31/07/2011

Daughter of Hounds

...Onneksi on moderni selain, joka tajuaa, että kun Liina kirjoittaa osoitekenttään blggg, tarkoittaa se hapuilevaa yritystä päästä käsiksi Bloggeriin. Eläköön uudet ylivaltiaamme planeetta Googlelta!

Toinen Caitlín R. Kiernanilta lukemani kirja oli Daughter of Hounds, jota oli jossain kehuttu (jolloin olin sen hyllyyn ostanut, ja nyt vihdoin tulin lukeneeksi, tiedättehän te varmaan, miten homma toimii.) Kirja alkaa sillä, että kirjailijatar lupaa agentilleen kirjoittaa vielä joskus jotain piristävää.


Tämän jälkeen ei tule hirveänä yllätyksenä se, että DoH on niitä kirjoja, joissa on aina yö, myös päivisin. Kirja kertoo vaihdokkaista, joita ghoulit (onko tälle hyvää suomennosta olemassakaan?) varastavat ihmisiltä: Soldier-nimisestä nuoresta naisesta joka on kasvatettu ghoulien parissa ja tekee nyt rumaa jälkeä palkkamurhaajana; ja Emmie-nimisestä pienestä tytöstä, jota leskeksi jäänyt isä kasvattaa Providencessa, Uudessa-Englannissa. (Toivottavasti kaikille on selvää, että Uusi-Englanti on tämän pallon kaamein ja mahdollisesti myös kaunein paikka - en tosin ole käynyt, enkä kyllä tiedä uskallanko mennäkään.) Kun Soldier ja Emmie kohtaavat, heidän pitää selvittää, mitä heidän historiassaan on yhteistä.

Kirjan tunnelma on siis synkkä enkä suosittelisi DoH:ia väkivaltaa kavahtavalle. Soldier etenkin on paha suustaan ja osa kohtauksista on aika raakoja. Kirjassa on kuitenkin ihan omanlaisensa tunnelma, josta ainakin itse nautin kauheasti; samaan hengenvetoon on sanottava, että miljöö vetosi ihan kauheasti. No, Uuden-Englannin kanssa on vaan vaikea mennä pieleen.

30/07/2011

Kirjahankintoja

Kirjahamsteri täällä päivää. Olen koko aikuisikäni - ja teini-ikäni - ollut kohtuullisen reipas likka ostamaan kirjoja, tapa, jonka olen luullakseni perinyt ennen kaikkea isäpuoleltani. Isäpuoleni kanssa olenkin päätynyt kaavaan, jolla voi arvioida tarpeen sille, kuinka paljon hyllyssä pitäisi minä tahansa hetkenä olla uutta luettavaa, ettei iske ahdistus: noin viiden vuoden edestä.

Tämä tarkoittaa, että jos lukee noin sata kirjaa vuodessa, olisi hyllyssä hyvä olla koko ajan 5x100 = 500 lukematonta kirjaa.

Sittemmin muutamat elämän realiteetit, kuten rajallinen tila / rajallinen vauraus ovat piirtyneet tajuntaani, ja ostettuani Kindlen olen rajoittanut kirjahankintoja melko lailla.* Itse asiassa ihmettelen hieman, ettei Akateeminen kirjakauppa ole vielä mennyt konkurssiin sen jälkeen, kun olen lakannut tukemasta sitä tuntuvalla kuukausilahjoituksella - älköön kukaan kuitenkaan luulko, että olisin tästä jotenkin pettynyt. Akateeminen kirjakauppa on yksi lempipaikoistani maailmassa.

Alkukesästä olen kuitenkin hieman lipsunut:

Kuvaan ei mahtunut George R. R. Martinin uusin, A Dance with Dragons, joka on suunnilleen yhtä paksu kuin muut yhteensä.
Viimeksi Akateemisesta poistuttuamme synkkää teeskentelevä herra Sivukirjasto sanoi, että jokainen ostettu kirja on tappio. (Synkkä ilme ei kuitenkaan ollut täysin uskottava tyytyväisen pohjavireensä vuoksi - yksi tappiokirjoista hankittiin juurikin herra Sivukirjastolle.)

Erityismaininta kuvan kirjapinon alimmaiselle: Kim Hargreavesin Whisper on juuri sellainen kirja, johon en yleensä ikinä sijoita. Se pitää nimittäin sisällään neuleohjeita, ja kuten kuka tahansa neuleohjekirjoja selaillut tietää, tyypillisesti tämän lajityypin kirjat sisältävät noin 6,5% kiinnostavia ohjeita (jotka esitellään kannessa) ja loput 93,5% tilasta käytetään erilaisten pannulappuohjeiden esittelyyn. Whisper on toista maata - hinta-laatusuhde alkaa olla kohdallaan kirjassa, josta voisi koska tahansa neuloa vähintäänkin joka toisen mallin. Rakastan.

* Lisäksi on varmaan jo kaikille selvää, että pääkaupunkiseudun kirjastoverkko on niin erinomainen, että sen varaan voi heittäytyä vuosiksi ilman huolen häivää.

