26/10/2011

Epätavallinen lukija

Olen tällä viikolla pitkästä aikaa käynyt kirjastossa ihan vaan tutkimassa hyllyjä. Yleensä nimittäin varaan netin kautta kaiken, mitä haluan lukea, ja se toimitetaan keskustan Kirjasto 10:n varaushyllyyn. Tässä on puolensa, mutta sattuman vaikutuksen saavat hoitaa muut, kuten esimerkiksi kirjablogit: Marjista on kiittäminen siitä, että hoksasin varata Alan Bennettin kirjan Epätavallinen lukija.


Epätavallinen lukija on eräänlainen yhteiskunnallinen satiiri, joka tarkastelee sitä, mitä tapahtuu kun Englannin kuningatar törmää palatsin pihalla kirjastoautoon ja hovinsa kauhistukseksi innostuu kaunokirjallisuudesta. Kirja on aika mainio; ensinnäkin on ihanaa lukea lukemisesta, koska silloin tietää lukevansa poikkeuksellisen älykkäistä ihmisistä. Toisaalta kirja on myös kohtuullisen hauska, vaikka etenkin valtionpäämiehistä ja -naisista siinä annetaan aika ankea kuva. Siitä olen samaa mieltä Marjiksen kanssa, että kirjan parasta antia oli nimenomaan lukemisen pohdiskelu - en ole kovin hyvä satiirien kanssa, mutta otaksun, että viiltävämpiäkin löytyy.

Hieman tosin masennuin siitä, ettei kuningatar pitänyt fantasiakirjallisuudesta.

Asiasta toiseen, ylihuomenna menen kirjamessuille useamman vuoden tauon jälkeen! Opiskeluaikana ravasin messuilla joka vuosi, mutta työelämään siirryttyäni ahdistuin viikonloppujen messutungoksesta niin, että murjotin messujen ajan kirjan takana kotona. En ole vielä varma, tulenko paikalle kantoliinan vai vaunujen kera, mutta sovitaan jo etukäteen, että jos joku hurjapää ajaa varpaidenne yli musta-oransseilla kärryillä, se en ollut minä.

19/10/2011

Moon Over Soho

Seuraavakin Ben Aaronovitch jaksoi ilahduttaa: Moon Over Soho on ilahduttava urbaani poliisiaiheinen fantasia, sellainen jolle tulee välillä naureskeltua ääneen (tervetuloa, perheen kummeksuvat katseet, olenkin ikävöinyt teitä.)


Moon Over Soho on jatkoa Rivers of Londonille, ja päähenkilöitä on tässäkin oikeastaan kaksi: nuori poliisi Peter ja Lontoon kaupunki, jotka ovat jotakuinkin yhtä sympaattisia. Juonessa ei nytkään ole oikeastaan päätä eikä häntää - sanalla sanoen, jazzvampyyreita - mutta ei sillä niin väliä. Itse asiassa välillä toivoisi, että kirjailija keskittyisi fiilistelemään Lontoota ja sivuuttaisi mokomat juonelliset pakot tyystin. En yhtään ihmettele, että nämä keikkuvat kaikkien brittikirjakauppojen "tästä varmasti pidät" -listoilla, jotain sympaattista Aaronovitchin kirjoissa on.

Se, mitä jäin miettimään, on päähenkilö Peterin afrikkalainen tausta. Peter, joka toki on paljasjalkainen lontoolainen, kohtaa jossain määrin rasismia - seikka, joka saa hieman mietteliääksi. Sitä niin helposti ajattelee, että iso city on tällaisissa asioissa jo sivistyneempi, mutta ainakin Aaronovitchin Lontoossa tummaihoinen henkilö on paikoin samanlainen kummajainen kuin perussuomalaisten Helsingissä. Sääli. Toisaalta pohdin myös Aaronovitchin melko sympaattisesti kuvaamia afrikkalaisia perheitä, joissa naiset (etenkin äidit, voimaa äideille sanon minä) ovat hyvin voimakastahtoisia. Koska pidin kovasti perhekuvauksista, haluaisin tietysti ottaa tämän ihan silkkana totuutena, mutta kuten nimestäkin voitte päätellä, kirjailija ei itse ole afrikkalaistaustainen - väkisinkin jää miettimään, missä määrin kirjailija voi uppoutua vieraaseen kulttuuritaustaan. Onko se ihan reilua kyseisen kulttuurin edustajille? Onko siinä riski siitä, että muiden kulttuurien edustajat määritellään stereotypioiden - vaikka kyse olisi kuinkakin mukavista stereotypioista, eivät ne nähdäkseni ole sen parempia kuin ikävät vastinkappaleensakaan - kautta?

