Be My Enemy

Ian McDonaldin Everness-sarjan toista osaa (Be My Enemy) kuunnellessani olen miettinyt lähinnä seuraavaa:

Miten todennäköistä on, että rinnakkaismaailmoissa, joissa esimerkiksi teknologinen kehitys on villisti erilaista (esim. yhdessä ei ole lainkaan öljyä), geneettiset linjat ovat kuitenkin menneet siten, että millä tahansa ajanhetkellä rinnakkaismaailmoista A ja B on todennäköistä (mahdollisesta nyt puhumattakaan) löytää rinnakkaiset versiot yhdestä ja samasta ihmisestä?

Tällöin universumeiden kehitys monella osin olisi epädeterminististä, mutta ihmisten geneettisten linjojen kehitys, mitä, predestinoitua ja ympäristöstä riippumatonta?

Ellei kyse ole sitten siitä, että loputtomista rinnakkaismaailmojen varianteista on mahdollista löytää sellaiset, joissa teknologinen kehitys on mennyt aivan eri raiteilla, mutta geneettiset linjat noudatelleet samaa rataa. Mikä ehkä on koko sarjan takana oleva argumentti - mutta suspension of disbelief -koneistoni taisi nyt mennä kuitenkin vähän rikki. Kräts, se sanoi, kun näistä lukuisista maailmoista kymmenkunta on valikoitunut sakkiin, jossa on villiä teknologista divergenssiä JA doppelgangerit kaikista keskeisistä tyypeistä.

Ajattelenko tämän nyt jotenkin todella väärin? Ja eivätkö rinnakkaiset, erilaisin teknologisin historioin varustetut rinnakkaisuudet muka ole tarpeeksi siistejä ilman doppelgangereita? Mitä?

(Niinpä niin, nuori nero Everett Singh kohtaa rinnakkaisversionsa Everett M. Singhin, joka ei ole nero.)

Muutoin kirja osin hieman yllättää. Everett ja Everness matkustavat kiellettyyn eeykköseen, jossa odottaa karmiva salaisuus. Ja sehän oikeasti on aika karmiva, vaikka syystä tai E1:ssä seikkailut jäivät omalla kohdallani vähän laimeiksi.

Tämän osan kohdalla minua vaivasi Raijan esiin nostama päähenkilön ihmepoikamaisuus siinä määrin, että lopettaisin justiinsa tähän - ellen olisi jo innoissani ostanut seuraavaakin osaa äänikirjana.

Huoh.

The Adjacent

Ennen kuin jäin kesälomalle, luonnostelin jotain tämänkaltaista:

---

Christopher Priestin The Adjacent tuntuu siltä, kuin olisi nähnyt taikatempun, tai ehkä sarjan toisiinsa kietoutuvia taikatemppuja, joiden jälkeen tietää vähän enemmän ihmisyydestä ja rakkaudesta.

Jälkeenpäin ei voi olla aivan varma, miten temppu tehtiin, mutta selvää on kuitenkin, että siitä nautti kovasti.

(Pahoittelen, jos tämä postaus vaikuttaa hieman vajavaiselta. En voi nyt yrittääkään muuta kuin ilmaista ihailuni.)

---

Edelleen tuntuu samalta, paitsi, että olen unohtanut enemmän. Priest kietoo yhteen tulevaisuudenvisiota ja Dream Archipelagoaan ja kaiken kaikkiaan kirjoittaa kirjan, joka jää kummittelemaan pidemmäksi aikaa kuin oli ajatellut.

Osama

Ajatus siitä, että lukee vain kirjoja, joita ennalta epäilee mainioiksi, on helposti perusteltavissa: elämä on lyhyt.

Toisaalta välillä riskien ottaminen palkitaan. Olin lainannut kirjastosta Lavie Tidharin Osaman, epämääräisesti siksi, että muistelin Raijan pitäneen tästä, mutta kansi, nimi ja kuvaus olivat minusta kaikkea muuta kuin houkuttelevia. Raijan tekstistä huolimatta olin varma, että kyseessä on ankea marina terrorismista, sellainen jenkkinäkökulmainen. Kirja odotti hyllyssä syyttävänä viikkotolkulla, kunnes päätin lukea sen pois kuljeksimasta.

