The Space Between

Ihanan omituisen The Replacementin jälkeen Brenna Yovanoffin kakkosteos, The Space Between, tuntuu ... höhöhö ... välitilalta.

Alku on tavallaan herkullinen. On Luciferin ja Lilithin tytär, ööö Daphne, jonka veli katoaa, ja on tuskainen, ah niin tuskainen, poika (jonka nimi alkaa T-kirjaimella, tästä olen varma) maasta. Poika päätyy auttamaan tyttöä ja siihen väliin mahtuu pussailua.

Mutta jotain kauhean keskinkertaista ja tylsää tässä oli. Sellaista, etten siitä missään vaiheessa päässyt yli. Lisäksi olen unohtanut lopun tyystin - ellei Kindleni muuta vakuuttaisi, epäilisin lukeneeni kirjasta vain n-50 sivua.

Yksi valopilkku sentään. Demonivauva Raymie oli kerrassaan hurmaava. Hurmaava. Pelkästään hänen vuokseen voisin lukea vaikka toisenkin kirjan tätä samaa.

The Demon and the City

Liz Williamsin The Demon and the City on se kirja, jota äitini osoitti Naistenklinikalla vieraillessaan ja sanoi järkyttyneenä herra Sivukirjastolle että "Kato nyt! Sillä on kirja mukana." "Sillä on neljä kirjaa", vastasi herra Sivukirjasto kuivasti.

Minä, Liina Ivalo Sivukirjasto, jäin hämmentyneenä miettimään, tuliko äidilleni nyt ihan tosissaan jotensakin yllärinä, että otan synnytyssairaalaan kirjan. Yritin lukea jopa synnytyksen aikana, mutta se ... ei ihan toiminut, ollen ehkä pisin yhtenäinen ajanjakso aikoihin jolloin en ole saanut luettua jotakuinkin sanaakaan (poislukien yöt, jolloin nukun.) Tai ehkä se oli vain TDatC, jonka vuoksi lukeminen synnytyksen aikana tökki - olen melko varma, että jotain todella vetävää kirjaa olisin saanutkin luettua?

Niin tai näin, luin TDatC:ä pitkään ja hartaasti ja välillä hieman turhautuneena. Liz Williamsin Inspector Chen -sarjaa on kehuttu kovasti, mutta en ole oikein itse päässyt siihen sisään - muistan saman turhautuneen tunteen jo ensimmäisen osan kohdalta. Siis sen envaantajuu-fiiliksen, joka iskee kun lukee kirjaa, josta ilmeisesti kaikki muut ovat pitäneet.

Inspector Chen -kirjat sijoittuvat lähitulevaisuuden Aasiaan, Singapore Three -nimiseen kaupunkiin, jossa sekä helvetilliset demonit että taivaalliset olennot (aasialaisen mytologian mukaan molemmat) ovat arkipäivää. Tässä sarjan toisessa osassa tarkastaja Chenin apulainen, demoni Zhu Irzh, alkaa selvittää nuoren perijättären murhaa omin nokkinensa tarkastajan lomaillessa Hawaijilla (miksen minä lomaile Hawaijilla?) ja törmää vaikeuksiin - ilmeisesti Taivaassa on kapina.

No, kirja oli kohtuullisen vauhdikas, mutta vauhti ei jostain syystä onnistunut tempaisemaan minua mukaansa. En oikein osannut myöskään kauheasti välittää kirjan henkilöhahmoista - ja nyt sitten mietitte, että mistä minä tässä pidin, kun kuitenkin annan kirjalle kolme tähteä, eikö niin? Kirjan miljöö ja konsepti ovat kiehtovia, ja luulen, että iso osa ongelmista on lukijan paisuneissa odotuksissa pikemminkin kuin kirjan ongelmissa. Luulen lukevani tästä vielä seuraavatkin osat (koska olen ne innoissani ostanut köhh) mutta ehkä viritän odotuksiani hieman alakanttiin vastedes.

How to Make Friends with Demons

Anteeksi radiohiljaisuus - se johtuu lähinnä siitä, että minusta on pelottavaa kirjoittaa kirjoista, joista eniten pidän. Kuten Graham Joycen How to Make Friends with Demons -kirjasta, joka nosti Joycen kategoriasta "hyvä, mutta ei minun juttuni" luokkaan "briljantti" yhdellä hujauksella.

How to Make Friends with Demons kertoo William Heaneysta, joka Lontoossa sijaitsevan, sosiaalityön ministeriökuvioihin liittyvän päivätoimensa lisäksi väärentää ensipainoksia vanhoista kirjoista kolmen miehen koplassa ylläpitääkseen kodittomien majaa ja näkee demoneita, jotka seuraavat ihmisiä. Ja voi, miten mahtava - paikoin purevan sarkastinen, paikoin täynnä tunnetta - HtMFwD onkaan. Se itketti ja nauratti ja rakastuin siihen niin kuin vain kirjaan voi rakastua.

