California Bones

Vuonna 2010 väitin odottavani suurella mielenkiinnolla Greg van Eekhoutin seuraavia edesottamuksia, ja jo vuonna 2015 toteutin uhkaukseni ja tartuin toiseenkin van Eekhoutiin. Ei sillä, olenhan minä niitä katsellut, mutta kun kirjastosta ei ole saanut ja ostan kirjoja nykyisin niin nihkeästi ... vaan California Bonespa tuli Audibleen. Ja äänikirjoja kyllä ostan.

Suuri mielenkiintoni laantui vähän meh-kokemukseksi. California Bones on kovin erilainen kuin norjalaissävytteinen maailmanloppu: Daniel Blackland asuu Kalifornian valtiossa ja suunnittelee kostavansa isänsä murhan. Mutta sillä välin vähän keikkaa, sillä pitäähän rehellisen varkaan jotenkin elää.

Sitten seurasi seikkailu, johon en oikein osannut kiinnittyä. Ei tavallaan ole mitään syytä, miksi en: kaikesta päätellen se oli sellaisena oikein hyvä. Ainakin siltä tuntui aina, kun huomioni kiinnittyi kirjaan tarpeeksi.

Suuri mielenkiinto, olit hauskaa seuraa, mutta nyt olet poissa.

The Whispering Swarm

Tuhersin Michael Moorcockin uutuusteoksen kanssa viikkoja. The Whispering Swarm ei ollut yhtään mun juttu.

Teos on tavallaan leikisti omaelämäkerrallinen, tai ainakin sen pääosassa on kirjailijanalku nimeltä Michael Moorcock, ja kuka sen tietää, mikä kerrotusta on oikeasti totta? Ei sillä varmaan ole väliäkään. Nuori Moorcock kirjoittaa lehtiin ja kirjoja, on varsinainen jokapaikanhöylä Lontoossa 50- ja 60-lukujen taitteessa. Menee naimisiin Helenan kanssa, saa lapsia ja löytää kummallisen portin, josta pääsee sellaiseen osaan Lontoota, jossa aika ei näytä kuluvan.

Sieltä hän löytää Mollin, joka on kerrassaan säkenöivä maantierosvo ja seikkailun, jossa on miekkoja ja muita jännittäviä elementtejä, roistoja ja luostari, jota pitää suojella.

Kaiken tämän luettuani totesin, että ilmeisesti seikkailu seikkailun vuoksi vaatisi jotain enemmän. Kuten vaikkapa päähenkilön, joka ei ole mulkku. Kirjailijanalku Moorcock pyörittää naisiaan arkitodellisuuden Lontoossa ja seikkailujen Lontoossa, kuvittelee rakastavansa molempia mutta oikeasti rakastaa lähinnä itseään (ja ehkä lapsiaan.) Kun sekä Helena että Molly muuttuvat kirjan edetessä ikäviksi, lukija voi ihan tosissaan miettiä, miksei ihminen huomaa omaa vaikutustaan niihin, joita näennäisesti rakastaa.

Moorcock on kirjailija, jota olen silloin tällöin yrittänyt lukea. Aikaisemmin olin ehkä liian nuori, nyt saatan olla liian vanha ja kärttyisä. Aina on jotain, mutta harkitsen kyllä vakavasti, yritänkö enää koskaan uudestaan.

Karen Memory

Yhdysvaltain länsirannikolle vaihtoehtoiseen historiaan, hieman keksittyyn kaupunkiin sijoittuva Karen Memory on Elizabeth Bearin runsasta tuotantoa.

Teos kertoo reippaasta prostituoidusta, joka ottaa sipulisäkin omiin käsiinsä ja mätkii sillä pahikset tiehensä pahistelemasta. Karen Memory ei ole huono, mutta vähän välityön makuinen se on: aika puhdas seikkailu ilman sen enempää.

Itse koin kirjassa parhaana ajan ja paikan kuvauksen: Karenin kokemukset bordellissa ovat oikeasti kiinnostavia - olisin lukenut vaikka miten paljon ruoanostoretkistä tai aamupalan syönnistä tai mistä nyt ikinä. Seksikohtauksia kirjassa ei muuten ole, eikä asiakastyötäkään sen kummemmin kuvata, ei kauhistellen eikä retostellen; asenne, joka ainakin minusta toimii. Muu ei Karenin suusta olisi uskottavaakaan.

Tylsimmäksi puoleksi teoksessa nousi nähdäkseni varsinainen juoni, joka ei jotenkin onnistunut kiinnostamaan pätkääkään. Etenkään toimintakohtausten osalta.

Saatavilla kuitenkin kirjaston sähkökirjojen kokoelmasta, ken haluaa Karenin tarinan lukea.

Coming Home & Seeker

Nurinkurin mennään, mutta ei se haittaa: luin ja kuuntelin lisää Jack McDevittiä.

