Vernor Vingen The Children of the Skyssä oli 675 sivua ja minä olen nyt kahlannut niistä läpi jo-ka-i-ki-sen.
Käsitelläänpä ensin lyhyesti se, miksen jätä kirjoja kesken, vaikka ne eivät toimisi luonteeni kanssa yhteen. Kärsin kroonisesta pelosta, jossa kirjan viimeiset 5% oikeuttavat kaiken aiemman kärsimyksen. Olen myös kuullut, että näin todella on tapahtunut ihmisille. Lisäksi se on minusta vähintä, mitä voin tehdä, kirjailijaa kohtaan ikään kuin. Tuskin hän tahallaan on tylsä, vai mitä luulette?
No, Vingen kanssa keskeyttäminen oli kyllä aika lähellä silti. Onneksi jo noin sivulla 200 tuli reipas kohta, jossa vähän piristyin. Ajattelin että no niin, tästä se lähtee. Vaan ei. Siitä lähdettiin vain kiertämään maaseutua.
En minä sitä sano, etteikö kirjassa olisi ollut hienoja ajatuksia, oli siellä aina 150 sivun välein jotain siistiä. Oli kiinnostavia hahmojakin ... mutta se kaikki oli niin tuskallisen, itkettävän, pitkitetyn matelevaa. Ja kun sanon "kiinnostavia hahmojakin", tarkoitan sillä tavalla etäämpää kiinnostavia, en sellaisia, joihin jotenkin olisi vaikka kiintynyt.
Tuota, tässä ollaan siis romututtu vieraalle planeetalle, siellä on jännittäviä alieneita ja sen sellaista, ihmisyhteisön sisäistä juonittelua. Tämän tarkempaa juonikuvausta en voi antaa, sillä aivoni nukahtivat juuri.