09/10/2010

Uusi 200. postaus

Ilmeisesti 200. postaus on vasta tässä. Voin juhlia joka päivä!

Guy Gavriel Kay on kirjoittanut historiallisen ja eeppisen fantasian sekoitusta jo pitkään. Maagiset tai fantastiset elementit ovat Kayn kirjoissa - jotka muuten yhtä poikkeusta lukuunottamatta ovat siunatun yksiosaisia (joskin paksuja) - aika hienovaraisessa osassa. Historialliset osat ovat usein vaihtoehtoista historiaa. Hienovaraista, vaihtoehtoista ja paksua löytyy myös Kayn uusimmasta kirjasta Under Heaven.


Päähenkilö Shen Tai on hautaamassa kotimaansa ja naapurimaansa rajasodissa menehtyneitä, kun naapurimaan prinsessa tästä uroteosta vaikuttuneena lahjoittaa Taille 250 hevosta. Kyseessä eivät ole mitkä tahansa hevoset, vaan taivaalliset hevoset - juuri sellaiset, jotka ovat Tain kotimaassa arvossa arvaamattomassa. Turhankin ylenpalttinen lahja mutkistaa Tain elämää melko lailla, ja hän tempautuu tahtomattaan mukaan valtakunnanpoliittisiin kuvioihin.

UH oli taattua Kayta siinä, että se oli mukaansatempaava ja hyvä. Hahmot olivat aitoja, ja kuten Kayn kirjoissa usein, kukaan ei ollut yksiselitteisen paha tai hyvä. UH:issa Kayn satunnaisesti omaksuma kirjoitustyyli, jossa pahaenteisyyttä luotiin ikään kuin tulevien historiankirjoittajien silmien kautta (siis tyyliin "myöhemmin vallitsi suuri yksimielisyys siitä, että jos henkilö A olisi toiminut toisin, olisi tältä kaikelta ehkä vältytty") alkoi kyllä välillä hieman nyppiä, mutta jos sen ei liikaa antanut häiritä, kirja oli oikein mainio. Ja - sanoinko jo - paksu.

08/10/2010

Niin ne äänikirjat

Blogger väittää, että tämä tässä näin on 200. postaus Sivukirjastoon, w00t! Nousen jalustalle. Nyt on siis varmaan hyvä hetki käsitellä ne äänikirjat. Tai, no, hyvä tai huono hetki - ensimmäiset äänikirjani sattuvat olemaan seuraavana listalla, joten ne käsitellään nyt.

Kerrottakoon taustaksi, että töissä väitettiin, että luen liikaa vampyyrikirjoja. Itse ajattelin, että kunhan vain en koske Sookie Stackhouse -sarjaan pitkällä vaarnallakaan, olen ihan turvassa. Ja, ööö, kuunteluhan on tosi immateriaalista, joten koskettamisesta ei kyllä voi puhua. Eihän?


Koiraa lenkittäessäni kuuntelin siis Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjan osat 2 ja 3, Living Dead in Dallas ja Club Dead.

Living Dead in Dallas kertoo, kuinka Sookie lähtee poikaystävänsä, erään vampyyri Billin kanssa selvittämään Dallasiin kadonneen vampyyrin mysteeriä. Samaan aikaan Bontempsissa telkkariadaptaation helmi Lafayette päätyy lopullisen sivuosanesittäjän rooliin tulemalla murhatuksi tuosta noin vaan.

Club Deadissa Sookie lähtee puolestaan Jacksoniin selvittämään kadonneen vampyyrin mysteeriä. Tällä kertaa hävinneenä on edellämainittu vampyyri Bill, joka tunnetaan myös Sookien epäkuolleena poikaystävänä. Apuaan tarjoaa vampyyri Eric, jonka mainitsen tässä nyt ihan vain ja ainoastaan siksi, että vampyyri Eric on tv-inkarnaatiossaan ilo silmälle.

