Kuin jokin päättyisi

Niin, tiedän, en minäkään tiedä miksi ajauduin lukemaan Julian Barnesin uutuuden Kuin jokin päättyisi. Kai se oli joku kirjablogijuttu, yhtäkkiä sitä oli epähuomiossa varannut kirjan ja seuraavaksi se oli jo saapunut kirjastoon. Siellä kävi ilmi, että kirja oli aika lyhyt, joten ajattelin, että tuskin tässä mitään menettääkään.

Kansi: WSOY

Kuin jokin päättyisi kertoo ajasta, perspektiivin muuttumisesta, ystävyydestä ja sen sellaisesta.

Lukiessani minä ihan pidin tästä, vaikka loppuratkaisu oli minusta tylsä: ajatus tuntui hukkuvan jonkin muun alle. Sellaisen, josta en niin välittänyt. Viikko lukemisesta kirja tuntui yhtä kaukaiselta kuin nuo voikukan hahtuvat kannessa. (Kaksi päivää sen jälkeen keksin lisämotiiveja yhdelle henkilöistä, ja mietin, että ehkä se ei niin kauas jäänytkään.)

Tämä realismi tuntuu jotenkin niin kovin köykäiseltä juuri nyt, mutta eihän se Barnesin vika ollut! Hieno kirja, vaikkei ehkä juuri minun kirjani.

Gilead

Taannoin, kun luin Nick Hornbyn kirjaa The Complete Polysyllabic Spree, olisin halunnut lukea oikeastaan ehkä kaiken, mistä Hornby kirjoitti, mutta päädyin kuitenkin valitsemaan kirjan mittaiselta ostoslistalta vain yhden kirjan, Pulitzerinkin ilmeisesti voittaneen Marilynne Robinsonin Gileadin.

Kansi: Macmillan

Gileadissa vanha isä kirjoittaa kirjettä nuorelle pojalleen; kirjeessä hän käy läpi omaa historiaansa, nuoren perheensä tarinaa ja omaa uskoaan - mutta toisin kuin kuvittelin, kirjassa on myös juoni.

Gilead on aika surullinen, toisaalta toiveikas, mutta enimmäkseen hieman haikea. Se on myös aika viisas monella tavalla, mutta en kuitenkaan ole varma, miten paljon siitä kuitenkaan jäi mukana vietäväksi. Jotain varmasti. Minua yleensä kiinnostavat kirjat kirkosta, mutta Gilead ei käsittele oikeastaan kirkkoa (vaikka siinä toden totta käydään läpi jenkkiläisiä seurakuntia) vaan uskoa, lempeästi ja kiehtovasti. Robinson ei tyydy kuitenkaan käsittelemään vain uskoa, vaan Gileadissa vahva teema on rotujen eriarvoisuus - niin kirjan tapahtumahetkellä kuin kertojan, kirjeiden kirjoittajan isoisän päivinä. Selvästi melkoisen kahelin isoisän kautta paljastuukin aiemmin itselleni hämäräksi jäänyt osa Yhdysvaltain historiaa - vaikka nämä historialliset kuvaukset ovat paikoin tylsiä, mahtuu mukaan hauskojakin kohtauksia.

Gileadin lukeminen kannatti, sillä nautin kirjasta kovasti, mutta koko hommassa oli vähän outo sivumakukin. En voinut välttyä ajattelemasta, että juuri tällaiset kirjat voittavat Pulitzer-palkintoja, mikä ajatuksena oli ehkä hieman epäreilu, sillä aiemmin olen tietääkseni lukenut tasan yhden toisen Pulitzer-voittajan.
(Edit. Ehkä juuri tällaisten kirjojen tosin pitäisikin voittaa Pulitzer-palkintoja; tällaisten, joissa usko ei ole kiihkeää ja jyrkkää ja poissulkevaa vaan lempeää ja ymmärtävää ja rakastavaa.)

Mielensäpahoittaja

Luin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajasta ensimmäisen kerran luullakseni INAhduksesta [joka on näemmä muuttanut Lilyyn. Voi sentään. Lily tosin vaikuttaa kiinnostavalta, mutta olen ilmeisesti liian vanha ja käytettävyystietoinen hanskatakseni siellä navigointia (joojoo, koko design on selvästi suunniteltu tukemaan sisältövirran seuraamista eikä navigointia) ja lisäksi Lilyn RSS-feedeissä on jotain vikaa, mistä seikasta en tietenkään ole viitsinyt ilmoittaa Lilyn ylläpidolle.] (Huomatkaa edellisen virkkeen oikeaoppinen sulkeiden käyttö.)

No mutta asiaan. Ensin en lainkaan innostunut Mielensäpahoittajan koko konseptista. Sitten kuitenkin varasin sen kirjastosta, päästen varausjonossa suoraan jonnekin sijan 176 paikkeille. Kun kirja vihdoin saapui Kirjastokymppiin, havaitsin sen miellyttävän ohueksi ja suomenkieliseksi, ja päätin uhrata sille erään ... hieman valvotun ... yön jälkeisen aamun.

Mielensäpahoittaja olikin oikein hyvä. Hauska ja vähän surullinenkin. Tuli ikävä paappaa, jolle ei valitettavasti voi enää soittaa. Niinpä soitin mummolle. Mummoakin tuli ikävä. Herra Sivukirjasto kommentoi myöhemmin, että onneksi se loppui, ettet enää käkätä siinä sohvalla ja lue parhaita paloja ääneen (tirautin myös vähän kyyneleitä, joihin tässä taloudessa suhtaudutaan jo aika stoalaisesti halauksen kera, mutta varmaan niidenkin loppuminen otettiin kiitoksella vastaan.)

Ainoa, mikä jaksoi vähän ärsyttää, oli se jokaisen luvun aloituslause. Että kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun. Mietin asiaa pitkään, ja tulin siihen tulokseen, että oman kirjoituksensa toistosääntöjä saa rikkoa taiteellisen vaikutelman ja pienemmän ärsyttävyyskertoimen aikaansaamiseksi.

Muutoin suosittelen ehdottomasti.

Muistojen huoneet

Luin joskus, ehkä kymmenen vuotta sitten, Richard Masonin aivan mainion kirjan Meren huoneissa. Ainakin se tuntui silloin 10 vuotta sitten aivan mainiolta. Sitten Mason lakkasi kirjoittamasta ja minä melkein unohdin koko jutun - kunnes Masonilta ilmestyi uusi kirja, Muistojen huoneet. Älkää kysykö, miksi suomentaja on fiksoitunut huoneisiin - kirjailija ei ole.

Muistojen huoneet kertoo vanhenevan äidin ja aikuisen tyttären suhteesta. Se kertoo vanhenemisesta harvinaisen sympaattisesti, ja se kertoo suvusta ... Ja omalla tavallaan se onkin hyvä kirja.

Se vain on aivan eri tavalla hyvä kirja kuin Meren huoneissa. Ja ainakin minuun vetosivat enemmän meren kuin muistojen huoneet, vaikka jollain tavalla jälkimmäisetkin koskettivat.