Äh, ehkä mietin liikaa. Ehkä Aaronovitchilla on afrikkalainen vaimo tai ystäviä. Ehkä joskus pitäisi ottaa viihde viihteenä.

15/10/2011

Tunnustuksia

Sain tunnustuksen ja olen velvoitettu tunnustamaan. Kiitos ihana Tessa! Ja sitten asiaan.


  1. En ihan rehellisesti pidä keskivakavaa nettiriippuvuuttani (jossa alan täristä jos mahdollisuus käydä netissä vaikka keskellä yötä poistetaan) minkään sortin ongelmana. Ellei joku tässäkin blogissa esitellyistä dystopioista toteudu ja moderni yhteiskuntarakenne romahda. Sitten se on ongelma. Mutta sitten se on ongelma teillekin - yrittäkää vain googlettaa zombintappo-ohjeita ilman sähköä.
  2. Mokasin juuri superhelpot raidalliset lapaset, joissa oli käännettävä kärki - onnistuin jollain ilveellä saamaan aikaan kaksi lapasta, jotka molemmat hienosti sopivat vasempaan käteen. Onneksi pienellä vääntämisellä toinen sentään jotenkuten istuu oikeaankin käteen.
  3. Jos haluaisin kätkeä puun, veisin sen metsään, ja kirja- ja lankaostokseni laitan usein kaltaistensa joukkoon siinä uskossa, että siten herra Sivukirjasto ei mitään huomaa. Ei se huomaakaan, mutta saan törsäämisestä tunnontuskia ja tunnustan viimeistään viikossa.
  4. ...paitsi äänikirjojen ja e-kirjojen hankinnasta en raportoi. (Rakas, älä lue tätä kohtaa.)
  5. Äitiyslomailu on hävyttömän helppoa. Vaikeinta on byrokratia, ja sitäkin saa sentään rauhassa hoitaa virka-aikaan joutumatta miettimään, millainen ruuhka missäkin virastossa lounastauolla mahtaa olla.
  6. Kiinnyn materiaan. Lahjat eivät useinkaan edusta minulle hyödyllistä esineryhmän esimerkkikappaletta vaan sitä ihmistä, jolta olen lahjan saanut. Täten - vain yhden esimerkin mainitakseni - minulle tuotti suurta tuskaa luopua ylioppilaslahjaksi saamistani stereoista, koska en nähnyt niissä 10 vuotta hyvinpalvellutta, mutta valitettavasti vähintäänkin perusteellista huoltoa kaipaavaa hieman jo isokokoiseksi muuttunutta kodintekniikkaa, vaan isäpuoleni iloisen ilmeen. Vasta, kun isäpuoleni käski minun olla höpsimättä, suostuin uskomaan, ettei olohuoneeseemme täällä Sivukirjastossa tarvita kovin montaa musiikkijärjestelmää.
  7. Höperryn joulusta. Olen jo ehtinyt miettiä hieman huolestuneena kohtuullisen laadukkaan joulumusiikkia sisältävän levykokoelmani tämänhetkistä sijoituspaikkaa. MISSÄ NE OVAT?
  8. Olen erityisen hyvä aloittamaan liikuntaharrastuksia. Olen tähän mennessä aloittanut erilaisia liikuntaharrastuksia arviolta 46 kertaa, joista muutamia useasti. Yli kuukauden ikäisiksi harrastuksiksi ovat selvinneet body combat -hulluuteni vuosia sitten ja - pakon sanelemana - koiran kanssa kävely. Seuraavaksi aloitan (taas) juoksuharrastuksen.
Koska olen pudonnut hieman kärryiltä sen suhteen, ketkä kaikki ovat jo tunnustaneet, toivon, että ne tunnustavat, jotka haluavat.

13/10/2011

Brown Girl in the Ring

Viimeinen Nalo Hopkinson hetkeen, rouvan esikoisteos Brown Girl in the Ring, sijoittui minun asteikollani jonnekin sinne keskivaiheille. Ei, se ei ollut yhtä hyvä kuin The New Moon's Arms, mutta pidin siitä enemmän kuin Midnight Robberista.


