Hurricane Fever

Tobias S. Buckellin Hurricane Fever mainosti olevansa vauhdikas ja agenttihenkinen ja katso! Se oli just sitä.

Kirjan lukee siis vähän samalla tavalla kuin katsoo James Bond -leffan. Sellaisen Brosnan-Bondina -leffan, tiedättehän, jossa pääpahiksella on joku ihan urpå suunnitelma ja sitten on paljon toimintaa.

Että lukeehan sen ennen kuin selkäänsä ottaa. (Olkaa ystävällisiä älkääkä pohtiko tuota sanontaa yhtään enempää.) Kirja on aika vauhdikas, nopealukuinen ja lyhyt; sen seurassa voi myös ihan väittää viihtyvänsä.

Päähenkilö, entinen Karibian tiedusteluryhmän vakooja Roo Jones (joka muistaakseni fiittasi jo Arctic Risingissa) saa jännän puhelun kuolleeksi ilmoittautuvalta vakoojatoveriltaan. Siitä sitten seuraa seikkailua.

Koska Hurricane Fever oli kuin Bond-leffa kirjan vaatteissa, toimintakohtaukset jättivät vähän hohhoijaa-olon, mutta lähitulevaisuuden scifi sentään piristää miksausta. Hurja ilmastonmuutos ja Karibian saarten sopeutuminen jatkuviin hurrikaaneihin tekee kirjasta sen verran kiinnostavan, ettei nyt suoranaisesti tunne hukanneensa aikaa.

Se, viitsinkö jatkossa enää hengata Buckellin seurassa, on sitten toinen kysymys.

Metatropolis: Green Space

Törmäsin Audiblessa Metatropolis-sarjaan, jossa hauskaa pitävät mm. Jay Lake, Tobias Buckell,  Elizabeth Bear ja Karl Schroeder.

Tartuin rohkeasti suoraan kolmanteen osaan, sillä ajattelin, että tällaisen jaettu maailma -homman kanssa ei voi olla niin tarkkaa, ja sitä paitsi viherrys on trendikästä.

Kansi oli minusta kiva. Olen niin helppo.

Metatropolis: Green Space -kokoelmassa fiittasivat edeltävien lisäksi myös Seanan McGuire, Mary Robinette Kowal ja Ken Scholes.

Kirjassa on siis alku- ja lopputarinat, jotka liittyvät löyhästi yhteen ja samaan maailmaan liittyviä tarinoita, joiden teemana on ekologisuus jollain tasolla. Yhteiskunta on Metatropoliksessa kovin erilainen kuin tuntemamme, eikä ekoasioihin suhtauduta yliolkaisesti.

Kokemus oli vaihteleva. Osa tarinoista oli oikein hyviä, osa enemmän sellaisia, joiden toivoisi jo loppuvan. Erityisesti Seanan McGuire osoitti pitävänsä kirjailijan työvälinepakissaan edelleen vaan niitä sellaisia tylpemmän puoleisia työkaluja. Meinasin hermostua.

Äänikirjaa kuunnellessa täytyy sanoa, että kärryillä pysyttely oli ajoin vaikeaa. Näin nyt ei ehkä pitäisi olla, sillä kokoelma on näemmä alun perin tehty äänikirjaksi. Ehkä ne kaksi aiempaa osaa olisi pitänyt lukea. (Tässä mielessä McGuiren tarina äärimmäisellä helppoudellaan toki puoltaa paikkaansa, mutta se onkin sen ainut ansio.)

Jotain jännää kirjan tulevaisuudenkuvassa kuitenkin oli, kun olen näemmä toisenkin Metatropolisin hankkinut.

The Death of Grass

Mmh. Odottakaa, lunttaan, mitä Raija tästä kirjoitti ja peesaan sitten.

No joo. Luin The Death of Grassin Spefin 101 helmen vuoksi, ja luettuani olen sitä mieltä, että kirja siellä kyllä paikkansa ansaitsi: 60-luvulla kirjoitettu dystopia, jossa yhteiskunta romahtaa ruoan puutteen vuoksi (tulee virus, joka niittää ruohokasveja kuin, no, kuin heinää, hahaha) on oikeasti karmivan todentuntuinen. Ja ajankuvassaankin tavallaan kovin aito. Ei tällaista kukaan enää kirjoittaisi.

Tavallaan siis hyvä kirja. Jota inhosin.

Mutta älkää antako vahvan tunnereaktion hämätä. Luulen, ettei John Christopher suinkaan itsekään sympannut käsittämättömän tylyksi äityvää päähenkilöään. Epäilen, että hän halusi nimenomaan osoittaa, miten hyvästä tyypistä tulee paha tyyppi. Olen melko varma, onhan toinen nimeni Sherlockholmes, että kirjailija ei ollut kirjoittamassa hyvän mielen kirjaa alunperinkään.

Nykyaikana hommassa oli tietenkin se toinen kiukun ja vitutuksen taso, joka liittyi kirjan naiskuvaan. Naiset olivat oikein kunnon kotirouvia, eikä kirja missään nimessä ole mikään tasa-arvon julistus. Juonen edetessä naisten asema itse asiassa ottaa kunnolla vauhtia liukumäessä niin, että naisista tulee kotirouvien sijaan omaisuutta. Se kylmäsi. (Ja tätä kirjoittaessani se kylmää vielä enemmän. Olenhan juuri lukenut kolumnin siitä, miten keskiaika voi vaikka tehdä paluun - en halua edes ajatella, mitä tämänkaltainen kehityssuunta tekisi naisen asemalle. Olen sentään tyttären äiti.)

