The Long Way to a Small, Angry Planet

Becky Chambersin teos The Long Way to a Small, Angry Planet on avaruusseikkailu, jota oli lopulta mahdoton olla rakastamatta.

Pieni, vihainen planeetta on teoksessa kohde, mutta tärkeintä on matka, ja lähes koko kirja käsitelläänkin matkaa - alkaen siitä, kun uutta elämää etsivä, nimensä ja menneisyytensä salannut Rosemary astuu avaruusalukselle tarkoituksenaan toimia kyseisen purkin jonkinlaisena paperinpyörittäjänä, mutta ei todellakaan päättyen siihen.

Eikä edes kannata kuvitella, että Rosemary olisi kirjalle kovin keskeinen - ei, sillä tärkeintä on miehistö, ja se, mitä se kokee ja miten se kasvaa ja löytää jotain, useimmiten ymmärrystä ja anteeksiantoa, mutta välillä myös vain hauskaa. Miten se kasvaa perheeksi.

Mahtava kirja, mahtava. Chambers on Fireflynsä katsonut, mutta The Long Way on silti ainutlaatuinen: paljon tuota suosikkisarjaani lempeämpi, täynnä iloa.

Ancillary Mercy

Ancillary Mercy päättää Ann Leckien trilogian, josta minulla oli kaksi kirjaa luettuani hyvin vakava kuva. Hyvä, mutta vakava.

Kun luin Mercyä, hämmästyin. Hyvänen aika, miksi minä en muistanut, että Leckie on tosi hauska? Oliko hän tosi hauska edellisissä kirjoissaan? Presgerin lähettiläs on paras comic relief, joka on ikinä kirjoitettu, sillä toisin kuin useimmat tämän sortin hahmot, hän on sekä todella hauska että todella voimakas.

Nauroin vedet silmissä.

Ja, no, muu henkilökaarti, en haluaisi päästää irti. Niin kirkkaasti kuvattuja ja mainioita hahmoja kirja on täynnä. Tämän kirjan kohdalla tulin myös ehkä vihdoin ymmärtäneeksi sen, millainen hahmo Breq on - on niin vaikea päästää irti ihmiskäsityksestään, ja tajuta, että Breq ei ole se, joka hänen ruumiinsa joskus oli. Ehkä lukijakin voi kasvaa matkalla.

Juonikin toimii: se on osa Breqin ja Anaander Mianaanain monen minän välistä kamppailua - skoopiltaan pienempi kuin koko imperiumi, mutta siitä huolimatta valtavan tärkeä.

Ihana kirja. Minulle trilogiasta paras.

The Empress Game

Rhonda Masonin The Empress Game löytyi lukulistalle varmaan The Book Smugglers -blogin kautta. Sieltä löytyy välillä hillittömiä hittejä. Ja huteja. Ja kaikkea siltä väliltä.

Mulle The Empress Game oli siltä väliltä.

Siinä avaruuden laitamilla on planeetta, jonka areenalla käydään kiivaita taisteluja. Taistelijoista parhain on Black Panthe, joka rekrytoidaan jeesaamaan keisarinnapelissä, jonka koko idea on, että tulevat keisarinnakandidaatit ottavat matsia siitä, kenet kruununprinssi nai ... Joo, kuulostaa tosi pölöltä.

Hyvää The Empress Gamessa oli se, että siinä oli oikeasti ihan tarkkanäköistä poliittista juonittelua ja toisaalta juoni veti hyvin. Huonoa oli se, että päähenkilö (jonka oikea nimi on Kayla) oli niitä sellaisia en-päästä-angstistani-IKINÄ -tyyppejä, joita en ollenkaan jaksa, koska olen itse vähän enemmän semmonen happy go lucky. Ehkä. Ainakin kuvittelen olevani.

Kirja loppui angstisesti ja jatko-osaa odottavaisesti. Luultavasti jatko-osaan mennessä olen jo unohtanut vastalauseeni ja luen sen kuitenkin.