29/07/2011

The Iron Duke

Bongasin Meljean Brookin kirjan The Iron Duke eräältä vuodenvaihteen Locuksen best of 2010 -listalta, ja jäin kuvittelemaan kyseessä olevan nuorille aikuisille suunnatun teoksen - jos nyt ilmeisesti kohtuullisen, erm, vauhdikkaan nuorille aikuisille suunnatun teoksen.


Lukiessani TID:a mietin paikoin, että kyllä on ya-osaston tarjonta muuttunut sitten minun päivieni. (Mutta lopulta kävi ilmi, että kyseessä oli ehkä oma väärinymmärrykseni.)

TID on steampunk-romanssi, jossa Brook yhdistää iloisesti nanoteknologiaa ja höyrykoneita valloittajien ikeen alta vapautuneessa Englannissa, jossa ei mene kovin voittoisasti. Kirjan sankaritar, etsivä Mina, törmää kansalliseen ikoniin, rautaherttua Rhysiin, joka on aikoinaan auttanut saarivaltiota saavuttamaan itsenäisyyden, kun joku tiputtaa kuolleen ja jäätyneen miehen rautaherttuan portaille. Seuraa nopeatempoinen seikkailu, jossa fiittaavat ilmalaivat ja erikoisvarustellut haikalat - okei, hait ovat aika pienessä roolissa, mutta satun pitämään niistä - ja juonen etenemisen puolella ei ainakaan minulla ollutkaan valittamista.

Se, mistä en niin pitänyt, oli Minan ja Rhysin romanssi (ei, tämä ei ole spoileri), joka on monella tapaa suorastaan häiritsevä. Vaikka sankareidemme keskinäinen balanssi muuttuu loppua kohti ja molemmista löytyy uusia puolia, en ole lainkaan varma, riittikö tämä korvaamaan alun kohtaukset, jotka muistuttivat sekä kirjoitustyylinsä että asenneilmastonsa puolesta aika lailla harlekiiniromantiikkaa. Tämän seurauksena koin ainakin itse kirjan hot and steamy -osiot lähinnä vaivaannuttaviksi, vaikka yleensä en moisista häiriinny.

Romanssin ja päähenkilöiden jonkinasteinen kökköys on vähän sääli, sillä Brookin maailma ja miljöö ovat kiehtovia ja niistä lukisi mielellään lisääkin.

28/07/2011

The Quantum Thief

Luin Hannu Rajaniemen esikoisteoksen normaaliin verrattuna salamannopeasti - tai siis jos tarkennetaan, luin sen normaalia vauhtia, mutta se pääsi nopeutettuun käsittelyyn, koska eräs ystävä sanoi haluavansa keskustella kirjan lopusta - herra Sivukirjastosta ei kuulemma ollut tässä suhteessa mitään iloa. (Nopeutettu käsittely: vain kuukausien jonotus. Otaksun, ettei toverini enää muista, mistä halusi keskustella.)

The Quantum Thief tuli talouteemme mutkan kautta - ehdotin sitä joululahjavinkiksi herra Sivukirjastoa ajatellen, ja ehdotus otettiin ilolla vastaan. Tapaninpäivänä sitten muistui mieleen, että tällainenkin joululahja oli tarkoitus antaa. No, sattuuhan sitä. Herra Sivukirjasto vaikutti vähintään yhtä hämmentyneeltä kuin isäpuoleni, lahjan antaja.

Että osaakin olla ruma kansi.
TQT:in juonta on varmaan turha ruveta sen kummemmin avaamaan, sen verran kirja on mediassa ja blogeissa pyörinyt. Itse olin kalibroinut odotukseni jotakuinkin täsmälleen oikein, ja kirja oli jotakuinkin juuri sellainen kuin olin ajatellutkin - mutta tämä nyt ei tarkoita, että se olisi ollut ennalta-arvattava.

Kvanttiteoria on vaikeaa - otaksuttavasti etenkin jos siihen ei ole viitsinyt yhtään perehtyä - ja siksi mikä tahansa scifi, joka nojaa siihen, ottaa aika ison riskin vaikeaselkoisuuden kuoppaan tipahtamisesta. Rajaniemen sympaattinen veijaritarina ei onneksi tähän sorru, ja juonen kuviot on helppo ottaa vastaan vaikkei kaikkea täsmälleen ymmärtäisikään. Päähenkilö jäi hahmona ehkä hieman valjuksi persoonana, vaikka ei kai veijareiden ole tarkoituskaan olla ihmisinä kokonaisia? Niin tai näin, siinä missä Rajaniemi punoo ainakin minusta varsin mainion juonen, ihmisten kuvaajana ei olla vielä ihan samalla tasolla. Mutta ehtiihän sitä, toivon - lisääkin luettavaa on käsittääkseni jatkossa tuleva.

Tykkäsin muuten suomenkielisten nimien ja termien käytöstä, vaikka ne aluksi hieman korvaan särähtivätkin.

21/07/2011

Veteran

Haa, Sivukirjasto oli päässyt eilen Aamulehteen arvovaltaisessa seurassa. En edes yritä teeskennellä, etteikö olisi kiva tulla huomatuksi - etenkin kun en oikein ikinä ole osannut kuvitella, että lukemani kirjat yhdistettynä höpinöihini olisivat kiinnostavia yli kahdeksan ihmisen näkökulmasta.