No, nämä sikseen - tahattomina tai tahallisina kauhukuvina Christopherin visiot ovat oikein onnistuneita. Se, mistä noin juonellisesti en pitänyt, oli selviytymiseen keskittyminen. Raija kirjoittaa tästä, että olisi (tässä ajassa jo niin kuluneen) ihminen vastaan ihminen -asetelman sijaan nähnyt mieluummin ihminen vastaan maapallo -asetelman, ja siinäpä hän hienosti kiteyttää omatkin tuntemukseni. Kun tajusin kirjan alkupuolella, että tästä tulee jälleen vain selviytymistarina, melkein voihkaisin pettymyksestä. Tai siis voihkaisin. Että jos näitte Herttoniemessä kuulokkeet korvillaan voihkivan lyhyen naisen, se olin minä. Luultavasti.

Silti: voin jopa kuvitella lukevani tämän toistamiseen, sillä vaikka en erityisemmin pitänyt kirjasta, se oli jollain tavalla minusta oikein toimiva.

Teemestarin kirja

Emmi Itärannan Teemestarin kirja oli mahtava. Ja myös lukupiirimme toinen luettava - KIITOS lukupiiri, tiedä, kuinka kauan olisin tätäkin hyllyssäni lukematta jemmannut.

Minun on nyt vaikea päästä yli Kirjasfäärin Taikan sanoista: kun hän käyttää sanaa kokonaistaideteos, se jää päähän. Ja juuri sellaisesta tosiaan on kyse, sillä Itärannan teksti soljuu kuin vesi, josta hänen kuvaamassaan maailmassa on huutava pula.

Pidin tästä ihan todella. Verrattuna moniin lukemiini dystopioihin kirja ei sorru väsyneisiin typeryyksiin. Itäranta liikkuu ihmisen tasolla ja kuvaa uskottavan yhteisönkin - kovaa on, mutta ei pelkästään kovaa. Juhliakin voidaan. Ja Itärannan maailma on pelottavuutensa ohella myös huikea.

Tekstikin on hienoa, jotenkin pakotonta. Sitä voisi ajatella, että kun äidinkielellään kirjoittaa, tulos olisi aina noin elegantti, mutta silloin olisi väärässä. Lukeminen oli harvinainen nautinto ihan tekstin tasolla. Toivottavasti tuleva käännös englanniksi on yhtä sulava.

Oustaan tässä saman tien Taikan ohella muitakin lukupiirin jäseniä kirjakaapista: Teemestarista ovat kirjoittaneet myös Linnea, Siina ja Norkku. Hyvässä seurassa olen, huomaatteko?

Con rit

Ei mennyt puoltakaan vuotta siihen, että Finncon-bussista lainaamani teokset oli vihdoin luettu. Viimeisen kunnian sai Risto Isomäen Con rit, josta pidin jotenkin ihan kauheasti - yllättävän paljon, ottaen huomioon, että se on käytännössä seikkailukirja. Josta osa on jälkisanojen mukaan kirjoitettu Seura-lehteen jatkikseksi.

Of all things.

En ole ihan varma, mitä tapahtui, mutta Isomäen argumentaatio, jonka mukaan jättimäisiä merikäärmeitä, con ritejä, olisi voinut olla olemassa - tai ehkä niitä yhä on? - upposi minuun kuin kuuma veitsi voihin. Ja merikäärmeksen etsiskely tropiikissa on toki paljon kiehtovampaa kuin jonkin kulta-aarteen. Ja kaiken huipuksi se etsiskely seikkailuvaiheineen onnistui olemaan jotenkin kauhean jännittävää. Minä, joka yleensä dramaattisissa hengenvaarakohtauksissa puhisen ja pyörittelen silmiäni, raavin metron penkkejä lukiessani.

No, jotain huonoakin: romanssista en niin välittänyt. Mutta siinähän se meni sivussa.

Isomäki on minusta sikälikin jotenkin harvinainen kirjailija, että jotenkin hänen kirjoissaan on aina (tai siis niissä kaikissa kahdessa lukemassani) vähän toivoa - ympäristöteemat vaikuttavat ensivilkaisulta lähinnä epätoivoisilta, mutta sitten kirjan luettuaan on jotenkin täynnä uskoa siihen, että kyllä tämä tästä ja vielä voidaan jotain tehdä.

Toivottavasti se ei ole väärää uskoa.

Glimmering

Glimmering lienee ensimmäinen lukemani Elizabeth Handin kirja - julkaistu alunperin joskus 90-luvulla ja nyt uutena versiona jälleen kaupassa.

Ai siis miksi jälleen kaupassa? No, kirjoitushetkellä kirja ainakin esipuheiden mukaan vaikutti tieteiskirjallisuudelta, mutta vuosituhannen jälkeen vaihtoehtohistorialta tai jopa tarkkanäköiseltä profetialta. No, ehkä liioittelin hieman, mutta ainakin rouva kirjailijatar itse alkupuheessaan sanoo, ettei olisi millään osannut arvata, miten nopeasti asiat ovat muuttuneet kirjan suuntaan.

Suuntaan ehkä, mutta vielä ei siellä olla. Glimmering on oikein apokalyptinen, tanssii maailmanlopun liekeissä. Ja kun vielä esipuheessa mainitaan, että yhtenä innoittajana oli myöhemmin tv-sarjaksi kääntynyt näytelmä Angels in America, on sanottava, että koko homma on todella jotenkin kovin yhdeksänkymmentälukua.

Jotain on siis muuttunut sitten Glimmeringin epätoivoisesti kimaltavien päivien, mutten ehkä juuri tässä ajassa osaa sanoa, mitä.

Asiaan. Suomalaiset, nuo rotat, ovat kehittäneet ponnekaasun, joka ei vahingoita otsonikerrosta - mutta sitten käy niin, monimutkaisen ketjureaktion jälkeen, että taivas syttyykin yhtäkkiä kimaltamaan kuin olisi tulessa. Otsonikerroksen ohella mennyttä on muun muassa vakaa sähkön- ja ruoantuotanto ja kaikenlainen yhteiskuntajärjestys.

