasifistinen) oli minusta juurikin hieman tylsä, vaikka sillä oli kyllä ansioita, joita ei käy kiistäminen.

Downbelow Station oli nimittäin minusta julkaisuajankohtaansa (1981) nähden hämmästyttävän moderni. Jos joku olisi väittänyt, että se kirjoitettiin viime vuonna, olisin niellyt väitteen kyselemättä; huolimatta jopa siitä, että seksuaalivähemmistöt taisivat loistaa poissaolollaan - nykyscifin yksi selkeä trendi näyttää olevan* perinteisen heteronormatiivisuuden tai ylipäänsä sukupuolisuuden mureneminen sitä selkeämmin, mitä kauemmas tulevaisuuteen katsotaan.

Toisaalta on kyllä sanottava, että äänikirjaksi teos ei jotenkin taipunut. Tai ehkä se olin jälleen vain minä, joka ei taipunut kuuntelemaan tätä. Ensimmäisen luvun jälkeen meinasin itkeä henkilögallerian laajuudelle - äänikirjassa ei edes voi kovin helposti selata taaksepäin mutisten itsekseen "kukas helvetti tämä nyt oli".

On myös myönnettävä, että tapahtumat jäivät jotenkin hieman pinnallisiksi minulle. Oli juonittelua ja pettureita ja sen sellaisia, mutten muista kovasti kiihtyneeni mistään juonenkäänteistä - kaikki vain soljui ohi korvien.

No, odottakaahan vain kun pääsen Anne Riceen asti, hänestä en muista ikinä välittäneeni.

* Ts. Olen ollut tällaista huomaavinani. Voin olla väärässäkin. Olen ennenkin ollut.

Final Days

Gary Gibsonin Final Days alkaa kutkuttavasti: on madonreikiä, joita pitkin parinsadan vuoden päässä asuva ihmiskunta pääsee kauas tulevaisuuteen. Niin kauas, ettei tähtiäkään enää näy universumin laajennettua valtavasti.

Kansi: Pan / MacMillan

Vaahtosin alun hienoudesta siellä täällä, täällä siellä. Pikkujouluissa ja puolisolle. Puoliso, jonka kirja oli kyseessä, kommentoi vaahtoamistani: "Niin, mutta sitten se muuttuu ihan tavalliseksi."

Ja niin se toden totta muuttui. Sääli.

Kirjassa siis elellään jossain 2200-luvulla, ja Maapalloa uhkaa katastrofi, kun niiden edellämainittujen madonreikien kautta on tuotu harkitsemattomasti alienien laitteistoa maan pinnalle. Kirjassa maailmanloppua tai ainakin omaa loppuaan väistelee kokonainen liuta päähenkilöitä, kaikki miehiä ja kaikki täysin persoonattomia ja epäkiinnostavia.

Juonikin ... äh. Tiedättekö, hetken ajan lopussa olin jo toiveikas: se ilmeinen pahistyyppi esitti havaintoja ja kysymyksiä, jotka minusta lukijana kuulostivat kiinnostavilta. Ajattelin, että josko se onkin oikeassa, voisiko tuo päähenkilö hetkeksi pysähtyä kuuntelemaan? Ei voinut. Lopputulos oli sitä samaa ankeankankeaa kyllä-minä-tiedän-mistä-muukalaiskana-pissii -rymistelyä, joka oli kaikessa odotettavuudessaan lähes itkettävää.

Ensin olin ajatellut lukea koko sarjan, sitten päätin olla ajattelematta moista. Ja kauheasti toivon, että tämän kirjan olisi kirjoittanut Joku Muu - aineksia olisi ollut vaikka mihin. Tämä olisi ollut tiukasti kahden tähden kirja ilman sitä alkukohtausta, jossa seistiin tähdettömän taivaan alla.

Kolkko hiljaisuus

Bongasin Paul Daviesin SETI-projektin 50-vuotisjuhlan kunniaksi kirjoittaman Kolkko hiljaisuus -opuksen Sellon kirjaston blogista, joka onkin oikein mainio kirjastoihmisten pitämä kirjablogi. Suosittelen. (Enimmäkseen sinne näyttää kirjoittavan Mikko, joka on myös työtoverini niiltä ajoilta, kun itsekin olin aika lähellä tuota ammattikunnista myyttisintä: kirjastonhoitajia. Tarkoitan etäisyyden puolesta lähellä, joka lauantai vuoden ajan lainaustiskin samalla puolella. Tuntiapulaisena.)

Kolkko hiljaisuus käsittelee Maan ulkopuolisen elämän, ja eritoten älyllisen elämän etsintää. Sen se tekee kiinnostavasti, vaikka myös hieman masentavasti: kirjaa lukemalla selviää aika nopeasti, että on tosi vaikea etsiä, kun emme ymmärrä elämästä juuri mitään. Esimerkiksi: jos elämän syntyminen sinänsä on ihme, voi olla, että mitään ei ihan lähitunteina löydetäkään. Toisaalta, jos elämän syntyminen on kohtuullisen triviaalia, on seuraavaksi selvitettävä, onko älyllisen elämän syntyminen lainkaan todennäköistä, ja niin edelleen. Vaan vaikea on vetää johtopäätöksiä, kun tutkimusaineistoa on toistaiseksi vähänlaisesti: yksi planeetta ja tiettävästi vain yhteen kertaan  kehittynyt elämä.

Davies käsittelee myös SETI-projektia itseään. Selväksi käy sekin, että SETI on sinänsä hieno ja kunnianhimoinen, mutta varsin kapea-alainen projekti. SETI tutkii radioaaltoja, mutta ei ole mitenkään selvää, että muukalaiset viestisivät juurikin radiotaajuuksien kautta. Kun SETI 60-luvun kieppeillä perustettiin, ihmisten radioviestintä oli kasvanut koko ajan - mutta sitä se ei suinkaan ole tehnyt viimeistä viittäkymmentä vuotta. Pikemminkin päin vastoin: tuottamamme radiometeli on vähentynyt viestintäteknologioiden kehittyessä.

Davies ei myöskään juuri liputa scifihenkisille viestintäteknologioille, eli unohtakaa ansiibelit. Jos jossain galaktisessa naapurustossa vaikkapa tuhannen valovuoden päässä joku vilkuilee tänne (ikään kuin minä tutkailisin Herttoniemestä käsin Roihuvuoren vesitornia) he toden totta eivät näe teknologisesti kovin edistynyttä jengiä.

Huokaus.

Lakkaan siis pidättämästä hengitystäni älykkään elämän löytymistä koskevaa ilmoitusta odotellessani (sinänsä viisasta, Daviesin visio siitä, mitä sellaisesta ilmoituksesta ehkä seuraisi ei sekään ole riemukas) ja keskityn fiktioon. Ja Risto Isomäen juttuun siitä, että ehkä Marsista on kuitenkin jo löydetty elämää. Ei ehkä teknologisesti kovin edistynyttä elämää, mutta hahaa jos on.

Ei Kolkko hiljaisuus ole kuitenkaan toivoton, vaikka se kylmät faktat tunnustaakin: hankalaa on. Davies on kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että yritystä kannattaa jatkaa, ja niin olen minäkin. Pitkää ikää SETI-projektille - tulkoon rinnallesi myös moninaisempia muotoja maanulkoisen elämän etsintään.