25/06/2014

The Isle of Glass

Silloin tällöin - kun Audible tyrkyttää - tulen kuunnelleeksi joitakin genreklassikoita. No, en tosin ole aivan varma, onko Judith Tarrin The Isle of Glass genreklassikko, mutta nimi vaikutti etäisesti tutulta niiltä ajoilta kun vasta sukelsin valitsemani genren syövereihin.

Tie vaikutti selvältä.


The Isle of Glass kertoo Alfista, nuor-vanhasta munkista, joka on kasvanut luostarissa ja 80 vuoden aikana kerennyt 18 vuoden ikään. Näyttää nimittäin siltä, että jonkinlaisessa vaihtoehtoisessa Englannissa sijaitsevan luostarin nuorekas asukki ei ole aivan ihminen - mutta mitä hän sitten on, ja onko hänellä oikeus pitää munkin kaapua, vai onko kyseessä sieluton haltia? Näihin kysymyksiin joutuu Alf etsimään vastausta, kun luostarin apotti (ja Alfin ystävä) kenkii munkin avaraan maailmaan heikon tekosyyn varjolla.

Nyt en ole aivan varma, mitä olisin pitänyt kirjasta, jos olisin pitänyt tippaakaan kirjan lukijan tavasta lukea repliikkejä. Mutta en pitänyt tavasta, en tippaakaan. Etenkin alkupuolen värisevä ääni, jolla lukija kuvaa Alfin pelkoja ja epävarmuutta, horjuu jossain ärsyttävän ja tahattomasti koomisen välimaastossa. Loppua kohti ulina vähenee, tai minä menin tottumaan siihen, mutten kuitenkaan lämmennyt lukijalle missään vaiheessa.

Toden sanoakseni en aivan lämmennyt myöskään Alfille, joka oli kaikkien tapaamiensa henkilöiden mielestä aivan bee's knees. Minusta hän oli täydellisyydessään enimmäkseen tylsä, jos kohta loppupuolella tylsän ohella myös piristävän inhimillinen.

Tarina käsittääkseni jatkuu, mutta saa jatkua ilman minua.

23/06/2014

The Golem and the Djinni

Helene Weckerin esikoisteos The Golem and the Djinni kertoo kahdesta New Yorkiin 1900-luvun taitteessa joutuvasta ulkopuolisesta.


Toinen ulkopuolisista on naisenhahmoinen juutalaisen mytologian golem, toinen taas lamppuun sullottu, miehen hahmoon pakotettu arabialaisen mytologian djinni. Golemin ja djinnin on olosuhteiden pakosta opeteltava elämään ihmisten keskellä ja rakennettava oma tiensä.

Eihän se tietenkään helppoa ole.

Weckerin todellinen onnistuminen on minusta lopulta ehkä siinä, miten erilaisia henkilöitä hänen goleminsa ja djinninsä ovat. Sattuman oikusta toisensa kohtaavat olennot eivät tunnista toisistaan sielunsisarusta, mutta kokemuksissaan he ovat yhteneväiset. Toisaalta vuosisadan takainen New York on kiehtova sekin. Jatkuvana virtana maahanmuuttajia vastaanottava kaupunki kuhisee elämää, jonka tuntee lukijakin.

Nautin myös kovasti Weckerin tekstistä - ja juutalaisen ja arabitaustaisen mytologian edessä olen aina lähes voimaton, pidän niistä niin kovin.

Ei kirja kuitenkaan ainakaan minulle aivan täysosuma ollut. Jokin tökki; ehkä sivuhenkilökaartin runsaus; ehkä aavistuksenomainen tunne siitä, että tälle juonelle myös hieman vähemmän kirjaa olisi ollut riittävästi; ehkä lievä ärtymys siitä, etteivät ajoittain huonosti voivat golem ja djinni ikinä kuin leiki ajatuksella lähteä New Yorkista (vaikka maailma ympärillä olisi miten valtava tahansa.)

Kokonaisuudessaan kuitenkin mainio teos - kiinnostuksella odotan Weckerin myöhempää tuotantoa.

18/06/2014

A Stranger in Olondria

En tiedä, miten kiteyttäisin kaiken sen, mitä Sofia Samatarin A Stranger in Olondrian kanssa koin. Ne typerät ennakkoluulot, alun varovaisen innostuksen, loppupuolen rakastumisen.