Tuota noin. Juonet olivat höttöä ja lukija rasittavanpuoleinen*, mutta Sookie oli ensimmäisen kirjan muistikuviini verrattuna suorastaan piristävä ilmestys. Pakko sanoa, että pidän kuitenkin telkkariversiosta enemmän, enkä vain silmänilon takia. Vampyyri Bill on kirjoissa kerrassaan rasittava, omistushaluinen ja vanhanaikainen urpo, ja Sookien ja Billin suhde on paikoin ihan kauheaa seurattavaa. Onneksi Sookiessa on enemmän luonnetta kuin sarjan ensimmäinen kirja antoi ymmärtää, ja vampyyri Eric piristää sarjaa myös kirjojen puolella eikä vain idioottilaatikossa.

Viihdyttäviähän nämä kuitenkin olivat, ei käy kieltäminen. Siitäkin huolimatta, että sarjan kirjojen nimet ovat kökköyden aatelistoa.


* En viittaa nyt itseeni, vaan kirjan nauhalle lukeneeseen Johanna Parkeriin, vaikken pidä lainkaan poissuljettuna sitä mahdollisuutta, että olen itsekin rasittavanpuoleinen lukija.

07/10/2010

Implied Spaces

Hei pitkästä (mutta ei niin pitkästä) aikaa. Olen tänä syksynä löytänyt pari uutta syytä sille, miksi Sivukirjastossa on välillä hiljaista. Lisätään ne listan lopuksi kohdiksi d) ja e).

a) Listalla seuraavana olevasta kirjasta on vaikea kirjoittaa
b) Netti on taas poikki
c) Professori Laytonin uudet seikkailut DS Lite -konsolille tulivat postissa (tai jotain vastaavaa jollekin niistä kolmesta muusta konsolista jotka taloudestamme löytyvät)
d) On kiire neuloa ja lukea yhtäaikaa
e) Ahdistun siitä hypoteettisesta tilanteesta, jossa olen jo kirjoittanut kaikista Sivukirjaston olemassaoloaikana lukemistani kirjoista ja joudun siirtymään ajassa taaksepäin vuoteen 1984 tai niille main, jolloin äiti ja isä löivät viskipullosta vetoa siitä, oppiiko Liina lukemaan sinä kohtalokkaana iltana vai ei, ja Tove Janssonin kirjaan Vaarallinen juhannus, josta tuona iltana luin ihan itse hemuleiden vapaaehtoisesta torvisoittokunnasta (tai jotain sinnepäin), ja kirjoittamaan kaikesta ennen Sivukirjastoa lukemastani. Ja voitte uskoa, että sitä Neiti Etsivien määrää ei jaksa kukaan.

Walter Jon Williamsin Implied Spacesin kohdalla vetoan syihin a), c), d) ja e). Olen maininnut ennenkin, että pidin joistakin Williamsin kirjoista kuin hullu puurosta, mutta toisaalta viimeksi lukemani Williams (This Is Not a Game) ei innostanut.



Implied Spaces kertoo Aristidesta, seikkailijasta, joka tutkii eräänlaisia vahingossa syntyneitä (implikoituja) tiloja ja avaruuksia yhdessä kissansa kanssa. Tai, no, kissa on kyllä valtavan tietokoneen, Endoran, avatar, joka osaa puhua. Ja suuri osa tiloista sijaitsee täysin keinotekoisissa maailmankaikkeuksissa, joita ihmiskunta on iloisesti luonut ja joihin se on laajentunut. Tutkiessaan historiantutkijoiden ja fantasiaroolipelaajien (!!!) maailman implikoituja tiloja Aristide kohtaa jotain hieman huolestuttavaa ja palaa takaisin lähtöruutuun eli yhteen Endoran ylläpitämistä maailmoista tiedottamaan siitä lähes ainoasta asiasta, joka enää voi uhata lähes kuolemattomaksi muuttunutta ihmiskuntaa. Seuraa sota mystisen vihollisen kanssa.

IS oli ainakin minusta parempi kuin TINaG, mutta ei se silti yltänyt ihan aikaisempien lukemieni Williamsien tasolle. Aristide ja muut kirjan hahmot jäivät aika etäiseksi, joten tunneside jäi väkisinkin laimeaksi. Kirjoitustyyli oli toisaalta kevyt ja etenkin dialogi oli virkistävää. Lisäksi kirjassa oli hengästyttävän paljon villejä ideoita, ja loppu on huikea. Suosittelen.