Kartanossaan New Yorkin jossain kolkassa elelee keski-ikäistyvä, AIDSiin sairastunut mies, jonka nimen olen nyt unohtanut, ja sitten toisaalla keskellä Amerikkaa yleisöä villitsee teinityttöjen idoli, joka saa jonkinlaisen eksistentiaalisen kriisin, olen unohtanut hänenkin nimensä, eikä se ehkä ole tärkeää. Tärkeää kai tässä on pikemminkin tunnelma, joka jää kirjasta voimakkaana mieleen, vaikka yksittäiset tapahtumat tai henkilöhahmot mielestä haipuisivatkin.

Voimakkaasta tunnelmastaan huolimatta Glimmering ei ole minusta aivan täysosuma. Kirja ei ainakaan minua imaissut mukaansa. Keski-ikäistyvä AIDS-potilas oli sympaattinen hahmo, mutta tyttöjen villitsijä ja laulaja oli enimmäkseen rasittava kloppi. Ymmärrettävä, mutta rasittava silti.

Harkitsin hetken kirjoittavani loppuun sepustuksen siitä, kannattiko Glimmering lukea, mutta sitten tajusin, etten ole tainnut koskaan oikeastaan katua minkään kirjan lukemista, poislukien Manaaja liian herkässä ja varhaisessa iässä. Jos nyt kuitenkin olisin tyyppi, joka kaduskelisi lukemista, en silti katuisi Glimmeringiä, sillä jälkimaku oli mainio vaikka lukiessa kokemus oli paikoin tavanomainen.

Arctic Rising

Kiintoisin huomio, joka minulla Tobias S. Buckellin kirjasta Arctic Rising on tarjota on tässä:

Kirjan äänikirjaversiossa lukija, jonka aksentit olivat sinänsä hienoja, jotenkin liu'utti repliikeissä kuullun murteen loppuvirkkeeseen, ja se oli vähän omituista.

Muutoin tämä oli sellainen ilmaston lämpeämisen jälkeiselle arktiselle alueelle sijoittuva ekologishenkinen jännäriseikkailu, joka ei erityisemmin nouse esille millään tasolla (ei tosin myöskään huonoudellaan.) Jäin kuitenkin miettimään, miksi mieskirjailijat aina kirjoittavat päähenkilöiksi lesboja - onko homoihin jotenkin vaikeampi suhtautua?

Kirjan parasta antia oli ehkä huomio teknologian pysyvyydestä - kun jotain kerran keksitään, siitä on hyvin hankala päästä eroon.

Ja nyt, kun olen vihdoin päässyt yli tästä kirjasta postaamisesta, saatatte saada jonkin asiallisenkin tekstin luettavaksenne ehkä vielä tämän vuoden puolella.

Enkelten verta

Sain Sinisalon uusimman, Enkelten verta, joululahjaksi. Viime vuonna. Nyt luin sen.

Viime vuonna silmäilin ohimennen yhden jos toisenkin blogipostauksen, joissa annettiin ymmärtää, että Enkelten verta on erinomainen, muttei helppo. Ja sellainenhan se juuri olikin: minusta aivan hyytävän hieno kirja, josta jäi surullinen olo. Sinisalo kirjoittaa voimakkaasti.

Tarinaa kerrotaan isän ja pojan kautta: Orvo miettii, onko hänenkin mehiläispesiinsä iskenyt pesäkato, kun taas Eero harrastaa aktivistihommia. Juoni aukeaa pikkuhiljaa: Sinisalon tulevaisuus on pelottava, mutta jollain kummallisella tavalla vähän toiveikaskin. Sellainen, ettei kaikki tähän pääty, vaikka ihmiskunta päättyisikin.

Kirja saa kyllä myös tarkastelemaan kriittisesti omia kulutus- ja ruokailutottumuksia. Niiden kuluttavuutta ja itsekkyyttä.

Voisin lukea uudestaankin.

Herääminen

Risto Isomäen Herääminen oli a) ensimmäinen lukemani Isomäki (vaikka hyllyssä kyllä hengaavat Sarasvatin hiekat) ja b) osa sekä 101 spefin helmen että scifimaratonin suorittamista. Että hahaa, sanoisin.

Herääminen kertoo siitä, miten ihmiskunta herää ympäristökatastrofiin, ja mitä siitä sitten seurasi.

Kirjan alkupuoli oli ihan karmea. Siis kertakaikkiaan, kävi aivan kauhukirjallisuudesta - paitsi, että kauhussahan on usein joku kiva etäännyttävä tekijä, jota tässä nyt ei millään löytynyt. Ei ollut kovin vaikea kuvitella kirjan tapahtumien olevan pian totisinta totta.

Loppupuolella Isomäki raahasi mukaan sen etäännyttävän tekijänsä, joka teki kirjasta enemmänkin scifitrillerin - varsin mainion ja vauhdikkaan sellaisen, kyllä. Loppupuolesta ei oikein muuta voi sanoa kuin että jos alkupuoli toteutuu, pliis, ottaisimme sen lopunkin. Silti, kirja on minusta vahvempi niiden vähemmän spekulatiivisten elementtien kohdalla.

Tässä tuli taas mieleen, etten oikeastaan aivan ymmärrä ihmisiä, jotka eivät tieteiskirjallisuuteen koske edes valomiekalla.* Herääminen olisi terveellistä luettavaa suurimmalle osalle - ja vaikka lopussa mentiin ehkä hieman överiksi, toimi sekin, alleviivaten sitä, miten kusessa olemme, jos Heräämisen kuvaamat katastrofit joskus ovat edessä.

Sitä en kyllä (masentuneesti) oikein usko, että yksityisautoilua missään kukaan suostuisi koskaan rajoittamaan vaikka olisi mikä. Voi ihmiskunta.

