Wool Omnibus

No niin, nyt sitten tämä Hugh Howeyn-jolla-on-helposti-väärinkirjoitettava-sukunimi maailmanmenestysteos Wool. Eli Siilo, suomeksi.

Haluaisin sanoa, että rrrrakstin tätä kirjaa ihan kauheasti, koska jos aivan rehellinen olen, halusin rrrrakstaa sitä kauheasti. Mutta suuret odotukset, pienet fiilikset, niin on ollut ennenkin ja niin on nytkin.

Wool kertoo siilosta ja siellä asuvista ihmisistä. Tunnelma on klaustrofobinen, joskaan ei ehkä sitäkään aivan siinä määrin kuin aluksi odotin: siilo on kerta toisensa jälkeen isompi kuin kuvittelisi. Silti, ajatus siitä, ettei koskaan näkisi tähtiä, saa vähän tärisemään.

Oikeasti tässä kävi sillä lailla, että kirjan alku oli niin helkkarin hieno, että loppu ei voinut olla olematta vähän antikliimaksi, vaikkei sekään ollut huono. Ja oli siinä lopussakin hienoja hetkiä, sellaisia, joiden kohdalla tuli ahmimistarve. Mutta mikään ei aivan yltänyt sen alun tasolle.

Minä, kuten Booksykin, luen usein e-kirjoja puhelimesta aina ehtiessäni, mutta minä - toisin kuin Booksy - en tainnut löytää aikaa tai tarvetta tempaista kirjan loppua missään vaiheessa kerralla. Tällainen paloissa lueskelu toki vaikuttaa lukukokemukseen, mutta parhaat kirjat voittavat sellaisetkin esteet. Wool ei ihan siihen pystynyt.

Maelstrom

Tämä kirjabloggaaminen ei nyt oikein ota onnistuakseen. Taas mennään jossain ties missä, sillä tavalla, että muistan kyllä Peter Wattsin Maelstromin lukeneeni, mutta.

No, muistan minä muutakin. Maelstrom on jatkoa Starfishille, mitä pidin merkittävänä suosituksena seistessäni Finnconin kirjastobussissa, mutta ei se sitten ehkä ollutkaan. Maelstrom sinänsä ei nimittäin viittaa veden muodostamaan superpyörteeseen vaan täysin käsistä lähteneeseen nettiin ... ja kylläpä niitä tietoliikennekuvauksia olikin tylsä lukea.

Mutta tokihan Maelstrom seuraa myös Starfishin päähenkilöä Lenie Clarkea, joka hoipertelee halki Amerikan mantereen ehkä tartuttaen jotain jänskää, kuten edellisestä kirjasta muistamme. Ne kohdat olivat vetävämpiä, vaikka nyt on Douglas Adamsia mukaillen huomautettava, että kuivalle maalle nousu oli minusta lähtökohtainen virhe tämän trilogian osalta.

Nyt en tiedä, lukeako (ilmeisesti kahtia jaettu) seuraava osa. Maelstrom oli lukukokemuksena sen verran Starfishia heikompi, että vähän on sellainen mnääh-olo - toisaalta sisäinen perfektionistini itkee, ja sisäinen utelias kissani (se, joka vielä pääsee hengestään kiitos uteliaisuutensa) haluaa ehdottomasti tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Ehkä vain pyrin unohtamaan koko jutun (toisin sanoen varaan jatko-osan heti huomenna.)

The Drowned Cities

Paolo Bacigalupin nuorille suunnatun dystopia...sarjahkon toinen osa, The Drowned Cities, oli minusta himpun verran ykkösosaa toiveikkaampi ... vaan kyllä osaa tässäkin ihminen olla ihmiselle susi. Tai ehkä rotta.

(Niin, tai ehkä odotukseni olivat virittyneet niin sopivasti, että näin toivoa sielläkin, missä sitä ei todellakaan ollut.)

Mahlia ja Mouse ovat orpolapsia, joiden kylään tulee sotilaita ja eläimen ja ihmisen hybridi, tappaja Tool. Mouse on joskus muinoin pelastanut Mahlian, jonka onkin puolestaan harjoitettava itsetutkiskelua siitä, mitä tarkoittaa vastuu toisesta ihmisestä, kun Mouselle meinaa käydä kalpaten.

Kylän humaanin lääkärin suojatteina molemmat lapset, mutta etenkin Mahlia, kärsivät käsittämättömästä julmuudesta kyläläisten taholta, ja Mahlia kyllä haluaa olla se metsä, joka vastaa vielä vähän kovemmin kuin tuli huudettua.

