The Grand Sophy

Joskus muinoin, kun Internetkin oli vielä höyrykäyttöinen, sain Diana Wynne Jones -sähköpostilistalta tiedon, että Georgette Heyerin kirjoja kannattaa lukea. Päällimmäisenä jäi mieleeni The Grand Sophy, josta moni piti ja jolla on mainio nimi.

Niinpä, kun kirja julkaistiin äänikirjana, lähdin suurin odotuksin mahtavan Sophyn matkaan.

The Grand Sophy eli Sophia muuttaa tätinsä perheen luokse Lontooseen diplomaatti-isän matkustaessa Brasiliaan. Sophylle pitäisi erinäisistä syistä löytää pikimmiten aviomies - mutta hän ei ole aivan aikakautensa sievistelevä neitokainen. Reipasotteinen ja eläväinen Sophy pistääkin kirjan aikana tätinsä perheen kaikki asiat parempaan järjestykseen.

Jos elämässäni olisi ihan oikeasti joku Sophy pomottamassa ja tietämässä paremmin, antaisin sille ympäri korvia. Mutta tällä tavalla fiktiivisesti nautin melko lailla Sophyn kyydistä huomattavasti - se oli hauskaa vähän samalla tavalla kuin hyvä vuoristorata on. Ja koska kyseessä on fiktio, saan nauttia piirteistä, joita en välttämättä pidä oikeissa ihmisissä suotavina.

Muutama asia kyllä himmensi iloani. Ensinnäkin kirjan keskivaiheilla on kuvaus roistosta rahan lainaajasta. Äänikirjaa kuunnellessani jotain taisi mennä ohi - muistan toivoneeni kovasti, että kyse ei olisi tympeämmänpuoleisista juutalaisstereotypioista. Jälkikäteen selvisi, että oli kai kuitenkin.

Lisäksi roistohkoon asemaan kirjassa ajettu neiti Eugenia Wraxton, joka on Sophyn serkun kihlattu, oli minusta ajoittain melko väärin kohdeltu naisparka. Ei hänellekään kuitenkaan lopussa huonosti käy, joten ehkäpä Heyerkin symppasi tyyppiä. Toivoa saattaa.

Loppu oli sitten sellainen soppa, että hengästytti - mutta ei vain hyvällä tavalla. Huomasin hieman ahdistuvani sfääreistä, joihin Sophy näppärän manipulaationsa ulotti. Hetken aikaa teki jopa mieli jättää kirja kesken. Onneksi ihan lopussa hieman rauhoituttiin, siliteltiin ankanpoikasia ja pussattiin niin, että kirjasta jäi enimmäkseen mukava maku.

Mutta ei nyt varsinaisesti kuitenkaan sellainen maku, että heti tätä lisää.

Edit. Kommentit kiinni spämmin vuoksi.

Hawksmoor

Lainasin Peter Ackroydin Hawksmoorin kun tovin leikittelin ajatuksella lukea kaikki ne 1001 kirjaa, jotka pitäisi lukea ennen kuin potkaisee tyhjää.

Kirjan synopsis [murhia, kahden aikakauden yhdistelyä (ei siis aikamatkailua, toim. huom.), kauheita salaisia palvontamenoja] kuulosti just omalta, eikä tuntunut yhtään tyhmältä ajatukselta aloittaa listan kampitusta omemmasta päästä.

Luin tämän talvella. Nyttemmin olen aika onnellisesti unohtanut, miksen kirjasta pitänyt, mutta päätin kuitenkin unohtaa älyttömät suunnitelmani lukea 1001 kirjaa, jotka jonkun toisen mielestä minun pitäisi lukea.

The High City

Cecelia Hollandin The High City oli sellainen kirja, että ensipuolen paukutin päätä seinään: miksi hyppäsin taas sarjaan kesken mukaan, miksi hyppäsin? Että taatusti en lue tätä sarjaa enää, en lue, en.

Sitten se muuttui sellaiseksi kirjaksi, että päätin sitten kuitenkin lukea sen seuraavankin osan.