Arvatkaa oliko ankea marina? Kyllä ei ollut. Osama oli avarasydäminen tarina, terrorismista ja ihmisten julmuudesta ja vähän siitäkin, mitä terroritekojen uhreille käy. Tunnelma oli kuin mustavalkoisessa leffassa; kansitekstissä kirjaa verrattiin Philip K. Dickin paranoideihin fantasioihin, eikä leffana näkemäni A Scanner Darkly minusta kovin kaukana Osaman tunnelmasta ollutkaan, jos kohta Tidhar ei minusta kirjoita vainoharhaisesti vaan surumielisesti.

Juonesta tämän verran: Joe on yksityisetsivä, joka palkataan etsimään eräs pulp-kirjailija, jonka teosten sankari on - arvaatte - Osama bin Laden.

Lukukokemus oli muuten hämmentävä. Kirja oli kuin pieni jalokivi, mutta arvatkaa vaan, tuntuiko kummalta ja hieman epämukavalta lukea tätä metrossa? Kyllä tuntui. Älkää kysykö miksi. Suosittelen silti lämmöllä, kotona tai työmatkalla luettavaksi - älkää antako pelon tai epäluulon selättää.

Bonus: Tidhar viittaa kirjassaan Astrid Lindgreniin. Jos tämä ei vakuuta potentiaalista lukijaa, mikä sitten? Ei kerrassaan mikään.

Briarpatch

I've said it before and I'll say it again: kirjailijat, tunkekaa se henkilökohtainen brändäys sinne, minne ei aurinko paista.

Kiitos. Tim Pratt, Briarpatchin kirjoittaja, on sama henkilö kuin  T. A. Pratt (aiemmin tässä blogissa esiintynyt Marla Mason -kirjojen kirjoittajana) - ja vaikka alkukirjainten vaihtuminen etunimeen ei ole saman luokan naamioitumista kuin erään D. Abrahamin mergeytyminen J. S. A. Corey -nimen alle, on se silti minusta ihan tarpeetonta.

Okei, Briarpatch on eri juttu kuin Marla Mason -kirjat. Ymmärrän. Koska osaan lukea. Kuten varmasti osaa enin osa kirjan oletetusta lukijakunnasta. Kirjailijan nimellä kikkailu, ettemme vain odottaisi sitä samaa, on ääriväsynyttä.

Närkästyneenä toteankin siis, että Tim Pratt on paljon parempi kirjailija kuin  T. A. Pratt. Siitäs sai. Jompikumpi. Hah.

Briarpatch kertoo kummallisesta maailmojen välissä sijaitsevasta tilasta ja ihmisistä, jotka ovat syntyneet siellä eivätkä voi kuolla - ja ihmisistä, jotka joutuvat tekemisiin näiden tyyppien kanssa. Darrinin elämä on silkkaa alamäkeä, ensin jättää tyttöystävä ja sitten työpaikka; eräänä aamuna hän näkee ex-tyttöystävänsä hyppäävän sillalta. Ex-tyttöystävä ei kuitenkaan kuole, vaan jää kummittelemaan eräälle toiselle itsemurhakandidaatille (joka ei myöskään saa itseään hengiltä). Tyypit päättävät kostaa sille, joka heidät sillalta hyppäämään innosti, ja ... äh, tämä menee ihan liian monimutkaiseksi.

Briarpatch oli kyllä oikeasti aika mainio, nautin sen lukemisesta koko lailla enemmän kuin Marla Masoneista. Maailmojen välissä sijaitseva ryteikkö, briarpatch, on tarpeeksi kiinnostava ja vaikka henkilögalleria on paikoin hieman puupäistä, he eivät ole sitä liiaksi.

Kävi kuitenkin niin, että tätä postausta aloittaessani huomasin, että vaikutelmat ja fiilikset Briarpatchista ovat laimenneet muutaman viikon aikana melkoisesti - kirja ei selvästikään jättänyt mitään kovin pysyvää muistijälkeä tai fiilistä. Siksipä väänsin mainiousosoitinta hieman alemmas: keskinkertais-mainio, kuitenkin viihdyttäen.

The Magicians

Olin ollut aikeissa lukea Lev Grossmanin trilogian toisen osan heti tämän ykkösosan perään, mutta tuolla se yhä vuoroaan odottelee. Niinpä The Magicians saa nyt enemmän tilaa.