Neptune's Brood

Charles Strossin Neptune's Brood on, tuota, no ehkä voisi sanoa, että avaruusooppera.

Siinä päähenkilönä toimii eräänlainen metaihminen, Krina Alizond-114 (kyllä, tämä piti luntata) joka etsii sisarustaan halki avaruuden. Sitten on pyramidihuijausta ja sen sellaista.

Jotkut kirjat etenkin tässä tieteiskirjallisuuden puolella rakennetaan jotenkin sillä tavalla, että kaikenlaisia vihjeitä ripotellaan lukijaa varten pitkin kirjaa. Siitä sitten seuraa, että alkupuoli on yhtä tervanjuontia, kun mistään ei ymmärrä mitään, eikä kyllä kohta kauheasti kiinnostakaan, ja loppupuoli sitten menee huis vaan ja tämähän oli mainio kirja.

No tämä Neptune's Brood oli juuri sellainen kirja.

Mutta välttämättä en pidä sitä yksinomaan hyvänä asiana.

Abaddon's Gate

J. S. A. Coreyn lähiavaruusoopperan päätösosa oli ... lähiavaruusoopperaa, kuten ne aiemmatkin. Mutta sen lisäksi tarjolla oli myös huikea galaktinen visio, juuri sellainen, joka saa sukat pyörimään jaloissa.

En aio mennä juoneen sen kummemmin, sillä kyseessä on kuitenkin sarjan päätösosa, enkä oleta, että kovin moni muu on kaltaiseni sarjoja keskeltä aloitteleva urpo (mutta jos on, kyllä tähän messiin pääsee.)

Aion sen sijaan nurista hieman. Katsokaa, kävi niin, että jossain noin 70% kohdalla menin oooh ja aaah ja vähän ehkä iiiih ja ajattelin, että kyllä vain on ollut oikein ja hyvä, että tämän sarjan luin, ja onpa hienoa ja kiehtovaa ja galaktista ja mitä nyt vielä.

Sitten siirryttiin kirjan loppuratkaisuihin, jotka olivat taisteluja erinäisten typerien ihmisryhmien kesken. Siinä haukottelun lomassa ei voinut kuin toivoa, että posauttaisivat kaikki toisensa hengiltä pikimmiten niin, että minäkin pääsisin tuskastani.

KENEN mielestä voi olla hyvä idea sijoittaa tällaisen sarjan kruunuksi loputtomasti venytetty taistelukohtaus? KENEN? AAAARGH!

The Hydrogen Sonata

Iain M. Banksin The Hydrogen Sonata oli sellainen eeppisen kokoluokan avaruusooppera, joka jätti allekirjoittaneen hieman kylmäksi.

Tässä on eräs muukalaislaji sublimoitumassa (anteeksi vain, jos pahoinpitelen termejä) eli … eeeh … jättämässä maalliset tomumajansa taakseen, muttei kuitenkaan kuolemassa. Hankaluutena on vain pienen pieni poliittinen ongelma, joka silmille räjähtäessään voi estää koko seuraavan askelen lajin kehityksessä. Ja niinpä joukkio Kulttuurin aluksia ja yksi nelikätinen naisihminen sotkeutuvat asian selvittelyyn.

Hyvää oli se, että seikkailu kulki aika vetävästi ja Kulttuurin alukset olivat oikein viihdyttävää sakkia, ja asiat, joita kirjassa soitettavasta vetysonaatista (re: teoksen nimi) sanotaan, naurattivat.

Huonompaa oli se, etten mitenkään pysynyt perillä siitä, kuka Kulttuurin aluksista nyt oli kuka.

Se, mikä kuitenkin eniten vaivasi, oli tietynlainen tarkoituksen puute. Kun lauma em. aluksia yhteen ääneen myöntää, että no joo, eihän tällä tiedolla nyt sinänsä oikeasti ole väliä, alkaa väkisinkin haukotuttaa. Lisäksi Banks onnistuu kyllä vetämään viimeisenkin ihmetyksen tunteen vessasta alas, sen verran banaalilta koko sublimoitumishomma kuulosti. Vaan ehkä tässä pitäisi ihmetys kohdistaa itse Kulttuuriin, tuohon iloisen naapurustokyttääjän innolla nenänsä muiden asioihin pistävään lajien yhteenliittymään. Melkoista.

