Apollo's Outcasts

Apollo's Outcasts oli Allen Steelen poliittisehko nuortenjännäri.

Päähenkilö, teini-ikäinen Jamey, on syntynyt kuussa ja koska painovoima, hänen luunsa ovat vähän heikommalla puolella kun nyt kuitenkin pitäisi asua maassa. Vaan ei kovin monta sivua teoksen alusta, sillä Jameyn isä on sotkeutunut Poliittiseen Kuvioon ja Jamey sisaruksineen lähetetään yllärimatkalle jonnekin.

Siis Kuuhun. Ja siellä heidän pitää sitten opetella elämään, kuussa kuun tavalla.

Ainakin teos lyhyt. Vaikka, nojoo, ei siinä nyt sillä tavalla mitään erityistä vikaa ollutkaan, ihan viihdyttävä opus oli kyseessä. Steele vain joko näyttää uskovan, että nuorisolaisille kirjoitettaessa hyvä työväline on hienosäätöleka, ja hienovaraisemmat koristelut voi jättää ensi kertaan - tai ei muuhun pysty.

Esim. oivasti nimetyn pahiksen, Yhdysvaltain varapresidentti Lina Shaparin, meno kirjassa oli semmosta, että vaikea on uskoa kenenkään kaimani oikeasti toimivan noin epänohevasti.

No, sen siitä joskus saa, kun lukee nuorten kirjoja. Tai aikuisten kirjoja. Tai ylipäänsä avaa silmänsä aamulla.

The Affinities

Robert Charles Wilsonin The Affinities on melkein mahtava, mutta ei sitten ihan kuitenkaan. Tai ehkä se vain valitsee eri tavan käsitellä teemoja, joista olisin halunnut enemmän ymmärtää, mutta silti.

The Affinities kertoo sosiaalisista verkostoista, joihin jäsenet valitaan psykologisen profiloinnin avulla. Kunkin verkoston jäsenet tuntevat jonkinlaista syvää luottamusta toisiinsa, ihastuvat toisiinsa - eivät välttämättä seksuaalisessa mielessä vaan ihan vain sillä tavalla, jolla toiseen ihmiseen joskus ihastuu ystävänä - ja kokevat luontevaksi auttaa toisiaan.

Sisään päässeille siis jonkinlainen sekoitus unelmaa ja märkää unta.

Ulos jääneille kitkerä paikka, ja tämä on ehkä lopultakin se, mistä olisin itse halunnut lukea enemmän: mitä tapahtuu, kun tietoisesti muodostetaan sisäpiirejä, jotka haluavat olla tekemisissä enimmäkseen toistensa kanssa?

Mutta Wilson käsittelee tätä hieman toisin. Kertojaääni päätyy osaksi oman possensa johtavaa sakkia, hän politikoi ja neuvottelee edistääkseen omiensa asemaa. Toinen merkittävä ryhmittymä päätyy tietenkin, lähes väistämättä, vihollisasemaan. Myöskään yhteiskunta ei katso näin valtavaa kansallista yhtenäisyyttä rikkovaa voimaa hyvällä. Tästä kaikesta seuraa juoni, joka on ehkä inan verran toiminnallisempi kuin toivoisin.

Suljin äänikirjasoftan kirjan jälkeen puoliksi vaikuttuneena, puoliksi turhautuneena. Kirjassa on kuitenkin niin paljon kiinnostavaa, että sitä on aika helppo suositella, jos aihe kiinnostaa.

Positive

Ajattelin, että kunnon zombimeijastus on aina tarpeen, ja ostin David Wellingtonin teoksen Positive Audiblesta. (Wellington on hyvä go-to -henkilö näissä hommissa. En itse asiassa tiedä, onko Wellington kirjoittanut mitään muita kuin zombiaiheisia kirjoja.)

Tässä eletään aikaa zombiapokalypsin jälkeen. Päähenkilö Finn asuu New Yorkin raunioilla yhteisössä, mutta saa fudua kun tila muuttuu ei-infektoituneesta mahdollisesti tartuntaa kantavaksi: positiiviset siirretään leirille ja sillä piste.

No, eihän mikään tietenkään niin suoraviivaista ole: Finn joutuu ihan tosissaan tekemään töitä päästäkseen sinne leirille, ja luodakseen itselleen jonkinlaisen paikan maailmassa.