Nyt ei varmaan kenellekään ole ylläri se, että suosittelen kirjaa lämmöllä.

HtMFwD on myös kirja, jonka olen - ilman omaa syytäni, nähdäkseni - onnistunut ostamaan duplikaattina. Kirja on nimittäin jossain päin maailmaa julkaistu (mikä hauska pikku kepponen) nimellä Memoirs of a Master Forger, kirjoittajana - niinpä tietenkin - William Heaney. Olen tavallaan hieman pahoillani, että luin kirjan Joycen nimellä, koska otaksun, että kirjan tietynlainen realistisuus olisi tehnyt siitä kiehtovan lukukokemuksen, jos edes hetken aikaa olisi voinut leikkiä ajatuksella siitä, että teos onkin oikeasti omaelämäkerrallinen.

Horns

Hornsin kirjoittaja Joe Hill on Stephen Kingin poika. Shelfarissa, tuossa kirjallisuuteen keskittyneessä yhteisöpalvelussa, yksi suosittuja tägejä Hornsille oli "Stephen King's son". Käy vähän sääliksi Hill-parkaa; yritä siinä nyt sitten luoda omaa kirjallista uraa.

Olen aikaisemmin lukenut Hilliltä Heart-Shaped Boxin, joka on suomennettukin; Hornsista jäi vähän sellainen fiilis, että sekin saattaisi nähdä päivänvalon suomeksi. Yhteenvetona sanoisin, että jos kauheasti diggasi H-SB:ista, pitänee Hornsistakin.

Horns kertoo nuoresta Ig Perrishistä, joka vuosi tyttöystävänsä raa'an murhan jälkeen herää ryyppyillan jälkeen päässään sarvet, jotka saavat ihmiset kertomaan hänelle, mitä todella ajattelevat. Eivätkä he tietenkään ajattele mitään kovin nättiä - mutta sarvien avulla Ig saa selville, kuka tyttöystävä Merrinin oikeasti tappoi.

Horns oli viihdyttävä mutta sarvien konseptista jäi vähän inha fiilis: tuntui siltä, että Hill käytti aika alhaista manipulointikeinoa saadakseen lukijan tunteet heräämään. Sarvet eivät nimittäin nähdäkseni saaneet jengiä kertomaan, mitä todella ajattelivat - ellei Hillin maailmankuva ole todella, todella karu - vaan pikemmin kertomaan pahimman, mitä ovat ikinä ajatelleet. Ja sehän on itsesäälissä piehtaroimisen koko riemu: kun hetken aikaa voi olla varma siitä, että koko maailma ja etenkin kaikki rakkaat salaa vihaavat juuri minua. Syvästi. Tämän koko lailla nautinnollisen itseinhon Hill tarjoilee hopeavadilla lukijalleen; ja pakkohan sitä on henkeä pidätellen lukea, millaisen iskun Ig-parka seuraavaksi saa.

Kirjan pahiksesta jäi kahtiajakoinen fiilis: vaikka tyyppi oli aika stereotyyppinen (ja lukija tietenkin näkee mailien päästä, kuka murhaaja on), on pahuudelle lopulta epätyypillinen ja aika koskettavakin selitys - itse asiassa tämä selitys oli kirjan mahdollisesti paras mutta myös surullisin kohta.

Minä lainasin Hornsin kirjastosta, ja haluaisin näin lopuksi syvästi paheksua niitä, tai häntä, joka sekä röökaa että ilmeisesti uppopaistaa jotain kirjaston kirja kädessään - niin tahmainen ja pahanhajuinen painos sattui tällä kertaa kohdalle, että esimerkiksi kirjan sängyssä lukemisesta ei ollut puhettakaan. Sinä, joka olet näin kaltoin kohdellut mitä tahansa kirjaa - tiedosta, että helvetissä on oma nurkkaus kaltaisillesi.

Clockwork Angel

Höyrypunk nostaa ilmeisesti metallista ja tikittävää päätään, kun Cassandra Clarekin päätti sijoittaa uuden trilogiansa vanhaan universumiinsa, mutta 1800-luvun Lontooseen kellopelien, vietereiden ja höyrykoneiden keskelle. Clockwork Angel on trilogian ensimmäinen ja jokseenkin keskinkertainen osa.

