En tunne sinua vierelläni

Siina käski joskus lukea Tiina Raevaaran kirjoja. Arveli, että tykkäisin.

Oikeassa olit, Siina. Tiina Raevaaran novellikokoelma En tunne sinua vierelläni on yksi parhaista lukemistani novellikokoelmista. Novellikokoelma on munsta usein myös hyvin ongelmallinen konsepti, mutta tässäpä ei ollut sellaisesta tietoakaan. Kerrassaan mahtava kirja oli.

Sen tarinat olivat paikoin ihan hengästyttävän hyviä, ja muutoinkin ihan todella hyviä - ehkä se hengästys tuli siitä, että jotkut vain resonoivat juuri minun kanssani paremmin. Välillä piti pitää taukoa, kun tuntui, että tekee suurta vääryyttä novelleille jos ne vain hotkaisee putkeen.

Esimerkiksi: ensimmäisen tarinan kertoi kuikka. Olin tässä kohdassa jo vähän myyty, sillä kuikka lienee lempilintuni - ja novelli on todella vaikuttava. Aluksi tuntui, etten ymmärrä paljoakaan, mutta lopuksi vähän itketti. (En ehkä silti ymmärtänyt paljoakaan, mutta tarvitseeko sitä aina kaikkea.) Aloitin heti seuraavasta novellista, mutta tajusin, etten ehkä tee Gordonin tarinalle oikeutta, jos en kirjoita ylös, miten paljon pidin siitä. Sitä paitsi seuraavan novellin tunnelma oli jo ensimmäisistä lauseista aivan erilainen.

Kaivo, joka veti tarinaa taulusta kuin taikuri huiveja jonkun katsojan korvasta, oli kirjan kolmas novelli: kipeä ja pelottava, mutta ei pelkästään niitä. Tässä vaiheessa aloin sommitella jonkinlaista fanikirjettä Raevaaralle.

Näissä teksteissä oli ihan huimaa kontrastia tarinoiden sävyissä - joskus kohtaa novellikokoelmia, joissa tarinat ovat näennäisesti erilaisia, mutta oikeasti aivan tasapaksuja. Ei nyt. Yhteinen nimittäjä kokoelman oli takakannen lupausten mukaisesti luonto, joka oli monimuotoisena ja mutkikkaana läsnä ihan kaikkialla. Yksi suosikkitarinoistani oli muuten kirjeiden muotoon kirjoitettu Karhunköynnös, jossa kasvillisuus valtaa alaa ja kirjoittaja on hukata itsensä. Tai ehkä hukkaakin.

Tämän luettuani olen esimerkiksi nähnyt unta siitä, että rynnistän kauppaan hakemaan uuden Raevaaran kirjan heti, kun se ilmestyy.

Vain yhtä en tajua: miksei tätä ole käännetty kaikille maailman kielille? Tietääkö vaikkapa Jeff VanderMeer Raevaarasta? Jos ei, miksi ei?

Huntress

Ymmärrätte varmasti, että seuraava ehdotukseni on epätoivoisten tekosyidenkin sarjassa omaa luokkaansa, mutta ehkä kirjan kelvollisuuden mittarin pitäisikin olla se, mitä siitä muistaa kuuden viikon päästä.

Tällä mittarilla Malinda Lon Huntress ei ole juuri mistään kotoisin (jos kohta toisilla mittareilla se oli, muistaakseni, ihan viihdyttävä). Siinä pelastetaan kuolevaa luontoa ja maailmaa, joka on ottanut vaikutteita vähän sieltä sun täältä - nimistö on kovin aasialaista, mutta mikään muu ei niinkään. Lisäksi oli tyttörakkautta.

Huntress liittyy löyhästi Ashiin, jota luin Naistenklinikalla harvinaisen epävaikuttuneena, ja kärsii samasta perusongelmasta: päähenkilöt ovat kiinnostavia kuin keltainen post-it -lappu. Herätkää siellä Locuksella! Tyttörakkaus ei ole riittävä syy kirjan päätymiseksi suositellaan suositellaan -listalle. Vaadin kirjallisempia ambitioita.

In other news: Sivukirjastossa ollaan pahoillaan Ray Bradburyn kuoleman johdosta. Kevyet mullat, herra Bradbury.

The Red Tree

Heip. Oletteko lukeneet ikinä mitään Caitlín R. Kiernanilta? Minä olen, nyt kun häämatkalla luin kirjan nimeltä The Red Tree, joka oli huomattava siitä, että a. se oli Kindlellä ja b. se loi kauhuelementtiä aika hienovaraisesti.

No, hyvä on, kohta a. ei sinänsä ole enää kovin huomattava, mutta sanottakoon heti alkuun, että luin puolentoista viikon häämatkalla kolme kirjaa ja Kindlen akku kului puoleenvälin. Take that, iPad!

