Syysmaasta päivää

Minulla oli tavoite, jossa luen Syysmaa-sarjan loppuun ja bloggaan sitten siitä kerralla, koska pitkien sarjojen yksittäisten osien ruotiminen on vähän tympeää, mutta niin vain viimeinen osa makaa yhä kirjastossa.

Onpahan joku syy sinnekin mennä. Muutenhan en koskaan.

No, Viinikauppias, Yölaakso ja Varjoja jatkavat Welman tyttöjen ja Punatertun kylän tarinaa synkkenevin sävyin. Minusta sarja on parantunut vanhetessaan kuin paremman laatuinen viini, sillä Holopaisen ihmisiä ja yhteisöjä kuvaavat taidot terävöityvät koko ajan.

Viinikauppias on vielä osin kepoisa, mutta alkaa jo tunnustaa sitä, mitä lukija on miettinyt sarjan alusta asti: kulttuurin muutos on iso ja vaikea asia. Yölaakso kurkkaa sarjassa aikaisemminkin vilahtaneeseen kuun maahan, ja Varjoja jatkaa Yölaakson henkilöiden ja tapahtumien parissa aika kuristavalla tapahtumien kirjolla.

Viimeisen sivun kohdalla olin kovin pahoillani siitä, että viimeinen osa makasi yhä kirjastossa. Holopainen kirjoittaa hienosti pohdittavaa kaikille, joilla on joskus tekemistä tunteiden - omiensa tai muiden - kanssa.

The Lie Tree

The Lie Tree on ihan kipeä, ja ihan kipeän hyvä. Kirpeää jatkoa Frances Hardingen mainioille nuortenkirjoille.

Kuten muukaan Hardingen tuotanto, The Lie Tree ei ole mitenkään valoisa ja kevyt, mutta se on fantastinen ja ihmeellinen.

Faith muuttaa perheensä kanssa pakoon saarelle. Luonnontieteilijä-isän hommiin liittyy nimittäin jonkin sortin skandaali, jota lienee parempi vältellä vähän aikaa. Faith on turhautunut - tyttönä hänellä ei tunnu olevan mitään saumaa harjoittaa luonnontiedettä tai saada isänsä hyväksyntää. Tarjolla olevat roolit tuntuvat kuristavilta ja ahtailta.

Sitten isä yhtäkkiä kaipaakin nuorta kätyriä, sillä hänellä on salaisuus: valheiden puu. Puu, joka syö valheita ja tarjoaa vastineeksi salaisia totuuksia. Ja ihan pian niillä totuuksilla on kysyntää, sillä Faithin isä löydetään kuolleena.

Faith on mainio sankaritar, ei millään muotoa kiltti vaan aika vihainen, mutta oman äänensä ja oman moraalinsa löytävä. Faithin perhe ja koko ympäröivä yhteisö on tuntuu kamppailevan sosiaalisten normien kurimuksessa niin, että lukijallakin on välillä pala kurkussa.

Ja kirja on niin täynnä asioita, joista melkein minkä vain mukaansa poimiminen ja pohtiminen tekisi hyvää kelle tahansa meistä, että vain yhtä ei voi nostaa ylitse muiden. Eikä Hardinge toisaalta ikinä saarnaa.

Olen onnellinen siitä, että näin hienoja kirjoja kirjoitetaan.

Nainen puntarissa

Minulla oli melkoiset odotukset Jaana-Mirjam Mustavuoren kirjaa Nainen puntarissa kohtaan, joten oli ehkä väistämätöntä, että petyin hieman.

Antakaa, kun selitän. Luin tästä alunperin Amman kirjablogista, jossa Aino-Maria tiivisti kirjan annin hienosti blogipostaukseen. Odotin siis ehkä jotain järisyttävän suuria oivalluksia.

Suurin oivallus taisi kuitenkin olla se, että viihdyn kehossani nykyisin aika mainiosti. En halua rankaista sitä mistään; päinvastoin, olen onnellinen ja kiitollinen siitä, miten alan löytää jonkinlaista tasapainoa ja yhteyttä kroppaani. Samassa veneessähän tässä ollaan. Tai oikeastaan sama vene.