* Onneksi olen sen ymmärtänyt, ettei minun kaikkea tarvitse ymmärtääkään.

Seed

Rob Zieglerin Seed (haluaisin kovasti kirjoittaa "Zeed") on sellainen spefikentässä just nyt uuttakin uudempaa mustaa oleva tapaus: kuvaus maailmasta ekokatastrofin jälkeen. Nälkäiset nomadit vaeltavat pitkin Amerikan mannerta ja etsivät ruokaa. Arvossa arvaamattomassa on etenkin Satori-nimisen yhtiö bioteknisen kehittelyn tuotos, siemen, joka kestää karuissakin oloissa. Taudit - etenkin jäykkäkouristukseksi nimetty lihassairaus - jylläävät, eikä laista ja järjestyksestä ole tietoakaan.

Tässä sopassa ruokaa hakevat myös veljekset Brood ja autistinen Pollo, joiden polku ikävällä tavalla kohtaa biotekniikkayhtiö Satorin. Satori nimittäin maksaa rahaa jäykistyneistä taudinkantajista, ja rosvojengi luulee Pollon olevan alkuvaiheen tapaus. Samalla Yhdysvaltain rampa hallitus yrittää saada joukkoihinsa erään Satorin ykköstutkijoista, joka on itsekin melkoisen modattu ihmisolento.

Seed, kuten monet kaltaisensa, saa lukijansa (no, minut ainakin) miettimään, olisiko järkevää esimerkiksi uusien kenkien sijaan investoida säilykeruokiin ja vedenpuhdistimeen ja mitkä, mahdollisesti, ovat omat käyttökelpoiset taidot yhteiskunnan romahdettua (voin kertoa, että omalla kohdallani ei ole hurraamista, ellei villasukkia neulomalla ole mahdollista elättää perhettään sitten joskus.)

Muuten ... niin, muuten Seed oli minusta vähän tylsä. Juoni laahasi, enkä kokenut, että Ziegler olisi tuonut mitään kovin uutta ja jännittävää postapokalyptiseen kenttään. (Voi myös olla, että kaikki uusi ja ihmeellinen meni minulta hieman ohi, kiitos äänikirjan lukijan, Anitassa loistavasti onnistuneen Nicola Barberin, joka ei tälle teokselle tehnyt ihmeitä.)

Niskaan putoava taivas

Laura Lähteenmäen Niskaan putoava taivas herätti kiinnostukseni Marjiksen tontilla. Kirja kertoo 14-vuotiaasta Teklasta, joka perheineen muuttaa North Endin kylään keskelle kylmintä talvea. (Meinasin kirjoittaa, että "keskelle hyytävää pakkasta", mutta arvatkaa vaan löysinkö melkein samat sanat tuosta Marjiksen tekstistä. Kyllä löysin. Omaperäisyys, sitä ei täältä löydy.)

No, Niskaan putoava taivas oli viihdyttävä nuortenromsku. Ilmastonmuutos oli kirjoitettu uskottavasti, mutta miljöö ei ollut aivan kuvittelemani kaltainen katastrofi: ihmisillä oli varaa ja mahdollisuuksia jopa luksustuotteisiin, jos kohta esimerkiksi liiallinen lihansyönti oli Lähteenmäen luomassa tulevaisuudessa melkoisen paheksuttua. Tykkäsin sekä ympäristön että yhteisön kuvauksesta.

Tekla oli uskottava teini-ikäinen, mutta kyllä tässä huomaa kuulkaa näkökulmansa muuttuneen. En saanut enää teini-ikäisestä kiukusta tarttumapintaa. Teklan äitiparan huolet koin sen sijaan hyvinkin koskettaviksi, vaikkeivät ne todellakaan kirjan keskiössä olleet. Jutussa on myös traaginen romanttinen kuvio, jonka lukija tietenkin tajuaa heti ja päähenkilö vasta kirjan lopussa - ei se nyt tietysti suuri synti ole, mutta itse kyllä muistelen teininä olleeni niin epävarma, että olisin luultavasti käynyt läpi kaikki pahimmat vaihtoehdot aiheesta "poikaystävä jäi kauas" ja Lähteenmäen juonenkäänne olisi ollut vasta sen listan alussa. Siksipä päähenkilöiden hitaus tällaisissa tapauksissa jaksaa aina vähän yllättää.

Kirjan sydäntäsärkevin puoli on Teklan pikkuveli - väänsin melkein itkua huonosti uuteen ympäristöön sopeutuneen laihan pienen pojan vierellä. En tiedä, oliko kuvaus oikeasti niin koskettava (enkä tarkalleen ottaen muista, oliko Kauri laiha ja pieni), mutta tämä nyt osui isosiskonvaistoihini melkoisen kipeästi.

Kaiken kaikkiaan vallan onnistunut teos, vaikken - nyyh - näköjään enää olekaan teini.

Vapaus

Viimeinen viime vuoden puolella lukemani kirja oli Jonathan Franzenin Vapaus, ja kylläpäs kirjavuosi tosiaan loppui hienosti.

Vapaus opetti myös nöyryyttä - kaksi päivää ennen joulua ajattelin "lukaista" Vapauden alta pois, sehän on suomennettukin, ja käännöskirjoissa nyt ei kauan nokka tuhise. Pari päivää ennen uuden vuoden aattoa luin Vapauden viimeisiä sivuja auton takapenkillä moottoritiellä kännykän valossa saadakseni kirjan seuraavalle arvostavalle lukijalle. Se siitä lukaisusta.

Vapaus kertoo erään perheen tarinan, mutta en mene juoneen sen kummemmin - ei se siitä miksikään muutu ja teidän pitäisi sitäpaitsi lukea Vapaus itse. Vapaus on juuri sellainen kirja, johon pitää joulun aikaan uppoutua - pitkä ja kiehtova tarina. Mutta on se tietenkin muutakin, ja osa siitä muusta tuli selväksi vasta myöhemmin.