Coming Home tuli kirjastoon, ja sen luin ensinnä ja iloisna. Kävi ilmi, että Coming Home saattaa lopettaa tämän Alex Benedict -sarjan, mitä henkilökohtaisesti pidän suurena vahinkona siitä huolimatta, että tämä nimenomainen opus oli minulle toistaiseksi huonoin McDevitt-kokemus.

Miksi? En tiedä. Aloin pohtia, voisiko kyse olla siitä, että tähän asti olen kuunnellut Alex Benedictit äänikirjoiksi luettuina, ja että teksti vain toimisi niin paljon paremmin äänikirjana - mutta niin tai näin, kirjan kahdesta pääjuonesta vain toinen onnistui olemaan kiinnostava. Toinen sijoittui osin Maahan ja avaruusmatkailun alkuvuosisatoihin, mikä vähän läsähdytti tunnelmaa osaltani. Yksi lempparijutuistani tähän asti on ollut se, miten epäolennainen Maa on sarjassa ollut.

Seeker Alex Benedict -sarjan keskivaiheilta puolestaan kertoo siitä, miten Chase ja Alex selvittävät kauan sitten kadonneen siirtokunnan vaiheita ja kohtaloa. Tämän kuuntelin äänikirjana, ja hitto vie, tämä taas upposi kuin kuuma veitsi voihin. Mysteeri on kiehtova, välireportaasit viihdyttäviä, juonenkäänteet ja Chasen kertojaääni ilahduttavia - tässä oli aika lailla kaikki, mitä McDevittiltäni toivon, vaikkei kirjassa olekaan yhtä isoja ja kiinnostavia kysymyksiä kuin taannoin kuuntelemassani Firebirdissä.

Artemis Awakening

Jane Lindskold on nimi, joka silloin tällöin pomppaa vastaan genressä, mutta tämä Artemis Awakening on ensimmäinen rouvalta lukemani kirja. Ja nytkin kuuntelin, en lukenut.

Lähtökohta on se, että kundi haaksirikkoutuu muinaiselle hurvitteluplaneetalle, jonka geneettisesti modatut asukkaat elävät jotain modernia keskiaikaa. Ei kuitenkaan pimeää, kuten paikalle osunut metsästäjämimmi osoittaa: paikallisilla on yhä jonkinlainen taju siitä, mistä he ovat tulleet, eikä mitään erityistä pelkoa vierasta kohtaan. (Mikä nyt viimeistään todistaa, että geneettisesti modattuja ovat.)

No, nyt se kundi ei sitten kuitenkaan pääse kotiin, kun avaruusalus on säpäleinä, ja niinpä se mimmi lähtee kuskaamaan sitä jonnekin muinaisen sivilisaation raunioille. Kun siellä on kuulemma joku tyyppi, joka voisi ehkä auttaa.

Jostain syystä, jota en osaa tarkemmin eritellä, minulle tuli tästä kirjasta kovasti mieleen Enid Blytonin Seikkailu-sarja. Voi olla, että kaikki johtuu vain siitä, että asioita on kätketty vähän samalla tavalla, eikä teoksilla ole niin mitään yhteistä muuten, mutta lohdullinen lapsuusfiilis palasi silti luokseni.

Muuten kirja oli, no, oli. Tykkäsin siitä, ettei juoni - tai asetelma - moneltakaan osin vastannut alun lupauksia, vaan tarina kiemursi omilla ehdoillaan mihin halusi. Etenkin asetelman jonkinlainen avoimuus ilahdutti: aluksi pelkäsin kovasti, että luvassa on kaikkeen vieraaseen epäluuloisesti suhtautuvia, heinähankoja heiluttavia kyläläisiä. Vaan ei.

Artemis Awakening on sarjan aloitusosa, ja sen verran mukiinmenevä, että mikä on, ettenkö voisi jatko-osankin kuunnella. Ei vuoden äänikirjaelämys, mutta eipä sellaisia toisaalta vuoteen monta mahdukaan.

Mifongin perintö

Luin viimein J. S. Meresmaan fantasiasarjan ykkösosan: Mifongin perintö polkkasi menemään melkoista vauhtia.

Mutta se sopi mielialaani ihan hyvin.

Kirjassa on siis juonenkäänteitä sillä tavalla, että välikorvastaan rappeutuneita saattaa huimata, ja osa juonesta on ripustettu melkoisten yhteensattumien varaan, mutta kuten sanoin, olin valmis ripustamaan epäuskoni naulakkoon. Joskus sitä kaipaa jotain, joka kulkee eteenpäin kuin myrsky. Jos vertailemaan pitää heittäytyä, myönnän silti, että Meresmaan Keskilinnan ritarit -tarina, jonka toinen osa odottelee lukujonossa, on hieman enemmän makuuni rauhallisemman tahtinsa kanssa.