Vaikka etenkin kirjan alkupuolen ajatukset tuntuivat omilta, mitään aivan uutta en kirjasta ehkä siis saanut irti. Rypistelin myös välillä kulmiani sille, että Mustavuori tuntuu otaksuvan kaikkien juoksijoiden tai kuntosalilla kävijöiden jollain tavalla suorittavan liikettä - aidon nautinnon sijaan. Vaikka siitä olen samaa mieltä, että välillä on hyvä vain kuunnella itseään ja antaa kropalleen tilaa puhua, väittäisin kuitenkin että jokaisella voi olla oma tie keholliseen minuuteensa. Kaikille eivät sovi tanssiworkshopit, joita kirjassa kovasti hehkutetaan.

(Tiedostan, että tässä on nyt sellainenkin mahdollisuus, että olen sekä liian defensiivinen että aivan liian estoinen kyetäkseni ymmärtämään Mustavuoren näkemykset, mutta voin elää sen kanssa, sillä - kuten sanottua - olen vihdoin kokenut jonkinlaista ykseyttä kehoni kanssa. Ja okei, olen vähän epäreilu, kyllä Mustavuorikin myöntää, että jokaisella on oma tiensä.)

Etenkin kirjan alkupuolella Mustavuoren kipakka tyyli kyllä miellytti minua kauheasti. Pidin hänen tavastaan käyttää kehosta ilmaisua "päänkannatusteline" - satun itsekin uskomaan siihen, että jos kehollisuutta kauheasti vihaa tahi pelkää, pidemmän päälle siitä ei hyvä heilu.

Loppupuolella manasin luovan tanssin, jota viimeinen kolmannes lähes yksinomaan käsitteli, alimpaan helvettiin.

Kannattaako tämä nyt sitten lukea? No, jos ajatus mustekalan liikekielestä inspiraation lähteenä tuntuu omalta, ehdottomasti lukulistalle. Jos taas pelkkä ajatus ärsyttää, jätä suosiolla väliin.

Tämän kehollispropagandistisen jakson jälkeen - älkää huoliko - palaamme seuraavaksi ruotuun tieteiskirjallisuuden parissa. Tulee joko Finncon-vierailijan opus tahi von Neumannin koneita, riippuu vähän asioista ja sen sellaisesta.

How to Be a Woman

Kyllä! Minäkin luin Caitlin Moranin tulkinnan ensimmäisen maailman feminismistä: How to Be a Woman.

Olin jotenkin lähes ihan varma, että kirja osoittautuu sekä hirveäksi pettymykseksi että täydelliseksi jalokiveksi, niin ristiriitaisia olivat odotukseni. Mutta ei se sitten ollut kumpaakaan. Välillä kirja oli fiksu, välillä höpsö, ja käsittelihän se, toden totta, melko lailla niitä valkoisen naisen ongelmia. Hauskasti silti, nauroin välillä ääneen.

Tai siis: kyllä minunkin tekee mieli ryömiä ginipulloon, jos pitää lähteä farkkuostoksille - mutta toisaalta, asiat ovat aika hyvin, jos on varaa farkkuihin ja giniin. Jopa valinnanvaraa. (Onko ginituokion jälkeen fiksua lähteä farkkuostoksille on aivan toinen kysymys. Enkä sitäpaitsi juurikaan juo teräviä. Tai osta farkkuja.)

Se, mitä en etukäteen tiennyt oli, että kirja on omaelämäkerrallinen. Hyvä ratkaisu, vaikka aluksi tylsistytti ja harmitti. Niin tai näin, esimerkiksi Moranin käytännön ratkaisu seksismiin oli riemastuttava; vaikken tuota ratkaisua luultavasti pääse soveltamaan, Moran löytää paljon pohdittavaa seksismistä nykypäivässä. Muitakin naiseuteen liittyviä asioita käsitellään: shoppailua, häitä, lapsia - ja kyllä, niitä ihokarvoja.