Vapaus nimenä tuntui ensialkuun hieman hämmentävältä, kunnes jossain vaiheessa tajusin yhden kirjan pääteemoista - ainakin omiin silmiini - olevan vapaus tuhoavana voimana. Vapauden tehdä mitä vain, seurauksista (itselle, kanssaihmisille tai ympäristölle) viis. Tämähän on keskustelu, johon silloin tällöin törmää netissä - osa keskustelijoista kannattaa tätä vapautta kiivaasti, holhousyhteiskuntaa vastustaen. Itse en ole (etenkään nyt, kirjan luettuani) varma siitä, voiko kaikkien vapauksien menetyksistä puhua holhouksena - jos emme osaa käyttää vapauksiamme vastuullisesti, olemmeko todella ne ansainneet?

Franzen, jonka kuvaaman perheen isä työskentelee ympäristön pelastamiseksi, käsittelee näitä vapauksia ennen kaikkea lastenhankinnan vapauden kautta, mutta nostaa esiin muitakin esimerkkejä. Vapaustematiikan ohella kirjailija ottaa kantaa - jokseenkin purevasti, jos minulta kysytte - muihinkin ajan ilmiöihin, mutta jälkikäteen on sanottava, että eniten mietittävää ja pureksittavaa olen itse saanut vapauden ja vastuun pohdiskelusta.

(Jos lastenhankinnan tematiikka mietityttää, kannattaa ehkä lukea myös Kevin Kellyn What Technology Wants, jota en lakkaa mainostamasta IKINÄ ja jonka mukaan väestönkasvu ei ole pelkästään negatiivinen ilmiö, vaan jossain määrin myös vaatimus innovatiivisuuden ylläpidolle.)

No, kirjallisesti Franzen on melkoinen velho. On äärettömän kiehtovaa huomata, miten käsittämättömän eri tavalla kirjan päähenkilöistä yksi - ehkä eniten esille nouseva Patty - itsensä masennuksen kourissa näkee ja verrata sitä siihen, miten muut Pattyn näkevät. Sen lisäksi, että tämä antaa aiheen miettiä sitä masentuneen ihmisen keskivertoa realistisempaa minäkuvaa, josta on silloin tällöin uutisoitu - me muut kai tuppaamme näkemään itsemme hieman todellisuutta positiivisemmin - on myös kiinnostava pohtia sitä aukkoa, joka on kokemamme minän ja muiden näkemän minän välillä.

Vapaus ei siis ainakaan minulle ollut vain kiehtova ja mukaansatempaava romsku vaan antoi myös ajattelemisen aihetta. Kaikkea sitä!

Kodittomien kaupunki

Annika Lutherin Kodittomien kaupunki päätyi lukulistalle melko varmasti Marjiksen suosituksesta, ja hyvä niin, sillä se oli mainio kotimainen* ekokatastrofin jälkeistä maailmaa kuvaava tarina.

Kansi: Teos / Otto Donner

Kk kertoo Liljasta, joka karkaa melko lailla kontrollikeskeisestä uudesta pääkaupungistamme, Jyväskylästä, Helsinkiin etsimään äitiään, jota on siihen asti luullut tädikseen. Helsinki on suureksi osaksi veden alla, ja jäljelle jääneitä osioita asuttavat enimmäkseen Kiinasta ja Intiasta paenneet maahanmuuttajat. Liljalla käy tuuri, kun hän päätyy varakkaan intialaisperheen kasvatiksi - perhe auttaa Liljaa sekä selviämään että saamaan yhteyden omaan perheeseensä.

Ihan ensiksi on pakko sanoa, että Lutherin visioima maailma tuntuu jotenkin raikkaalta ja uskottavalta. Olen samoilla linjoilla siitä, että luultavasti vähemmän mukavaan elämään tottuneet maailmamme kansalaiset selvinnevät mahdollisista/todennäköisistä (yliviivaa tarpeeton) tulevista katastrofeista paremmin kuin me laiskanpulskeat suomalaiset. Rakastin sitä, miten maahanmuuttajat olivat tehneet hylätystä Helsingistä omansa (ja hieman ilkeästi rakastin sitäkin, miltä me suomalaiset ehkä ulkomaalaisten silmiin näytämme.) Minusta oli ihanaa ajatella tuttuja seutuja veden alla ja yrittää tunnistaa Liljan löytämiä paikkoja.

Lutherin päähenkilö, Lilja, oli jotenkin aivan käsittämättömän pöljä teini - en osaa sanoa, ehkä sinänsä myös realistinen hahmo, ja voi toki olla, että ilman pöljiä teinejä suurin osa fiktiosta olisi mahdotonta, sillä vähemmän pöljä teini olisi ehkä ajatellut muutamia juttuja jo etukäteen ja kirja olisi jäänyt kirjoittamatta - mutta minun kyllä teki mieli muutamaankin otteeseen pistää nenäni kirjasta läpi ja karjua "TORVI!". Läsnäolijoiden loputtomaksi riemuksi en tehnyt sitä.

Jotenkin toivoisin, että Lutherin mainio kirja käännettäisiin myös vaikkapa englanniksi, sillä se tuntuu jotenkin hyvin omintakeiselta - katastrofinkin jälkeen elämä jatkuu.

* Käsittääkseni.

Ship Breaker

Paolo Bacigalupin Ship Breaker oli aika masentavan dystooppinen nuortenkirja - olen varmaan päässyt johonkin kukkahattutätivaiheeseen, kun koin sen lähes ahdistavan väkivaltaisena. Epäilen, että Nykyajan Teinit eivät jaksaisi nostaa ensimmäistäkään kulmakarvaa.