Pudotus todellisuuteen ei ollut niinkään julma kuin pitkäpiimäinen, ja sen nimi oli Veteran, jota vielä eilenkin tahkosin läpi. Veteranin on maailmalle tuottanut esikoiskirjailija Gavin Smith, joka toivoakseni ei lue suomea ja täten lannistu. Lukukokemukseni oli tällä kertaa nimittäin niin vaikeasti arvioitava, etten ollenkaan uskalla väittää Veterania huonoksi kirjaksi - mutta minun kirjani se ei missään nimessä ollut.


Veteranin päähenkilö Jakob on sotaveteraani, mies, joka on viettänyt elämänsä taistellen muukalaisia vastaan - heitä, jota kirjassa nimitetään hieman rasittavasti Niiksi. Ne tuhoavat ihmisiä missä heitä kohtaavatkin, eikä neuvotteluyhteyttä ole saatu avattua. Mutta sitten sodan traumoista toipuva Jakob komennetaan takaisin palvelukseen etsimään ja tuhoamaan Niiden edustaja, joka on päässyt maapallolle. Ja - yllätys, yllätys, käy ilmi, että Se* onkin ehkä lähettiläs rauhan asialla.

Kirjassa oli hyvätkin puolensa. Lopun pohdinta vapaudesta, vallasta ja vastuusta oli oikeasti ihan mallikelpoista ja sitä olisi mielellään lukenut enemmänkin. Miljöökin oli parhaimmillaan huikea. Ongelmia kuitenkin piisasi: juoni ei ollut pääpiirteissään lainkaan yllättävä, teksti oli aika raskasta, dialogi toimi paikoin hyvin, paikoin junnasi paikallaan kuin Pendolino talvella tai kesällä ja ... sitten olivat ne toimintakohtaukset. Minä en jaksa äksöniä edes leffoissa, joten arvaatte ehkä, että vielä vähemmän jaksan sitä kirjoissa, joissa jokainen isku ja loikka kuvataan sanallisesti ja pitkähkösti. Kyseessä saattaa olla geenivirhe, mutta miten asia, jonka pitäisi olla se koukuttava ja vauhdikas juttu voikin usein olla niin äärettömän tylsää?

Harkitsin, kiitos aiemmin mainitsemani lopun, joka nosti kirjan hieman ääliömäisten kaksinkamppailujen yläpuolelle, antavani tälle kolme tähteä - mutta en sitten lopulta kuitenkaan kyennyt, sillä harvoin olen (laskentatoimen kurssista selvittyäni) törmännyt yhtä takuuvarmasti unilääkkeenä toimivaan tekstiin.

Caveat: jos diggaa kunnon actionista, ja jos kokee Veteranin tekstin helpommin lähestyttäväksi kuin minä sen koin, kirjasta voi saada irti varmasti vaikka mitä.

* Ymmärrättekö nyt, mitä tarkoitan rasittavalla? Hyvä. Kuvitelkaa 400 sivua samaa.

17/07/2011

Routasisarukset

Lisää luettavaa spefin 101 helmen joukosta - vitsit, että olen listasta iloinen! Tällä kertaa siis Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Routasisarukset. (Jos minulla olisi aikakone, vierailisin sillä Finnconissa eilen - siellä oli arvottu pari kappaletta kirjaa ja oliko tarkoitus julkistaa jatko-osankin nimi.)


Routasisarukset kertoo Euroopasta ympäristökatastrofin jälkeen ja kahdesta kasvattisisaruksesta, jotka lähtevät etsimään toisiaan ja/tai onneaan kauempaa kotoa. Kirja on huikea dystopia, joka käsittelee aika jänniä aiheita - erityinen suosikkini oli kysymys siitä, kellä on oikeus saada lapsia ja kellä ei. Kirjan teknologinen miljöö on aika hulppeaa scifiä - vaikka ympäristökatastrofin jäljillä siis eletään, on teknologia ehtinyt kehittyä tapahtumavuosiin mennessä niin paljon, ettei todellakaan mistään keskiaikaan paluusta voida puhua. Tämä tuli ainakin itselleni yllätyksenä.

Kirjassa on siis kaksi minäkertojaa, pikkusisko Utu ja isoveli Marras. Marras on lähtenyt muutamia vuosia aikaisemmin sisarusten kotiseudulta Laaksosta, ja kirjan alussa Laakson tavat ahdistaviksi kokeva Utu lähtee etsimään Marrasta. Kirjan edetessä käy ilmi, että molemmilla sisaruksista on erityisiä voimia ja he ovat osa joukkoa, johon liittyy ehkä vanha ennustus. (Periaatteesta en innostu ennustuksista juurikaan, kiitos huonosti käytetyn teini-iän, mutta Lappalaisella ja Leinosella on ennustukseenkin omanlaisensa kulma, josta kovasti pidin, joten menköön tämän kerran.)

Kahden minäkertojan systeemi toimii, joskin päähenkilöistä pidin enemmän Utusta. Marras vaikutti muiden näkökulmasta niin ikävältä tyypiltä, etten oikein syttynyt hahmoon myöskään tämän omasta perspektiivistä katsottuna.