Päähenkilöt Ardis ja Dante ovat ihan viihdyttävä kaksikko: vanhalle kuninkaalle naitettu nuori Ardis ja kissaeläimen kanssa hengaava Dante saavat aikaan oikein kelvollisen seikkailun. Erityisbonuksena kirjalle luen sen, että seikkailemaan pääsee äidiksi kasvava tyttö, eikä mikään ikuinen neitsyt.

Erityiskiitoksia kirjalle haluaisin myöntää seuraavista seikoista: Ensinnäkin Meresmaan kielessä oli minusta paikoin mahtavia oivalluksia. Joillekin kihersin itsekseni ääneen. Toiseksi olin kovin otettu jotenkin keskivertofantsua kehollisemmasta - etenkin naiskehollisemmasta - otteesta, joka oli luonteva osa kirjaa. Tiedättehän. Verta ja suolenpätkiä nyt saa mistä tahansa, mutta pitkittynyttä ensisynnytystä, imetyksen sitovuutta ja miesten kuukautisia kohtaan tuntemaa vierastusta ei.

(Mistä tuli mieleeni, että Booksy on omassa tekstissään valikoinut mahtavan lainauksen. Lukekaa.)

Hurricane Fever

Tobias S. Buckellin Hurricane Fever mainosti olevansa vauhdikas ja agenttihenkinen ja katso! Se oli just sitä.

Kirjan lukee siis vähän samalla tavalla kuin katsoo James Bond -leffan. Sellaisen Brosnan-Bondina -leffan, tiedättehän, jossa pääpahiksella on joku ihan urpå suunnitelma ja sitten on paljon toimintaa.

Että lukeehan sen ennen kuin selkäänsä ottaa. (Olkaa ystävällisiä älkääkä pohtiko tuota sanontaa yhtään enempää.) Kirja on aika vauhdikas, nopealukuinen ja lyhyt; sen seurassa voi myös ihan väittää viihtyvänsä.

Päähenkilö, entinen Karibian tiedusteluryhmän vakooja Roo Jones (joka muistaakseni fiittasi jo Arctic Risingissa) saa jännän puhelun kuolleeksi ilmoittautuvalta vakoojatoveriltaan. Siitä sitten seuraa seikkailua.

Koska Hurricane Fever oli kuin Bond-leffa kirjan vaatteissa, toimintakohtaukset jättivät vähän hohhoijaa-olon, mutta lähitulevaisuuden scifi sentään piristää miksausta. Hurja ilmastonmuutos ja Karibian saarten sopeutuminen jatkuviin hurrikaaneihin tekee kirjasta sen verran kiinnostavan, ettei nyt suoranaisesti tunne hukanneensa aikaa.

Se, viitsinkö jatkossa enää hengata Buckellin seurassa, on sitten toinen kysymys.

The Desert of Souls

Aion nyt unohtaa sen syvän epäluulon, jota tunnen, kun joku jenkki (tai sellaiseksi epäilemäni) kirjoittaa seikkailua Tuhannen ja yhden yön hengessä ja tyytyä toteamaan, että Howard Andrew Jonesin The Desert of Souls on joka tapauksessa mahtava tarina.

Ensi alkuun kuitenkin vielä sellainen varoitus, että olen ihan ostettavissa, jos sarjan nimessä on jotain sen tyylistä kuin "Nimi ja Toinenkin nimi -seikkailu". Tässä tapauksessa siis kyseessä oli Dabir ja Asim -tarina, kertojanaan kapteeni Asim, joka toimii muuten eräänlaisena Watsonina Dabirin Sherlockille. Tuttua siis kirjallisuuden konventioista ja lapsuudesta, josta iso osa on kulutettu Tuhannen ja yhden yön tarinoiden parissa, ja ehkä juuri siksi niin oikein.

Dabir ja Asim seikkailevat Bagdadissa noin 700-luvulla tai jotain sellaista (lunttasin tämän) ja magia on toki voimissaan. Kun salaperäinen muukalainen syöksyy Asimin ja Dabirin ja näiden herran jalkojen juureen ja uskoo näiden haltuun tabletin juuri ennen kuin kätevästi heittää henkensä, selvää on, että vauhtia on tiedossa.

Jotenkin koko homma oli miellyttävän maaginen ja kaikkinensa kelpo seikkailu. Asim ja Dabir laukkaavat läpi kartan ja päätyvät kirjan nimenkin kuvaamaan sielujen autiomaahan, jossa oli skaalaa sen verran, että olisin itsekin voinut piipahtaa - no, jos muutama vaara olisi saatu eliminoitua.

Vähän toki näin naisena harmittaa aina se, miten vähän oikeuksia naisväellä tämäntyyppisissä tarinoissa on, mutta onneksi Jones venyttää aikoja ja tapoja sen verran (tai mistä minä tiedän, voihan olla, että ankea rajoittaminen on vasta myöhempien aikojen idea), että mukaan mahtuu yksi itsepäinen mimmikin. Mitään sen kummempaa emansipaatiota on kuitenkin turha odottaa.