Pari spesifiä sanaa: Moran käsittelee aihetta abortti vakuuttavasti. Siinähän on muutenkin aihe, johon ainakin minun on vaikea muodostaa yksiselitteistä kantaa. Moranin näkökulma on seuraava: jokaisen on ymmärrettävä rajansa ja se, mihin pystyy. Miten paljon rakkautta voi antaa. Itse lisäisin tähän vielä sen, että jokaisen pitäisi parhaansa mukaan pyrkiä välttämään vahinkoja, joiden seurauksia ei voi kantaa.

Kyllä minä tätä naiseuden opasta kehtaan suositella. Moran on virkistävä, hauska ja - huomionarvoisasti - puhuu alkoholinkäytöstä niin suurella intohimolla, että itse voi nousta raittiuden jalustalle vaikka viinilasi kädessä.

The Clockwork Rocket

The Clockwork Rocket ei ole uutta Cassandra Clarea, vaan Greg Eganin yritys välttää bestsellerlistat tyystin.

TCR on niin kovaa scifiä, ettei tästä varmaan enää kovemmaksi pääse. Egan on kehitellyt universumin, jonka fysiikan lait ovat täysin erilaiset kuin omamme - ja perusteellisena miehenä Egan vieläpä selittää nuo lait. Tarkasti. Kaavakuvien kera. Esimerkiksi: Eganin maailmankaikkeudessa (jota joku jossain sanoi Riemannin universumiksi, mutta minä en tajunnut äsken googlatessani Riemannista hölkäsen pöläystä, joten en osaa sanoa) valon nopeus riippuu sen aallonpituudesta.

Jos diggaa fysiikasta, vaikkakin vaihtoehtoisesta, TCR on ihan must-juttu. Itse luin sitä kiinnostuneena, vaikka fysiikan teoriat lähinnä lipuivat silmieni editse (en edes yrittänyt ymmärtää: fysiikka on minun näkökulmastani jotain, mitä tapahtuu muille ihmisille, eli koululaisille) ja kaavakuvatkin tarkoittivat lähinnä sitä, että yhdellä sivulla oli vähemmän luettavaa.

No, mitä siellä maailmankaikkeudessa sitten tapahtuu?

Siellä on Yalda, nuori nainen ja fyysikko, joka havaitsee, että planeettaa uhkaa tuho. Valitettavasti tiede ei ole kovin edistyksellistä, eikä ole lainkaan selvää, miten tuho vältetään. Niinpä tyypit päättävät rakentaa raketin: siellä ongelmat ratkaistaan monen sukupolven aikana, ja palataan planeetalle neljän vuoden päästä lähtöhetkestä. (Niinpä niin, ei vastaa meidän suhteellisuusteoriaamme.) Planeetan pinnalla taas on lauma aidosti vieraanoloisia humanoideja: Egan ei viisaasti selittele, mutta lukijalle valkenee pikku hiljaa silti, että yhteiskunta on jokseenkin patriarkaalinen ja syystä. Lisääntyminen tapahtuu nimittäin niin, että nainen jakautuu neljään osaan ja kuolee itse prosessissa. Yösyötöt jäävät isien hommaksi väistämättä. Yalda ja muut nuoret naiset yrittävät ajaa eteenpäin niinkin pientä asiaa kuin naisen oikeutta tehdä itse päätös siitä, milloin huvittaisi jakautua.

Jep. Kaikuja omasta maailmastamme, mutta perin kauhistuttavina.

Jos on kuten minä, kirjaa lukee ensisijaisesti yhteisökuvausten vuoksi, toissijaisesti vieraan fysiikan ja avaruusmatkailun vuoksi, ja vasta viimeisenä juonen takia (se kun on sekä melkoisen ennalta-arvattava että hidastempoinen.)

Tykkäsin TCR:ista kyllä, vaikken todellakaan voi väittää ymmärtäneeni siitä kaikkea. Lukiessa mietin myös useampaan kertaan, että jos todella haluaa varmistaa kirjalleen pienen lukijakunnan, tämä on varmaan aika hyvä tapa.