Kirjahan on saanut kautta linjan mainioita arvioita - mitä nyt muutamat soraäänet ovat joutuneet jättämään kirjan kesken. Koska olen itse olympiatasoinen vastarannankiiski, pelkäsin, että luen kirjaa hampaat irvessä, koska se on kuitenkin kaikessa kuvailevassa monisanaisuudessaan täyttä dadaa.

Mutta ei se ollut! Kuvailevan monisanainen kyllä, mutta ei sitäkään ikinä suhteettomasti, vaan tilanteeseen sopivasti. Etenkään ei kuitenkaan täyttä dadaa, sillä kirjassa on tarina, elegantti ja riipaiseva.

Se tarina kertoo Jevickistä, joka saa tilaisuuden lähteä Olondriaan, unelmiensa maahan. Ja siitä, mitä siellä sitten käy. Ja käyhän siellä.

Mutta Jevickin ohella lukijakin pääsee Olondriaan ja menettää sille sydämensä yhtä lailla.

Ainoa narinan aiheeni on kirjan kansi, jossa pönöttää tulkintani mukaan tyytyväinen Jevick; minulle tarina oli lopulta niin paljon muuta kuin Jevickin kokemukset, ja niin paljon rikkaampi kuin tuo hieman aneeminen värimaailma, että nähdäkseni kansi ei tee kirjalle oikeutta.

PS. A Stranger in Olondria kertoo myös kirjoista. Mutta vaikka Jevick kirjoihin rakastuukin, Samatar onnistuu välttämään karmivan söpöstelevän kirjahehkutuksen. Kirja on kirja, voimakas ja välillä vaarallinenkin. Myös tämä kirja.

14/06/2014

Vampires in the Lemon Grove

Karen Russellin Vampires in the Lemon Grove kuuluu kyllä parempien novellikokoelmien sarjaan. Täysin sekopäiset (erityisen hyvällä tavalla sekopäiset) tarinat koskettavat, naurattavat (ääneen, bussissa) ja hämmästyttävät.


En halua tietää, mistä Russell saa ideansa. Väärin. Haluan ehdottomasti tietää, mistä Russell saa ideansa. Ajatelkaa nyt: sitruunatarhassa asuvia vampyyreita. Ohjeet sille, miten antarktisen alueen nälkäravintoketjupelissä toimitaan. Yhdysvaltain presidenttien erikoinen reinkarnaatio.

Ennen kirjaan tarttumistaankin voi fiilistellä novellien nimiä:

Dougbert Shackleton's Rules for Antarctic Tailgating
The Seagull Army Descends on Strong Beach, 1979
The Barn at the End of Our Term

Ihanaa. Ai että. Kyllä vain voi novelli olla hieno tekstimuoto. Suosittelen kaikille, joista on kiva nauraa ääneen bussissa.

13/06/2014

The Shadow of the Soul

Tuota. Ilmeisesti olin pitänyt Sarah Pinborough:n A Matter of Blood -kirjasta siksi paljon, että päätin tutustua myös sarjan myöhempiin osiin.

Tutustuttuani yhteen myöhempään osaan herää kysymys: miksi?


The Shadow of the Soul sisälsi kaiken sen, mistä en muistaakseni ykkösosassa niin välittänyt, mutta ei juuri mitään vastineeksi. Päähenkilö Cass Jones on edelleen puupäänsä kokaiinipussiin tunkeva törppö, mutta kun kaikki muutkin keskeiset henkilöt ovat tunnekylmiä kuin katiskaan kuollut hauki, vaikuttaa Cass lähes miellyttävältä .... NO EIKÄ VAIKUTA. Törppö mikä törppö.

Sarjan isompi juoni on jotenkin mukiinmenevä, mutta pienempi, opiskelijaitsemurhia käsittelevä juoni vain väsyttävä. Tavallaan olen tosi pahoillani kirjan roistohahmojen puolesta, mutten niin pahoillani, että ottaisin selvää, käykö heille hyvin vai hyvin huonosti.

Elämä on yksinkertaisesti liian lyhyt.

12/06/2014

Pretty Deadly

Herra Sivukirjasto tarjosi sarjakuvaa - saattaisin kuulemma pitää Pretty Deadlystä.


Kelly Sue DeConnickin ja Emma Ríosin lännensankarointi/mytologiahenkinen sarjakuva oli sujuvaa luettavaa eikä piirrosjäljessäkään ollut moittimista - tai siis oikeastaan vähän oli motkotettavaakin, mutta enimmäkseen piirrosjälki sopii tarinaan kuin nenä päähän, juuri oikea tyyli juuri oikealle tarinalle. (Se motkotettava tuli siitä, että kyllä ei kaikesta saanut selvää, ja sellainen on ärsyttävää, jos kuvilla kerrotaan tarinaa - kuten tässä vahvasti tehdään.)