Meinasin kirjoittaa tähän muminaa ja jupinaa siitä, että mitenkä tällaista nuorille kirjoitetaan, mutta sitten tajusin herkistyneeni väkivallalle vasta vanhemmiten. On ehkä vaarallista näin kolmenkympin yläpuolella kuvitella tietävänsä mitään siitä, millä mielenliikkeillä potentiaalinen 16-vuotias tätä lukee - tai, jos on rehellinen, on syytä myöntää itselleen, että silloin saattoi olla jopa joitakin tuhansia asteita kovapintaisempi kuin nyt on. Luultavasti olisin silloin osannut nauttia Bacigalupin synkkyydestä; se, etten enää osaa, ei tarkoita sitä, etteikö tämä olisi potentiaalisesti hieno nuortenkirja ... aikuisille TDC voi kyllä olla liian raju.

Tästä voitaneen vetää myös jatkojohtopäätös, jonka mukaan vanhempani tekivät oikein antaessaan minun valita itse luettavani - tie, jolta en omankaan lapseni kohdalla aio poiketa.

Starfish

NO NIIN. Täällä Sivukirjastossa olemme (olen, mutta kuulostaa tavallaan paremmalta, jos annan ymmärtää, että tämän blogin takana on kokonainen leegio mahtavia ihmisiä, eikä vain kokoelma erilaisia persoonallisuudenpiirteitäni, joita yhdistää huono huumorintaju) kerrankin ajankohtaisia, sillä Finnconiin tulee vieraaksi Peter Watts, ja minä olen nyt lukenut Peter Wattsin kirjan.

(Valitettavasti kirjailijoiden näkeminen irl ei yleensä niin kiinnosta, mutta olenpahan kuitenkin ajankohtainen.)

Kansi: Tor

Starfish olikin oikein hyvä kirja, se sijoittui veden alle, ja minulla on sellainen juttu veden alle sijoittuvista kirjoista. Ja sarjassaan tämä oli kerrassaan passeli, jännittävä mutta kuitenkin ajattelevainen: lauma huonosti sopeutuvia ihmisiä oli modattu ja lähetetty meren pohjaan suorittamaan joitakin energialaitoksen huoltotöitä. Pinnan alla porukka muodostaa kuitenkin omat sosiaaliset sääntönsä ... ja alkaa muutenkin käyttäytyä hieman erikoisesti.

Loppu muistaakseni hieman lässähti, mutta oli tämä Starfish sen verran mieluisa kokemus, että luen kyllä lisääkin Wattsia, tosin ehkä sitten kun hän ei ole enää niin ajankohtainen.

Enkelten verta

Sain Sinisalon uusimman, Enkelten verta, joululahjaksi. Viime vuonna. Nyt luin sen.

Viime vuonna silmäilin ohimennen yhden jos toisenkin blogipostauksen, joissa annettiin ymmärtää, että Enkelten verta on erinomainen, muttei helppo. Ja sellainenhan se juuri olikin: minusta aivan hyytävän hieno kirja, josta jäi surullinen olo. Sinisalo kirjoittaa voimakkaasti.

Tarinaa kerrotaan isän ja pojan kautta: Orvo miettii, onko hänenkin mehiläispesiinsä iskenyt pesäkato, kun taas Eero harrastaa aktivistihommia. Juoni aukeaa pikkuhiljaa: Sinisalon tulevaisuus on pelottava, mutta jollain kummallisella tavalla vähän toiveikaskin. Sellainen, ettei kaikki tähän pääty, vaikka ihmiskunta päättyisikin.

Kirja saa kyllä myös tarkastelemaan kriittisesti omia kulutus- ja ruokailutottumuksia. Niiden kuluttavuutta ja itsekkyyttä.

Voisin lukea uudestaankin.

Herääminen

Risto Isomäen Herääminen oli a) ensimmäinen lukemani Isomäki (vaikka hyllyssä kyllä hengaavat Sarasvatin hiekat) ja b) osa sekä 101 spefin helmen että scifimaratonin suorittamista. Että hahaa, sanoisin.

Herääminen kertoo siitä, miten ihmiskunta herää ympäristökatastrofiin, ja mitä siitä sitten seurasi.

Kirjan alkupuoli oli ihan karmea. Siis kertakaikkiaan, kävi aivan kauhukirjallisuudesta - paitsi, että kauhussahan on usein joku kiva etäännyttävä tekijä, jota tässä nyt ei millään löytynyt. Ei ollut kovin vaikea kuvitella kirjan tapahtumien olevan pian totisinta totta.

Loppupuolella Isomäki raahasi mukaan sen etäännyttävän tekijänsä, joka teki kirjasta enemmänkin scifitrillerin - varsin mainion ja vauhdikkaan sellaisen, kyllä. Loppupuolesta ei oikein muuta voi sanoa kuin että jos alkupuoli toteutuu, pliis, ottaisimme sen lopunkin. Silti, kirja on minusta vahvempi niiden vähemmän spekulatiivisten elementtien kohdalla.