Kirja kertoo nuoresta velhosta, Quentinista, joka tavallaan horjahtaa velhojen yliopistoon ja päättää opetella taikuutta taloustieteen sijaan. Kaikki ei kuitenkaan maagisessa maailmassa ole aivan hyvin: sankareita on liikaa, hirviöitä liian vähän. Tarkoituksettomuus vaivaa siitäkin huolimatta, että Quentinin ryhmä joutuu opinahjossaan jonkinlaisen pedon hyökkäyksen kohteeksi. Quentin haaveileekin pääsystä Filloryyn, melko ohuelti verhottuun Narnian vastineeseen, sillä Filloryssa on takuulla seikkailuja - sieltä löytyy elämälle tarkoitus.

En riemastunut taikureista aivan niin paljon kuin olin odottanut. Valinta voi Grossmanin osalta olla tarkoituksellinen, mutta Quentin on todella rasittava päähenkilö - elämänsä tarkoituksen muille ulkoistanut nuori mies, joka ei ole koskaan mihinkään tyytyväinen, koska ei mistään ota myöskään vastuuta. Ehkä Grossman haluaa käyttää Fillorya pohtiakseen sitä, missä määrin on ok haaveilla elämän tarkoituksen löytyvän taianomaisesti joko Tylypahkasta tai Narniasta tai vaikkapa vain toisesta kaupungista - Quentin uskoo onnensa löytyvän Fillorysta siinä määrin sitkeästi, että hitaammallekin käy ilmi Grossmanin kanta. En kuitenkaan itse koe saavani mitään irti siitä, että satu - kuten vaikkapa Narnian tarinat - revitään väkisin kohti realismia (tiedän, hupsua sanoa tällaista fantasiaa realismiksi, mutta näin nyt kuitenkin on - Grossmanin kautta Quentin päätyy pohtimaan Fillorynsa politiikkaa tavalla, josta sadunomaisuus on kaukana.)

En ole aivan varma, pidinkö siitäkään, miten alleviivattuja kirjalliset viitteet kirjassa olivat. Kyseessä ei varmastikaan ole vahinko, mutta kirjailijan perimmäinen tarkoitus jäi ainakin itselleni (ykköosan perusteella) hieman hämäräksi; toisaalta naamalle väkisin hyppivä intertekstuaalisuus esti jossain määrin kirjasta nauttimisen puhtaasti tarinan tasolla. Okei, intertekstuaalisuus olisi estänyt jos Quentinin persoona ei olisi tehnyt tarinasta riipivää - harvoin olen kohdannut kirjaa, joka on tällä tavoin suorastaan pakottanut lukijansa miettimään tekstin eri tasoja.

Grim Tuesday

Nyt tuntuu siltä, että juttu pitää aloittaa alusta, joten tässä sananen Garth Nixistä (ja vähän siitäkin, miten kohtelen erästä kirjaa epäkunnioittavasti.)

Kuulin Nixin Sabriel-kirjasta jostain, en muista enää mistä, ja ymmärsin, että tämä pitää lukea tai maailma todennäköisesti loppuu. Luin Sabrielin, pidin siitä (vaikka varmaan jokseenkin väistämättä en pitänyt siitä ihan niin paljon kuin kaiken hehkutuksen perusteella kuvittelin pitäväni), ja hankin myös sarjan seuraavat osat (joista pidin enemmän ja aidommin, koska en ollut pilannut itseäni ennakko-odotuksilla.) Kun Akateemiseen sitten tuli Nixin seuraavan sarjan ensimmäinen osa, Mister Monday, ostin sen tietenkin - tykkään lukea myös nuorten fiktiota. Sarjaa oli kaavailtu seitsenosaiseksi (osa per viikonpäivä) ja olin vakaasti päättänyt lukea koko sarjan. MM ei kuitenkaan aivan ollut yksi niistä huikaisevista nuortenseikkailuista jollaista olin odottanut, joten sarja jäi tauolle (niin, minähän itse asiassa en jätä kirjoja tai sarjoja kesken, ne vain menevät tauolle*) ja nykyään ...köhh... MM on aika usein toiminut kahvikupin alusena, kiitos paikkansa kirjahyllyssä (tämä hävettää. Mitään kirjaa ei tulisi kohdella näin.)

