The Last Days of New Paris

Kotiin saapui - pyytämättä ja yllättäen - China Miévillen uutuusteos, The Last Days of New Paris.

En muistanut tilanneeni teosta. Kysyin asiasta herra Sivukirjastolta. Hän kielsi tiukasti kaiken. Krakenin jälkeen hän ei ole Miévilleen koskenut, eikä koske.

Hetken epäilin bonusisääni, mutten tohtinut kysyä. Olihan The Last Days of New Paris joka tapauksessa kirja, jonka ehdottomasti olisin saattanut tilata. Ehkä olin vain unohtanut? Tuijotin lähetyslistaa ja yritin muistella tilauspäivän tapahtumia.

Myöhemmin, kun valemuisto oli jo puoliksi rakennettu, kävi ilmi, että kaiken takana todella oli isäpuoleni, joka on kirjoista yleisesti ottaen paremmin kartalla kuin minä, enkä itsekään myönnä olevani täysi tunari.

Kiitos!

The Last Days of New Paris kertoo Pariisista, jossa surrealistiset taideteokset ovat manifestoineet keskelle kaikkea. Sissisodasta, jota Pariisin kadulla käydään natseja vastaan, ja manifestaatioita vastaan, ja demoneja vastaan. Sodasta, jota ei kai ikinä käyty, vaikka mistäs sen toisaalta tietää.

Ehkä se kertoo myös taiteesta, parhaimmillaan hämmentävästä ja unenomaisesta, pahimmillaan elottomasta ja latteasta.

Pidin uudesta Pariisista enemmän kuin Pariisista, jossa olen käynyt. Pidin unenomaisesta tunnelmasta ja siitä, miten guerillapartiot ja lihaksi tullut taide kohtasivat kaduilla. Pidin yksinäisestä päähenkilöstä. Natseista en niin välittänyt, minusta he ovat jo vähän kaluttu teema, mutta kyllä heillä tarinassa paikkansa silti oli.

Ihan ei The City and the Cityn tasolle päästy, mutta mainio pieni teos on kyseessä.

The Chaos

Nalo Hopkinsonin kanssa on käynyt nyt vähän sillä tavalla, että The New Moon's Armsin jälkeen olen ollut lievästi pettynyt kaikkiin muihin rouvan tuotoksiin. Sääli.

Uusin, The Chaos, on todella kummallinen ja sellaisena mahtava, mutta ottaa myös askeleen Tyynenmeren saarilta kotiinpäin, eli Kanadaan - ja nuoriin aikuisiin. Päähenkilö on teini-ikäinen Scotch, joka haluaa elämältä kaiken ja mieluummin heti. Vanhemmat vain ovat tiukkana.

The Chaos on paitsi outo, myös syvällisesti rotukysymyksiä pohdiskeleva. Scotch kohtaa rotukysymykset Torontossa aivan toiselta kantilta kuin veljensä, tummempi-ihoiseksi syntynyt nuori mies (joka katoaa kun järveen ilmestyy tulivuori ja alkaa tapahtua niitä outoja asioita.) Rotukysymykset olivat minusta kiinnostavia, mutta Scotch oli niin kovin nuori, että taisin sympata enemmän hänen (enimmäkseen kirjasta poissaolevaa) äitiparkaansa.

Huokaus. Voi, kunpa Hopkinson kirjoittaisi seuraavaksi taas vanhenevista naisista.

Total Oblivion, More or Less

Note to self: jos kirjaa kuvataan surrealistiseksi, se luultavasti ei sovellu äänikirjana kuunneltavaksi. Ei, vaikka joku olisi sen nauhalle lukenutkin.

Ja tällä nuotilla onkin hyvä kertoa teille, että Alan DeNiron Total Oblivion, More or Less oli kuuntelukokemuksena varmaan vähän samanlainen kuin jos olisi selaillut jonkun Salvador Dalin vähäisemmän oppipojan luonnoslehtiötä. Jotenkin epämääräinen.

Tarinaa on vaikea kuvata: teini-ikäinen Macy pakenee perheensä kanssa kotoaan jonkin epämääräisen valloituksen edestä, eikä Yhdysvaltoja kohta enää ole. Kaikki on sen sijaan hieman omituista: on rutto, jonka paiseissa näkyy hahmoja, kummallisia uusia keisarikuntia ja kaupunkeja, orjakauppaa... Ja Macyn perhe, jonka pitää löytää jonkinlainen tasapaino perheen nuorimman pojan kanssa.