Tyydyn asemaani maailmankaikkeuden ainoana scifinördenä, joka ei saa Kulttuurista otetta. Kaikki on menetetty.

Caliban's War

James S. A. Coreyn Caliban's War oli minusta koko lailla menevämpi seikkailu kuin edeltäjänsä, joka sekään ei ollut huono. Ero oli kuitenkin havaittavissa siinä, millä innolla varasin jatko-osan - Caliban's War päätyi lukulistalle tahmeasti, mutta sen jälkeen varasinkin kolmososan saman tien.

Tämä nyt siis jatkaa siitä, mihin Leviathan Wakes jäi. Taas on tytär kadoksissa, mutta tällä kertaa kadonnut on 4-vuotias, ja lapsen koti- ja katoamispaikalla Ganymedella menee huonosti. Ganymedelle päätyvät myös Jim Holden miehistöineen, juuri ajoissa todistamaan katastrofia ja poimimaan mukaansa lastaan hädissään etsivän tutkijaisän.

Vaikka loppua kohden kirjaa vaivasi minusta jonkinlainen pöhötauti, joka sai kääntelemään sivuja enemmänkin sellaisen joojoo-vauhtia-nyt -tunteen kuin iiiih-mitähän-seuraavaksi-tapahtuu -jännityksen vallassa, iso osa kirjasta toimi. Eikä suinkaan vähiten siksi, että yksi hahmoista, joiden kautta tarinaa kuljetetaan, on viehättävä YK:n virkanainen, mummoikäinen ja suun saippuapesua kaipaava Chrisjen Avasarala, josta - HURRAA! - käytetään sukunimeä, ihan kuin pojista.

Ja hemmetti kuulkaa, tätä en odottanut, mutta hörähdin lukiessani ääneen useammin kuin kerran. Kirjan vitsit yllättivät vähän takavasemmalta, pakottomuudellaan ja tietynlaisella kuivuudellaan - etenkin Avasaralan ääni ja tämän Holdenista tekemät huomiot olivat mahtavia. Kaksikko Corey pääsee myös tutkiskelemaan (lyhyen seikkailullisesti) sitä, millainen oikeus kansalla on tietää.

Suosittelen kaikille, jotka nyt tällaisesta ylipäänsä pitävät.

Ja minusta tulee isona Avasarala, paitsi helpommissa hommissa.

Fate of Worlds

Erm.

Ei nyt mennä siihen, miksi päätin aloittaa Rengasmaailma-sarjan loppupäästä.

Sillä ei varmasti ole mitään tekemistä sen kanssa, että Larry Nivenin ja Edward M. Lernerin Fate of Worlds oli jotensakin sekava ja haukottelemaan pistävä.

Ja oikeasti, ei saisi nauraa, kaikki selviää varmasti kunhan takaperoisesti pääsen ensimmäiseen osaan, mutta että setti alien overlordeja, jotka ottavat nimensä orjiensa mytologiasta? Jotta orjaparkojen olisi helpompi lausua herrojensa nimet? Naurattaa niin, että olen kohta mustelmilla tästä jatkuvasta tuolilta tippumisesta.

Captain Vorpatril's Alliance

Lainasin uusimman Bujoldini kirjastosta. Näyttää nimittäin siltä, että kirjat, joita ostan kotiin, tulevat luettua viimeiseksi.

Captain Vorpatril's Alliancea on käsittääkseni pidetty ihan mainiona Vorkosigan-sarjan opuksena, mutta kun. Siinä päähenkilönä ei ole suinkaan Miles, vaan hänen serkkunsa Ivan, jota on eräässä Tähtivaeltaja-nimisessä julkaisussa tituleerattu "idiootti-Ivaniksi"; mainio termi joka ei ikinä häviä mielestäni.

