No niin, nyt sitten tämä Hugh Howeyn-jolla-on-helposti-väärinkirjoitettava-sukunimi maailmanmenestysteos Wool. Eli Siilo, suomeksi.
Haluaisin sanoa, että rrrrakstin tätä kirjaa ihan kauheasti, koska jos aivan rehellinen olen, halusin rrrrakstaa sitä kauheasti. Mutta suuret odotukset, pienet fiilikset, niin on ollut ennenkin ja niin on nytkin.
Wool kertoo siilosta ja siellä asuvista ihmisistä. Tunnelma on klaustrofobinen, joskaan ei ehkä sitäkään aivan siinä määrin kuin aluksi odotin: siilo on kerta toisensa jälkeen isompi kuin kuvittelisi. Silti, ajatus siitä, ettei koskaan näkisi tähtiä, saa vähän tärisemään.
Oikeasti tässä kävi sillä lailla, että kirjan alku oli niin helkkarin hieno, että loppu ei voinut olla olematta vähän antikliimaksi, vaikkei sekään ollut huono. Ja oli siinä lopussakin hienoja hetkiä, sellaisia, joiden kohdalla tuli ahmimistarve. Mutta mikään ei aivan yltänyt sen alun tasolle.
Minä, kuten Booksykin, luen usein e-kirjoja puhelimesta aina ehtiessäni, mutta minä - toisin kuin Booksy - en tainnut löytää aikaa tai tarvetta tempaista kirjan loppua missään vaiheessa kerralla. Tällainen paloissa lueskelu toki vaikuttaa lukukokemukseen, mutta parhaat kirjat voittavat sellaisetkin esteet. Wool ei ihan siihen pystynyt.