Tarina kertoo Sissystä, nuoresta tytöstä, ja tämän kanssamatkustajasta, sokeasta miehestä. Tyypit kiertävät länttä esittämässä kauheaa myyttiä kuolemasta ja kauniista naisesta.

Tarina kokonaisuutena oli toimiva ja jotenkin ... elegantti, asiat asettuivat kohdilleen sujuvasti, vaikka lisääkin selvästi on tulossa. Jos jostain valittaisin, ehkä siitä, että kokonaisuus jäi vähän kevyeksi - ja nytpä huomaan olevani tyystin Sagan pilaama. En voi täysin välttää vertailua näiden kahden välillä, ja vaikka Pretty Deadly pärjää monella tasolla hienosti, sen lukijaan jättämä jälki on Sagaa huomattavasti pienempi.

Mutta hyvä oli, kyllä, herra Sivukirjasto, tyrkytä vain jatkossakin sarjakuvaa, etten tyystin putoa kärryiltä!

10/06/2014

Cold Magic

Aiemmat kokemukseni Kate Elliottin kirjoista eivät ole olleet varsinaisesti rohkaisevia, joten kun Locuksen suosituksiin putkahti Elliottin trilogian kolmososa, käärin hihat ja päätin - vähän huokaisten - antaa rouvalle vielä mahdollisuuden.


Onneksi! Tämä Cold Magic oli aivan vetävä fantasiaromaani - siinä määrin, että vaikka nykyään ajatus trilogiasta saa minut lähinnä uupuneeksi, nyt odotan seuraavaa osaa kirjastosta mieli aivan virkeänä.

Kirja sijoittuu jonkinlaiseen vaihtoehtoiseen historiaan (jos kohta niin kovasti vaihtoehtoiseen, että rinnakkaismaailmoissa saadaan siirtyä aika paljon vasemmalle, että tämä kohdataan, ihan ei olla kahden universumin päässä), jossa powers that be -osastoa edustavat normaalin ylimystön ohella maagit, jotka eivät ole parrakkaita ja hyväntahtoisia vaan omista ja huoneidensa eduista kiinni pitäviä mafiosoja. Serkukset Cat ja Bee asuvat jossain, joka voisi olla eteläistä Englantia, ja käyvät yliopistolla. Sitten käy ilmi, että suvun vanhimmat ovat menneet tekemään erikoisen sopimuksen, jossa sijaiskärsijäksi joutuu Cat.

Vaikka aika kovasti kirja keskittyy seikkailupuoleen, Elliott ei unohda myöskään yhteiskuntaa. Laukatessaan halki maaseudun ja kaupunkien suojattua, joskin hieman köyhtynyttä elämää eläneet Cat ja Bee huomaavat, ettei teollistuvassa maailmassa tavan työntekijällä ole mitenkään kauhean helppoa ja hauskaa. Levottomuudet lisääntyvät ja kaupunkien radikaalit lietsovat porukkaa kaduille tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden puolesta.

Kirja sitoo ensimmäisen osansa kivasti pakettiin niin, että tähänkin voisi lopettaa - mutta kun etenkin yhteiskunnallinen puoli jättää kiinnostuneeksi siitä, mitä tuleman pitää, en todellakaan aio lopettaa.

09/06/2014

Muistoissa sininen maa

Suhteeni Alastair Reynoldsiin on kaksijakoinen. Toisaalta hän on minusta ihan ässä, mutta sitten toisaalta taas hieman pitkäveteinen.


Muistoissa sininen maa yhdistää nämä kaksi puolta kätevästi. Ensimmäiset sata sivua ovat pitkäveteisiä ja loput sitten ihan ässiä. Herra Sivukirjasto (alkua tuskastellessani) lupasikin, että kunhan alusta selviää, loppukirjassa seikkaillaan tolkusti ympäri aurinkokuntaa. Oikeassa oli!

Ja voi että, kyllä minä niin pidän kunnon seikkailusta ympäri aurinkokuntaa. Reynoldsin miljööt pitävät sisällään kaiken sen luonteikkuuden, jota hän ei hahmoihinsa saa - kirjan kaksi päähenkilöä olisivat voineet olla toistensa klooneja, mutta Mars, Kuu ja Maa olivat kaikki erilaisia ja kiehtovia. Puhumattakaan Neptunuksen takaisesta avaruudesta, josta lukiessa oli elävästi mahdollista kuvitella, miltä tuntuu olla niin kovin kaukana auringosta.