(Tästä on tulossa sekavin postaukseni ikinä.)

Minä rrrrakstan Bujoldia, enkä totisesti pettynyt uusimmankaan opuksen kanssa, mutta tässä on kaksi muttaa.

Mutta 1) Minusta on tullut vanha ja kirjan sankarittaren liiallinen sankaritarmaisuus oli hieman ärsyttävää.
Mutta 2) Päähenkilön, joka on aikaisempien kirjojen sidekick ja idiootti, on - ollakseen toimiva päähenkilö - lakattava olemasta idiootti. Ja se oli vähän sääli. Juuri idioottinahan me olemme hänet oppineet tuntemaan. Idioottia rakastamme. Vaikka kai Bujold suoriutui tästä haasteesta aivan kohtuullisesti (ollakseni aivan rehellinen, en ihan muista, miten Ivan on kuvattu aikaisemmin, olen nimittäin ostanut kaikki viime vuosina ilmestyneet Bujoldit ja täten siitä, kun olen viimeksi lukenut Bujoldia, on vuosia.)

Mutta 3) Olihan tämä kuitenkin ehtaa Bujoldia, itku meinasi tulla silkasta riemusta.

No. Avaruusoopperaa, naiset, herrat ja kaikki siltä väliltä. Lukekaa enemmän avaruusoopperaa, etenkin Bujoldin kirjoittamaa. Elämä on parempaa sillä tavalla.

Leviathan Wakes

Kysyin joskus kevättalvella, kiinnostaako herra Sivukirjastoa Daniel Abrahamin ja Ty Franckin yhteisteos Leviathan Wakes. Ei vähäjääkään, sain kuulla, joten hankin teoksen vain itselleni kirjastosta ja kävin kimppuun. Vaikea on herra Sivukirjastoa tästä moittiakaan - kirja vaikuttaa ensivilkaisulta olevan tismalleen yhden nälkävuoden mittainen.

Ei se oikeasti ollut kuin puolikas nälkävuosi, ja muutenkin kyseessä oli ihan pätevä avaruusoperetti, vai mitä ne nyt ovat.

Vaikken sinänsä kannen blurbanneen George R. R.:n kanssa  olekaan eri mieltä, tulkoon lähdekritiikin nimissä huomautettua, että hän kehaisee kavereidensa kirjaa.

Kovin miehinen teos sijoittuu kolonisoidulle aurinkokunnalle. Tähtiä ei ole valloitettu, mutta asteroidivyöhyke sen sijaan on - vallan keskipisteinä toimivien Maan ja Marsin ollessa lähellä sotaa sekä ulompien planeettojen että toistensa kanssa. Sitten eräs alus kaapataan, ja hommaan sekoittuvat sekä jäänkuljetusaluksen upseeri Jim Holden (jota miehekkäästi sukunimellä kirjan läpi kutsutaan) että Ceresillä työskentelevä paikallisen poliisinkorvikkeen edustaja Miller (jonka sukunimi on niin miehekkäästi kirjassa edustettuna, etten toden totta muista, oliko hänellä etunimeä laisin). Sen jälkeen juttuun kietoutuu paljon henkilökemiaa, planeettojen välistä politiikka, avaruuslentelyä ja jopa alien goota, eli ihan hyvin menee (lukijalla, aurinkokunnalla sen sijaan uhkaa mennä kehnosti.) Naisia, noita kummallisia syvän avaruuden olentoja, kirjassa ei juuri näy (mutta arvatkaa vaan, kutsutaanko sitä yhtä naissivuosan esittäjää sukunimellä? Hah.)

Pidin miljööstä kovasti, ja juonikin menetteli. Henkilökaarti sen sijaan oli hieman kliseistä - etenkin kärsivän kytän roolin hoiteleva Miller tuntuu niin kovin, kovin tutulta. Holden ja Miller eivät tule ilmeisesti tippaakaan toimeen, syystä, joka lukijalle jää hieman hämäräksi. Hieman skarppausta henkilöhahmojen luomisessa olisi voinut tehdä ns. gutaa.