Ship Breaker kertoo Nailerista, pojasta joka ympäristötuhon jälkeisessä maailmassa asuu ja työskentelee rannalla, jossa ihmiset hajottavat vanhoja laivoja osiksi. Eräänä päivänä Nailer löytää ystävänsä kanssa haaksirikkoutuneen luksusveneen, jossa on vielä joku hengissä. Tämä joku on rikas tyttö, jonka Nailer ystävineen lopulta päättää säästää ja auttaa takaisin tytön perheen luo.

Itse - ja tässä voivat nyt kirjoittaa hormonit - siis hieman ahdistuin kirjan raakuudesta. Nailerin isä on todella julma, mutta kirjan tappelut kuvataan muutenkin hyvin yksityiskohtaisesti. Jäin hieman hämmästelemään sitä, että kirjan tunnelmaan kuin nenä päähän sopinut seksuaalinen väkivalta kuitenkin loisti poissaolollaan. Älkää ymmärtäkö väärin, en jäänyt kaipaamaan raiskauksia - asia tuntui vain epäjohdonmukaiselta. Mietin, olisiko ollut parempi kirjoittaa vähemmän väkivaltainen teos alunperinkin, jos asiaa ei kuitenkaan uskalla viedä loppuun asti, vai vaikuttiko tässä nyt kohdeyleisöstä ja julkaisumaasta riippuva kaksinaismoralismi jossa nuorille on ok näyttää vaikka mitä julmuuksia kunhan niihin ei liity seksi?

Voi kyllä olla, että jossain toisessa elämäntilanteessa en olisi ahdistunut kirjan väkivallasta ihan näin paljoa, joten ottakaa tämä nyt ns. with a grain of salt.

En tiedä; en vieläkään ole Bacigalupin suurin fani.

A Door into Ocean

Minua jännitti kovasti tarttua Joan Slonczewskin kirjaan A Door into Ocean, koska olin tulkinnut, että kyseessä on kirja, josta Booksy on kovin pitänyt - ja tiedättehän, kun lukee jotain jollekulle muulle tärkeää, siitä haluaisi pitää. Etenkin jos arvostaa kyseisen toisen henkilön mielipidettä, kuten nyt.

Ei olisi tarvinnut jännittää. A Door into Ocean oli huippuhyvä, eikä vain siksi, että se tapahtuu suurelta osin veden alla.

ADiO kertoo veden peittämästä kuusta, Shorasta, jonne viereinen kolonialistinen planeettoja käsittävä supervalta lähettää miehityshallinnon. Kirja kertoo myös viereiseltä planeetalta Shoralle muuttaneista Spinelistä ja Berenicesta, jotka yrittävät oppia elämään kuin Shoran natiiviasukkaat, vedessä elävät naiset.

ADiO on oikeasti huikea. Se on kirjoitettu 1986, mutta on hyvin tuoreen oloinen yhä tänään, vaikka nykyään tuskin kukaan kirjoittaisi pelkkien naisten asuttamasta planeetasta (enkä lopultakaan ole aivan varma, onko vain naisia sisältävä populaatio kirjailijattaren omien, luonnollisuutta puolustavien arvojen mukainen?) Itse nautin suunnattomasti Shoran luonnon kuvauksesta ja siitä, miten shoralaiset luontoon suhtautuivat. Kirja oli myös valtaisan pasifistinen, ja käy läpi sitä, miten shoralaiset vastustavat miehittävää valtaa vain siten, etteivät he suostu menemään miehittäjän peliin mukaan. Itse pidin huikeimpana kuitenkin sitä, miten Slonczewski käsittelee kielen merkitystä maailmankuvalle ja sen ymmärtämiselle: vaikka shoralaiset ja miehittävä valtio teknisesti ottaen ymmärtävät toisiaan - he puhuvat toistensa kieltä - he eivät kuitenkaan lainkaan ymmärrä toistensa maailmankuvaa tai asenteita. Kirjan tietty traagisuus kumpuaakin juuri tästä vastakkainasettelusta, jossa viestinnän epäonnistuminen tuntuu olevan pikemminkin välttämätöntä kuin todennäköistä.

Turha varmaan mainitakaan, että kaiken huipuksi nautin ihan kauheasti vedenalaisten maisemien kuvailussa - kuuntelin tämän äänikirjana, ja välillä piti kelata taaksepäin ihan vain nauttiakseen ympäristöstä uudemman kerran.

Kiitos Booksy - ilman 101 spefin helmeä en olisi varmaankaan ikinä tarttunut tähän, ja se olisi kyllä ollut menetys.

Veden alla

Varasin Kat Fallsin kirjan Veden alla kirjastosta, koska sitä Kirjamielellä-blogissa suositeltiin, enkä pettynyt.

Rrrrakstan veden alla tapahtuvia tarinoita, ja Falls onnistuu mainiosti kuvaamaan vedenalaista maailmaa tarinassaan teini-ikäisistä Tysta ja Gemmasta, jotka sotkeutuvat meren alla toimivien lainsuojattomien toimiin.

Vedenalaisista maisemista huolimatta en kuitenkaan rakastunut tarinaan ihan suoraa päätä. Juoni vaikutti aluksi ennalta-arvattavalta (mitä se ei kuitenkaan ollut) ja osa draaman keinoista hieman heppoisilta; esimerkiksi se, miten maanpäällinen hallinto kohteli vedenalaista siirtokuntaa oli jopa kotimaista sisäpolitiikkaa seuraavalle hieman paksua nieltävää ... enkä oikein jaksa uskoa, että moinen epäloogisuus menisi kovin monelle teinillekään läpi. Silti, juoni tempaisi mukaansa ennen pitkää ja merelliset maisemat koukuttivat välittömästi.

Melko varmasti luen seuraavankin osan, joka näillä näkymin on tulossa suomeksi (no ... täkäläisistä kustantajistahan ei koskaan tiedä.)