Kirja kertoo Konstantinopoliksesta keisari Basil Kakkosen aikaan (pahoittelen, jos hänellä on joku käyvempikin suomennos) ja Raefista, joka sattuu törmäämään Basilin pohjoisesta kasattuun armeijaan. Hänellä on siellä tuttuja, joten tie rikkauksiin näyttää esteettömältä, mutta valitettavasti käy ilmi, että hänellä on myös itsepäinen luonne. Eikä silloin ole terveellistä tulla keisarin huomaamaksi.

Hollandin teos on lähinnä historiallinen romaani, vaikka siinä onkin tosi kevyt fantastinen elementti mukana. Yllättävän toimiva paketti, vaikkei historiallisia romskuja niin fanittaisikaan.

A Place of Greater Safety

Jos ihminen kaipaa konkreettista muistutusta siitä, että elämäntilanne on muuttunut, sen saa esimerkiksi ottamalla lomalle mukaan tosipaksun kirjan ja huomaamalla, ettei saa sitä luettua loppuun vajaassa viikossa vaikka mitä tekisi. Ei vaikka matkaan kuuluu 2 x 10 h lentokoneessa istuskelua.

Voihan siinä sitten myös selitellä itselleen, että Hilary Mantelin A Place of Greater Safety ei ole kermavaahdon kepeä ja väljästi taitettu, isolla fontilla kirjoitettu danbrown-henkinen trilleri, vaan keskittymistä vaativa hieno kirja, mutta selittelyltähän se kuitenkin kuulostaa. Ei siitä kovin kauan ole, kun luin yhden Neal Stephensonin ihan vain lentokoneessa, eikä Stephenson takuulla häviä Mantelille mitä tulee paksuuteen ja fontin kokoon. Ja kyllä Stephensonkin on tosi hyvä, mutta IMAO Mantel on vielä parempi.

A Place of Greater Safety kuvaa Ranskan vallankumousta: miten tuohon sosiaalisten myllerrysten aikaan päädyttiin ja miten se eteni. Kirja oli kyllä koko lailla asiallista luettavaa sikälikin, että muistelen, ettei ala-asteemme (vai joko se oli yläastetta) historiankirjojen kahdella aukeamalla päästy aivan tällaiseen syy-seuraussuhteiden syvälliseen tarkasteluun. En ollut ihan suoraan sanottuna tätä ennen hahmottanut, ettei vallankumouksessa välttämättä lainkaan ollut kyse spontaanista kansannoususta vaan aateliston tarpeesta järjestää pelinappuloita uusiksi - ihan rahan avulla. Tasavaltalaisuusaate oli vallankumouksen alussa harvojen hourupäiden jutustelua.

Mantel käy vallankumousta kolmen keskeisen hahmon kautta läpi. Maximilien (de) Robespierre on tutuhko varmaankin kaikille, mutta hirmuhallinnon johtaja saa Mantelilta persoonan, ja miten uskottava se persoona onkaan. Sellainen, joka kompastuu omiin yleviin periaatteisiinsa (ja vainoharhaansa myös, se on sanottava.) Robespierren hirmuhallinnon jalkoihin lopulta jääneet Georges Danton ja Camille Desmoulins olivat itselleni niminä tuntemattomia kirjan alussa, mutta lopussa aivan tuttuja. Ihmisiä.

Inspiroiduin tämän lukemaan siksi että Booksykin, ja nyt haluaisin hieman uudelleen lausua jotain, jonka Booksy omaan tekstiinsä kirjoitti, mutta jota itsekin uima-altaan reunalla tapailin:

"Keskustelun seuraaminen vaatii keskittymistä mutta palkitsee vaivannäön."

... Minusta teksti kokonaisuudessaan vaati huimasti keskittymistä, mutta voi minkä palkinnon siitä saa.

Kirjan lopussa järsin pöytää silkasta harmistuksesta: A Place of Greater Safety on Mantelin esikoisteos (tämäkin vielä), joka oli jäänyt hyllylle vuosiksi rouvan siirryttyä kirjoittamaan epähistoriallista fiktiota. Mutta minä haluan lisää tällaista! Lisää! Lisää! Lisää!