Beauty Queens

Libba Brayn Beauty Queens on merkittävä opus kahdella tapaa. Ensinnäkin se oli ensikosketukseni kaupunginkirjaston uuteen e-kirjapalveluun (mahtava), ja toiseksi siinä on universumin paras lähtöasetelma: se kertoo autiolle saarelle haaksirikkoutuvista teini-ikäisistä missikisaajista.

Myönnän ihan heti, että odotin Kärpästen herraa tyttöversiona, mutta ei Beauty Queens ollut mitään sinne päinkään. Ellen vihaisi sanaa "voimaannuttava", luultavasti käyttäisin sitä tässä yhteydessä.

Brayn kirja tapahtuu tulevaisuudessa aikana, jolloin koko Jenkkilää hallitsee käytännössä yksi siviilihallintoakin kuristava korporaatio ja missikisat tyrkyttävät edelleen ahdasta mallia nuorille naisille. Kun mimmien lentokone parhaassa Lost-hengessä tippuu saarelle, tytöt joutuvat toimimaan yhdessä selvitäkseen koettelemuksesta.

Bray kirjoittaa mukaan hyvin erilaisia tyttöjä, ja vähän poikiakin, ja onnistuu olemaan paikoin ihan hillittömän hauska. Ehdoton suosikkini oli kauneuskilpailun säännöt sydämeensä kirjoittanut teksasilainen Taylor, joka ehdottaa haaksirikon toisena päivänä, että kaikkien olisi syytä pitää itsensä kuosissa kisaa varten - Taylor on tietenkin se ärsyttävä tyyppi, mutta sellaisena paras ikinä tapaamani.

Jos BQ ei olisi ollut kuin jonkinlainen tyttökliseiden ja nykymedian läpi huristeleva vuoristorata, olisin ehkä hieman rasittunut siitä, miten jokaisen vähemmistöryhmän edustaja löytää saarelta itsensä ja paikkansa ryhmästä. Kyse ei ole suinkaan siitä, että olisin eri mieltä Brayn kanssa vaan siitä, että perinpohjaisuus asiassa saa kirjan paikoin tuntumaan hieman listamaiselta. Epäilen, että viesti olisi mennyt perille vähemmälläkin. Brayn henkilögalleria on kuitenkin ihan oikeasti aika laaja ja mimmien toimintaa seurasi ihan ilokseen.

Bray lukee käsittääkseni kirjansa itse, ja hyvin lukeekin. Etenkin Taylorin aksentti on tiivistynyttä parhautta.

In Other Worlds

Olen satunnaisesti osunut lukemaan Margaret Atwood vs. spefi-genre -sähinää siitä, miksei Atwood myönnä kirjoittavansa scifiä, vaikka ihan selkeesti kirjoittaakin scifiä, halveksiiko se jotenkin scifiä mitähäh. Ja ilmeisesti osin tähän keskusteluun tympääntyneenä Atwood kirjoitti kirjan scifistä. Minusta In Other Worlds oli kerrassaan mainio lukukokemus, vaikka välillä tulikin sellainen olo, että tieteiskirjallisuuden ydin on Atwoodin mielestä ehkä hieman banaali: miten niin kyse on vain vaatteista ja seksistä? (Eikä se sittenkään ole ihan niin banaali, niitähän Atwoodin huikean hyvässä Orjattaresi-teoksessakin puidaan.)

Kirja sisältää pohdintaa scifistä ja muutamia tekstinpätkiä. Tekstinpätkät olivat ihan ok, mutta itse viihdyin parhaiten pohdintojen äärellä. Oli kiehtovaa lukea esimerkiksi Atwoodin näkemyksiä dystopioista ja utopioista (jotka, toden totta, eivät ole kaukana dystopioista nekään); vielä asteen verran kiehtovampaa oli upota miettimään sitä, miten lähellä Orjattaresi-kirjan maailma toteutumistaan on. Atwoodkin sanoo, että oli hetken aikaa jo ollut melko varma siitä, että hänen kuvaamansa dystopia olisi vältetty ... mutta se tunne meni valitettavasti ohi.