En oikein tiennyt, mitä Routasisaruksilta olisi pitänyt odottaa, joten olin ihan tosi positiivisesti yllättynyt kirjasta ja sen tulevaisuuden visioista. Koen tosin nykyään ajoittain suomeksi lukemisen vaikeaksi (mikä on sekä surullista että noloa) ja tämä ongelma tuppasi hieman vaivaamaan Routasisarusten kanssa. En tiedä, onko vika tällöin kirjassa vai lukijassa, mutta onneksi tekstiin oli sitä helpompi upota, mitä pidemmälle pääsi.

Routasisarukset oli joka tapauksessa huippu - mahtavaa lukea tällaista, ja vielä kotimaista tällaista.

15/07/2011

A Young Doctor's Notebook

Nyt ehkä vähän sieppaa se, etten lähtenytkään eilen kirjabloggaajien tapaamiseen Suokkiin, mutta syytän olosuhteita.

Blogipiknikin sijaan menin kotiin siivoamaan, lysähtämään sohvalle ja lukemaan loppuun Mihail Bulgakovin* lyhyen tarinakokoelman A Young Doctor's Notebook.


Tarinakokoelma on ilmeisesti erityisen kiinnostava siksi, että se on hyvin henkikökohtainen - Bulgakov, joka oli koulutukseltaan lääkäri, on ammentanut tarinoihin paljon omaa kokemustaan pikkukylän lääkärinä. Kirjan tarinat kertovat sattumuksista, joihin suoraan koulun penkiltä ponnistava nuori tohtori syrjäisessä venäläiskylässä joutuu, ja se on jaettu kahteen osaan: ensimmäisessä osassa tohtori saapuu kylään ja ottaa pikkuhiljaa haltuunsa roolin kylän luotettuna lääkärinä - kaikki ei tietenkään aina mene niin kuin toivoisi ja tohtorikin saa huomata, että ylpeys käy usein lankeemuksen edellä; toisessa osassa, joka on yksittäinen, pidempi tarina, tohtori siirtyy isompaan kaupunkiin sairaalan lääkäriksi ja joutuu lähes ensitöikseen kohtaamaan morfiiniaddiktion mukanaan viemän toverinsa. Kirjan lopussa olevasta elämäkerrasta käy ilmi, että Bulgakov oli (kiitos sotavammojensa) itse tuo morfiiniaddikti - joskin hän onnistui pyristelemään riippuvuudestaan eroon keinolla, jota ei tarkemmin tunneta.

Tarinat olivat osaksi hauskoja, mutta eivät samalla tavalla riemastuttavia kuin lempikirjojeni listalle ilman muuta päässyt Saatana saapuu Moskovaan. Silloinkin kun jutut eivät hilpeydellään säteile, ovat ne kuitenkin mainiota luettavaa ja tarjoavat kiinnostavan ajankuvan vallankumouksen aikaisesta Venäjästä.

* Jotta maailmassa säilyisi joku roti, käytän suomalaista translitteraatiota, vaikka kirjan kannessa lukikin brittiläisittäin "Mikhail".

14/07/2011

Deep Navigation

Ehdin jo vähän masentua novellikokoelmien yleisestä tylsyydestä alkuvuonna lukemieni perusteella, enkä suuria odottanut Alastair Reynoldsinkaan kokoelmalta Deep Navigation. Miten hyviä novelleja voi kirjoittaa tyyppi, jonka kaikki romskut ovat hulppean paksuja?


No, yllättävän hyviä.

Novellit etenivät sujuvasti ja käsittelivät konseptuaalisesti kiehtovia asioita. Lähes kaikki novellit tuntuivat jotenkin merkityksellisiltä; joko tiede - jonka käsittelyssä Reynolds on onnen omiaan - oli kiehtovaa tai tarinan esittämät kysymykset tahi havainnot olennaisia myös oman aikamme kannalta, tai, parhaassa tapauksessa, molempia.

Ainoat novellit, joista en juuri välittänyt, oli alun eskimonovelli Nunivak Snowflakes ja puolivälin pelitarina The Stroboscopic. Sen sijaan esimerkiksi ihmisruumiin jäädytys/henkiinherätysprosessia raikkaalla tavalla käsittelevä On the Oodnadatta oli oikeasti mahtava, samoin kuin lyhyttäkin lyhyempi Fresco, joka kertoo muukalaislajien lähetyksiä seuraavista kuuntelijoista.

Ihanaa yllättyä näin positiivisesti.

13/07/2011

Redemption in Indigo

Oi-joi-joi. Karen Lordin esikoisteos jätti sanattomaksi. Erityisen sanattomaksi se jätti, koska kuuntelin sen äänikirjana, ja kokonaisuus toimi niin hyvin, että melkein kuuntelin sen uudestaan saman tien. (Robin Miles, sinäkin voit tulla meille asumaan ja lukemaan iltasatuja.)


Redemption in Indigo pohjautuu - ainakin osittain - senegalilaiseen kansansatuun, mutta ymmärsin jostakin, että tosiaan vain osittain. Niin tai näin, ahmattimiehensä jättävästä ja kaaoksen voimat käsiinsä saavasta Paamasta kertova tarina on kiehtova, lämmin ja toiveikas, ja sitä lukee ilokseen, sillä (kuten kannessakin sanottiin) sanaakaan ei toivoisi tarinasta muutettavan, ei mistään syystä.