Tässä tuli taas mieleen, etten oikeastaan aivan ymmärrä ihmisiä, jotka eivät tieteiskirjallisuuteen koske edes valomiekalla.* Herääminen olisi terveellistä luettavaa suurimmalle osalle - ja vaikka lopussa mentiin ehkä hieman överiksi, toimi sekin, alleviivaten sitä, miten kusessa olemme, jos Heräämisen kuvaamat katastrofit joskus ovat edessä.

Sitä en kyllä (masentuneesti) oikein usko, että yksityisautoilua missään kukaan suostuisi koskaan rajoittamaan vaikka olisi mikä. Voi ihmiskunta.

* Onneksi olen sen ymmärtänyt, ettei minun kaikkea tarvitse ymmärtääkään.

Seed

Rob Zieglerin Seed (haluaisin kovasti kirjoittaa "Zeed") on sellainen spefikentässä just nyt uuttakin uudempaa mustaa oleva tapaus: kuvaus maailmasta ekokatastrofin jälkeen. Nälkäiset nomadit vaeltavat pitkin Amerikan mannerta ja etsivät ruokaa. Arvossa arvaamattomassa on etenkin Satori-nimisen yhtiö bioteknisen kehittelyn tuotos, siemen, joka kestää karuissakin oloissa. Taudit - etenkin jäykkäkouristukseksi nimetty lihassairaus - jylläävät, eikä laista ja järjestyksestä ole tietoakaan.

Tässä sopassa ruokaa hakevat myös veljekset Brood ja autistinen Pollo, joiden polku ikävällä tavalla kohtaa biotekniikkayhtiö Satorin. Satori nimittäin maksaa rahaa jäykistyneistä taudinkantajista, ja rosvojengi luulee Pollon olevan alkuvaiheen tapaus. Samalla Yhdysvaltain rampa hallitus yrittää saada joukkoihinsa erään Satorin ykköstutkijoista, joka on itsekin melkoisen modattu ihmisolento.

Seed, kuten monet kaltaisensa, saa lukijansa (no, minut ainakin) miettimään, olisiko järkevää esimerkiksi uusien kenkien sijaan investoida säilykeruokiin ja vedenpuhdistimeen ja mitkä, mahdollisesti, ovat omat käyttökelpoiset taidot yhteiskunnan romahdettua (voin kertoa, että omalla kohdallani ei ole hurraamista, ellei villasukkia neulomalla ole mahdollista elättää perhettään sitten joskus.)

Muuten ... niin, muuten Seed oli minusta vähän tylsä. Juoni laahasi, enkä kokenut, että Ziegler olisi tuonut mitään kovin uutta ja jännittävää postapokalyptiseen kenttään. (Voi myös olla, että kaikki uusi ja ihmeellinen meni minulta hieman ohi, kiitos äänikirjan lukijan, Anitassa loistavasti onnistuneen Nicola Barberin, joka ei tälle teokselle tehnyt ihmeitä.)

A Strong and Sudden Thaw

Kaivoin tiedon R. W. Dayn kirjan A Strong and Sudden Thaw jostain, ja itse kirjan kirjastosta, ja sen premissi kuulostaa jokseenkin mielipuoliselta. Ekokatastrofin jälkeistä elämää ja ... lohikäärmeitä?

Tänäkin vuonna Rumin Kansi -kisan voittaja on selvillä jo nyt.

David elää pikkukaupungissa jossain Jenkeissä. Yhteiskuntaa sellaisena kuin me sen tunnemme ei enää ole; uuden jääkauden tultua väki on taantunut pitkälti agraariyhteiskunnaksi. Kirjat ovat harvinaisia, vaikka sivistyksen syrjässä yritetään vielä rimpuilla kiinni. Sitten tulevat lohikäärmeet, hyökkäävät karjan ja lasten kimppuun, eikä keskushallinnosta tunnu olevan mitään apua. Davidilla on kuitenkin muutakin ajateltavaa, sillä alas kylään on muuttanut uusi parantajan oppipoika, Callan, johon David rakastuu. Hankalampi homma, sillä kylä on asenteidensakin puolesta taantunut melkoisesti - homous on jälleen syntiä.

ASaST oli mainio kirja, vaikka ... kannen nähtyäni minulla oli asiasta epäilykseni. Davidin ja Callanin romanssi oli sympaattinen - jos nyt 17-vuotiaan löytämä elämän rakkaus on yhtä jännittävä konsepti, oli kyseessä sitten homo- tai heterosuhde. Dayn kuvaama yhteisö toimii ja on kohtuullisen uskottava lähes koko kirjan ajan; vain lopussa siirrytään nähdäkseni satuilun puolelle. Kiehtovinta kirjassa onkin muistutus siitä, miten ohut pintakerros sivistys meissä on ja miten helposti taannumme tilaan, jossa muiden kontrollointi syystä toisesta on yhtäkkiä ihan ok.