Mutta nyt ei sellaisista välitetä: The Desert of Souls oli juuri se kirja, jota tähän syksyyn kaipasinkin. Kelpo hupia.

The Book of Blood and Shadow

Locus suositteli luettavaksi jotain uudempaa Robin Wassermania, mutta koska sitä ei kirjastossa ollut, luin tämän vanhemman selvittääkseni, onko kirjailijattaresta mihinkään.

En tullut hullua hurskaammaksi. The Book of Blood and Shadow on toisaalta sympaattinen, toisaalta ihan pöhkö. Enimmäkseen se on seikkailutarina, jossa näkökulmasta riippuen on paljon tai vähän fantasiaa mukana.

Tässä käy siis niin, että Nora päätyy osana lukio-opintojaan suorittamaan käännöshommia läheisessä yliopistossa muutaman toverinsa kanssa. Paras ystävä seurustelee ihanan tytön kanssa, mutta Norakin löytää Maxin, joka on... no, Noran mielestä ihana. Lukija saattaa hieman kohotella kulmiaan. Sitten käy ilmi, että käännöstyössään opiskelijat ovat ehkä törmänneet johonkin jännittävään.

Ensin hyvät uutiset: parhaimmillaan The Book on käsitellessään myöhäisteini-ikäisten henkilöidensä ystävyyssuhteita, luottamusta ja petosta. Wasserman on jotenkin aika osuva (ei kuitenkaan yleistävä) myös kuvatessaan surun vaikutusta perheessä ja yksilössä. Amerikkalainen pikkukaupunki toimii miljöönä kivasti.

Sitten siirrytään Prahaan, joka tuntuu sitten jo enemmän teemapuistoversiolta eurooppalaisesta vanhasta kaupungista - vaikka mistäs minä mitään tiedän, en ole koskaan käynyt Prahassa. Seuraa juoksentelua ja seikkailua ja kaikenlaista, anteeksi vain, vähän pöljää. Ja niitä kevyitä fantastisia elementtejä.

Englannin kielessä on kätevä termi, suspension of disbelief, jossa lukija lakkaa piittaamasta kaikenlaisesta pöljästä ja heittäytyy tarinan vietäväksi. Parhaimmillaan se on ihana tunne, joka auttaa kyselemättä hyväksymään sen, että amerikkalainen teini saa käsiinsä jotain mystisiä kirjeitä, joita kukaan muu ei ole tullut kääntäneeksi latinasta englanniksi; sen, että joku murtautuu ikkunasta arvokkaaseen museokokoelmaan, mutta murtohälytys soi kätevästi vasta kun kohde on löydetty*; sen, että jokainen Prahan kaduilla tavattu vanha munkki tai muu sattuu olemaan jotenkin kauhealla tavalla sotkeutunut diaboliseen juoneen; ja niin edelleen. Valitettavasti Wassermanin kirja ei onnistunut auttamaan minua tuohon autuuden tilaan.

Niin että en nyt sitten tiedä. Tämä olisi ollut varmaan paljon parempi, jos olisin vain osannut heittäytyä mukaan.

* Ken ikinä on tullut ensimmäisenä töihin toimistolleen joku aamu ja yhtäkkiä tajunnut, että täällä on muuten murtohälytin, joka pitää oven avaamisen jälkeen kytkeä pois päältä, mutta minulle ei ole kerrottu koodia, tietää, että armonaika on parhaassakin tapauksessa HYVIN, HYVIN LYHYT - ja jos kyseessä on museon ikkuna, sitä tuskin on annettu sekuntiakaan.

Con rit

Ei mennyt puoltakaan vuotta siihen, että Finncon-bussista lainaamani teokset oli vihdoin luettu. Viimeisen kunnian sai Risto Isomäen Con rit, josta pidin jotenkin ihan kauheasti - yllättävän paljon, ottaen huomioon, että se on käytännössä seikkailukirja. Josta osa on jälkisanojen mukaan kirjoitettu Seura-lehteen jatkikseksi.

Of all things.

En ole ihan varma, mitä tapahtui, mutta Isomäen argumentaatio, jonka mukaan jättimäisiä merikäärmeitä, con ritejä, olisi voinut olla olemassa - tai ehkä niitä yhä on? - upposi minuun kuin kuuma veitsi voihin. Ja merikäärmeksen etsiskely tropiikissa on toki paljon kiehtovampaa kuin jonkin kulta-aarteen. Ja kaiken huipuksi se etsiskely seikkailuvaiheineen onnistui olemaan jotenkin kauhean jännittävää. Minä, joka yleensä dramaattisissa hengenvaarakohtauksissa puhisen ja pyörittelen silmiäni, raavin metron penkkejä lukiessani.