NO, Locus hiljattain listasi sarjan viimeisen osan yhdeksi viime vuoden parhaista kirjoista, ja koska en voi lukea sarjasta vain viimeistä ja ensimmäistä osaa, aloin tahkota** välissä olevaa viittä osaa läpi. Niistä ensimmäisenä Grim Tuesday.

Keys to the Kingdom -sarja kertoo Arthur Penhaligonista, joka saa kuulla, että hän on erään rinnakkaistodellisuuden - Talon - perillinen. Talon on Arthurille jättänyt Arkkitehti, mutta nykyisellään sitä hallitsevat seitsemän jääräpäistä viikonpäivää, jotka eivät halua antaa Arthurille sitä, mikä Arthurin on. Ensimmäisessä osassa Arthur taistelee Mister Mondayta vastaan ja voittaa oman perintöosansa; toisessa osassa vastassa on Grim Tuesday, joka tuo taistelun koko hommasta harvinaisen epäkiinnostuneen Arthurin luo. Arthur palaa taloon, ja seuraa seikkailu jossa nuoren pojan on ystävineen jälleen voitettava ylivoimaiselta tuntuva vihollinen. Osa seikkailusta oli huikaisevaa, osa ehkä hieman tylsää.

Kiitos kasvatukseni, olen usein ajatellut, että hyvästä lasten- tai nuortenkirjasta nauttii aikuinenkin, enkä nyt oikein voi olla miettimättä, että olenko kuitenkin jo liian aikuinen vai olisiko kuitenkin niin, ettei GT olisi jättänyt minuun lapsenakaan sen kummempaa muistijälkeä. Voi kun voisin jutella vaikka 12-vuotiaan itseni kanssa.


* Jolta ne eivät ehkä koskaan enää palaa.
** "Tahkota" on vähän epäoikeudenmukainen termi. Tämä meni noin päivässä.

How to Live Safely in a Science Fictional Universe

Yritän kirjoittaa tämän todella nopeasti, koska minulla ei oikeasti ole aavistustakaan siitä, mitä sanoisin Charles Yun kirjasta How to Live Safely in a Science Fictional Universe (logiikkani on siis hieman samanlaista kuin piirretyissä, joissa rotkon yli ehkä pääsee jos vaan juoksee kovaa eikä katso alas. Katsotaan, mitä tästä seuraa.) HtLSiaSFU oli nimittäin todella ... omanlaisensa teos.

HtLSiaSFU (huh) kertoo Charles Yusta, joka elää Minor Universe 31:ssä aikakoneenkorjaajana. Aikakoneiden ongelma on siinä, että niitä käyttävät ihmiset yrittävät aina tehdä jotain, mitä ei voi tehdä: muuttaa menneisyyttä. Charles törmää lopulta ongelman itse ampuessaan tulevaisuuden minänsä ja yrittäen sitten muuttaa tekemänsä tekemättömäksi. Miten aikasilmukan voisi rikkoa? Aikaparadoksin lisäksi Yu kertoo sydäntäsärkevän tarinan isästä ja pojasta.

HtLSiaSFU oli mainio, mutta enemmän ehkä mainio matka kuin mainio päämäärä. Olen saattanut ennenkin mainita, etten juuri välitä aikaparadokseista, mutta olennaista tässä ei ollutkaan ymmärtää aikaparadoksin luomia mutkia sinänsä, vaan seurata mukana matkalla. Tarina oli hauska ja surullinen ja minusta sävyltään ehkä hieman masentunut - mutta ehdottoman inhimillinen, ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.

(En vieläkään tiedä, ylitinkö tämän rotkon vai en, mutten aio katsoa alas.)

The Golden City

Luin John Twelve Hawksin uusimman tuotoksen, The Golden Cityn, koska olin lukenut Fourth Realm -sarjan aiemmatkin osat. Olen ehkä vähän yksinkertainen, ja todennäköisesti myös järisyttävä masokisti, mutten oikein osaa jättää kirjoja kesken ja sarjojenkin kanssa sinnittelen usein katkeraan loppuun saakka.

The Golden City jatkaa tarinaa kahdesta veljeksestä, Gabrielista ja Michaelista, Gabrielia suojelevasta harlekiini Mayasta, ja muutamasta sivuhenkilöstä. Gabriel taistelee vastarinnan puolella pahaa Veljeskuntaa vastaan, kun taas Veljeskunnan riveissä Michael yrittää tehdä maailmasta kontrolloidun dystopian.