Kirja oli ihan kiva ja viihdyttävä, mutta siinä se suunnilleen oli. Tarkoitan, että vaikka kuuntelin opuksen nyt tässä talvella, en oikein edes ihan muista, miten se lopulta päättyi. Eikä siinä sitä zombimeijastustakaan niin paljon ollut, vaan erilaisten ja eri tavalla vinojen yhteisöjen kuvausta.

Yleisfiilis siis vähän nojoo.

Ancient, Ancient

Ancient, Ancient on novellikokoelma, josta kovasti kuvittelin pitäväni, ja joka sitten seilasi vähän ohi.

Kiini Ibura Salaamin kokoelman yksi kiinnostavimpia juttuja oli harppoen vilkaisemani esittely, jossa pohdittiin afrikkalaistaustaisen kirjallisuuden suhdetta aistillisuuteen, ja että pelataanko tässä nyt vähän stereotypioita - en tiedä tästä mitään, en tiennyt tällaisia stereotypioita olevan. Ancient, Ancient on kyllä aistillinen.

Osa kokoelman tarinoista liittyy yhteen, ja tsägällä ne olivat juuri niitä tarinoita, joista en oikein saanut kiinni. Jollain tasolla ne tuntuivat jopa temaattisilta harjoitelmilta, lyijykynäluonnoksilta. Ehkä luin ne väärin. Ehkä luin tätä liian väsyneenä - muistan muutamankin tarinan kohdalla ajatelleeni, etten nyt jaksa, en jaksa yrittää ymmärtää, haluaisin, että joku kädestä pitäen lempeästi johdattaisi minua.

Osa tarinoista oli hyvin ymmärrettäviä, ja niistä oli toisaalta helppo napata kiinni ja niiden ympärille käpertyä.

Ehkä Ancient, Ancient olisi ansainnut toisenlaisen lukijan (tai ehkä minut toisessa hetkessä), mutta nyt se sai minut.

Seveneves

Neal Stephenson on hyvää uppoutumislukemista eritoten pitkille lentomatkoille, joissa minimimäärä kansia/maksimimäärä sivuja on hyvä kombo.* Lentomatkojen ulkopuolella olen välillä vähän masentunut sivujen määrästä, ja moni Stephenson odottaakin yhä seuraavaa lentomatkaa.

Päätin testata tyypin uusimman teoksen äänikirjamuodossa, sillä Seveneves vaikutti tosi kiinnostavalta.

En osaa sanoa, oliko Sevenevesin kuuntelu lukemisen sijaan virhe, vaikka se nyt on selvä, että jos en olisi kuunnellut, en vieläkään tietäisi, mitä opuksessa tapahtuu.

Tarina on ihmiskunnan tarina: se kertoo siitä, miten kuu räjähtää, maapallo muuttuu asuinkelvottomaksi ja osa ihmiskunnasta yritetään pelastaa nostamalla se avaruuteen. Teknologia ei näillä onnettomilla ole juurikaan (jos yhtään) edellä omaamme, joten haasteita piisaa.

Toisin kuin kuvittelin, tosi iso osa kirjasta on näitä haasteita. Stephenson kirjoittaa viimeisen päälle yksityiskohtaista tekstiä, enkä voi väittää, etteikö ajatus useammankin lentoradan kuvailun aikana olisi harhautunut ihan muualle kuin kiertoradalle. Siinä välissä kirja toimi muistaakseni oivallisesti.

Opuksen viimeinen osa kertoo sitten ajasta, jolloin ihmiskunta on rämpinyt ns. kuiville ja muokkaa planeettaa nyt asuttavaan kuntoon. Lajimme on muuttunut isolaation aikana joltisenkin, ja rakentaa nyt uutta maailmapoliittista ilmapiiriä.

Tämä osa oli periaatteessa kaikkein kiinnostavin, mutta valitettavasti en saanut mielenkiintoani kohdistettua siihen kunnolla enää ollenkaan.

Se on muuten sanottava, että Stephenson on joko seurannut tarkkaan Martinin puuhia TAI tehnyt tätä aina - en muista - mutta henkilöitään kohtaan hän on kohtuullisen armoton. Nyyh.

* Joojoo Kindle, mutta sitä ei saa pitää lennon nousun aikana vieläkään päällä, ja ne voivat olla tosi tylsät 10 minuuttia ne.