No, jotain huonoakin: romanssista en niin välittänyt. Mutta siinähän se meni sivussa.

Isomäki on minusta sikälikin jotenkin harvinainen kirjailija, että jotenkin hänen kirjoissaan on aina (tai siis niissä kaikissa kahdessa lukemassani) vähän toivoa - ympäristöteemat vaikuttavat ensivilkaisulta lähinnä epätoivoisilta, mutta sitten kirjan luettuaan on jotenkin täynnä uskoa siihen, että kyllä tämä tästä ja vielä voidaan jotain tehdä.

Toivottavasti se ei ole väärää uskoa.

The Republic of Thieves

[Aikahyppy. Ollaan kerrankin ikään kuin ajoissa paikalla.]

Kun sain jouluaatona käsiini  Scott Lynchin uuden teoksen, The Republic of Thieves, kaikki muu tippui tassuista.
Kun sain tänään loppuun Scott Lynchin uuden teoksen, The Republic of Thieves, huusin lisää. (With a rebel yell, etc. etc.)

Listaan alkuun kolme asiaa, joista haluan natkuttaa.

1. Sana "stories" oli kautta kirjan väärinkirjoitettu muotoon "storeys". Hyvä, etten silmiä raapinut päästä.
2. Kirjassa on kaksi tarinaa, toisiinsa punoutuneena. Joka toinen luku liittyy toiseen tarinaan, joka ensimmäinen sitten siihen ensimmäiseen tarinaan. Molemmat tarinat olivat tosi vetäviä, ainakin ensimmäisten lukujen jälkeen, ja se on hyvä ja kaunis asia. Valitettavasti se tarkoitti myös, että petyin hieman aina, kun luku vaihtui.
3. Kirjan keskiosalla on juonenkäänteellinen homma, joka pamahtaa lukijan kasvoille tyylillä ja hienovaraisesti kuin porsliinkauppaan putoava meteoriitti. Toisaalta on sanottava, että jatkokäsittely hoidetaan oikein hienosti.

Sitten haluan sanoa, että Scott Lynch on loistava ja pidin tästä lopulta niin, että henki meinaa mennä, ettette jää väärään ymmärrykseen.

Sitä paitsi, kuten huomaatte, lukuunottamatta kohtaa #1 natkutuksenaiheeni sisältävät myös kehun. Ansaitun kehun. Kummatkin kirjan tarinoista toimivat hienosti, ja Locken päästessä vauhtiin lukija oli vähintään yhtä riemastunut. Etenkin loppupuoli imaisi ongelmitta mukaansa. Nauroin ääneen useita kertoja. Rakastuin uudestaan Locke Lamoraan ja Jean Tanneniin. Diggasin jopa kirjassa vihdoin entreen tekevästä Sabethasta, vaikka alkuun hän olikin minusta vähän rasittava ja lopussa taas vähän pelkuri.

Siitä vielä vähän, että Lynchin fantasiamaailma tuntuu upealta. Isolta ja arvoitukselliselta ja kiehtovalta - koin pitkästä aikaa sen fiiliksen, jonka vuoksi joskus aikoinaan fantasiakirjallisuuteen rakastuin. Tämän takia, tällaisten kirjojen vuoksi.

Haluaisin sanoa, että The Republic of Thieves oli kaiken odotuksen arvoinen, mutta en todellakaan halua odottaa näin pitkään seuraavaa osaa. Hikikarpalot kihoavat otsalle pelkästä ajatuksesta.

Voi Scott Lynch. Lisää tällaista, pretty please.

Kerjäläisprinsessa

Lainasin Kerjäläisprinsessan Finnconin kirjastobussista, koska sen kirjoittajalla oli niin käsittämättömän päheä hattu.

Vaikka olin kuullut myönteisiä asioita Gigi ja Henry -sarjasta, en silti enimmäkseen tiennyt, mitä odottaa. Seuraavalta kirjalta tiedänkin sitten odottaa hyvää. Magdalena Hain kelpaa patsastella käsittämättömän päheä hattu päässään, kun kirjoittaa näin mainiota seikkailua.

Tapahtumat käynnistyvät, kun Gigin kotiin lentää pommi. Joku on epäilemättä saanut selville, että Gigin perhe on pakosalla kuninkaallisten hommista vallankaappauksen jälkeen. Ja kun tapahtumat kerran käynnistyvät, ne eivät juuri pysähdy.

Tykkäsin. Kerjäläisprinsessa oli jotenkin juuri sitä lukemisen iloa, jota pohjimmiltaan aina hakee. Teksti soljui mukavan vaivattomasti ja dialogi toimi kamalan hyvin. Lopussa vähän järkytyinkin - Hai ei päästä meitä seikkailijoitaan aivan helpolla. Okei, itse otin lukijan roolissani vähiten osumaa, mutta kuitenkin.