Niin, se The Red Tree. Siinä kirjailijatar muuttaa New Englandin viileille nummille helkkarin helteiseen kesään odottamaan inspiraatiota piiloutumaan kustannustoimittajalta, ja alkaa puoliksi ajankuluksi, puoliksi huolestuneena selvittää talon liepeillä kasvavaan punatammeen* liittyviä paikallislegendoja - jotka, lisättäköön, eivät ole iltasatukamaa. Avuksi muuttaa taiteilijatar Kaliforniasta, mutta kahden luovan ihmisen yhteiselo ei ole välttämättä auvoisaa.

Niin, kun tuossa ylempänä väitin Kiernanin luovan kauhuelementtiä aika hienovaraisesti, tarkoitin sitä. TRT oli kyllä hieno, mutta juoni ei ole siinä olennaisin asia - kirja kannattaa todella lukea itse.

*Ilmeisesti Northern Red Oak eli Quercus rubra - mutta tämä on jälkikäteistä tulkintaa. Tieteellinen nimi sanottiin ehkä kirjassakin, en muistaisi. Ja joo, olen uudelleenlöytänyt alaviitteet.

Chalice

Ostin myös Robin McKinleyn uusimman teoksen, Chalicen, Australiasta. Siksipä se seisoi hyllyssä Half Lifen vieressä - kyllä vain, Sivukirjastossa seuraava luettava kirja on valittu aika nihilistisesti viime aikoina.

Chalicen juoni on ehkä selitettäväksi vähän ohut. Päähenkilö Mirasol päätyy mehiläisenhoitajan hommista chalicen rooliin. Chalice on tärkeä, jotta maa pysyy tasapainossa. Eikä maa ole ollenkaan tasapainossa edellisen hallinnon jäljiltä, joten työnsarkaa riittää.

Chalice oli paljon parempi kuin katastrofaalinen Dragonhaven. Se ei silti ollut McKinleyn paras kirja (suosittelisin edelleen Sunshinea). Kuten sanoin, juoni ei ole varsinaisesti kovin paksu tai yllätyksellinen, mutta kirjassa onkin parasta tunnelma, joka on lähes käsinkosketeltava. Päähenkilö, jonka kautta tunnelma vahvasti kuvataan, on tosin melkoisen surumielinen neito, joten kovin hilpeäksi kirja ei missään vaiheessa pääse (toisin kuin osa aiemmasta rouca McKinleyn tuotannosta.)

Ajoittain myös ruokablogiin rustaavana on sanottava, että kirjassa päärooliin pääsee myös ... hunaja. Hunajahan on totta vie ihanaa, mutta Chalice erilaisine hunajalaatuineen vei ihastukseni ihan uudelle tasolle. Myös mehiläistenhoito alkoi Chalicea lukiessa kuulostaa entistäkin paremmalta idealta, ja kun se tähänkin asti on tuntunut kerrassaan loistavalta uravalinnalta (ainakin huonompina työpäivinä), älkää ihmetelkö jos häviän. Olen kasvattamassa Miehelle Sivukirjastossa mehiläispartaa.

Linnunaivot

Minä olen myöhemmässä kuin kukaan ja luin Johanna Sinisalon Linnunaivot vasta viime kuussa. Oikeastaan se johtuu siitä, että toivoin kirjaa joululahjaksi, mutta vaikka kuljin 2 kuukautta ennen joulua paukuttaen patarumpua ja mainostaen kovaan ääneen, etten lainkaan pahastuisi jos paketista aattona löytyisi Sinisalon uusi kirja, joulupukki ei ottanut onkeensa. Hmph. Ehken sitten ollut kovin kiltti.

No, nyt sitten lainasin Linnunaivot kirjastosta, ja sepä jäikin sitten hieman kaivelemaan. Hyvää kotimaista kirjallisuutta on ilo tukea, ja Linnunaivot oli niin hyvä, että sen löytäisi mielellään omastakin hyllystä.

Minulle jäi lukemistani arvosteluista sellainen kuva, että kirja on suorastaan hyytävä, enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Ilokseni kuitenkin huomasin, että hyytävyys oli sopivan pienieleistä ... ja ehkäpä patarumpua paukuttava jännitys ei hyytävyyden tunnusmerkkejä täytäkään. Patarummut ovat ilmeisesti ihan turha keksintö.

Pidin kirjoitustyylistä - siitä, että kahden päähenkilön osiot olivat erilaiset ja molemmat olivat uskottavia, pidin ajatuksista joita kirja herätti ja pidin niistä oivalluksista, joita Linnunaivoja lukiessa tuli. Henkilökohtaista ilahtumista aiheutti sekin, että iso osa kirjasta tapahtui Australiassa, jossa kävimme itsekin patarummun paukutuksen aikoihin - vallan eri suunnalla toki.

Linnunaivoja lukiessa ymmärsin myös (jälleen kerran), että lukulistalle on selvästi otettava myös Conradin Pimeyden sydän.