Silloin tällöin - kun Audible tyrkyttää - tulen kuunnelleeksi joitakin genreklassikoita. No, en tosin ole aivan varma, onko Judith Tarrin The Isle of Glass genreklassikko, mutta nimi vaikutti etäisesti tutulta niiltä ajoilta kun vasta sukelsin valitsemani genren syövereihin.
Tie vaikutti selvältä.
The Isle of Glass kertoo Alfista, nuor-vanhasta munkista, joka on kasvanut luostarissa ja 80 vuoden aikana kerennyt 18 vuoden ikään. Näyttää nimittäin siltä, että jonkinlaisessa vaihtoehtoisessa Englannissa sijaitsevan luostarin nuorekas asukki ei ole aivan ihminen - mutta mitä hän sitten on, ja onko hänellä oikeus pitää munkin kaapua, vai onko kyseessä sieluton haltia? Näihin kysymyksiin joutuu Alf etsimään vastausta, kun luostarin apotti (ja Alfin ystävä) kenkii munkin avaraan maailmaan heikon tekosyyn varjolla.
Nyt en ole aivan varma, mitä olisin pitänyt kirjasta, jos olisin pitänyt tippaakaan kirjan lukijan tavasta lukea repliikkejä. Mutta en pitänyt tavasta, en tippaakaan. Etenkin alkupuolen värisevä ääni, jolla lukija kuvaa Alfin pelkoja ja epävarmuutta, horjuu jossain ärsyttävän ja tahattomasti koomisen välimaastossa. Loppua kohti ulina vähenee, tai minä menin tottumaan siihen, mutten kuitenkaan lämmennyt lukijalle missään vaiheessa.
Toden sanoakseni en aivan lämmennyt myöskään Alfille, joka oli kaikkien tapaamiensa henkilöiden mielestä aivan bee's knees. Minusta hän oli täydellisyydessään enimmäkseen tylsä, jos kohta loppupuolella tylsän ohella myös piristävän inhimillinen.
Tarina käsittääkseni jatkuu, mutta saa jatkua ilman minua.
Tie vaikutti selvältä.
The Isle of Glass kertoo Alfista, nuor-vanhasta munkista, joka on kasvanut luostarissa ja 80 vuoden aikana kerennyt 18 vuoden ikään. Näyttää nimittäin siltä, että jonkinlaisessa vaihtoehtoisessa Englannissa sijaitsevan luostarin nuorekas asukki ei ole aivan ihminen - mutta mitä hän sitten on, ja onko hänellä oikeus pitää munkin kaapua, vai onko kyseessä sieluton haltia? Näihin kysymyksiin joutuu Alf etsimään vastausta, kun luostarin apotti (ja Alfin ystävä) kenkii munkin avaraan maailmaan heikon tekosyyn varjolla.
Nyt en ole aivan varma, mitä olisin pitänyt kirjasta, jos olisin pitänyt tippaakaan kirjan lukijan tavasta lukea repliikkejä. Mutta en pitänyt tavasta, en tippaakaan. Etenkin alkupuolen värisevä ääni, jolla lukija kuvaa Alfin pelkoja ja epävarmuutta, horjuu jossain ärsyttävän ja tahattomasti koomisen välimaastossa. Loppua kohti ulina vähenee, tai minä menin tottumaan siihen, mutten kuitenkaan lämmennyt lukijalle missään vaiheessa.
Toden sanoakseni en aivan lämmennyt myöskään Alfille, joka oli kaikkien tapaamiensa henkilöiden mielestä aivan bee's knees. Minusta hän oli täydellisyydessään enimmäkseen tylsä, jos kohta loppupuolella tylsän ohella myös piristävän inhimillinen.
Tarina käsittääkseni jatkuu, mutta saa jatkua ilman minua.