Lukekaa Redemption in Indigo, lukekaa! Siitä tulee onnellinen ja hyvä mieli! Ja jos mahdollista, älkää vain lukeko, vaan kuunnelkaa, sillä kirjan äänikirjaksi lukenut Robin Miles on huikean hyvä kertoja jonka jumalaiseen ääneen voisi upota tuntikausiksi (ei sillä, ettenkö olisi uponnutkin.)

Jos ette usko minua, Tor.comin sivuilla on tarjolla pieni maistiainen tekstistä. Minä jään odottamaan Karen Lordin seuraavaa teosta, toivon sen ilmestyvän mieluiten huomenna.

12/07/2011

Behemoth

Hahaa. Koska koin Scott Westerfeldin uuden sarjan aloitusosan, Leviathanin, pienehköksi pettymykseksi, olin tietysti valmistautunut haukottelemaan myös sarjan kakkososan, Behemothin, läpi. Vaan mitä vielä. Alhaiset odotukset ovat avain onneen - Behemoth oli oikein mukaansatempaava.


Voi tietysti olla, että Behemoth viehätti enemmän kuin Leviathan siksi, että monet ykköskirjan hieman rasittavat piirteet henkilögallerian luomisesta miljöön kuvailuun oli jo pitkälti tehty, mutta oli syy mikä tahansa, B toimii. Kakkososa jatkoi siitä, mihin ykkösosa jäi: Itävalta-Unkarin katoamistempun tehnyt kruununperillinen pakenee sotaa incognito Leviathan-ilmalaivalla, ja vahvistaa ystävyyttään laivalle hieman vahingossa asemoidun Dylan Sharpin kanssa. Ykkösosan lukijat muistanevat, että Dylanin oikea nimi on Deryn ja kyseessä on siis pojaksi naamioitunut tyttö, mutta onneksi Westerfeld viitsii jättää kaikki rasittavammat ja ilmeisemmät ongelmat tällä kertaa minimiin.

Kun ilmalaiva saapuu Istanbuliin, pitää prinssi Alekin tehdä uusi katoamistemppu. Moninaisten mutkien jälkeen myös Deryn päätyy auttamaan Alekia Istanbuliin (joka, on pakko sanoa, on uusi fiktiivinen suosikkikaupunkimiljööni, kiitos Ian McDonaldin.)

Behemoth oli vauhdikas, juonensa puolesta toimiva ja aika iloinen kirja - siitäkin huolimatta, että ensimmäisen maailmansodan taustaa vasten voisi helposti ajatella, ettei ilon aiheita paljon löydy. Steampunk-elementit ovat tässä vahvemmin mukana, mutta höyrypunkmasiinoiden vastapainona muunnellut eläimet ilahduttivat jotenkin vielä enemmän kuin sarjan ykkösosassa. Suosittelen.

Ainii. Kirjassa on kuvitus, joka on paikoin käsittämättömän hieno.

10/07/2011

Steal Across the Sky

Steal Across the Sky on ensitutustumiseni Nancy Kressiin. Pari vuotta vanha scifikirja päätyi äänikirjakuunteluun, ja jätti allekirjoittaneen hieman kylmäksi vaikka paljon hyvääkin löytyi.


Eräänä päivänä Maata lähestyy muukalaisten avaruusalus. Muukalaiset asettuvat kuuhun ja lähettävät ihmiskunnalle viestin: vuosituhansia aiemmin he ovat rikkoneet ihmisiä vastaan, ja haluavat nyt sovittaa syntinsä. Osoituksena sovituksesta haetaan ihmisiä todistamaan sitä rikosta, joka heitä vastaan on tehty. Hakemuksia tulee tietysti miljoonia, ja niiden joukosta seulotaan muutama kymmenen vierailemaan toisilla planeetoilla.

SAtS käy läpi rikosta ja ihmiskunnan reaktioita siihen pääosin kuuden todistajan kautta. Ensialkuun tapahtumia käydään läpi kahden eri planeetoille joutuneen ihmisen, Luccan ja Camin silmien kautta. Myöhemmin tapahtumien keskipisteeksi kohoaa Soledad, joka todistajana jäi enemmän matkakoordinaattoriksi avaruuteen. Romaanin puolivälissä henkilökaartiin tulee myös lisäyksiä, joita alkuun ei kirjassa nähdä.

Kirjan hyvänä puolena voitaneen pitää sitä, että henkilökaarti on hyvin todentuntuinen ja inhimillinen. On helppo uskoa heidän reaktioihinsa siihen rikokseen, jonka muukalaiset tunnustavat todistajien sen hoksattua tehneensä. Väistämätön haittapuoli on sitten se, että henkilögalleriasta harvasta on vaikea pitää. Hahmoista ainakin itselleni sympaattisimmaksi muodostunut Soledadkin alkaa raivostuttaa kun lähestytään loppua.

Kirjan suurin ongelma on kuitenkin itse rikos, joka ihmiskuntaa vastaan on tehty. Siitä lisää niille, jotka eivät pelkää spoilereita:

09/07/2011

New Model Army

Heti kun erehtyy johonkin kirjailijaan tutustumaan, tuotantoa alkaa tunkea ovista ja ikkunoista. Tai siis jos itse erehtyy sitä kirjastosta kantamaan. Hah. Adam Robertsin New Model Army oli ehdokkaana jollakin palkintolistalla, joten pitihän se tietenkin lukea.