The Accursed

Olen ihan välttelemällä vältellyt Joyce Carol Oatesia, sillä hänen silmiini enimmäkseen osuneet teoksensa ovat vaikuttaneet ... tuota ... fiktiiviseltä tirkistelyltä. Hienosteluni on näemmä saavuttanut jonkinlaisen singulariteetin.

Nyt sitten kuitenkin uutuusteos The Accursed osui silmiini kirjaston uutuusluettelosta, tai ehkä jostain arvostelusta, ja varasin sen tietenkin. Ajattelin, että vampyyrit sun muut ovat niin kaukana tosielämästä, ettei tätä mitenkään voi pitää fiktiivisenä tirkistelynä.

Eipä. Oates kirjoittaa niin hyvin - ja käyttää kirjassaan ihan oikeita hahmoja - että jos nyt kysyisitte, olisin valmis vannomaan, että Yhdysvaltain 28. presidentin Woodrow Wilsonin taustalla on ajanjakso kirouksen alle vaipuneessa Princetonissa. Avainsana on "kirous", sillä Princetonissa Wilson asui ihan oikeastikin, mutta luultavasti ne vampyyrit sun muut ovat hieman kiistanalaisia historioitsijoiden keskuudessa.

The Accursed seuraa Princetonin hienostoperheiden ja muutamien muiden hahmojen elämää hieman yli vuoden ajan tässä goottilaisessa kertomuksessa, joka on kyllä perin juuri mainio ja johon mielellään uppoutui (vaikka ei tätä kovin helppona ja juonivetoisena teoksena voi mitenkään pitää.)

Ja kun tuossa aiemmin sanoin "vampyyri", vedän (kansikuvasta huolimatta) sanojani hieman takaisin. Oatesin luoma kirous ei ole selvärajainen tai helposti määriteltävä. Aika ajoin huomasin jopa pohtivani, tapahtuuko kirjassa kuitenkaan mitään massahysteriaa kummempaa.

Uhrataanpa sananen kirjan kertojaäänelle, joka on hurmaavin ja asemastaan epävarmin kertoja, jonka kuvitella saattaa. Objektiivisuuteen pyrkivä historioitsija, jonka on kuitenkin tunnustettava omat juurensa juuri siinä tarinassa, josta kertoo. Pakko oli tykätä.

The Accursed osoittautui (tiukan googletteluni perusteella) olevan osa Oatesin "goottilaista saagaa", joka ei käsittääkseni ole niinkään sarja kuin joukko löyhästi teemansa puolesta toisiinsa liittyviä kirjoja. Sen ensimmäinen osa, Bellefleur, taitaakin olla kirjahyllyni alkukodissani sijaitsevassa haarassa, joten siinä taitaa olla luonnollinen piste jatkaa tuttavuuden hieromista Oatesin kanssa.

Ehdottomasti aiomme nimittäin tuttavuuttamme jatkaa, Joyce ja minä, sillä The Accursed oli oikein mainio lukukokemus ja saatoin (jälleen) olla ennakkoluuloineni todella väärässä.

Bring Up the Bodies

Hilary Mantel on minusta niin hyvä kirjailija, että haluaisin oikeastaan puhua asiasta kaikkien kanssa. Lähettelen tekstareita ympäri maata ihastellakseni Mantelin tekstiä.* En halua tietää muusta maailmasta mitään lukiessani Mantelin tekstiä.

Ajatus siitä, että lukisi lisää Mantelia on kauhean pelottava. Entä, jos pettyisin?

Bring Up the Bodies ei todellakaan ollut mikään pettymys. Se kertoo siitä näennäisesti jännästä ajanjaksosta, jolloin kuningas pettyy ja kyllästyy vaimoonsa, Anne Boleyniin. Eihän se tietenkään oikeasti ollut jännää, se oli surullista ja väistämätöntä ja kauheaa. Kirjassa tilaa saakin Cromwellin pimeämpi puoli; se, joka pelkää ja joka saa hänet janoamaan kostoa rakkaittensa kärsimysten tähden.