BGitR kertoo talousromahduksen (ja ehkäpä jonkin muunkin katastrofin) jälkeisestä Torontosta, jossa rikkaat ovat paenneet lähiöihin ja keskustasta on tullut köyhien valtaama ja hallituksen hylkäämä alue, jossa valtaa pitää rikollispomo Rudy. Alueella isoäitinsä kanssa asuu myös Ti-Jeanne, nuori tyttö ja tuore äiti, joka on jättänyt pikkurikollisen poikaystävänsä ja yrittää tulla sinuiksi äitiytensä kanssa. Ti-Jeannen mummo, Gros-Jeanne (haha), on paikallinen parantaja ja noita, ja Ti-Jeannen on vaikea hyväksyä sitä, että hänkin on ehkä perinyt kummallisia taitoja. Sitten Rudy alkaa vaatia ruumiita - tuoreita, ja Ti-Jeannen pitää lopulta yrittää pysäyttää Torontoa hallitseva rikollinen.

BGitR on siis lähitulevaisuuteen sijoittuva fantasia, joka toimii monin paikoin - päähenkilöt, esimerkiksi, ovat hyvin uskottavia, joskaan eivät välttämättä kovin pidettäviä, kuten eivät monetkaan Hopkinsonin päähenkilöistä. Ti-Jeannen ja isoäidin suhde on vaikea ja ristiriitainen, ja ainakin itse symppasin mummoa oikeastaan enemmän kuin päähenkilöä - osittain siksi, että puupäiset teinit ovat kypsästä perspektiivistäni* käsin hermostuttavia, osittain ehkä siksi, että Ti-Jeannen suhtautuminen pieneen vauvaansa oli sattuneesta syystä aika riipaisevaa luettavaa. (Tämä on varmaan myös loistava esimerkki siitä, miten lukukokemuksessa on kirjan kanssa mukana aina lukijakin - vielä vuosi sitten olisin ehkä lukenut kirjan aivan toisin.) Juonen liikkeellepaneva voima, syy siihen, että Rudy vaatii niitä ruumiita, oli minusta kuitenkin vähän epäuskottavan puolella.

PS. Olen tosi iloinen siitä, että Hopkinsonin kirjojen kansia ei enää kuviteta BGitR:in tyyliin. Tosi iloinen.

* Haha.

10/10/2011

Definitely Dead ja pari sanaa arvostelukappaleista

Ensi alkuun maininta kirjablogeja viime aikoina kiertäneestä aiheesta nimeltä arvostelukappaleet. Täällä niitä ei nimittäin lueta. Kerran kyllä eräs esikoiskirjailija sellaista tarjosi; ilahduin valtavasti, mutta siinä sitten oli kaikenlaista enkä ikinä saanut vastattua. Hävettää vieläkin niin, että tekisi mieli mennä pöydän alle piiloon. Toisaalta tämä luultavasti tiivistää komeasti sen, miksi täällä ei lueta arvostelukappaleita: luen täysin satunnaisessa järjestyksessä. Välillä kirjaston kirjoja, välillä omia, juuri hankittuja kirjoja, välillä vanhemmilta juuri äsken tai kymmenen vuotta sitten lainattuja kirjoja ja välillä kirjoja joita ostin 1900-luvun puolella.

Minulle kyllä saa lähettää arvostelukappaleita, mutta en välttämättä lue niitä heti, tai edes samalla vuosikymmenellä. Luultavasti minulle ei siis kannata lähettää arvostelukappaleita. En ole myöskään ikinä pyytänyt yhtään arvostelukappaletta - en ole tajunnut, että niinkin voisi tehdä, ja sitäpaitsi haluan tietenkin olla niin merkittävä bloggaaja, että kustantamot lähettävät rojua pyytämättä. (Koska bloggaan suomeksi enimmäkseen englanninkielisestä spefistä, olen melko lailla alusta asti tiennyt, että tämä on taas niitä unelmia, jotka eivät toteudu. Ikinä. Listalla on myös haaveet jostain siististä (ei kiusallisesta) Ryhmä X -henkisestä mutaatiosta, kuten vaikkapa lentotaito, ja teleport-laitteen keksimisestä myönnetty fysiikan Nobel.)

Aion tuutata tähän samaan postaukseen myös Charlaine Harrisin omalla listallani seuraavan Sookie Stackhousen, joka kulkee nimellä Definitely Dead. Lainasin sen äänikirjana kirjastosta epätoivon puuskassa, ja sain jotakuinkin sitä, mitä odotinkin: Sookien seikkailuja miesten ja yliluonnollisten olentojen parissa.