Erinomaisen epäselvää: miksi sarjan kirjoittajakaksikolla on taiteilijanimi James S. A. Corey, kun kaikki kuitenkin tietävät, kenestä on kyse?

Matter

Iain M. Banksin Matter soljui oikein kivasti ohi korvien.

Aloin jo epäillä, että ehkä nää äänikirjat ei sittenkään ole mun juttu, kun pangalaktinen kurlauspommi, eikun avaruusooppera, oli näin huomiotaherättämätön. Sitten taas muistin, että vika ei tietenkään ole minussa lukijana. Tietenkään. Hah.

Matter kertoo pseudo-feudaalisen yhteiskunnan vallanperimysongelmista. Yhteiskunta sijaitsee yhdellä harvoista maailmankaikkeuden maailmoista, joissa asutaan ikään kuin planeetan sisäpinnalla. Planeetta on toki konstruktio eikä sattuman tuote; mystinen konstruktio, jonka olemassaolon tarkoitusta ei enää tiedetä. Vallanperimysongelmien keskiössä on prinssi Ferbin, jonka isän on surmannut julma suurvisiiri. (Tai siis kuninkaan kakkosmies, mutta minusta on kiva sanoa suurvisiiri - ja sitäpaitsi homma on juuri niin arvattavissa. Kas kun ei hovimestari. Kirjan henkilöt joutuvat käyttämään melkoisesti mielikuvitusta vakuuttaakseen itselleen, että epäilyttävä suurvisiiri on ihan viaton - jotta juoni etenisi.) Prinssin sisar on aikanaan lähtenyt Kulttuurin pariin ja, nyt, Kulttuurin agenttikunnan jäsenenä, palaa auttamaan veljeään.

Se juonesta, josta en oikein osannut kiinnostua. Banks kirjoittaa niin monesta perspektiivistä - primitiivisehkön yhteiskunnan sisältä ja Kulttuurin kaukoputken kautta - että lukijana oli vaikea olla omaksumatta Kulttuurin näkemystä, jossa epävalistuneet muurahaisraukat puuhastelevat vielä hierarkkisen yhteiskuntansa parissa. Iso osa juonesta kuitenkin nojaa siihen, että Ferbin yrittää saada a) isälleen oikeutta ja b) itselleen kruunua, ja täten tuntuu hieman kummalliselta, että Banks samaan aikaan ikään kuin vetää juonen tältä osalta maton alta - mitä sillä lopultakaan on universumin kannalta väliä, kenen päässä Ferbinin kruunu istuu? Vaikka taustalla on isompi juoni, siihen käsiksi pääseminen tuntui hieman vaikealta.

No, ei niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin. Banks punoo juonia ja tapahtumia sujuvasti - ja on viihdyttävä, ainakin silloin kun muistin keskittyä. Alkaa kuitenkin tuntua siltä, että Banksista ei tule minulle mitään lovemost-kirjailijaa ja tässä mielessä istunkin ihan eri veneessä kuin suurin osa spefiä lukevista lajitovereistani.

Winterfair Gifts

Lois McMaster Bujoldin lyhyt tarina Winterfair Gifts oli minusta laskettavissa kirjaksi vain, jos Shelfari löytäisi sen ihan omana teoksenaan. Löysi. Se tietenkin tarkoittaa, että äänikirjana kuuntelemastani tarinasta on sanottava muutama sana (mutta ei kovin montaa, olisi noloa kirjoittaa itse tarinaa pidempi juttu.)

WG sijoittuu Vorkosigan-universumiin Milesin häiden kiireisimpiin valmisteluihin, ja kertoo häitä edeltävästä hässäkästä erään Vorkosiganin talon tuoreen vartiomiehen kautta. Koska kirjojen hyperaktiivinen päähenkilö Miles on tässä selkeästi sivuroolissa, ei WG ole ihan niin vangitseva kuin Bujoldin Vorkosigan-romskut, ja paikoin se tuntui juonensa puolesta jopa turhan ilmeiseltä ja jotenkin ... rakennetulta, tavalla, josta en niin välittänyt. Mutta onhan se kuitenkin Bujoldin Vorkosigan-tarina, ja kehnoimmillaankin niitä vaan rakstaa.