Voihan, kuulkaa. Ei tunnu siltä, että olisin edes arvollinen tästä mitään sanomaan. Hypistelin jokaista lausetta. Itkin ja nauroin. Ihastelin Mantelin taitoa tehdä kauheista asioista kauheita tekemättä niistä kuitenkaan verisiä ja inhottavia.

Lopuksi tekstinpätkä siitä, millainen olisi voinut olla naisen asema ja voima Cromwellin Englannissa, yhteiskuntaluokasta riippuen:

For what can a woman like Jane Rochford do when circumstances are against her? A widow well-provided can cut a figure in the world. A merchant's wife can with diligence and prudence take business matters into her hands, and squirrel away a store of gold. A labouring woman ill-used by a husband can enlist robust friends, who will stand outside her house all night and bang pans, till the unshaven churl tips out in his shirt to chase them off, and they pull up his shirt and mock his member. But a young married gentlewoman has no way to help herself. She has no more power than a donkey; all she can hope for is a master who spares the whip.

* Hyvä on, oikeasti tekstasin vain Booksylle, en keksinyt muita ymmärtäjiä.

Wolf Hall

Tähtien asennot olivat sellaiset, että marraskuun puolella kävi selväksi Hilary Mantelin Wolf Hallin olevan seuraavana lukulistalla, halusin tai en. Kaikki osoitti kohti Wolf Hallia, ja vaikka voi olla liioittelua sanoa, että kohtalo määrää kun itse käy tonkimassa esiin sen, mitä Booksy aiheesta sanoi, väitän kuitenkin, että tässä kävi juuri niin.

Kansi: HarperCollins

Olin lumoutunut jossain sivulla 19, ja vaikka voin jossain määrin allekirjoittaa näkemykset siitä, että oli kohtia, joissa olisi voinut ehkä tiivistää, en toisaalta sitten kuitenkaan voi.

Juoni, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, käsittelee Henry VIII:n hallinnon aikakautta ja niitä vaimoja - Thomas Cromwellin näkökulmasta. Tudorit ja erityisesti tietenkin Henryn VIII:n vaimojen karmea kohtalo ovat olleet minusta jotenkin kauhealla tavalla kiehtovia, mutta vähälle on jäänyt niistä lueskelu - ehkä siksi, että homma tuntuu helposti sosiaalipornon historiavastineelta.

Mutta. Mantel on hurmaava. Cromwellin kautta tarkasteltuna kyse tuntuu olevan elämästä - ja siksi juuri tämän kirjan kohdalla tuntuu hassulta puhua juonesta. Siksi en kuitenkaan osaa allekirjoittaa huomioita siitä, että jostain olisi voinut tiivistää.

Cromwell on - minusta - yksi onnistuneimpia kohtaamiani henkilöitä. Ajattelutavaltaan moderni ja selvästi hyvin älykäs, muttei suinkaan kuitenkaan tunteeton - ja vaikka kuningaskunnan etu on vahvasti Cromwellin mielessä, hän ei ole täysin epäitsekäskään.

Wolf Hallia lukiessani itkin ja nauroin. Odottamattoman koskettava hetki oli se, kun Cromwell ensimmäistä kertaa näkee muotokuvansa - miten mahtavaan asemaan noussut mieskin haluaisi olla kaunis, edes jonkun silmissä.

Olen ihan järjettömän iloinen siitä, että luin teoksen nimenomaan englanniksi. En minä sillä, etteikö suomennos olisi varmasti niin hyvä kuin vain on mahdollista. En vain tiedä, kääntyykö tämä kovin hyvin - jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Mantelin kieli oli minusta kaunista, ja onnistuu korostamaan sitä, miten kieli on ajattelun väline. Ja kun kieli muuttuu, muuttuu ehkä ajatuksen luonnekin.

Jaksan harvoin ottaa lukunäytteitä ylös, mutta tämä tekstinpätkä on sieltä alkupuolelta kun Cromwell keskustelee kardinaali Wolseyn kanssa. Siitä rakastumisen ensihetkiltä.