The Digging Leviathan

James P. Blaylockin The Digging Leviathan oli hämmentävä kuuntelukokemus, sillä jossain välissä, joltain listalta (olen pakko-oireinen listaaja) selvisi, että olen lukenut sen joskus.

Siis aivan todellako? En muista opuksesta mitään.

Ja jotain siitä kyllä pitäisi muistaa, sillä siinä on yksi universumin parhaista vitsienkerrontakohtauksista (vitsi ei ole erityisen hyvä, mutta kerrontaan kuuluu esimerkiksi vitsinkertojan ennakoiva nauru, jonka kohdalla juoksulenkillä oleva kuulija, eli minä, meinasi juosta ojaan silkasta riemusta.)

Sitten kirja eteni hieman, ja huomasin ajatuksieni harhailevan. En aivan jaksanut keskittyä joka sanaan, ja joitakin kohtia jouduin jopa kelaamaan taaksepäin pysyäkseni edes jotenkin kärryillä.

Ehkä tässä tuli vastaan se, jonka joskus olen aiemminkin ollut Blaylockin (ja hänen ilmeisesti jossain määrin sielunveljensä Tim Powersin) kirjoista huomaavinani - ne ovat paikoin hätkähdyttävän riemastuttavia, mutta väliajat voivat olla raskassoutuisempia.

Tässä 60-luvulle sijoittuvassa steampunkahtavassa seikkailussa kaksi possea yrittää rakentaa laitteen, jolla päästään onton maapallon keskipisteeseen. Rakennushommien keskiössä pyörii nuori nero, jonka erityinen nerokkuus tuntuu olevan siinä, että mahdoton toimii vain hänen käsissään.

Vaikka kirjassa oli siis jonkinasteisia ongelmiakin, ehkä, tai ehkä minulla oli vaikeuksia kiinnittyä tekstiin, en tiedä miksi, nautin kuitenkin kuuntelukokemuksesta parhaimmillaan hurjasti. Blaylockin hullut tiedemiehet ovat parhaita - kelle muulle tulisi edes mieleen yrittää sivistää hiiriä ja aksolotleja pukemalla niille pieniä vaatteita? Niin, sitä minäkin, joten aion nyt mennä hankkimaan lisää Blaylockia äänikirjastooni.

Captain Vorpatril's Alliance

Lainasin uusimman Bujoldini kirjastosta. Näyttää nimittäin siltä, että kirjat, joita ostan kotiin, tulevat luettua viimeiseksi.

Captain Vorpatril's Alliancea on käsittääkseni pidetty ihan mainiona Vorkosigan-sarjan opuksena, mutta kun. Siinä päähenkilönä ei ole suinkaan Miles, vaan hänen serkkunsa Ivan, jota on eräässä Tähtivaeltaja-nimisessä julkaisussa tituleerattu "idiootti-Ivaniksi"; mainio termi joka ei ikinä häviä mielestäni.

(Tästä on tulossa sekavin postaukseni ikinä.)

Minä rrrrakstan Bujoldia, enkä totisesti pettynyt uusimmankaan opuksen kanssa, mutta tässä on kaksi muttaa.

Mutta 1) Minusta on tullut vanha ja kirjan sankarittaren liiallinen sankaritarmaisuus oli hieman ärsyttävää.
Mutta 2) Päähenkilön, joka on aikaisempien kirjojen sidekick ja idiootti, on - ollakseen toimiva päähenkilö - lakattava olemasta idiootti. Ja se oli vähän sääli. Juuri idioottinahan me olemme hänet oppineet tuntemaan. Idioottia rakastamme. Vaikka kai Bujold suoriutui tästä haasteesta aivan kohtuullisesti (ollakseni aivan rehellinen, en ihan muista, miten Ivan on kuvattu aikaisemmin, olen nimittäin ostanut kaikki viime vuosina ilmestyneet Bujoldit ja täten siitä, kun olen viimeksi lukenut Bujoldia, on vuosia.)

Mutta 3) Olihan tämä kuitenkin ehtaa Bujoldia, itku meinasi tulla silkasta riemusta.

No. Avaruusoopperaa, naiset, herrat ja kaikki siltä väliltä. Lukekaa enemmän avaruusoopperaa, etenkin Bujoldin kirjoittamaa. Elämä on parempaa sillä tavalla.

The Girl Who Fell Beneath Fairyland and Led the Revels There

Catherynne M. Valenten nuortenkirjalle, jolla on mahdoton nimi, saatiin viime vuonna jatko-osa, jolla on yhtä mahdoton nimi. Pitäkää peukkua, etten typottanut postauksen otsikkoa, sillä aion taas kopioida kirjan nimen siitä. Yksi, kaksi, kolme, hiiop: The Girl Who Fell Beneath Fairyland and Led the Revels There.