Wonders of the Invisible World

Yritin juuri googlata, miksi Wonders of the Invisible World on niin suosittu kirjan nimenä. Ehkä kaikki haluavat näin ovelasti viitata Cotton Mathersin tekstiin, jossa hän ilmeisesti kirjoittaa Salemin noitavainoista - myönteiseen sävyyn.

Jos näin on, viittaus on ihan kummallinen ainakin tässä Patricia A. McKillipin novellikokoelmassa, vaikka jos konnotaatiot jättää sikseen, sopii nimi kirjalle hienosti. Se on ihmeellinen.

Kokoelmana se myös esittää McKillipistä sellaisiakin puolia, jotka rouvan romaanituotannossa eivät aina pääse framille. Ehkä ne siellä ovat, mutta eivät pidä itsestään melua.

Sille, joka tämän avaa, ei siis ole luvassa vain utuisia fantasioita, vaan myös kirpakoita ja purevia fantasioita - suosittelen oikein lämmöllä. Mainio teos, omanlaistaan taikuutta.

Conservation of Shadows

Yoon Ha Leen novellikokoelma Conservation of Shadows ansaitsisi ehkä toisen lukukerran.

Kokoelma on sekoitus scifiä ja fantasiaa, aika sotaisaa vieläpä, sillä lähes kaikki tekstit taitavat käsitellä jollakin tasolla konfliktia. Usein näkökulma on altavastaajan, valloitetun.

Samalla teksti on lyyristä, kuin vesivärejä tai ehkä mustemaalaus - se toimii valtavana kontrastina tarinoiden aiheille.

Eivätkä tarinat aivan helposti avaudu, sillä Lee ei selitä mitään puhki. Sanomatta jäävä muotoilee tarinaa yhtä paljon kuin sanottu.

Niin, että siksi tämä hieno kokoelma ansaitsisi tulla luetuksi uudelleen ihan nyt heti. (Ja hei, sen saa myös kirjastosta.)

The Last Policeman / Countdown City / World of Trouble

Jos - hypoteettisesti - planeettamme olisi tuhoutumassa kohtapuoliin asteroidi-iskun takia, ja tietäisimme siitä, mitä tekisimme?

Ja ehkä hieman vähemmän epäolennaisesti, kannattaisiko murhia selvitellä?

The Last Policeman kysyy justiinsa tätä. On poliisi, aika nuori ja varsin kirkasotsainen, ja on hieman epäselvä itsemurha - mutta miksi sotkeutua? Eihän tässä ole enää kuin joitakin höpsöjä kuukausia. Mutta Hank sotkeutuu silti, sillä lopulta kai miksi ei.

Ben H. Wintersin yhteiskunta ei jakaudu katastrofin edessä saalistajiin ja uhreihin. Yhteiskunta hoippuu vielä eteenpäin, osa on luistanut kaikista velvoitteistaan ja lähtenyt kekkeröimään, osa tehnyt itsemurhan.

Seuraava osa, Countdown City kertoo, kuinka Hank etsii kadonnutta - ja siitä, miten yhteiskunta pikkuhiljaa ropisee ympäriltä. Asteroidin iskupaikka on selvillä, ja kuin nykytapahtumia kauhistuttavasti ennakoiden pakolaisvirtaan suhtaudutaan lievästi sanottuna nuivasti Amerikan itärannikolla.

Viimeisessä osassa, World of Troublessa Hank etsii siskoaan. Sisar on vakuuttunut siitä, että kaikki on yhtä suurta salaliittoa.

Winters kirjoittaa surumielisesti, rauhallisesti ja tuskallisesti. Hankin maailmassa on yhä onnea, on uskallusta rakastaa ja uskollisia koiria. On ihmisiä, jotka auttavat toisiaan, mutta myös ihmisiä, jotka ottavat toisilta.

Tykkäsin koko sarjasta aivan hurjasti, vaikka se paikoin särki sydämeni. Ehkä kokonaisuutena vahvin teos oli ensimmäinen, mutta Winters on hyvä kirjoittaja eikä sorru kikkailuihin jatko-osissakaan.

