Showing posts with label metafysiikka. Show all posts
Showing posts with label metafysiikka. Show all posts

28/07/2011

The Quantum Thief

Luin Hannu Rajaniemen esikoisteoksen normaaliin verrattuna salamannopeasti - tai siis jos tarkennetaan, luin sen normaalia vauhtia, mutta se pääsi nopeutettuun käsittelyyn, koska eräs ystävä sanoi haluavansa keskustella kirjan lopusta - herra Sivukirjastosta ei kuulemma ollut tässä suhteessa mitään iloa. (Nopeutettu käsittely: vain kuukausien jonotus. Otaksun, ettei toverini enää muista, mistä halusi keskustella.)

The Quantum Thief tuli talouteemme mutkan kautta - ehdotin sitä joululahjavinkiksi herra Sivukirjastoa ajatellen, ja ehdotus otettiin ilolla vastaan. Tapaninpäivänä sitten muistui mieleen, että tällainenkin joululahja oli tarkoitus antaa. No, sattuuhan sitä. Herra Sivukirjasto vaikutti vähintään yhtä hämmentyneeltä kuin isäpuoleni, lahjan antaja.

Että osaakin olla ruma kansi.
TQT:in juonta on varmaan turha ruveta sen kummemmin avaamaan, sen verran kirja on mediassa ja blogeissa pyörinyt. Itse olin kalibroinut odotukseni jotakuinkin täsmälleen oikein, ja kirja oli jotakuinkin juuri sellainen kuin olin ajatellutkin - mutta tämä nyt ei tarkoita, että se olisi ollut ennalta-arvattava.

Kvanttiteoria on vaikeaa - otaksuttavasti etenkin jos siihen ei ole viitsinyt yhtään perehtyä - ja siksi mikä tahansa scifi, joka nojaa siihen, ottaa aika ison riskin vaikeaselkoisuuden kuoppaan tipahtamisesta. Rajaniemen sympaattinen veijaritarina ei onneksi tähän sorru, ja juonen kuviot on helppo ottaa vastaan vaikkei kaikkea täsmälleen ymmärtäisikään. Päähenkilö jäi hahmona ehkä hieman valjuksi persoonana, vaikka ei kai veijareiden ole tarkoituskaan olla ihmisinä kokonaisia? Niin tai näin, siinä missä Rajaniemi punoo ainakin minusta varsin mainion juonen, ihmisten kuvaajana ei olla vielä ihan samalla tasolla. Mutta ehtiihän sitä, toivon - lisääkin luettavaa on käsittääkseni jatkossa tuleva.

Tykkäsin muuten suomenkielisten nimien ja termien käytöstä, vaikka ne aluksi hieman korvaan särähtivätkin.

04/07/2011

Viides maailmanvalta

Bongasin Viktor Pelevinin teoksen Viides maailmanvalta Jonkun Toisen Blogin kommenttilaatikosta - olen tietysti lahopäisyydessäni unohtanut, minkä. Modernit vampyyrit Venäjällä + satiiri kuulosti kuitenkin niin mielenkiintoiselta kombolta, että oli pakko kokeilla.


Enkä nyt sitten tiedä. Eri genrejen hyväksikäyttö on käsittääkseni tyypillistä Peleviniä, eikä Viidennessä maailmavallassa tietenkään ollut kyse vampyyreista vaan siitä, miten fiktiivisten hirviöiden kautta voi nyky-yhteiskuntaa ja sen menoa kuvata. Pelevin viiltää erityisen terävästi kulutusyhteiskuntaa käsittelemällä glamouria ja diskurssia, modernin maailman yinia ja yangia, jossa glamourin tarkoitus on antaa ihmisille aina vain uutta tavoiteltavaa samalla, kun diskurssin avulla varmistetaan jatkuva tyytymättömyys omaan olemassaoloon*. Nyky-yhteiskunnan lähes tuskallisen synkeän kuvan ohella Pelevin kuljettaa toki eteenpäin myös kirjan kehystarinaa, jossa nuori venäläismies muuttuu vampyyriksi, tutustuu nuoreen vampyyrittareen ja ottaa paikkansa vampyyriyhteisössä - mutta kirpaisevan maailmankuvan ohella tämä tarina ei tunnu niin kiinnostavalta.