Tällä kertaa Sookie sekaantuu juoneen vampyyrikuningatarta vastaan ja kohtaa menneisyytensä Debbie-nimisen haamun; deittipuolella on vuorossa ihmistiikeri Quinn. Sookie on edelleen höpsö, kirjan juoni on väistämättä joka paikassa hortoileva ja hieman epäkoherentti - ainakin kuunneltuna - ja Harrisilla on edelleen ilmiömäinen taito kuvata pikkutarkasti jokapäiväisen elämän yksityiskohtia. Taito, joka ehkä tekee kirjoista itseni kannalta kiinnostavia - on hauskaa päästä seuraamaan jonkun elämää erilaisessa kulttuurissa niin tarkasti, olkoonkin, että tämä joku on täysin fiktiivinen. Ei siis mitään uutta auringon alla - viihtyihän siinä paremman puutteessa.

09/10/2011

Historiantutkija

Olen viime aikoina ehtinyt lukea ihan hävyttömän vähän, ja suuri osa siitäkin, mitä olen lukenut, on tuntunut jotenkin keskinkertaiselta tahi tahmealta. Harmittaa - en tiedä, olenko valinnut kirjoja, jotka ovat keskinkertaisia ja/tai tahmeita, vai onko oma mielentilani keskinkertainen ja tahmea. Onko kukaan kokenut samaa? Miten tästä pääsee yli?


Akateemisen alesta hankkimani Elizabeth Kostovan Historiantutkija oli minusta niin keskinkertainen ja tahmea, että pelkäsin muuttuvani tahmatassuksi ja purevani joltakulta nenän irti. Lähtökohdan piti olla mitä mainioin: kirjastoissa ja vanhoissa luostareissa luuhaava vampyyriromsku, mikä muka voisi mennä pieleen?

Minun kohdallani kaikki meni pieleen. En pitänyt yhdestäkään ankeuden ja synkeyden suvereenilla taidolla yhdistävästä päähenkilöstä, kirjastot ja luostarit onnistuivat jollain ihmeen ilveellä olemaan tylsiä, juoni nojasi epäuskottavaan määrään idioottimaisia sattumia, kirjassa käytettiin vakavalla naamalla termiä "paha kirjastonhoitaja" ja pääpahis (itse Dracula) epäonnistui surkeasti vampirismin kaikilla olennaisilla osa-alueilla, jotka - kuten kaikki tietävät - ovat 1) pahaenteisyys 2) kiinnostavuus ja 3) tyylitaju.

Ja tämä on sitten ollut myyntihitti jossain Jenkkilässä. HAUKOTUS.

07/10/2011

The Native Star

M. K. Hobsonin The Native Staria kuvattiin eräänlaisena Jonathan Strange & Mr. Norrellina "villin lännen hengessä". Kombo kuulosti niin kauhealta, että välttelin ajatustakin kirjan lukemisesta - kunnes se sitten ilmestyi Audibleen juuri, kun olin todennut, ettei siellä ole niin mitään kuunneltavaa.


TNS:n päähenkilö, noita Emily Edwards, asuu pienessä Lost Pinen kylässä ja kiroaa uusia postimyyntiloitsuja, joiden vuoksi paikallinen taikabisnes on kaikkea muuta kuin kukoistavaa. Elantonsa turvatakseen Emily tekee pienen rakkaustaian, joka menee kiusallisella tavalla pieleen - ärsyttävän, New Yorkista saapuneen maagi Dreadnoughtin silmien edessä tietenkin. Koko sopan yhteydessä Emilyn käteen tarttuu kaiken lisäksi kummallinen, sininen kivi, jonka Dreadnought haluaa viedä tutkittavaksi ihan yliopistoon asti. Vastahakoinen Emily suostuu vasta kun huomaa, että rakkausloitsu on herättänyt kaupungissa melkoisesti pahaa verta. Ja sitten laukataan halki Ameriikan mantereen.

The Native Star oli sitten kuitenkin ihan raikas ja viihdyttävä seikkailu. Itse en näe tässä juuri JS&MN:ia, lähinnä ehkä siitä syystä, että se oli minulle ensisijassa englantilainen kirja, ja jenkit nyt vaan ovat ihan eri juttu. Vaikken ole lapsuuden Lucky Luke -aikojen jälkeen kokenut villi länsi -tematiikkaa mitenkään kiehtovaksi, tässä se toimii - taikuuden lisääminen Yhdysvaltojen rakentamiseen on temppu, joka ei ole ollenkaan hullumpi.