New Model Army tai - kuten kirja itsekin sanoo - NMA kertoo Pantegral-nimisessä palkka-armeijassa taistelleen miehen suulla siitä, millaiseksi demokraattinen armeija voisi muodostua ja miten se voisi lähitulevaisuudessa muuttaa sodankäyntiä. NMA sotii kaupunkiympäristössä, ja pohtii syitä sille, miksi ihmiset sotivat. Se käsittelee myös tietoisuutta, eikä tarinan sankarina kertojan mukaan ole suinkaan hän vaan armeija itse.

NMA oli kohtuullisen mukaansatempaava, vaikkei yhtään niin hauska kuin aiemmin tänä vuonna lukemani Yellow Blue Tibia. Itse asiassa, koska sota on minusta aiheena masentava, koin Robertsin vision sodankäynnin tulevaisuudesta ehkä hieman ahdistavana enkä jaksanut niin riemastua sinänsä vauhdikkaista kaupunkisotakohtauksista. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joísta jokainen tuntuu olevan edellistä kummallisempi, ja proosallisena ihmisenä nautinkin eniten ensimmäisestä osasta (joka oli myös onneksi pisin.)

Suosittelen kaikille, joita sota kiehtoo. Minua ei selvästi kauheasti kiehdo.

08/07/2011

Kolmas konstaapeli

Päätin lainata Flann O'Brienin jo ammoin (kannesta päätellen, vuonna viiksi ja takatukka) suomennetun teoksen Kolmas konstaapeli Booksyn 101 spefin helmeä -listan innoittamana (ja, kuten aiemmin mainitsin, siinä toivossa, että saisin luettua listan kirjoista yli puolet ennen kuin alan mainostaa sitä, mutta meni jo. Nyt olen lukenut 101 kirjasta 49.)


Kolmas konstaapeli on hieman surrealistinen kuvaus irlantilaismiehestä, joka päätyy toverinsa kanssa murhaamaan rikkaan miehen. Valitettavasti toveri ehtii kätkeä rahat, ja kun kertoja vihdoin pääsee selville rahojen olinpaikasta, hän törmääkin murhaamaansa mieheen täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Lyhyen keskustelun jälkeen kertoja suuntaa paikalliselle poliisiasemalle, jota kumma kyllä ei ole koskaan aiemmin nähnyt, ja törmää eriskummallisiin teorioihin maailmankaikkeuden toiminnasta.

Kolmatta konstaapelia on hieman vaikea selittää, ja parasta onkin vain heittäytyä mukaan. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, ja suomentaja on tehnyt hienoa työtä! Itse tykkäsin mahdollisesti eniten päähenkilön fiksaatiosta tiedemieheen nimeltä de Selby, ja siitä, miten O'Brien tiedemiehen saavutuksia ja myös tämän kokemaa kritiikkiä käsittelee.

Voin melko luottavaisesti sanoa, että Kolmas konstaapeli ansaitsee paikkansa 101 spefin helmeä -listalla - ja uskallanpa vielä väittää, että karseasta kannesta huolimatta (miksi, WSOY, miksi? Scifisarjanne kansi on tehnyt hallaa koko genrelle kotimaassamme, väitän) Kolmas konstaapeli kannattaa lukea nimenomaan suomeksi. Kiitos vielä, Booksy!

PS. Arvatkaa mitä? Nyt se tapahtui. Luin tämän kirjan loppuun eilen - sain vihdoinkin backlogin tyhjennettyä! (No, yhtä kirjaa lukuunottamatta, mutta se on teemaltaan hieman erilainen ja palaan siihen myöhemmin.) Nyt teidän ihan oikeasti pitää odottaa, että saan jotain luettua.

07/07/2011

History of a Pleasure Seeker

Suhteeni Richard Masoniin on sellainen, että pidin Masonin esikoisteoksesta kuin hullu puurosta, ja vähän aikaa sitten lukemastani Muistojen huoneista suunnilleen yhtä paljon kuin Liina puurosta, eli en niin kamalasti. History of a Pleasure Seeker yllätti kuitenkin iloisesti - muutoinkin kuin kauniilla kannellaan, joka kirjaston uutuusluettelosta varanneelle oli täysi yllätys.


History of a Pleasure Seeker sijoittuu Amsterdamiin viime vuosisadan alkupuolelle ja kertoo kotiopettajan virkaan pienellä (mutta vain pienellä) vilunkipelillä hakeutuvasta Piet Bartolista. Rikkaaseen perheeseen päässyt komea Piet hurmaa pikku hiljaa koko perheen, ennen kaikkea perheen äidin, ja pääsee osaksi perheen makeasta elämäntyylistä. Mutkia matkaan tuovat kuitenkin perheenisän yllättäen huteroituvat finanssiasiat ja Pietin työ pakko-oireisen pikkupojan opettajana ja parantajana.