Orpo Tessa matkustaa uudelta mantereelta Lontooseen isoveljensä perässä, mutta laivaa vastassa ei olekaan veli Nathaniel, vaan kaksi kummallista tätiä, jotka sieppaavat Tessan ja alkavat treenata tämän taikataitoja esille. Tessalle eivät tätien aikomukset selviä koko ankean koulutusohjelman aikana, mutta ennen pitkää pelastaa komea nuori varjojenmetsästäjä* Will. Will kuskaa Tessan paikallisten varjojenmetsästäjien eli nephilimin piilopaikkaan, josta tulee myös Tessan koti, muun nephilim-kaartin luvatessa auliisti auttaa kadonneen veljen arvoituksen selvittämisessä. Tessa tarvitsisi apua myös Willin rehellisesti sanottuna kohtuullisen teiniangstisen käytöksen selvittämisessä; draamaa piisaa.

CA ei ollut ihan yhtä mukaansatempaava kuin ensimmäinen Claren trilogia; en osaa sanoa tarkalleen miksi, ensimmäisessäkin trilogiassa teini-ikäiset draamakuningatar-puupäät olivat henkilögallerian molemmissa sukupuolissa yliedustettuina, joten ongelma ei varmastikaan ollut siinä, ja höyrypunk on genrenä yleensä suoraviivaisen fantastinen. Ehkä kyse on siitä, että tämäntyyppinen kidutettu nuori rakkaus on jossain määrin jo nähty, kiitos vain, eikä näin vanhana ja väsyneenä enää jaksa henkeään pidätellen odottaa sitä antiklimaattista hetkeä, jolloin romanttinen sankari A paljastaa kauhean salaisuutensa, lukija B alkaa nauraa, eikä romanttinen sankari A silti ymmärrä tehneensä kärpäsestä härkästä.

Toisaalta Claren uusin pitää sisällään erinomaisen nautinnollista dialogia, joten jos sattuu olemaan lukija, jonka viihtyminen ylipäänsä on mahdollista kohtuullisen romantillissävyisen höyrypunk-kirjan parissa**, CA on melko taattua viihdettä.


* Lue ykköstrilogia; Clare selittää ajatuksensa paremmin kuin minä ikinä. 
** Ymmärrän, että kaikki eivät tällaisia lukijoita ole.

Death Masks

Huomaan ei-ilokseni, että spämmääjät ovat löytäneet blogini viime aikoina. Kirottua. Onneksi Bloggerilla on hyvä spämmifiltteri; mutta jos ei-toivottua roinaa alkaa päästä läpi, saatan ottaa käyttöön sen typäreen* word verification -jutskan.

Sitä ennen tunnustan avoimesti, etten ole oikein tiennyt, mitä sanoa Jim Butcherin Death Masks -kirjasta.

 

DM, jonka kuuntelin äänikirjana, on osa Butcherin Dresden Files -sarjaa. Halusin kuunnella kirjan, koska sen luki James Marsters, joka myös (teidän kyllä pitäisi tämä tietää) Buffyn ihanana Spikenä tunnetaan, ja aloitin uhkarohkeasti sarjan viidennestä osasta, koska kirjastossa ei ollut osia 1-4. Uhkarohkeus ei kostautunut. Monien sarjoja kirjoittavien kirjailijoiden tapaan Butcherkin auliisti kertoo lukijalle - tai kuulijalle - sen, mitä sarjan edellisissä osissa on tapahtunut. Useaan kertaan ja sillä tarkkuudella, ettei välttämättä koe mitään tarvetta ikinä tarttua kirjoihin 1-4.**

DM kertoo siis velho Harry Dresdenistä, joka asustaa Chicagossa (kaupungissa, jota en ainakaan työmatkakohteeksi voi suositella) ja jonka elämää mutkistavat esimerkiksi alkamassa oleva sota vampyyrien ja velhojen välillä, kuvioihin ilmestyvä vanha heila ja Torinon pihistetty käärinliina, joka kaikista paikoista päätyy Chicagoon (niin kai). Tuleva sota voidaan välttää, jos H. Dresden suostuu häviämään erään kaksintaistelun vanhaa vampyyria vastaan, mutta kun kyse on taistelusta kuolemaan asti, Harry on vastahakoinen.

Kaikenlaista äksöniä siis piisaa. Ehkä vähän liikaakin; huomasin heti alussa, etten juuri jaksanut piitata Harryn niskaan kasautuvista ongelmista. Ongelmat kaiken lisäksi tuntuivat toisistaan niin irrallisilta, ettei juonikaan oikein imaissut mukaansa, enkä muuten vieläkään ole varma, miten kirjan nimi liittyi mihinkään. Sitäpaitsi Dresden Files -sarjan tv-versio on pilannut minut täysin: vaikka kuinka yritin, mielikuvani Harrysta ei näyttänyt yhtään James Marstersilta.