September pääsee takaisin Satumaahan, mutta suunniteltujen kivojen pikkuseikkailujen sijaan ohjelmassa on taas kunnon rytinää - Satumaan asukeilta katoavat varjot, mutta minne? Ja mihin kaikki taikuus näyttää hävinneen?

Mahdoton nimi 2 on vähintään yhtä sympaattinen ja ihana kuin ykkösosakin. Tätä lukiessani en voinut olla monta kertaa miettimättä, miksei tällaisia ollut, kun olin lapsi.

Jos tykkäsi ykkösestä, tykkää varmaan tästäkin, ja jos ei tykännyt ykkösestä, sitä ei vain ole tullut lukeneeksi.

Full disclosuren hengessä mainittakoon, että sain ykkösosan suomennoksesta hieman yllärinä arvostelukappaleen, jota silittelin iloisena, mutta jonka käännöksen onnistumista en uskaltanut vilkaista. Sanaleikittelevän Valenten kääntäminen on varmasti ollut haasteenpoikanen. Uskallan kuitenkin ehdollisesti suositella opusta lahjaideaksi jollekin lähipiirin tenavalle, jos ideoista sillä saralla on pulaa.

Brain Thief

Alexander Jablokovin Brain Thief oli paikoin vetävä seikkailu, johon en tainnut oikein loppua kohti jaksaa asianmukaisesti keskittyä.

Päähenkilö, jonka nimeä en muista, mikä kertoo karua kieltään tyypin karakterisoinnista, on rikkaan Muriel-rouvan palveluksessa. Muriel on reipasotteinen eukko, joka tykkää viestiä työntekijänsä kanssa hieman erikoisin keinoin - joten kun Muriel eräänä iltana katoaa aamutakin helmat lepattaen ja alkaa sitten lähetellä tavallista oudompia viestejä, katsoo päähenkilö velvollisuudekseen etsiä työnantajansa.

Brain Thief oli aika puhdasverinen seikkailu, jossa juonenkäänteitä piisasi parinkin romaanin tykötarpeiksi. Alusta pidin kovastikin, mutta jossain keskikohdan puolivälin paikkeilla koin hieman väsymystä runsaan henkilökaartin juoksennellessa ympäri kuin päättömien kanojen lauma. (Kanaparat.)

Varmasti aikansa silti voisi huonomminkin käyttää. Esimerkiksi katsomalla laihdutusohjelmia, jotka nekin ovat kovasti viihdyttäviä, mutta vievät kaiken ilon sipsien syömiseltä, toisin kuin Brain Thief.

(Ja puuh ja voi helkkari, että tässä on taas tullut luettua tänä keväänä. Miten ikinä jaksan naputtaa kaikesta tänne?)

Zeuglodon

James P. Blaylockin lyhyehkö romsku Zeuglodon ilmestyi hiljattain äänikirjana, ja se piti tietenkin heti kuunnella.

Poikkeuksellisesti äänikirjan kansi: äänikirjan ja tekstiversion kannet eroavat melkoisesti.

Epäselväksi jäi, mille yleisölle Z oli suunnattu. Se oli kelpo tarina lapsista, ja kohtuullisen verettömänä (kukaan ei tainnut päästä hengestään) kävisi myös luullakseni lastenkirjasta. Vaan toimi se aikuisellekin: kirjassa kolme isosetänsä hoivissa olevaa lasta tempautuvat mukaan seikkailuun, jossa arkkipahis varastaa kartan ja merenneidon arkusta löytyy vanha avain. Muksut jahtaavat pahista maalla ja merellä ja vielä siinä maassa, joka maapallon keskipisteestä löytyy. Kertojana toimii nuori Kathleen Perkins, joukon ainoa tyttö.

Arvaatte varmaan, että Z oli täynnä kaikkea älyttömän siistiä: luurankoja, tunneleita, sukellusveneitä, salaisia seuroja ja sitä rataa. Pikaisen tutkiskelun jälkeen selvisi, että Z kytkeytyy Blaylockin aiempaan tuotantoon, johon siihenkin on siis tutustuttava tuota pikaa.

Ihan koko kirjaa ei jännitys jaksanut kantaa, ja vaikka loppupuoli sinänsä oli yhtä vauhdikas kuin alkupuolikin, keskittymiseni hieman herpaantui. Tämä huolimatta lukijasta, Jennifer Woodwardista, joka on aivan loistava herättäen kertojan oikeasti henkiin; tietenkin elävään fiilikseen vaikuttaa myös Blaylockin teksti, jossa on jotenkin saatu kuvattua nuoren seikkailijattaren fiilikset ja kieli niin, että voi aivan kuvitella kuuntelevansa, kuinka tyyppi kertoilee seikkailustaan sattumalta juuri minulle. Huolimatta siis hienoisesta jännityksen laskusta kohti loppua Zeuglodon on oikeasti mainio opus, jonka kuunteleminen nimenomaan äänikirjana on oikein hyvä valinta.