HoaPS:in kaltaiselta kirjalta odottaa helposti, että päähenkilö on täysin moraaliton lurjus ja veijari, mutta Piet on varsin inhimillinen pyrkiessään kohti parempaa elämää - hän ei käytä toisia hyväkseen holtittomasti, mutta ei ole pyrkimyksissään missään nimessä kovin epäitsekäskään. Pietin isäntäperhe sen sijaan vaikuttaa välillä hieman liian idealisoidulta ollakseen totta, mutta koska kirjaa on aika mukava lukea, lievän epärealismin antaa mielellään anteeksi.

HoaPS loppuu rohkaiseviin sanoihin "TO BE CONTINUED" joten otaksun, että Mason aikoo jatkaa Pietin tarinaa vielä pidemmällekin. En pane vastaan; luksukseen keskittyvät historialliset romaanit ovat hyvin kirjoitettuna erinomaisen viihdyttäviä ja Mason kirjoittaa hyvin.

06/07/2011

Pathfinder

Orson Scott Cardin lähes-uusin, Pathfinder, oli yllättävän toimiva aikaparadoksikirja myös minusta, joka yleensä en siedä mitään aikaparadoksiin viittaavaa. Tämä johtui ehkä äänikirjan erinomaisesta lukijasta (Stefan Rudnicki, luulen, että kirjan viidestä lukijasta tarkoitan juuri sinua, ja jos haluat, saat tulla meille asumaan ja lukemaan iltasatuja) tai ehkä siitä, että Card on ottanut aika omaperäisen lähestymisen paradoksiin (jota kokee tarpeelliseksi vielä, kirjan tapahtumien ohella, selvittää saatesanoissa.)


Kirjan alussa päähenkilön, toisten ihmisten ja eläinten kulkemia polkuja näkevän Riggin, isä lähettää poikansa etsimään sisartaan maan pääkaupunkiin. Jo matkansa alussa Rigg kohtaa kaikenlaisia vaikeuksia, ja poimii lähes pakon edessä mukaansa lähikylästä yhden lapsuutensa ainoista ystävistä, Umbon. Pian matkan alussa käy ilmi, että Umbolla on omat erityiskykynsä, ja pojat aloittavat matkansa varsin luottavaisina - mutta kun pääkaupunki lähestyy, käy ilmi, että näennäisen yksinkertainen etsi-kadonnut-sisar -tehtävä monimutkaistuu valtakunnanpolitiikan astuessa mukaan kuvioihin. Samalla Rigg oppii lisää siitä, miten maailma toimii.

Pathfinder ei ole ainakaan näennäisesti kovin puhdasta scifiä, vaikka lopulta kaikelle selkeän fantastiselle löytyy ainakin pseudotieteellinen selitys. Jokaisen luvun alussa Pathfinder käsittelee myös erästä kolonisaatioavaruusalusta ja sen kohtaloa sekä sitä, miten tämä kolonisaatio liittyy maailmaan, jossa Rigg elää.

Vaikka päähenkilöiden keskustelut aikaparadoksista saavat kirjan hahmojen lisäksi myös lukijan pään usein hieman kipeäksi, täytyy sanoa, että arvosti kovasti Cardin kohtuullisen omaperäistä lähestymistapaa. Toisaalta koin hieman vaivaannuttavana sen, että kirjan teini-ikäiset - etenkin Rigg - ovat lähestulkoon yli-ihmisiä, olkoon nyt sitten, että asialle annetaan mukalooginen selitys. Onneksi vaivaantuminen oli aika vähäistä, sillä Pathfinder oli äärettömän mukavaa luettavaakuunneltavaa, ja kirjan edetessä nuorison keskinäiset voimasuhteet hieman tasaantuivat.

Tykkäsin!

05/07/2011

Torstaista sunnuntaihin

Luin vihdoin loppuun Garth Nixin Keys to the Kingdom -sarjan, ja voin nyt kokemuksen syvällä rintaäänellä luvata, että sarja kantsii lukea kokonaisuudessaan. Yksittäiset osat jäävät pahimmillaan muutoin aika irrallisiksi.


Kun sarjan lukee putkeen, pääsee kaksi asiaa paremmin oikeuksiinsa: ensinnäkin päähenkilö Arthurin muutos sarjan sankarina, kun hän onnistuu saamaan käsiinsä enemmän ja enemmän Arkkitehdin jättämiä avaimia, ja toiseksi Nixin surrealistinen fantasiamaailma ja henkilökaarti. Sitäpaitsi kirjat eivät sarjan edetessä lopu enää siististi, vaan saattavat jäädä jumiin melkoisiin cliffhangereihin, joten lukemalla kaikki kerralla tekee itselleen palveluksen.

Sir Thursdayssa Arthur joutuu armeijaan. Talon sisällä armeijan palvelusaika on satakunta vuotta, eikä sankarimme ymmärrettävästi ole käänteestä kovin innoissaan, kun on vähän kiire universumin pelastamisessa ja sen sellaisessa.
Lady Fridayn kohdatessaan Arthur joutuu pelastamaan ystävänsä Leafin, joka on jäänyt perjantain valtiatteren vangiksi. Perjantailla on muutenkin pahat mielessä etenkin kuolevaisten suhteen.
Superior Saturday on kiinnostuneempi sunnuntain päihittämisestä kuin Arthurista, mutta saattaa kuitenkin Arthurin kotikaupungin melkoiseen vaaraan. Leaf jää Maahan kun Arthur tempaistaan takaisin selvittämään, mistä lauantain velhorouvan tornitalon uumenista löytyy testamentin viimeinen palanen.
Lord Sunday on Arthurin viimeinen vihollinen, ja selvitäkseen voitokkaana Arthur tarvitsee kaikkien ystäviensä apua. Arthur kamppailee sunnuntain herran lisäksi myös itseään vastaan, sillä avainten kerääminen näyttää muuttavan hieman päähenkilön persoonaa.

