The Orphan's Tales, ihan kokonaisuudessaan

Luin kesällä ensi Finnconiin vieraaksi (jeee!) tulevan Catherynne M. Valenten varhaisempaa tuotantoa, hassua sanoa varhaisempaa, ihan kuin kyse olisi jostain viime vuosituhannelta tulevasta. Puhutaan ehkä vuodesta 2006.

The Orphan's Tales on kahden kirjan duologia, jossa vähän tuhannen ja yhden yön hengessä erään palatsin puutarhassa orpo tyttölapsi kertoo prinssille tarinoita.

Ja millaisia tarinoita, kysytte te? Sellaisia, jotka kiemurtelevat hahmosta toiseen, luikertelevat sinne tänne, tänne sinne ja välillä risteävät itsensä kanssa. Rikkaita tarinoita, koristeellisia, vähän kuin itämaiset koristeaiheet tai oikein runsas ja runsaasti maustettu illallinen.

Ensimmäinen osa, In the Night Garden, oli minusta erityisen lumoava. Toisen osan, In the Cities of Coin and Spicen, kohtalo oli olla lopulta sitä samaa (ja vähän kuin oikein runsas ja runsaasti maustettu illallinen, loppua kohden myös ehkä vähän liikaa. Enkä suinkaan lukenut näitä aivan putkeen.)

Vaikka loppua kohden meinasi tulla ähky, Valente on silti ällistyttävä, huikean monipuolinen ja hengästyttävän hyvä kirjoittaja. Jos rouvan teoksista tuntee vain suomennetun Satumaa-sarjan, kannattaa ehdottomasti vilkaista tilannetta laajemminkin.

Unquenchable Fire

Rachel Pollackin Unquenchable Fire oli ihan hulvaton.

Siinä maailma on jotenkin todella myyttinen paikka. Enteitä siellä, ihmeitä täällä, outoja tapahtumia joka puolella. Ja sitten päähenkilö Jennifer huomaa olevansa raskaana, noin vain, eikä voi tehdä aborttia, sillä vaikka hän mitä yrittää, se ei vain onnistu. On voimia, jotka haluavat Jenniferin vauvan syntyvän, ja siinä ei paljon äpöstellä.

Alku oli takkuista, mutta sitten kun pääsin kirjan kanssa vauhtiin, se oli yllättävän ja riemastuttavan hieno kokemus. Jennifer, joka ei halua olla mikään neitsyt Maria eikä kenenkään sätkynukke, ei kohtalon toteuttaja, eikä etenkään hoidella mitään rituaaleja vain siksi, että yhteisö sellaista vaatii, onnistuu jollain tavalla vapauttamaan vähän lukijaansakin.

Osa kokemuksen riemusta johtui ehkä siitä, että vaikka oma taannoinen raskauteni oli toki täysin maallinen, Jenniferin kokemukset olivat silti tunnistettavissa: raskaana olevan keho ei ole enää hänen omansa. En ole yhtään varma, olisinko digannut kirjasta näin paljon jos en olisi puskenut maailmaan yhtä lasta.

Mutta ehkä olisinkin, sillä Jenniferistä oli vaikea olla pitämättä.

One-Eyed Jack

Elizabeth Bearin One-Eyed Jack oli jotenkin vähän kummallinen kokemus. Luulin lukevani kirjaa, joka sijoittuu nykyhetkeen, mutta oikeasti se sijoittuu vuoteen 2002 (jolloin se oli kai kirjoitettukin, vaikka julkaisu tapahtui aivan vastikään). Ja tässä sitä taas huomaa, miten lähimenneisyyteen sijoittuminen ja etenkin lähimenneisyyden teknologia jotenkin oudosti vanhentaa teosta.

Ei sillä, että kirja muutoin olisi erityisen tomuinen. One-Eyed Jack sijoittuu Las Vegasiin, jonne kokoontuu melkoinen kavalkadi myyttisiä henkilöitymiä taistelemaan kaupungin herruudesta. Tämä osa toimii hyvin.