Surface Detail

Innostuin lukemaan lisää Iain M. Banksia. Päätin, että jotain niissä on oltava, ja valitsin kohteeksi viime vuonna ilmestyneen Surface Detailin. Sehän olikin oikein viihdyttävä. Puhdasverinen avaruusooppera.

SD kertoo Lededjestä, entisestä orjasta, joka on joutunut isäntänsä pahoinpitelemäksi, kunnes käy jotain hieman odottamatonta. Lededjen janotessa - ja metsästäessä - kostoa Kulttuurin laivueista käsin, käydään universumissa myös virtuaalista sotaa virtuaalisten helvettin puolustajien ja vastustajien kesken. Kirjan luvut edistävät juonenpalasia - joilla toki on löyhähkö yhteys - aina yhden päähenkilön näkökulmasta.

Viihdyin, etten paremmin sano. Banks kirjoittaa mukaansatempaavaa scifiä, ja vaikka vendetta ei sinänsä motiivina jaksa ihan kauheasti kiehtoa - joskus epäilen, että henkilökohtainen kasvu johtaisi mielenkiintoisempaan lopputulokseen - oli Lededjen matka kohti viimeistä sanaa kuitenkin ... niin ... haluaisin sanoa viihdyttävä, mutta alkaa tuntua siltä, että kaipaan kustannustoimittajaa.

Vilkaisin muuten huvikseni, mitä kirjasta sanottiin Wikipediassa ja hämmennyin. Siellä nimittäin sanottiin, että yhden SD:n päähenkilön nimi on anagrammi siitä ja tästä sarjan alkupuolella tavatusta hahmosta - ja sitten oli hieman spekulaatiota siitä, mitä se sitten tarkoittaa. Kuka näitä jaksaa tarkistaa? Vaadin selitystä.

Selitystä odottaessa saatan lukea lisääkin Kulttuurista.

The January Dancer

Yllätyin hieman, kun Michael Flynnin The January Dancer paljastui täysiveriseksi avaruusoopperaksi. Flynniltä aiemmin (ennen Sivukirjastoa) lukemani teos, Eifelheim, oli nimittäin tosi eri tyyppinen. Molemmat lukemisen arvoisia, mutta itseäni TJD miellytti enemmän.

The January Dancerissa kaukaiselta planeetalta löytyy muinaisten jälkeensä jättämiä esineitä, joista planeetalle korjaustoimenpiteisiin laskeutunut kapteeni January miehistöineen pitää yhden. Tämä esine, Dancer, vaihtaa omistajaa oikullisesti ja kulkee kädestä toiseen, samalla kun huhut sen ilmaantumisesta kulkevat universumin halki ja kiinnostuneet osapuolet alkavat jahdata sitä.

Vaikka TJD ei ollut välttämättä kovin helposti mukaansatempaavaa tekstiä, kun siihen pääsi sisälle, kirja todella alkoi kiehtoa. Sitäpaitsi, jälleen hieman yllättäen, se oli aika hauska - muistikuvani Eifelheimista olivat suunnilleen luokkaa "erinomainen joskin kuivahko". Huonoina - tai vähemmän hyvinä - puolina mainittakoon perusteellinen pohjustaminen. Flynn käyttää paljon tilaa kuvaillakseen tapahtumia tai miljöitä joilla ei ole suoraa vaikutusta tarinan lopputulokseen. Pätkät saattavat olla kiinnostavia, mutta suoraviivaista seikkailua kaipaavia moinen saattaa ärsyttää. Kirjan ainoahko naishahmo on sitäpaitsi yhtä kiinnostava kuin jäädytetty lahna. Itse kuitenkin viihdyin TJD:in parissa ongelmitta.