Routasisarukset

Lisää luettavaa spefin 101 helmen joukosta - vitsit, että olen listasta iloinen! Tällä kertaa siis Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Routasisarukset. (Jos minulla olisi aikakone, vierailisin sillä Finnconissa eilen - siellä oli arvottu pari kappaletta kirjaa ja oliko tarkoitus julkistaa jatko-osankin nimi.)

Routasisarukset kertoo Euroopasta ympäristökatastrofin jälkeen ja kahdesta kasvattisisaruksesta, jotka lähtevät etsimään toisiaan ja/tai onneaan kauempaa kotoa. Kirja on huikea dystopia, joka käsittelee aika jänniä aiheita - erityinen suosikkini oli kysymys siitä, kellä on oikeus saada lapsia ja kellä ei. Kirjan teknologinen miljöö on aika hulppeaa scifiä - vaikka ympäristökatastrofin jäljillä siis eletään, on teknologia ehtinyt kehittyä tapahtumavuosiin mennessä niin paljon, ettei todellakaan mistään keskiaikaan paluusta voida puhua. Tämä tuli ainakin itselleni yllätyksenä.

Kirjassa on siis kaksi minäkertojaa, pikkusisko Utu ja isoveli Marras. Marras on lähtenyt muutamia vuosia aikaisemmin sisarusten kotiseudulta Laaksosta, ja kirjan alussa Laakson tavat ahdistaviksi kokeva Utu lähtee etsimään Marrasta. Kirjan edetessä käy ilmi, että molemmilla sisaruksista on erityisiä voimia ja he ovat osa joukkoa, johon liittyy ehkä vanha ennustus. (Periaatteesta en innostu ennustuksista juurikaan, kiitos huonosti käytetyn teini-iän, mutta Lappalaisella ja Leinosella on ennustukseenkin omanlaisensa kulma, josta kovasti pidin, joten menköön tämän kerran.)

Kahden minäkertojan systeemi toimii, joskin päähenkilöistä pidin enemmän Utusta. Marras vaikutti muiden näkökulmasta niin ikävältä tyypiltä, etten oikein syttynyt hahmoon myöskään tämän omasta perspektiivistä katsottuna.

En oikein tiennyt, mitä Routasisaruksilta olisi pitänyt odottaa, joten olin ihan tosi positiivisesti yllättynyt kirjasta ja sen tulevaisuuden visioista. Koen tosin nykyään ajoittain suomeksi lukemisen vaikeaksi (mikä on sekä surullista että noloa) ja tämä ongelma tuppasi hieman vaivaamaan Routasisarusten kanssa. En tiedä, onko vika tällöin kirjassa vai lukijassa, mutta onneksi tekstiin oli sitä helpompi upota, mitä pidemmälle pääsi.

Routasisarukset oli joka tapauksessa huippu - mahtavaa lukea tällaista, ja vielä kotimaista tällaista.

Judge

Sain vihdoin luettua Karen Travissin The Wess'har Wars -sarjan loppuun. Tähän asti sarjan kiinnostavinta antia ovat olleet eettiset kysymykset, joita on näppärästi käsitelty eräänlaisen galaktisen yli-ihmismuukalaislajin (ite keksitty yhdyssana) kautta; näihin kysymyksiin kuuluu mm. lihansyönti (mikä oikeus meistä kellään on käyttää hyväkseen toista elävää ja tuntevaa olentoa, kun - ja tämä on tärkeää - meillä kerran on vaihtoehto) ja toisaalta kuolemattomuuden tuomat mahdollisuudet ja, eipäs unohdeta, riskit - onko yksilöllä tässä suhteessa jotain oikeuksia yli yhteisen hyvän?

Sarjan heikointa antia ovatkin sitten puolestaan olleet hieman toisteiset jaksot, joissa kerrataan aiemmin tapahtunutta ja päähenkilöiden melkoisen kaavamaiset sisäiset prosessit. Viimeisessä kirjassa, Judgessa päähenkilöitä kiinnostavammiksi nousivat oikeastaan sivuhahmot ... mutta ei mennä asioiden edelle, tässä lyhyt yhteenveto juonesta:

Judgessa galaktiset yli-ihmismuukalaiset saapuvat Maahan laittamaan ekologisen katastrofin partaalla hoippuvaa planeettaa kuntoon. Suostuvatko Maan asukkaat vähennystoimiin ja elämäntyylin muutoksiin helposti vai pitääkö mennä vaikeimman kautta? Entäpä saavatko Maan eri liittoumien ja valtioiden ahneet johtajat käsiinsä päähenkilökolmikon kantaman c'naatat-loisen, joka tekee tartunnan saaneesta käytännössä kuolemattoman?

...siinä, lupasinhan jotain lyhyttä, enkö luvannutkin? Kysymyksiin saatte vastaukset lukemalla kirjan itse, ja kyllä Judge kannattaakin lukea, jos ei muuta niin siksi, että se herättää ajatuksia. (Sitäpaitsi se on aika helppolukuinen.) Tällä kertaa heränneet ajatukset olivat hieman ristiriitaisia: päästääkö Traviss päähenkilönsä kuitenkin lopulta liian helpolla? (Ehkä, mutta miksi vastauksen tässäkään pitäisi olla jotain mustavalkoista, kun elämässä ja ihmisenä kasvussa tuntuu kuitenkin olevan kyse lähinnä harmaan sävyjen löytämisestä?) Löytyykö päähenkilöiden polyamoriseen suhdetilanteeseen sitten kuitenkin hieman liian siisti ratkaisu? (Ja eikö toisaalta ole hienoa, että kukin voi toimia kuten parhaaksi näkee?) Onko aiempien kirjojen antisankari Rayat sittenkin sarjan tiukimmalla selkärangalla varustettu, eniten henkilökohtaista kasvua osoittava tyyppi (ja silti kaamea limanuljaska)?