Vaikka kirja on sinänsä paikoin hauska, jotenkin Pelevinin synkeän kyyninen maailmankuva ei oikein purrut, haha, vaan pikemminkin masensi. Pelevinin käyttämien viitteiden bongailu oli sinänsä kyllä hauskaa.

Suomennos sinänsä oli mainio, mutta loppuun sijoittuva nettislangin käyttö oli jotenkin hieman vaivaannuttavaa. Voi tietysti olla, että ongelma on omani ja IRC-Gallerian iloinen nuoriso oikeasti käyttää nykyään sellaista kieltä. Mene tiedä. Niin, ja kirjan kansi on karsea.

* Tai jotain sinnepäin.

23/06/2011

Our Tragic Universe

Scarlett Thomasin Our Tragic Universe käsittelee (muun muassa) tarinatonta tarinaa, ja ehkä yrittää ollakin sellainen. Tämän siitä saa kun ei opiskellutkaan kirjallisuutta yliopistossa; en tajua eri narratiiveista mitään. Sen tiedän, että pidin OTU:sta ihan hirveästi.


Kirjan päähenkilö Meg elää karmeassa parisuhteessa ja yrittää kirjoittaa suurta romaaniaan; henkensä pitimiksi Meg joutuu kuitenkin suoltamaan genrefiktiota (toden totta, huudahtaa genrelukija. Mikä kaamea kohtalo!) ja kirjoittamaan arvioita lehtiin. Erilaisten sattumien kautta Meg päätyy arvioimaan kirjan, jonka kirjoittajan mielestä olemme kaikki jo kuolleet ja nyt meillä on mahdollisuus, omaa sankaritarinaamme elämällä, pyristellä kohti ikuista elämää. Mutta Meg ei halua elää ikuisesti - ja kukapa nyt oikeasti haluaisi?

Kaikista tavoistani poiketen kirjoitin muistiin kirjasta pätkän, joka nähdäkseni aukottomasti todistaa Megin parisuhteen olevan vähintäänkin tasoa "julma ja epätavallinen rangaistus". Kas näin:
"Almost a week later, on New Year's Day, I'd woken up in the house in Dartmouth, pressed my leg against Christopher's and then watched as he got up without looking at me and left the room. He'd clearly been unsettled by Christmas too, although he hadn't yet said why. The day ahead was gaping like a black hole. I couldn't go to the library, because it wasn't open. I couldn't read a book, because Christopher thought you should spend a day reading a book only if you were ill, or if someone was paying you to do it."
- Scarlett Thomas, Our Tragic Universe, sivu jotain 
Se, että pidin OTU:sta paljastaa varmaan täydelliseksi valheeksi usein huutelemani väitteeni siitä, että vihaan metafysiikkaa. (Siis sikäli tietenkin, että yhtään ymmärrän, mistä metafysiikassa on kyse.) OTU on mahtava kirja elämästä, kuolemasta, tarinoista, kirjoittamisesta, koirista ja neulomisesta. Se huomauttaa, vallan osuvasti, ettei kaikkien tässä elämässä ole suinkaan pakko olla sankareita - toisten on pakko olla hirviöitä tai muita arkkityyppejä. Siinä neulotaan sukkaa (sivumennen sanoen, halusin aika usein hypätä kirjaan Megin seuraksi, jos ei muutoin niin kertoakseni, että sukan neulominen on helppoa kuin heinänteko.) Siinä kasvetaan, muttei mihinkään erityiseen suuntaan, vaan pikemminkin kohti vapautta. Ja mikä parasta, OTU:n sivuille oli ihana uppoutua.

Luen nykyään harvoin kirjoja uudestaan, mutta OTU on varmaan pakko hankkia omaankin kirjahyllyyn, jotta voin sukeltaa sen maailmaan vähintään kerran vuodessa. Nythän lukukokemuksen tarjosi - tietenkin - kirjasto.

PS. Our Tragic Universen voi varmaan huoletta lukea, vaikka vihaisikin genrefiktiota. Kirjan fantastiset elementit olivat niin vähäiset, että vastaavaa voi löytää mistä tahansa mainstreamiksi luettavasta.