Mutta toisaalta. Olihan siinä kuitenkin lukijana James. Ja muutama juonenkäänne tuntui kohtuullisen elegantilta. Lisäksi Harry sai rutkasti pisteitä olemalla ensimmäinen paranormaalien tapahtumien parissa häärivä etsivä, joka suvaitsi ottaa rahaa vastaan joltakulta voidakseen maksaa sähkölaskunsa tai muita pakollisia kuluja. Moinen arkirealismin tunnustaminen oli varsin virkistävää. Voin kuvitella, että akuutissa viihdepulassa lukisin lisääkin.

* Typäreen, koska spämmääjien ja spämmintorjujien jatkuvassa kilpavarustelussa käy pian niin, että vain botit osaavat enää tulkita joitakin hankalammista kuva-arvoituksista, joihin on sana kätkeytyvinään.
** Äänikirjassa on muuten hankalampi jättää tällainen toisto huomiotta. -luk. huom.

Dead Men's Boots

Dead Men's Boots on Mike Careyn kolmas Felix Castorista kertova kirja. Jotkut voivat tuntea Mike Careyn myös sarjakuvista, kuten Luciferista ja Hellblazerista, joita molempia olen lukenut en yhtään, mutta herra Sivukirjasto on kyllä (monsieur yrittää hivuttaa sarjakuvilleen tilaa mun kirjahyllystä. Vain kuolleen ruumiini yli, sanon minä.)

Felix asuu Lontoossa ja manaa työkseen kuolleita - ja joitakin vuosia sitten on tapahtunut jotain kummallista, kun suurkaupunki ja koko maa pullistelee aaveita. Tai ei nyt ihan pullistele, kun työkeikkoja ei ihan vaivaksi Felixillä ole. (Aaveiden lisäksi myöskään esimerkiksi ihmissusista ja zombeista ei ole pulaa.) Enimmäkseen Felixin ongelmat ovat kuitenkin mutkikkaampaa laatua kuin perusmanaus. DMB:issa Felixin kollega tekee itsemurhan omituisissa olosuhteissa, ja Felix ryhtyy epämääräisen syyllisyydentunteen ajamana tutkimaan tuttavansa kuolemaa.

Sarjan Lontoo on välillä niin synkeä, että ahdistaa, mutta Felix on mainio hahmo, joka tarinoi ensimmäisessä persoonassa seikkailuistaan. Välillä saa nauraakin! Juoni oli minusta ehkä pikkuisen hupsu, mutta ei se oikeastaan haitannut. Sarjassa aiemmin vastaantulleita hahmoja ja Felixin jatkuvammansorttisia ongelmia kohdataan kirjassa myös, ja lukijana voikin otaksua, että joskus on vielä tiedossa osa joka vetää koko sarjan juonta yhteen. Vaikka DMB noudattelee melko lailla kahden edellisen kirjan asettamaa kaavaa, sen parissa viihtyy kyllä mainiosti - etenkin jos tyksii yksityisetsiväjutuista hieman omalaatuisilla mausteilla.

The Ninth Circle

Hop. Olen nyt toipunut vatsataudista ja laiskuudesta.

Edellinen postaus käsitteli kirjaa nimeltä The Patron Saint of Plagues, joka sattui istumaan kirjahyllyssäni erään hyllyn reunassa. Koska seuraavan luettavan kirjan valitseminen on aina tosi vaikeaa, päätin lukea hyllyn kaikki muutkin kirjat, järjestyksessä.

Seuraavana hyllyssä nökötti Alex Bellin The Ninth Circle. Sen osti kanssaihmiseni, joka ei kyennytkään lukemaan kirjaa loppuun, koska kerronta oli minä-muotoista.

Kanssaihmiseni oli väärässä :D TNC oli melko mainio. Siinä muistinsa menettänyt mies, Gabriel, herää asunnosta rahakasan viereltä Budapestista ja alkaa selvittää, kuka on ja mistä on tullut. Yksinäinen Gabriel suhtautuu melkoisen pakkomielteisesti enkeleihin ja rampatessaan Budapestin kirkoissa törmää henkilöön, joka ensin vaikuttaa ystävälliseltä muukalaiselta mutta saattaakin olla jotain enemmän.

Kirja oli aika hyvä ja säilytti jännitteensä melko pitkään. Kun Gabrielin muisti alkoi palautua, tuli ehkä pienoinen pettymyksen tunne, mutta jälkiviisaasti voi todeta, että se oli lähes väistämätöntä. Hieman tuli myös sellainen olo, ettei loppu ihan vastannut kaikkiin alun vihjauksiin. Loppu oli tästäkin huolimatta melko hyvä eikä mikään hillitön antikliimaksi (kuten melko usein tuntuu käyvän), ja kirjasta oli helppo pitää.

Kaikille, jotka pitävät enkeleistä ja demoneista (enkä nyt puhu Dan Brownista.)