The Orphan's Tales, ihan kokonaisuudessaan

Luin kesällä ensi Finnconiin vieraaksi (jeee!) tulevan Catherynne M. Valenten varhaisempaa tuotantoa, hassua sanoa varhaisempaa, ihan kuin kyse olisi jostain viime vuosituhannelta tulevasta. Puhutaan ehkä vuodesta 2006.

The Orphan's Tales on kahden kirjan duologia, jossa vähän tuhannen ja yhden yön hengessä erään palatsin puutarhassa orpo tyttölapsi kertoo prinssille tarinoita.

Ja millaisia tarinoita, kysytte te? Sellaisia, jotka kiemurtelevat hahmosta toiseen, luikertelevat sinne tänne, tänne sinne ja välillä risteävät itsensä kanssa. Rikkaita tarinoita, koristeellisia, vähän kuin itämaiset koristeaiheet tai oikein runsas ja runsaasti maustettu illallinen.

Ensimmäinen osa, In the Night Garden, oli minusta erityisen lumoava. Toisen osan, In the Cities of Coin and Spicen, kohtalo oli olla lopulta sitä samaa (ja vähän kuin oikein runsas ja runsaasti maustettu illallinen, loppua kohden myös ehkä vähän liikaa. Enkä suinkaan lukenut näitä aivan putkeen.)

Vaikka loppua kohden meinasi tulla ähky, Valente on silti ällistyttävä, huikean monipuolinen ja hengästyttävän hyvä kirjoittaja. Jos rouvan teoksista tuntee vain suomennetun Satumaa-sarjan, kannattaa ehdottomasti vilkaista tilannetta laajemminkin.

Seeker & The Devil's Eye

Tässä vaiheessa, kun virtuaalisessa pinossa on lukemattomia kirjoja, joista postata (suonette anteeksi sanaleikkini, en yritäkään pystyä parempaan tällaisen tauon jälkeen) ainoa myönteinen asia on se, että joitakin kirjoja voi käsitellä yhdessä postauksessa.

Kuten nyt kaksi viimeistä lukematta jäänyttä Jack McDevittin Alex Benedict -kirjaa: Seeker ja The Devil's Eye.

Seeker kertoo, kuinka Alex ja Chase etsivät Margoliaa, planeettaa jonne vuosituhansia aiemmin on lähtenyt siirtokunta, tuhoutuneeksi listattu, ja mitä siitä sitten seuraa.

The Devil's Eye puolestaan kertoo Alexin ja Chasen seikkailuista kaukaisella Salud Afarin planeetalla, jossa jotain on ilmeisesti vähän hullusti. Seuraa poliittista kädenvääntöä ja sen sellaista.

Nyt, kun näitä on kuunnellut useamman putkeen, huomaa jonkinlaisia yhteneväisyyksiä juonenkuluissa (ei liene ainuttakaan Alex Benedict -kirjaa, jossa päähenkilöitä ei yritettäisi tappaa kulkuvälineen lakattua kuuntelemasta ohjausta meren yllä) ... ja vaikkei kumpikaan näistä yllä Firebird-ihastukseni tasolle, on varmasti huonompiakin tapoja viettää työmatkojaan.

Jos pitäisi valita - ei ole, mutta valitsen silti - sanoisin, että Seeker on kirjoista selkeästi vahvempi. Sen juoni pysyy jotenkin napakkana loppuun asti, kun taas The Devil's Eye hajoilee loppua kohti saaden kuulijansa odottamaan enemmän sitä, että kirja vihdoin viitsii loppua kuin sitä, mitä siinä lopussa sitten tapahtuu.

Ehkä jo ensi vuonna tähän aikaan ikävöin Alexia ja Chasea, mutta nyt tuntuu ihan kivalta olla hetki erossa. Heippa, Alex! Heippa, Chase! Nähdään taas!

Coming Home & Seeker

Nurinkurin mennään, mutta ei se haittaa: luin ja kuuntelin lisää Jack McDevittiä.

Coming Home tuli kirjastoon, ja sen luin ensinnä ja iloisna. Kävi ilmi, että Coming Home saattaa lopettaa tämän Alex Benedict -sarjan, mitä henkilökohtaisesti pidän suurena vahinkona siitä huolimatta, että tämä nimenomainen opus oli minulle toistaiseksi huonoin McDevitt-kokemus.