Niin ja ne lohikäärmeet - nekin toimivat teoksessa, eivätkä yritäkään rosvota pääosaa.

BONUS: Odysseus-päivitys, haluatte kuitenkin tietää. Olen lukenut Odysseusta rauhallista tahtia parisataa sivua, eikä homma ole ollut ollenkaan pakkopullaa - päinvastoin, olen tykännyt kirjasta kovasti.

Vastavirta

Kat Fallsin nuortensarjaan on ilmestynyt toinen osa, Vastavirta.

Kansi: Tammi / Saara Niinikoski

Nuoret (miten 15-vuotias tuntuukin yhtäkkiä jotenkin ihan käsittämättömän nuorelta?) Ty ja Gemma joutuvat hankalaan tilanteeseen, kun Tyn perhe aikoo käydä kauppaa hieman epäilyttävien syrjäseudun asukkaiden kanssa. Tyn vanhemmat siepataan kaupanteon tuoksinnassa, ja nuoret lähtevät etsimään porukoita omin päin. Tilannetta ei paranna Gemmaan yhtäkkiä iskenyt sukelluskammo.

Vastavirta tuli luettua jotenkin vähän epäedullisessa asemassa, heti Droodin jälkeen, mutta kävi kuin edellisenkin osan kanssa: aluksi ajattelin kirjan olevan tiiviisti luokassa "OK", mutta ... Falls kai sitten todella osaa kirjoittaa, kun hommasta tuli mukaansatempaava seikkailu, jonka luki tosi mielellään loppuun. Tykkään kovasti ikäisiään vakavamman oloisista päähenkilöistä, mutta mainiot henkilötkään eivät vedä vertoja Fallsin vedenalaiselle ja -päälliselle maailmalle, joka on mahtava. Rrrrakastan kaikkea, mikä sijoittuu veden alle, ja Fallsin kuvaama yhteiskunta on ongelmallinen mutta jollain tavalla myös toiveikas.

Kodittomien kaupunki

Annika Lutherin Kodittomien kaupunki päätyi lukulistalle melko varmasti Marjiksen suosituksesta, ja hyvä niin, sillä se oli mainio kotimainen* ekokatastrofin jälkeistä maailmaa kuvaava tarina.

Kansi: Teos / Otto Donner

Kk kertoo Liljasta, joka karkaa melko lailla kontrollikeskeisestä uudesta pääkaupungistamme, Jyväskylästä, Helsinkiin etsimään äitiään, jota on siihen asti luullut tädikseen. Helsinki on suureksi osaksi veden alla, ja jäljelle jääneitä osioita asuttavat enimmäkseen Kiinasta ja Intiasta paenneet maahanmuuttajat. Liljalla käy tuuri, kun hän päätyy varakkaan intialaisperheen kasvatiksi - perhe auttaa Liljaa sekä selviämään että saamaan yhteyden omaan perheeseensä.

Ihan ensiksi on pakko sanoa, että Lutherin visioima maailma tuntuu jotenkin raikkaalta ja uskottavalta. Olen samoilla linjoilla siitä, että luultavasti vähemmän mukavaan elämään tottuneet maailmamme kansalaiset selvinnevät mahdollisista/todennäköisistä (yliviivaa tarpeeton) tulevista katastrofeista paremmin kuin me laiskanpulskeat suomalaiset. Rakastin sitä, miten maahanmuuttajat olivat tehneet hylätystä Helsingistä omansa (ja hieman ilkeästi rakastin sitäkin, miltä me suomalaiset ehkä ulkomaalaisten silmiin näytämme.) Minusta oli ihanaa ajatella tuttuja seutuja veden alla ja yrittää tunnistaa Liljan löytämiä paikkoja.

Lutherin päähenkilö, Lilja, oli jotenkin aivan käsittämättömän pöljä teini - en osaa sanoa, ehkä sinänsä myös realistinen hahmo, ja voi toki olla, että ilman pöljiä teinejä suurin osa fiktiosta olisi mahdotonta, sillä vähemmän pöljä teini olisi ehkä ajatellut muutamia juttuja jo etukäteen ja kirja olisi jäänyt kirjoittamatta - mutta minun kyllä teki mieli muutamaankin otteeseen pistää nenäni kirjasta läpi ja karjua "TORVI!". Läsnäolijoiden loputtomaksi riemuksi en tehnyt sitä.

Jotenkin toivoisin, että Lutherin mainio kirja käännettäisiin myös vaikkapa englanniksi, sillä se tuntuu jotenkin hyvin omintakeiselta - katastrofinkin jälkeen elämä jatkuu.

* Käsittääkseni.