Nyt, luettuani Lawrence M. Kraussin
A Universe from Nothing -kirjan, joka pyrkii esittämään kosmologian uusimmat näkemykset maailmankaikkeudestamme, minulla on - eittämättä hieman paradoksaalisesti - sellainen olo, kuin olisin lukenut paranoidimpaa Philip K. Dickiä.
Se varmaan johtuu multiversumeista.
Minulla oli suunnitelma, ja se suunnitelma oli suurinpiirtein, että kirjan luettuani minun ei tarvitse enää miettiä, että mikä oli se piste, joka räjähti, ja missä se piste oli, ja miksi se päätti noin vain räjähtää - kaikki kysymyksiä, jotka ovat vaivanneet minua siitä asti, kun alkuräjähdysteoriasta fysiikan kirjan takaosasta teininä luin. Useasti. Opetukseen en juuri kiinnittänyt huomiota.
No, mitäs tästä kirjasta pitäisi sanoa?
Hyvää oli se, että kirja on kyllä oikein kiinnostava katsaus kosmologiaan, sen
tutkimukseen ja niihin prosesseihin, joilla on selvinnyt kaikki se, mitä
voidaan sanoa universumin synnystä ja toimintaperiaatteista. Se olisi
ollut vielä kiinnostavampi, jos olisin kyennyt seuraamaan - tai edes
yrittänyt seurata - sitä fysiikkaa, johon kaikki perustuu. Nyt tuntuu vähän akolyytilta ylipapin edessä. Vertaus, joka ei Kraussia ilahduttaisi - toivon.
Se vain, että oikeastaan kirja ei vastaa kysymyksiini. Tavallaan ihan syystä: Krauss keskittyy asioihin, joita voidaan empiirisesti tutkia ja havaita. Alkuräjähdystä ei voida suoraan havaita, syistä, jotka kirjasta käyvät ilmi. Ja jos ei alkuräjähdystä, on turha toivoa selitystä myöskään sille, missä sitä hengattiin ennen isoa pamausta. Tätä asiaa lähestytään vasta kirjan loppupuolella, ja aika ylimalkaisesti, jos minulta kysytte.
Antakapaa, kun lainaan
New York Timesiin arvion kirjoittanutta David Albertia, jonka teksti auttoi minua suuresti jäsentämään ajatuksiani:
The fundamental laws of nature generally take the form of rules
concerning which arrangements of that stuff are physically possible and
which aren’t, or rules connecting the arrangements of that elementary
stuff at later times to its arrangement at earlier times, or something
like that. But the laws have no bearing whatsoever on questions of where the
elementary stuff came from, or of why the world should have consisted of
the particular elementary stuff it does, as opposed to something else,
or to nothing at all.
En oikeastaan vieläkään tiedä sitä, mitä halusin tietää, sillä oikeastaan halusin tietää, mistä kaikki ihan alunperin tulee. Tiedän silti enemmän kuin tiesin ennen kuin kirjan avasin.
Hyvä, fysiikka on fysiikkaa. Odotin varmaan liikoja.
Haluan silti naristakin.
Opuksen suurin ongelma (minusta) on nimittäin se, että Krauss käyttää liikaa aikaa varjonyrkkeilemällä "teologien ja filosofien" kanssa. Ilmeisesti hän nyt aivan erityisesti inhoaa Jenkkien kristittyjä, mikä varmaan on ymmärrettävä kanta, jos joutuu jatkuvasti väittelemään ihmisten kanssa, jotka eivät usko evoluutioon - mutta voi nyt saatana, oikeasti. Tiede riittäisi ihan
itsenään, ja se, että Krauss siellä täällä marisee ja vinkuu siitä, miten tyhmää uskonto on, tuntuu tarpeettomalta ja keskenkasvuiselta. Vilkaiskaapa huviksenne vaikka Brian Coxin tiededokkareita: ne jättävät jälkeensä mykistävän ihmetyksen ja innostuksen tunteen, joka ei muuten todella synny siitä, että Cox olan takaa soimaisi teologeja tahi filosofeja. Coxin
ei tarvitse - epäselväksi jääkin, miksi Krauss kokee, että hänen tarvitsee.
Teen tässä vielä oman kantani selväksi: en välttämättä näe tieteellisen maailmankuvan ja jonkin sortin uskonnollisen maailmankuvan välillä väistämätöntä ristiriitaa (ainakaan henkilökohtaisella tasolla; en myöskään tämän kirjan jälkeen). Kraussin vahvuus on se, että hän osoittaa (muistanette akolyytti-ylipappi -suhteeni Kraussiin - minun on vain hyväksyttävä hänen sanansa tästä) universumimme olevan mahdollinen ilman, että sitä on joku jumala luonut.
Ja se on ihan mahtavaa - on ihan mahtavaa, että ihminen voi uskoa tai olla uskomatta. Viimeisillä sivuilla Krauss sanookin, ettei hän halua kertoa kellekään, miten ajatella. Hän on vain tyytyväinen siitä, että tieteellisin perustein voidaan sanoa, että jumala ei ole
välttämätön.
Kaunis ajatus, joka jää
talk is wind -tasolle - koko kirja kun on yltäkylläisesti voideltu uskontokritiikillä. Enkä sillä, etteikö kritiikillekin olisi paikkansa, mutta kirjan avatessani minä halusin lukea
kosmologiasta, en Kraussin kitkerästä suhteesta
uskontoon. (Dawkinsin jälkisanat jätin muuten suosiolla lukematta.)
Pieni seikka, jolle myös kulmiani kohottelin, oli Kraussin tavallaan aika kritiikitön fyysikoiden ylistys. Tiedättehän, pyyteettömästi he tekevät työtään vain saadakseen selville ja ymmärtääkseen maailmankaikkeutta ohjaavat periaatteet. Ja tässä minä olin kuvitellut, että fyysikotkin ovat ihmisiä, ja että kuten kaikkia ihmisiä, heitäkin voivat ohjata kahtalaiset tai vielä moninkertaisemmat motiivit (pyyteetön tarve ymmärtää maailmankaikkeutta ja pyyteellinen tarve saada mainetta ja kunniaa, noin esimerkiksi.) Auliisti jaeltu kritiikki muiden alojen edustajien suuntaan yhdistettynä (enimmäkseen toki teologeja, mutta satunnaisesti myös lakimiehiä ja teoreettisia matemaatikoita, jotka nyt sentään ovat melkein ok) ehkä liiankin kauniiseen kuvaan omasta alasta jätti vähän rasvaisen maun suuhun. Ikään kuin ei kovin hyvä blini. Pidän kyllä blineistä ja fyysikoista, mutta mitä tahansa ei silti tarvitse niellä.
A Universe from Nothing olisi minusta ollut melko lailla vaikuttavampi, jos se ei vaikuttaisi paikoin, no, tuota, pamfletilta.
Se on sentään sanottava, että välillä Krauss on tosi hauska. Eikä kirjakaan ole yhtään pitkä, jos teitä kiinnostaa kirjastoon rynnätessänne tietää, kuinka pitkäksi aikaa olette sitoutumassa.
Että jos pitäisi valita (kuten ystäväni
Siina mielellään sanoo) vartti harpilla naamaan vai A Universe from Nothing, kyllä valkkaisin Kraussin teoksen. Mutta vielä mieluummin valitsisin jonkin toisen popularisoidun kirjan kosmologiasta. Suosituksia?