Tykkään. Onneksi jatko-osan suomennosta on kesäksi lupailtu.

06/06/2014

The Waking Dark

Helmet-kirjaston OverDrive-kokoelma on ottanut hillittömän loikan erityiskiinnostavaan suuntaan viime viikkoina. Sieltä löytyi paljon kiehtovaa luettavaa, ensimmäisenä Robin Wassermanin The Waking Dark.


Nythän oli niin, etten ollut aivan riemuissani aiemmasta lukemastani Wassermanista. Ilolla voin kuitenkin ilmoittaa, että tämä The Waking Dark on paljon toimivampi pakkaus - tarina hulluksi tulevasta pikkukaupungista on klaustrofobinen ja aika kamala, siis sellaisella toivotulla tavalla kamala tietenkin.

Tarina etenee viiden - tai jotain - nuoren silmin. Kukaan ei sellaisenaan tunnu istuvan yhteisöönsä, eikä pikkukaupunki ole kovin armollinen paikka kasvaa. Sitten tapahtuu jotain, ihan siinä kirjan alussa ... ja ... no niin, jätämme juonikuvaukset ja kerromme, että etenkin alussa tapahtui asioita, joita ei odottanut. Lopussakin, mutta eri hengessä.

Wasserman kiittää jälkisanoissaan Stephen Kingiä, ja vaikka henkilökohtaisesti minulla ei ole Kingille mitään sanottavaa, tämä The Waking Dark vastaa fiilikseltään kieltämättä käsitystäni joistakin Kingin kirjoista. Hyvällä tavalla siis. Tiedetään, ennakkoluuloista olisi tervettä päästä jo tässä iässä eroon.

No, mutta silti. Kauhuhenkistä luettavaa tarjolla kirjastosta, e-kirjana vielä. Kyllä nyt(kin) kannattaa olla kirjaston asiakas.

05/06/2014

River of Stars

Ensinnäkin: anteeksi sinä kaupunginkirjastomme asiakas, joka olit tehnyt tästä Guy Gavriel Kayn uusimmasta, River of Starsista, varauksen, mutta jouduit odottamaan lähes viikon liian pitkään. Häpeän syvästi viivyttelyäni.


Mutta seuraa hyviä uutisia: kirja on tosi hyvä! Tulet - toivoakseni - nauttimaan siitä kovasti. Tiedän, että ainakin itse nautin.

Fiktiivinen Kiina on hienosti kuvattu, eikä sinun pidä huolehtiman, vaikket enää muistaisi siitä edellisestä osasta paljoakaan - nämä uudet tapahtumat sijoittuvat useamman dynastian päähän tulevaisuudessa. Kay on löytänyt juonikuvioilleen inspiraatiota siitä, mitä todella on tapahtunut, ja juoni toimiikin kerrassaan hienosti.

Hienosti välittyy myös fiilis siitä, miten ajat muuttuvat ja tavat niiden mukana. On hurjaa huomata, että naisen asema (johon tuppaan jäämään kiinni) on nyt rajoitetumpi kuin on aiemmin ollut. Hyvä, hyvä, tämä on fiktiota - mutta kuten paras fiktio ainakin, tämäkin perustuu jossain määrin faktaan. Kaikki kehitys ei siis aina olekaan myönteistä.

Kayn kirjoitustyyli on sulavaa; olisi vaikea olla nauttimatta tästä tekstistä. Etenkin ajoittain hieman raskaasti edenneen Leckien jälkeen River of Stars tuntui viileältä vedeltä.

Huonokin puoli löytyi. Kirja nimittäin painaa kamalan paljon, kovakantisena se on kerrassaan ikävä seuralainen sängyssä.

Loppuu varoituksen sana: jos kirjan lukee pioniaikaan, voi kokea pakottavaa tarvetta hankkia kotiinsa pioneja. Jos kirjan lukee pioniajan jo mentyä, tarve voi olla yhtä pakottava, mutta pioneja ei saa mistään. Ajankohta on siis harkittava tarkoin.

04/06/2014

The Death of Grass

Mmh. Odottakaa, lunttaan, mitä Raija tästä kirjoitti ja peesaan sitten.