Hieman yllättäen TNS osoittautui (otaksuttavasti) trilogian ensimmäiseksi osaksi - viihteen tarpeessa saatan kuunnella seuraavankin osan.

05/10/2011

Midnight Robber

Midnight Robber on Nalo Hopkinsonin kirjoista se, josta toistaiseksi olen vähiten pitänyt.


Midnight Robber kertoo Tan-Tanista, joka asuu hieman erikoisella pseudo-karibialaisella planeetalla, ja joutuu sieltä tyttösenä jonkinlaiseen rikollisille tarkoitettuun rinnakkaisulottuvuuteen itselleen karkotuksen törttöilleen isänsä mukana. Tan-Tan kasvaa tässä teknisesti hieman takapajuisessa ulottuvuudessa ja sopeutuu uuteen elämänmenoon isäänsä paremmin. Isipappa sen sijaan ratkeaa ryyppäämään ja näkee teini-ikään ehtineessä Tan-Tanissa kovasti rakastamansa vaimon ja ... no niin. Tan-Tan joutuu siis pakenemaan kotoaan ja hänen pakomatkansa temput tekevät osan paikallista mytologiaa.

MR ei minusta oikeastaan ole scifiä, vaikka siinä tieteiskirjallisuuden piirteitä onkin. Ne piirteet ovat kuitenkin vain hieman kummallinen kehystarina kirjalle, joka muutoin on melko tyylipuhdasta fantasiaa. En oikein itse kokenut saavani scifiosioista mitään irti. Tan-Tan oli minusta päähenkilönä kohtuullisen raivostuttava teini, itsekeskeinen kuin mikä, mutta ehkä teini-ikäiset ovat sellaisia - tai ehkä ihmiset yleisesti ottaen ovat sellaisia (paitsi tietenkin minä haha). Niin tai näin, en oikein kokenut auttajansa vaikeuksiin saavaa Tan-Tania kovin helposti lähestyttävänä päähenkilönä - mutta varsin uskottavana kyllä.

Nyt sitten, Tan-Tanin ja hänen isänsä suhde oli minusta karmea, ja pahinta oli, että tapahtumien kulun näki selvästi jo etukäteen. Jollain tavalla tuli mieleen Robin McKinleyn yhtä lailla karmiva Deerskin, ja vaikka molemmissa kirjoissa oli selvästi kyse siitä, miten tytär kohtaamastaan vääryydestä selviää, ei lukukokemusta nyt erityisen mukavaksikaan voi haukkua.

03/10/2011

Olen legenda

Otsikko viittaa siis Richard Mathesonin klassiseen vampyyridystopiaan Olen legenda sen sijaan, että olisi oire hallitsemattomasti paisuneesta egostani.

Olen legenda on suomennettu (kertoo Wikipedia) vasta vuonna 2007, ja tästä kulttuuriteosta vastasi Vaskikirjat, josta pidän enenevässä määrin (lähtökohtaisen asenteenikin ollessa positiivinen.)


Itse kirjalta en osannut odottaa oikein mitään, sillä olin mennyt pilalle katsomalla Will Smithillä ryyditetyn leffaversion aiheesta. Se oli tietenkin virhe - Smithin leffa oli unettavan huono, mutta Mathesonin kirja oli hämmästyttävän hyvä ja ihan älyttömän hyvin ajassa pysynyt. Kirja kertoo siitä, miten - oletettavasti - viimeinen ihminen, Robert, linnoittautuu vampyyreita vastaan taloonsa, yrittäen samalla selvittää vampirismin syitä ja mahdollisia parannuskeinoja. Kirja on ennen kaikkea kiinnostava matka pakosta erakoituneen Robertin alitajuntaan, mutta vampyyri- (tai zombi-)dystopiaksikin se on erinomaisen raikas - on helppo nähdä, mihin koko genre pitkälti nojaa. Harva aiheeseen liittyvä kirja on kuitenkaan tätä voittanut.

Hämmästyttävää kirjassa oli myös se, miten lyhyt se oli, mutta miten paljon siihen mahtui. Suosittelen varauksetta kaikille aiheesta vähänkään pitäville. Lisäksi: iso peukku Vaskikirjoille!