Jälkikäteen on pakko sanoa, että suosittelen sarjaa kyllä lämmöllä. Olihan se hieman kummallinen, mutta jos kummallisuuteen asennoituu oikein, lukukokemus on oikein mainio ja erinomaisen hauska.

04/07/2011

Viides maailmanvalta

Bongasin Viktor Pelevinin teoksen Viides maailmanvalta Jonkun Toisen Blogin kommenttilaatikosta - olen tietysti lahopäisyydessäni unohtanut, minkä. Modernit vampyyrit Venäjällä + satiiri kuulosti kuitenkin niin mielenkiintoiselta kombolta, että oli pakko kokeilla.


Enkä nyt sitten tiedä. Eri genrejen hyväksikäyttö on käsittääkseni tyypillistä Peleviniä, eikä Viidennessä maailmavallassa tietenkään ollut kyse vampyyreista vaan siitä, miten fiktiivisten hirviöiden kautta voi nyky-yhteiskuntaa ja sen menoa kuvata. Pelevin viiltää erityisen terävästi kulutusyhteiskuntaa käsittelemällä glamouria ja diskurssia, modernin maailman yinia ja yangia, jossa glamourin tarkoitus on antaa ihmisille aina vain uutta tavoiteltavaa samalla, kun diskurssin avulla varmistetaan jatkuva tyytymättömyys omaan olemassaoloon*. Nyky-yhteiskunnan lähes tuskallisen synkeän kuvan ohella Pelevin kuljettaa toki eteenpäin myös kirjan kehystarinaa, jossa nuori venäläismies muuttuu vampyyriksi, tutustuu nuoreen vampyyrittareen ja ottaa paikkansa vampyyriyhteisössä - mutta kirpaisevan maailmankuvan ohella tämä tarina ei tunnu niin kiinnostavalta.

Vaikka kirja on sinänsä paikoin hauska, jotenkin Pelevinin synkeän kyyninen maailmankuva ei oikein purrut, haha, vaan pikemminkin masensi. Pelevinin käyttämien viitteiden bongailu oli sinänsä kyllä hauskaa.

Suomennos sinänsä oli mainio, mutta loppuun sijoittuva nettislangin käyttö oli jotenkin hieman vaivaannuttavaa. Voi tietysti olla, että ongelma on omani ja IRC-Gallerian iloinen nuoriso oikeasti käyttää nykyään sellaista kieltä. Mene tiedä. Niin, ja kirjan kansi on karsea.

* Tai jotain sinnepäin.

01/07/2011

Rivers of London

Ben Aaronovitchin Rivers of London on hyppinyt silmille joka paikasta, ja kun se viimein hyppi silmille kirjaston uutuusluettelosta, tein Johtopäätöksen.


Rivers of London oli itse asiassa erinomaisen mukava lukukokemus, vaikka kannessa oleva blurb, jonka sanoma oli suurinpiirtein "kuin Harry Potter olisi kasvanut aikuiseksi ja ruvennut kytäksi", oli ilmeisen korniutensa ohella myös valitettavan osuva.

RoL:in päähenkilö Peter on tuore poliisi, joka sattuu näkemään aaveen murhapaikalla, ja tästä syystä päätyy Lontoon poliisivoimien X-Files -siipeen (no ei sen nimi ole X-Files), jota vetää velho Nightingale. Nightingalen johdolla Peter alkaa a. opiskella velhoksi ja b. selvittää murhamysteeriä ja c. toimia diplomaattina paikallisten jokien jumalien välienselvittelyssä.

Niin, kuulostaa kauhealta, mutta Aaronovitch kirjoittaa vetävästi ja aika hauskasti - on aina kiva, jos kirja onnistuu hihityttämään metrossa. Peter on mukava nuori mies päähenkilöksi, ja vaikka juoni oli sen verran hapero, että näin jälkikäteen tunnen oloni hieman hölmistyneeksi, se ei oikeastaan lukutahtia haittaa.

Melko täydellinen kesäkirja, sanoisin. Odotan seuraavaakin ilmestyväksi, kirjastoon siis.

Kesäkirjoista puheenollen, tsekatkaapa Booksyn koostama erinomainen lista 101 spefin helmeä, josta genrestä innostuneelle löytyy luettavaa hetkeksi. Ajattelin itse asiassa mainostaa koko juttua vasta kun olen itse pelastanut uskottavuuteni ja lukenut listan opuksista yli puolet, mutta menköön. Tässä mitään kunniaa ole kuitenkaan jäljellä, ja teillä voi olla tylsä kesä edessä jos aurinkoa ottaessa ei ole mitään luettavaa.

Itse otin listalta luettavaksi välittömästi uudempaa kotimaista ja vanhempaa Heinleinia.