Miksi? En tiedä. Aloin pohtia, voisiko kyse olla siitä, että tähän asti olen kuunnellut Alex Benedictit äänikirjoiksi luettuina, ja että teksti vain toimisi niin paljon paremmin äänikirjana - mutta niin tai näin, kirjan kahdesta pääjuonesta vain toinen onnistui olemaan kiinnostava. Toinen sijoittui osin Maahan ja avaruusmatkailun alkuvuosisatoihin, mikä vähän läsähdytti tunnelmaa osaltani. Yksi lempparijutuistani tähän asti on ollut se, miten epäolennainen Maa on sarjassa ollut.

Seeker Alex Benedict -sarjan keskivaiheilta puolestaan kertoo siitä, miten Chase ja Alex selvittävät kauan sitten kadonneen siirtokunnan vaiheita ja kohtaloa. Tämän kuuntelin äänikirjana, ja hitto vie, tämä taas upposi kuin kuuma veitsi voihin. Mysteeri on kiehtova, välireportaasit viihdyttäviä, juonenkäänteet ja Chasen kertojaääni ilahduttavia - tässä oli aika lailla kaikki, mitä McDevittiltäni toivon, vaikkei kirjassa olekaan yhtä isoja ja kiinnostavia kysymyksiä kuin taannoin kuuntelemassani Firebirdissä.

The Bones of the Old Ones

Otin Howard Andrew Jonesin The Bones of the Old Ones -opuksen kuunteluun pestessäni taannoin ikkunoita.

Anteeksi, en voi olla käyttämättä tätä(kin) tilaisuutta rehentelyyn. Minä. Olen. Pessyt. Ikkunat. Ihan itse.

No mutta asiaan. The Bones of the Old Ones on jatkoa The Desert of Souls -kirjalle, josta pidin, ja tästä pidin ehkä vielä vähän enemmän, tässä oli romanttinen kuvio, joka nähdäkseni päättyi ihan eri tavalla kuin tällaisissa yleensä romanttiset kuviot päättyvät, kyllä en voinut olla tykkäämättä.

Ja oli juonikin, ei sillä, ja lentävä matto, ja naisten oikeuksia ja mahdollisuuksia sivuttiin ohimennen, ja sama hyvä lukija kuin edellisessä kirjassa ja kaikkea.

Toiveikkaana täällä odottelen kolmatta osaa äänikirjaksi luettuna, sillä kyllä ihmisen on joskus sallittua viihtyä, vaikka sitten vähän epäilyttävästi jonkun länkkärin tuhat ja yksi yötä -henkisen tarinan parissa.

Prophecies, Libels & Dreams: Stories

Ensikosketukseni, mutta ei taatusti kuitenkaan viimeinen kosketukseni Ysabeau S. Wilcen tuotantoon oli riemastuttavaksi äänikirjaksi luettu tarinakokoelma Prophecies, Libels & Dreams.

(Olen marinoinut hyllyssäni yhtä toista Wilceä, ja nythän siihen pitää siis tarttua pikimmiten.)

Prophecies, Libels & Dreams on sarja tarinoita, jotka sijoittuvat Califan valtakuntaan - ilmeisesti tämän valtakunnan pitäisi muistuttaa kultakuumeen aikaista Kaliforniaa, mutta teille voin kertoa, että minut "Califa" ohjasi vain ajattelemaan Tuhannen ja yhden yön tarinoita. No, onpahan nyt varmistettu, että toisesta kuuntelukerrasta tulee ihan erilainen kuin ensimmäisestä.

Niin tai näin, kirja on, kuten jo sanoin enkä parempaa sanaa keksi, riemastuttava! Ihana! Siinä löyhänä kehystarinana on kuivia kommentteja historioitsijalta, joka järjestään kiistää kaiken, mitä tarinoissa kerrotaan, mutta kun kyse on kirjasta, jossa teksti, hahmot ja juoni kilpailevat keskenään sillä, kuka on leikkisin, lukija tietää tasan, ketä uskoa.

Mahtava teos.

2 x Genevieve Valentine

Koska olen kuullut paljon myönteistä Genevieve Valentinesta, luin ja kuuntelin pari hänen opustaan.

Ensimmäinen, e-kirjana kirjastosta mukaan tarttunut The Girls at the Kingfisher Club on 1920-luvulle sijoittuva uudelleenkerronta 12 tanssivaa prinsessaa -sadusta. Toinen, Persona, oli äänikirjaksi luettu scifistinen trillerihkö politiikasta.