The servants efface themselves, melting away towards the door. "What else would you like?" the cardinal says.
"The sun to come out?"
"So late? You tax my powers."
"Dawn would do."
The cardinal inclines his head to the servants. "I shall see to this request myself," he says gravely; and gravely they murmur, and withdraw.

Toiskohan joulupukki jatko-osan? Tai jos ei joulupukki, kaupunginkirjasto varmasti.

Historiantutkija

Olen viime aikoina ehtinyt lukea ihan hävyttömän vähän, ja suuri osa siitäkin, mitä olen lukenut, on tuntunut jotenkin keskinkertaiselta tahi tahmealta. Harmittaa - en tiedä, olenko valinnut kirjoja, jotka ovat keskinkertaisia ja/tai tahmeita, vai onko oma mielentilani keskinkertainen ja tahmea. Onko kukaan kokenut samaa? Miten tästä pääsee yli?

Akateemisen alesta hankkimani Elizabeth Kostovan Historiantutkija oli minusta niin keskinkertainen ja tahmea, että pelkäsin muuttuvani tahmatassuksi ja purevani joltakulta nenän irti. Lähtökohdan piti olla mitä mainioin: kirjastoissa ja vanhoissa luostareissa luuhaava vampyyriromsku, mikä muka voisi mennä pieleen?

Minun kohdallani kaikki meni pieleen. En pitänyt yhdestäkään ankeuden ja synkeyden suvereenilla taidolla yhdistävästä päähenkilöstä, kirjastot ja luostarit onnistuivat jollain ihmeen ilveellä olemaan tylsiä, juoni nojasi epäuskottavaan määrään idioottimaisia sattumia, kirjassa käytettiin vakavalla naamalla termiä "paha kirjastonhoitaja" ja pääpahis (itse Dracula) epäonnistui surkeasti vampirismin kaikilla olennaisilla osa-alueilla, jotka - kuten kaikki tietävät - ovat 1) pahaenteisyys 2) kiinnostavuus ja 3) tyylitaju.

Ja tämä on sitten ollut myyntihitti jossain Jenkkilässä. HAUKOTUS.

History of a Pleasure Seeker

Suhteeni Richard Masoniin on sellainen, että pidin Masonin esikoisteoksesta kuin hullu puurosta, ja vähän aikaa sitten lukemastani Muistojen huoneista suunnilleen yhtä paljon kuin Liina puurosta, eli en niin kamalasti. History of a Pleasure Seeker yllätti kuitenkin iloisesti - muutoinkin kuin kauniilla kannellaan, joka kirjaston uutuusluettelosta varanneelle oli täysi yllätys.

History of a Pleasure Seeker sijoittuu Amsterdamiin viime vuosisadan alkupuolelle ja kertoo kotiopettajan virkaan pienellä (mutta vain pienellä) vilunkipelillä hakeutuvasta Piet Bartolista. Rikkaaseen perheeseen päässyt komea Piet hurmaa pikku hiljaa koko perheen, ennen kaikkea perheen äidin, ja pääsee osaksi perheen makeasta elämäntyylistä. Mutkia matkaan tuovat kuitenkin perheenisän yllättäen huteroituvat finanssiasiat ja Pietin työ pakko-oireisen pikkupojan opettajana ja parantajana.

HoaPS:in kaltaiselta kirjalta odottaa helposti, että päähenkilö on täysin moraaliton lurjus ja veijari, mutta Piet on varsin inhimillinen pyrkiessään kohti parempaa elämää - hän ei käytä toisia hyväkseen holtittomasti, mutta ei ole pyrkimyksissään missään nimessä kovin epäitsekäskään. Pietin isäntäperhe sen sijaan vaikuttaa välillä hieman liian idealisoidulta ollakseen totta, mutta koska kirjaa on aika mukava lukea, lievän epärealismin antaa mielellään anteeksi.

HoaPS loppuu rohkaiseviin sanoihin "TO BE CONTINUED" joten otaksun, että Mason aikoo jatkaa Pietin tarinaa vielä pidemmällekin. En pane vastaan; luksukseen keskittyvät historialliset romaanit ovat hyvin kirjoitettuna erinomaisen viihdyttäviä ja Mason kirjoittaa hyvin.