Kirja tarjoaa myös vastauksen siihen, miksi Atwoodin kirja The Year of the Flood on suomennettu nimellä Herran tarhurit (tätä asiaa on pohdittu kerran jos toisenkin viinilasillisen äärellä); ja mikä vielä olennaisempaa, viimeistään vakuutti minut siitä, että Herran tarhurit pitäisi lukea pikimmiten.

Tätä uskaltaa kyllä suositella kaikille scifistä kiinnostuneille, sillä Atwood kirjoittaa ihan älyttömän sympaattisesti.

The Testament of Jessie Lamb

Jane Rogersin The Testament of Jessie Lamb oli ihan kamala. Todella hyvä, mutta ihan kamala.

Teini-ikäisen Jessien maailma on vähän kuin meidän, paitsi, että joku pahis on päästänyt liikkeelle prionitaudin, joka tappaa raskaana olevat naiset. Kaikki raskaana olevat naiset. Ongelman vaikutus alkaa selvitä yhteiskunnalle, ja seuraukset ovat tietenkin moninaiset: uuden sukupolven puutteen ohella uskonnollisia liikkeitä, protesteja tutkimusta vastaan, lapsikaappauksia - ja hieman hälyttävästi, keino saattaa maailmaan eläviä vauvoja nukuttamalla näiden äidit. Näiden vapaaehtoisten sleeping beautyjen aivot tuhoutuvat raskauden aikana ja raskaus on heille siis samanlainen kuolemantuomio kuin muillekin naisille.

TToJL käy tapahtumia läpi vain ja ainoastaan Jessien silmien kautta. Poissa on kaikenlainen ylhäältä alaspäin tiiraileva katastrofien kuvaus, ja se tekee kirjasta monta muuta katastrofikuvausta puistattavamman. Jessie haluaa tehdä itsekin jotakin, mitä vain, auttaakseen ihmiskuntaa katastrofista eteenpäin samalla, kun seuraa vanhempiensa riitoja ja tätinsä lapsettomuuden tuskaa.

Jessie on päähenkilönä hyvin teini-ikäinen - ja aivan äärimmäisen itsekeskeinen, vaikkakaan en ole varma, onnistuuko Rogers tässä kuvailemaan teini-ikää sinänsä vai ihmisyyttä yleensä. Jessie syyttää vanhempiaan itsekeskeisyydestä, muttei huomaa malkaa omassa silmässään (mikä muuten on malka? Olen ajatellut, että se on jotain tukin kokoista joka tykkää majailla silmissä) ja tulee näin ehkä kertoneeksi jotain siitä, miten kovin itseemme käpertyneitä ehkä kaikki lopulta olemme, ainakin oikeissa olosuhteissa.

Minusta TToJL oli oikeasti hyytävä. Haluaisin käyttää termiä pahan mielen kirja, koska vaikka kirja herätti miettimään asioita monelta kantilta, ei siitä missään nimessä kovin hyvä fiilis tullut.

Jäin myös miettimään sitä, missä määrin lukukokemukseen vaikuttaa elämäntilanne. Ehkä vielä vuosi sitten olisin lukenut kirjan hyvin eri tavalla, mutta nyt - pienen tytön äitinä - kirja tuli monella tavalla niin vahvasti iholle, että pahaa teki. Lapsettomuuden tuskaan pystyi samaistumaan erittäinkin helposti; toisaalta vielä helpommin ymmärsin Jessien vanhempia, joiden esimerkkiä seuraisin ja joiden virheistä takuulla oppisin, jos oma tyttäreni teini-iässä toimisi kuin Jessie kirjassa aikoo toimia.

Loppu jää auki, muttei kuitenkaan - Rogers haluaa selvästi herättää kysymyksiä, ja välttää antamasta niihin omia vastauksiaan.