The Girls at the Kingfisher Club oli paikoin hyvä, mutta etenkin alussa niin kieroutuneen ahdistunut, että tuota noin. Kaksitoista sisarusta elää tiukan isänsä talossa hiipien öisin tanssimaan ja juomaan skumppaa - näistä lähtökohdista olisin suoraan sanottuna toivonut poreilevampaa tekstiä, mutta sitä ei tarjottu.

Ollakseni tosin reilu, kun alun ahdistusta tiukennetaan kuin jousta, puolivälin jälkeen tuleva toimintaan räjähtäminen (huom! Ei Hollywood-toimintaleffan tyyliin!) on varsin tyydyttävä hetki.

Kaikkinensa kuitenkin myönteinen lukukokemus - en malta odottaa, että Catherynne M. Valente saa valmiiksi oman 1920-luvulle sijoittuvan versionsa 12 tanssivaa prinsessaa -sadusta, jotta voin sitten verrata niitä. (Kyllä. Tämmöinen yhteensattuma.)

Personakin oli ahdistunut. Ahdistuksen määrää kasvatti äänikirjan lukija, jonka tunnevalikoimasta etenkin ahdistus on hyvin edustettuna.

Personassa päähenkilö edustaa maataan jonkinlaisissa globaaleissa missikisoissa, jossa kukin maa lähettää kansainväliseen järjestykseen oman edustajansa. Edustajaa ei suinkaan valita vain poliittisen taidon vaan myös kauniin naamataulun vuoksi, eikä kukaan tai mikään ole sitä, miltä näyttää.

Sitten päähenkilöä päin ampuskellaan, ja hänet pelastaa nuori reportteri, ja tästä kaikesta seuraa nähdäkseni hieman triviaali trilleri, joka ei juuri pelota, mutta joka saa ainakin äänikirjaa kuuntelevan toivomaan, että voisi läpsiä molempia draaman kuninkaallisia ympäri korvia.

Fiilikseni Valentinesta ovat nyt siis hieman kaksijakoiset. Toisaalta hän selvästi osaa kirjoittaa, toisaalta tunneskaala on makuuni turhan yksipuolinen.

Metatropolis

Kuuntelin taannoin Metatropolis: Green Space -teoksen, josta diggasin sen verran, että palasin sarjan alkulähteille ja kuuntelin ykkösosankin. Sen nimi on puhtaasti Metatropolis.

Nyt täytyy sanoa, että tämä ykkönen oli ihan kultaa, ja tätä vasten katsoessa oli selvää, että kolmososaan oli sekoitettu sitten melko lailla hiekkaa. Kirjoittajakaartikin on ykkösosassa suppeahko: mukana ovat Elizabeth Bear, Tobias Buckell, Jay Lake, Karl Schroeder ja John Scalzi.

Metatropolis on parhaimmillaan jonkinlainen manifesti tulevaisuudelle: kauhea ja innostava. Se herättää toivoa, pelkoa ja halun hommata pikaisesti fillari.

Oikeastaan haluaisin, että kaikki uuden hallituksemme ministerit ottaisivat ja lukisivat opuksen oitis ja tarkkaavaisesti. Tulevaisuus tulee varmasti olemaan toisenlainen kuin nykyisyys, ja meistä on paljolti kiinni, minkälainen.

Lukekaa. Kuunnelkaa.

Homunculus

Menin taas lukemaan James P. Blaylockia äänikirjaksi tulkittuna. Virhe, jonka olen ennenkin tehnyt.

Nyt voinkin teille luottavaisesti kertoa, että Homunculus on kirja, jossa on monta sanaa. Sanat muodostavat keskenään lauseita. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen Englantiin. Jossain on joku ilmalaiva, mutta sen suhteen lunttasin:

No, oppia ikä kaikki ja jos ei hyvällä niin pahalla sitten.

Noin. Nyt muistan ensi kerralla jättää äänikirjaversion omaan arvoonsa ja tarrata paperikappaleeseen. (Ja eikös vain tuo Homunculus löytynyt omastakin hyllystä kuollut puu -painoksena, ei olisi tarvinnut edes Audiblen krediittiä siihen törsätä hmph.)

(Toisaalta nyt voin lukea sen ja se tulee olemaan aivan uusi kirja minulle.)