Juonensa puolesta Judge ei ole kovin konventionaalinen, mutta se ei ehkä ole lainkaan huono asia. Elämä ei oikeasti aina muistuta draaman kaarta.

The Last Dragonslayer

Voi kuulkaa tyypit. Olemme aivan loppusuoralla viime vuonna luettujen kirjojen raportoinnissa. Tästä innostuneena saatan rysäyttää tänään kehiin toisenkin postauksen (tosin, luultavasti en, nyt kun asialla uhkasin.)

Minusta uusi kirja Jasper Ffordelta on aina jonkinasteinen tapaus, ja tällä kertaa se uusi kirja oli nuorille aikuisille tarkoitettu The Last Dragonslayer. Jos ei aikaisemmin ole tutustunut Ffordeen, nyt kannattaa aloittaa, sillä Fforde kirjoíttaa jotenkin hurmaavan sekopäisiä ja valtaisalla mielikuvituksella varustettuja tarinoita, ja sitäpaitsi. Tyypin nimi alkaa kahdella f-kirjaimella - voiko siitä olla pitämättä? Kyllä ei voi, mielensäpahoittajaa lainatakseni.

TLD:issa orpo, teini-ikäinen Jennifer manageeraa taika-asioihin keskittynyttä agentuuria valtakunnassa, josta taika on katoamassa ja velhoille, maagikoille ja muille taikureille on jatkuvasti vähemmän ja vähemmän kysyntää. Sitten Jennifer saa kuulla olevansa viimeinen lohikäärmeensurmaaja, hän, jonka tehtävä on tehdä sylttyä valtakunnan viimeisestä lohikäärmeestä. Hommasta tulee melkoinen mediasirkus.

Mahdollisesti markkinoidensa vuoksi TLD on melkoisen nopealukuinen mutta äärimmäisen viihdyttävä ja täynnä Ffordelle ominaista huumoria. Päähenkilö Jennifer on myös Ffordelle ominainen naishahmo; kadehdittavan itsevarma ja reipas nuori nainen (mutta tämän lievän epärealistisuuden ei tule antaa häiritä; onhan meillä kaikilla oltava esikuvia, joita kohti pyrkiä, ja fiktiivinen teini käy sellaiseksi varmasti ihan yhtä hyvin kuin kuka tahansa.)

Ooo, tätä kirjoittaessani ilahduin uudelleen siitä, että hain eilen kirjastosta vielä uudemman Jasper Fforden. Siitä lisää myöhemmin, sitten kun olen esim. lukenut sen.

The Windup Girl

Hyvää uutta vuotta kaikille Sivukirjaston lukijoille! Toivottavasti vuosi vaihtui mukavissa merkeissä. Sivukirjasto toivoo vuodelta 2011 enemmän aikaa lukea ja hieman rauhallisempaa meininkiä. Vuonna 2010 tapahtui ihan kauheasti hyvää ja huonoa ja aikaavievää; fakta, jota itsepintaisesti käytän tekosyynä sille, että Parhaat 2010 -listaukseni ilmestynee maaliskuussa, kun olen saanut sanailtua jotakin kaikista viime vuoden aikana lukemistani kirjoista (niitä odottaa jonossa ennätysmäärä, 17.)

Mutta te haluatte varmaankin tietää vieteritytöstä: Paolo Bacigalupin The Windup Girlia on kiitelty visionääriseksi scifiksi, ja sitä se olikin.

TWG tapahtuu Bangkokissa. Maailma lähitulevaisuudessa on kovin erinäköinen, ja vaikka isoja muutoksia on tapahtunut esimerkiksi energianlähteissä tai merenpinnan tasossa, suurin muutos on tapahtunut ruoassa. Ruoantuotantoa hallitsevat yritysjättiläiset, jotka luovat itselleen markkinat ja tuotteensa uudelleen ja uudelleen geenimanipulaatiota hyväksikäyttäen. Geenihakkerit yrittävät puolestaan luoda uudelleen makuja.

Kirjassa on melko liuta päähenkilöitä; Lake Anderson on länsimaisen ruokajätin agentti, mutta näennäisesti pyörittää tehdasta hikisessä Bangkokissa. Hän kiinnostuu Japanista tuodusta, nykyisin prostituoituna elantonsa ansaitsevasta Emikosta, joka on otsikon Windup Girl, geenejä manipuloimalla tuotettu ihminen, kaunis mutta liikkeidensä puolesta muista erottuva. Emiko saa enimmäkseen osakseen silkkaa syrjintää, sillä siinä missä japanilaiset rakastavat luomuksiaan, thaimaalaiset pelkäävät heitä. Henkilökaartin muista hahmoista voitte lukea itse; sanottakoon nyt kuitenkin, että juonittelun kiihtyessä omia etujaan ajavat henkilöt suistavat maan melkoiseen kaaokseen.

TWG oli tosiaan (Apua! Kustannustoimittajaa ja adjektiiviapulaista kaivataan!) visionäärinen ja monella tapaa erinomainen, mutta ... kuten visionääristä scifiä usein (vai kuvittelenko vain?), TWG:iakin vaivasi tietty etäisyys. Ainakaan minä en juuri kiintynyt kirjan hahmoihin. Ehkä se ei ole olennaistakaan, ja toiveeni tulla kosketetuksi kirjan toimesta on vain omaa höperehtimistäni, mutta luulen visioidenkin vaikuttavan syvemmin, jos kosketuspintaa on hieman enemmän.

Okei, TWG on voittanut sekä Hugo- että Nebulapalkinnon, joten unohtakaa höperehtimiseni ja lukekaa se. On nimittäin aina kylmäävää muistaa, etteivät esimerkiksi geenimanipulaation suurimmat ongelmat välttämättä ole biologisia vaan yhteiskunnallisia.