The Boneshaker, vol. 2

Kate Milfordin The Boneshaker (jota ei pidä sekoittaa Cherie Priestin Boneshakeriin) oli yllättävän sympaattinen ja mainio. Älkää kysykö, miksi luen kirjoja, joiden en välttämättä oleta olevan sympaattisia ja mainioita. Tai itse asiassa, kysykää pois vaan - se johtuu siitä, että haluan antaa niille tilaisuuden yllättää.

1910-luvulle sijoittuva The Boneshaker kertoo 13-vuotiaasta Nataliesta, joka tykkää mekaanisista asioista ja auttelee isänsä korjauspajalla. Sitten kaupunkiin saapuu kiertelevä lääkeshow, jossa kaikki ei todellakaan ole ihan niin kuin pitäisi - tätä eivät tietenkään kaikki kaupungin asukkaat näe, joten katastrofin estämiseksi Natalien pitää toimia. Tietty.

Ihan yksin ei Natalie ole, millä saralla The Boneshaker eroaa hieman ya-genren käytännöistä: kirjassa on myös avuliaita, tilanteen ymmärtäviä aikuisia. Aika paljon hekin silti laskevat sankarittaren harteille, mikä ehkä aikuislukijaa hieman sieppasi.

Milford on kirjoittanut kirjaansa kaikkea siistiä, kuten risteyksissä tehtyjä diilejä paholaisen kanssa ja itsestäänliikkuvia mekaanisia nukkeja ja polkupyörän, jolla ajaminen on yhtä helvettiä (kirjan nimi viittaakin siihen.) Kaikkea ei myöskään selitetä aivan auki tai lopussa punota aivan nätisti kiinni, ja siitä pisteet. Milford ei lupaa ihmeitä, vaikka fantasiaa kirjoittaakin. Pelottavat kohdat olivat lisäksi oikeasti aika jänskiä.

Lukijalle tietyt Natalien perhekuviot selviävät aika paljon nopeammin kuin sankarittarelle itselleen, mutta kerrankin se ei haitannut. Se, miten Natalie tajuaa, mitä perheessä on tapahtumassa, on luontevan ja luonnollisen oloista.

The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making

Catherynne M. Valente kirjoitti nuortenkirjan, jonka nimeä en todella aio kirjoittaa kahdesti. Hetki ... copy ... paste ... The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making on mainio satu.

September on melkoisen kyllästynyt elämäänsä, eikä juuri aikaile, kun vihreä tuuli käy kylässä ja ehdottaa reissua Satumaahan. Tästä alkaa seikkailu, jossa on kaikkea siistiä: taruolentojen byrokratiaa, kirjaston ja lohikäärmeen jälkeläinen, syksyn maa, oikeasti pelottavia käänteitä ja - viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä - loppuratkaisu, joka on ihan hirveän monella tasolla hyvä ja tyydyttävä. Ei lainkaan noita liiskaksi -tasoa. En ajatellut mennä juoneen sen syvemmin, sillä tämä jos mikä on "matka, ei päämäärä" -tyyppinen kirja.

Toivoisin tätä oitis suomennettavaksi, mutta muistelen, että tässä oli jokseenkin paljon kielellistä kikkailua, enkä tiedä, toivonko tätä kohtaloksi yhdellekään kääntäjälle.

Suosittelen.

Railsea

Epäilen, että China Miéville syö tosi kiinnostavia lääkkeitä.

Railsea on tarina nuoresta orvosta Shamista, joka on lääkärin oppipoikana junassa, joka raiteiden merellä jahtaa jättimäistä ... myyrää. Puhdasverinen seikkailu siis, kuolevassa, dystooppisessa maailmassa.

Onpas tästä hankala kirjoittaa. Toisaalta Railsea on ihan mahtava: miljöö on vinksahtanut, ja siitä lukee ihan ilokseen. Miéville kirjoittaa vetävästi, vaikka hieman ärsyttävästi korvaakin kaikki "ja"-sanat &-merkillä, & tarina on toden totta kunnon seikkailu.

Toisaalta (mutta ei huonojen puolien listauksena) tarina on selvästi jonkinlainen versiointi tai parodia tai kunnianosoitus Moby Dickille, sen näen jopa minä, joka en ole Melvilleä lukenut. (Hmm - Melville, Miéville ... valikoituikohan Moby Dick kohteeksi kirjoittajien nimien samankaltaisuuden vuoksi?) Ja kun tarinassa sinänsä ei ole mitään ihan kauhean yllättävää, vaan koko hommaa kantaa enimmäkseen kummallinen raidemeri ja sen ympärille ja raiteille rakentuneet yhteisöt (sinänsä kyllä oikein hyvin), kirjasta jää vähän sellainen välityön fiilis.

No, tosi hyvän välityön. Ehkä jopa erinomaisen silmänkääntötempun.