Nyt, kuulkaa, ärsyttää. TGC on tosi kökkö. Todella kökkö. Itse asiassa koko sarja on ihan käsittämättömän huonosti kirjoitettu, ja kaikki henkilöhahmot ohuita ja kiinnostavia kuin vessapaperi, johon on painettu rakkausrunoja. Ja se on ihan kauhea sääli, sillä Twelve Hawksilla on paljon ja tärkeää sanottavaa siitä, miten yhteiskunta on jossain määrin koko ajan luisumassa kohti kontrolloitua vankilaa, jossa vapaudesta luovutaan turvallisuuden nimissä. Ja jos Twelve Hawks olisi sattumalta erityisen hyvä kirjailija, näillä kirjoilla voisi olla laajempaakin painoarvoa - mutta Twelve Hawksin tapa käsitellä aihetta on hienovarainen vähän samaan tapaan kuin megafonilla korvaan huudettu komento on.

Arvokysymys, tiedän, mutta minusta aiheista, joista Twelve Hawks kirjoittaa, pitäisi puhua paljon enemmän. En itse usko, että turvallisuuden tulisi olla se johtotähti jonka mukaan elämä muutoin rakennetaan, ja pelkään, että jos sen annetaan sellaisena toimia, elämme kaikki kohta vankilassa jossa "viattomilla ei ole mitään salattavaa" tai jossa lasten liikkeiden jatkuva seuranta (luottamuksen sijaan) on ihan normaalia ja hyvän vanhemman piirre, sillä mitä tahansahan voi tapahtua ja joka puskassa vaanii vaara.

Ärh.

Transition

Se, mitä aion kertoa seuraavaksi, tulee karkoittamaan jäljelle jääneet 3 lukijaani, joten päätin käyttää Sorsanpaistajan taktiikkaa. Osa teistä ei tietenkään ole koiraihmisiä, mutta jospa joku hämääntyisi.

Loki pentuna

No, sitten asiaan. Tässä se surullinen totuus: en ole lukenut juuri lainkaan Iain Banksia tahi Iain M. Banksia (M ollen ymmärtääkseni se kirjain joka erottaa scifikirjailija-Banksin mainstream-Banksista, mutta en muista kumpi on kumpi) enkä sen yhden lukemani kirjan (Pelaaja) perusteella ihan tajua, mistä kaikki se kohu.

Itse asiassa minä & Banks olemme sen verran harvinainen näky, että lukemaani Transitionia piti aviomiehenkin kommentoiman: "Mitä? Lueksä Banksia. Sillä vaan, kun minä olen meillä yleensä hoitanut Banksit." Niinpä niin.

Transition ilmeisesti yhdistää Banksin tuotantoa M-kirjaimen molemmin puolin - tämän luin arvostelusta Amazonista. Transition alkaa ilmoituksella siitä, että kertoja on epäluotettava, ja jatkaa sitten eteenpäin tarinaan, jota käydään monen eri päähenkilön silmien kautta.

Yksi päähenkilöistä on agentti, joka pystyy siirtymään kehosta toiseen rinnakkaisilla maapalloilla, ja näin siirtymällä täyttelee kaikkissa rinnakkaisversumeissa toimivan organisaation antamia tehtäviä. Toinen päähenkilöistä istuu mielisairaalassa, paossa jotain, jota on paras olla ajattelemattakaan - mutta joka ilmeisesti liittyy organisaatioon. Kolmas keplottelee itseään huipulle, ja törmää organisaatioon työnsä kautta. Ja niin edelleen.

Kaikesta tästä piirtyy tarina organisaatiosta, jossa kaksi puolta taistelevat toisiaan vastaan. Kiehtovaa? Ei niin äärimmäisen. Transition on hyvin kirjoitettu, mutta paikoin vähän tylsä. Suurempi ongelma on se, ettei kirja tunnu vievän juuri mihinkään; jossain vaiheessa lukukokemusta heräsi kysymys "entäs sitten?" eikä se ole omiaan tekemään lukukokemuksesta unohtumatonta.

Niin, en vieläkään ihan tajua Banksin giganttista suosiota.