No joo. Luin The Death of Grassin Spefin 101 helmen vuoksi, ja luettuani olen sitä mieltä, että kirja siellä kyllä paikkansa ansaitsi: 60-luvulla kirjoitettu dystopia, jossa yhteiskunta romahtaa ruoan puutteen vuoksi (tulee virus, joka niittää ruohokasveja kuin, no, kuin heinää, hahaha) on oikeasti karmivan todentuntuinen. Ja ajankuvassaankin tavallaan kovin aito. Ei tällaista kukaan enää kirjoittaisi.

Tavallaan siis hyvä kirja. Jota inhosin.

Mutta älkää antako vahvan tunnereaktion hämätä. Luulen, ettei John Christopher suinkaan itsekään sympannut käsittämättömän tylyksi äityvää päähenkilöään. Epäilen, että hän halusi nimenomaan osoittaa, miten hyvästä tyypistä tulee paha tyyppi. Olen melko varma, onhan toinen nimeni Sherlockholmes, että kirjailija ei ollut kirjoittamassa hyvän mielen kirjaa alunperinkään.

Nykyaikana hommassa oli tietenkin se toinen kiukun ja vitutuksen taso, joka liittyi kirjan naiskuvaan. Naiset olivat oikein kunnon kotirouvia, eikä kirja missään nimessä ole mikään tasa-arvon julistus. Juonen edetessä naisten asema itse asiassa ottaa kunnolla vauhtia liukumäessä niin, että naisista tulee kotirouvien sijaan omaisuutta. Se kylmäsi. (Ja tätä kirjoittaessani se kylmää vielä enemmän. Olenhan juuri lukenut kolumnin siitä, miten keskiaika voi vaikka tehdä paluun - en halua edes ajatella, mitä tämänkaltainen kehityssuunta tekisi naisen asemalle. Olen sentään tyttären äiti.)

No, nämä sikseen - tahattomina tai tahallisina kauhukuvina Christopherin visiot ovat oikein onnistuneita. Se, mistä noin juonellisesti en pitänyt, oli selviytymiseen keskittyminen. Raija kirjoittaa tästä, että olisi (tässä ajassa jo niin kuluneen) ihminen vastaan ihminen -asetelman sijaan nähnyt mieluummin ihminen vastaan maapallo -asetelman, ja siinäpä hän hienosti kiteyttää omatkin tuntemukseni. Kun tajusin kirjan alkupuolella, että tästä tulee jälleen vain selviytymistarina, melkein voihkaisin pettymyksestä. Tai siis voihkaisin. Että jos näitte Herttoniemessä kuulokkeet korvillaan voihkivan lyhyen naisen, se olin minä. Luultavasti.

Silti: voin jopa kuvitella lukevani tämän toistamiseen, sillä vaikka en erityisemmin pitänyt kirjasta, se oli jollain tavalla minusta oikein toimiva.

03/06/2014

Ringworld

No niin tuota. Nyt, kun luin - tai siis kuuntelin - tämä Larry Nivenin Ringworld-sarjan ensimmäisen osan, ollen nimeltään Ringworld, näen monta asiaa eri tavoin kuin silloin, kun luin sarjan viimeisen osan (ensimmäiseksi.)


Ensinnäkin huomaan, ettei Niven ole ollenkaan pöllömpi kirjoittaja ja ideoiden suoltaja.
Toiseksi huomaan, että sarjan viimeinen osa näyttäytyy tämän ensimmäisen valossa ehkä vielä pöhelömpänä kuin kuvittelin.

No, itse kirjaan. Yritin aluksi lukea suomennosta, mutta huomasin, että suomennos "nukketööri" sai hampaani narskumaan valveilla ja unessa. Suomennos siis kirjastoon ja Audiblesta kirja kuulottimiin.

Kirjan alku oli ehkä hivenen tylsä. Päähenkilö Louis Wu oli kaikennähneisyydessään rasittava, mutta hänen tyttöystäväkandidaattinsa Teela Brown vielä paljon rasittavampi (eikä todella kerro mitään erityisen kaunista kirjoittajan ja/tai kirjoitusaikakauden naiskuvasta.) Mutta sitten lähdetään matkaan ja päädytään Rengasmaailmaan. Ja onhan se kuulkaa huikea.

Nivenillä riittää ideoita ja luomukseensa liittyviä isoja kysymyksiä vaikka lampaille syöttää. Ja mielellään niistä kuunteli. Aivan riemastunut en nyt kuitenkaan ole siitä, että Niven aikoo myös vastata kaikkiin kysymyksiinsä - niin paljon pienemmältä Fate of Worldsin universumi tuntuu. Taidan siis jättää vastaukset sikseen.