TOMoL virtasi siis korvieni ohi, eikä siitä sen kummempaa muistijälkeä jäänyt. Mutta ehkä se ei haittaa - tavallaan virtaus sopiikin kirjaan, jossa suuri osa ajasta vietetään joella.

The Painting and the City

Marraskuiseen äänikirjalamaannukseen kuului myös Robert Freeman Wexlerin The Painting and the City.

Kansi: PS Publishing

Kirja kertoi New Yorkissa elävästä taiteilijasta, joka törmää maalaukseen, jota ei enää saa mielestään. Taiteilija alkaa selvittää maalauksen historiaa ja törmää karmaisevaan tarinaan kaupungin alkuajoilta, jolloin hollantilaiskollega on palkattu maalaamaan - ja maalaamalla toteuttamaan - kauheuksia. Kirja tutkiskeleekin taiteen ja todellisuuden suhdetta.

Luullakseni.

Kirjassa oli kahdenlaisia kohtia - selkeää narratiivia, jota jaksoin kuunnella vaivatta, ja sitten sitä muuta. Oli kiinnostavaa seurata elämää sekä nykypäivän New Yorkissa että (etenkin) 1800-luvun New Yorkissa, ja näistä  kohdista nautin koko lailla. Välissä oli kuitenkin jotain, joka luullakseni oli surrealistista pohdintaa taiteen ja todellisuuden suhteesta. Ehkä. En nimittäin muista. Saatoin kuunnella kirjaa pitkiä pätkiä vain huomatakseni, että nämä kohdat eivät tuntuneet jättävän minkäänlaista muistijälkeä mieleeni. Välillä kelasin kuunnellakseni uudestaan, keskittyneemmin. Lopputulos oli tismalleen sama - en jostain syystä pystynyt keskittymään pätkiin sitten ollenkaan.

Jos joku on lukenut TPatC:n, nyt passaisi tulla kertomaan, mitä niissä välikohdissa oikein tapahtui. Jos muistatte.

Kolmas konstaapeli

Päätin lainata Flann O'Brienin jo ammoin (kannesta päätellen, vuonna viiksi ja takatukka) suomennetun teoksen Kolmas konstaapeli Booksyn 101 spefin helmeä -listan innoittamana (ja, kuten aiemmin mainitsin, siinä toivossa, että saisin luettua listan kirjoista yli puolet ennen kuin alan mainostaa sitä, mutta meni jo. Nyt olen lukenut 101 kirjasta 49.)

Kolmas konstaapeli on hieman surrealistinen kuvaus irlantilaismiehestä, joka päätyy toverinsa kanssa murhaamaan rikkaan miehen. Valitettavasti toveri ehtii kätkeä rahat, ja kun kertoja vihdoin pääsee selville rahojen olinpaikasta, hän törmääkin murhaamaansa mieheen täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Lyhyen keskustelun jälkeen kertoja suuntaa paikalliselle poliisiasemalle, jota kumma kyllä ei ole koskaan aiemmin nähnyt, ja törmää eriskummallisiin teorioihin maailmankaikkeuden toiminnasta.

Kolmatta konstaapelia on hieman vaikea selittää, ja parasta onkin vain heittäytyä mukaan. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, ja suomentaja on tehnyt hienoa työtä! Itse tykkäsin mahdollisesti eniten päähenkilön fiksaatiosta tiedemieheen nimeltä de Selby, ja siitä, miten O'Brien tiedemiehen saavutuksia ja myös tämän kokemaa kritiikkiä käsittelee.

Voin melko luottavaisesti sanoa, että Kolmas konstaapeli ansaitsee paikkansa 101 spefin helmeä -listalla - ja uskallanpa vielä väittää, että karseasta kannesta huolimatta (miksi, WSOY, miksi? Scifisarjanne kansi on tehnyt hallaa koko genrelle kotimaassamme, väitän) Kolmas konstaapeli kannattaa lukea nimenomaan suomeksi. Kiitos vielä, Booksy!

PS. Arvatkaa mitä? Nyt se tapahtui. Luin tämän kirjan loppuun eilen - sain vihdoinkin backlogin tyhjennettyä! (No, yhtä kirjaa lukuunottamatta, mutta se on teemaltaan hieman erilainen ja palaan siihen myöhemmin.) Nyt teidän ihan oikeasti pitää odottaa, että saan jotain luettua.