02/06/2014

Ancillary Justice

Ann Leckien Ancillary Justice on voittanut tänä vuonna kaikki mahdolliset palkinnot (Kitschies Golden Tentacle, Arthur C. Clarke Award, BSFA Award, Nebula Award, kemian Nobel ja ohjaskelkkailun olympiakulta), joten minäkin ajattelin sen lukea. Tai oikeastaan ajattelin sen lukea, jotta voisin vetää sen Locuksen suosituksia -listaltani, mutta palkinnotkin olivat kiva asia.


Mitä sanoa? Mitä sanoa!

Ancillary Justice on oikein hieno kirja. Siinä on yksi jotenkin ihan uudenlainen juttu, joka liittyy sukupuoliin kerronnassa - ja se toimii todella hyvin. Yhtäkkiä sitä ei enää tiennytkään, onko joku mies vai nainen, eikä sitäkään, onko asialla ylipäänsä mitään väliä. Aivan jo tämän aspektin vuoksi Ancillary Justice kannattaa lukea, jos nyt siis yhtään on tällaisista asioista kiinnostunut.

Toinen merkittävä asia on päähenkilö Breq, josta kyllä oppii lisää heti, kun kirjan aloittaa, mutta en spoilaa. En. Mutta Leckie luo hahmonsa hienosti - Breq ei ole ehkä kovin inhimillinen, mutta eihän hän mielestään ihminen olekaan, joten.

Henkilökohtaisesti jäin kaipaamaan kahta asiaa: 1) fiilistä siitä, että teksti imaisee mukaansa, sillä sitä se ei juuri minulle tehnyt ja 2) loppua, joka olisi ollut kirjalle jotenkin ... vähemmän töksähtävä. (Vaan nytpä sisäistin Taikakirjaimien mainiosta arviosta, että tämähän olikin sarjan ensimmäinen osa. Se selittää, jos kohta ei anteeksianna, töksähtävyyden.)

No mutta. Kaiken kaikkiaan jäi sellainen olo, että jonkinlainen paradigman muutos tai vähintäänkin uusi trendi voisi olla parhaimmillaan alkamassa tieteiskirjallisuudessa, sillä tässä oli jotain kovin raikasta. Enkä minä sitä, etteikö sukupuolella olisi leikitty ja etteikö sitä olisi hämärretty aikaisemminkin, mutta josko jonkinlainen kriittinen massa olisi saavutettu. Voin olla väärässä, mutta olen toiveikkaasti väärässä.

01/06/2014

The Tyrant's Law

Daniel Abrahamin The Tyrant's Law on kolmas osa The Dagger and the Coin -sarjaa.


En mene juoneen sen kummemmin; tuskin tässä kuitenkaan perässä pysyy, jos ei ole aiempia osia lukenut. Hyppään suoraan jakelemaan risuja ja ruusuja. Kummat ensin?

Risut:

No, ei tässä toki paljon maristavaa ole. Monella tavalla The Tyrant's Law on taattua Abrahamia - laadukas, inhimillisten hahmojen eteenpäin kuljettama kirja. Kerran vain lukiessani tulin verranneeksi tätä Scott Lynchin uusimpaan, eikä vertaus ollut kaikilta osin mairitteleva. Jotenkin Abrahamin maailmasta puuttuu sellainen ihmeen tunne, jota huomaan fantasiamaailmoilta hakevani. Vaikka Abrahamin maailmassa on lohikäärmeiden tekemiä teitä, jotka vievät minne lievät (oooh, riimi), jonkinlainen syvyysvaikutelma jää pois. Kun henkilöt ovat elossa, on miljöö puolestaan aika paperinen.

Ruusut:

No ne henkilöt. Ja se, miten Abraham kuvaa karmivalla tavalla maailmansa mullistavia tapahtumia. Tässä osassa rakennetaan siltaa oikein kunnon holokaustiin ja voi kuulkaa, miten hirveältä se lukijastakin tuntui! Miten pieni ja onneton ihmisenä on pääpahis ja miten helppoa vihaa onkaan lietsoa. Silloin Abraham on ihan onnen omiaan, kun pitää kuvata, miten pahat asiat tapahtuvat ja miten vaikea on tietää, mikä on oikein silloin, kun maailma on jatkuvan muutoksen kourissa.

Odotan jatkoa suuremmalla kiinnostuksella kuin ikinä.