Mutta mutta. Bear on kirjoittanut jotain, joka on lähinnä pitkitetty sisäpiirin vitsi. Kirja on täynnä viittauksia esimerkiksi tv-sarjoihin, joiden henkilöitä en tunnistanut alkuunkaan. Tarina sinänsä toimii erinomaisesti meille daijummillekin, mutta vähän käy tökkimään kun koko ajan tuntuu siltä, että tajuaa vitsistä korkeintaan 30 prosenttia. (Tietenkin, jos olisin tajunnut viittaukset, tämä olisi minusta epäilemättä hauskinta ikinä.)

No, ehkä se on kasvattavaa. Osaan nyt mahdollisesti asettua paremmin tyttäreni asemaan. Hänestä, 3-vuotiaasta, saattaa tuntua koko ajan siltä kuin tajuaisi vitsistä korkeintaan 30 prosenttia.

Suosittelen heille, jotka pitävät urbaanista fantasiasta ja tykkäävät bongailla viittauksia.

The Golem and the Djinni

Helene Weckerin esikoisteos The Golem and the Djinni kertoo kahdesta New Yorkiin 1900-luvun taitteessa joutuvasta ulkopuolisesta.

Toinen ulkopuolisista on naisenhahmoinen juutalaisen mytologian golem, toinen taas lamppuun sullottu, miehen hahmoon pakotettu arabialaisen mytologian djinni. Golemin ja djinnin on olosuhteiden pakosta opeteltava elämään ihmisten keskellä ja rakennettava oma tiensä.

Eihän se tietenkään helppoa ole.

Weckerin todellinen onnistuminen on minusta lopulta ehkä siinä, miten erilaisia henkilöitä hänen goleminsa ja djinninsä ovat. Sattuman oikusta toisensa kohtaavat olennot eivät tunnista toisistaan sielunsisarusta, mutta kokemuksissaan he ovat yhteneväiset. Toisaalta vuosisadan takainen New York on kiehtova sekin. Jatkuvana virtana maahanmuuttajia vastaanottava kaupunki kuhisee elämää, jonka tuntee lukijakin.

Nautin myös kovasti Weckerin tekstistä - ja juutalaisen ja arabitaustaisen mytologian edessä olen aina lähes voimaton, pidän niistä niin kovin.

Ei kirja kuitenkaan ainakaan minulle aivan täysosuma ollut. Jokin tökki; ehkä sivuhenkilökaartin runsaus; ehkä aavistuksenomainen tunne siitä, että tälle juonelle myös hieman vähemmän kirjaa olisi ollut riittävästi; ehkä lievä ärtymys siitä, etteivät ajoittain huonosti voivat golem ja djinni ikinä kuin leiki ajatuksella lähteä New Yorkista (vaikka maailma ympärillä olisi miten valtava tahansa.)

Kokonaisuudessaan kuitenkin mainio teos - kiinnostuksella odotan Weckerin myöhempää tuotantoa.

The Crane Wife

Patrick Nessin The Crane Wife alkaa hienosti - olin koukussa ensimmäisestä kappaleesta. Harvoin kukaan yhdistää erilaisia tunnelmia näin kauniisti.

George herää eräänä yönä ja löytää takapihaltaan kurjen, jonka pelastaa. Ja hieman myöhemmin käy niin, että Georgen elämään kävelee Kumiko. Seuraa vaikeita hetkiä ja kauniita hetkiä, sillä vaikka George ja Kumiko rakastuvat, etenkin lempeä George kokee rakkauden Kumikoon ajoittain vaikeaksi. Samalla Georgen tytär Amanda kokee elämisen ylipäänsä vaikeaksi.

Olen pitänyt kaikesta (lukemastani) Nessin tuotannosta valtavasti, eikä The Crane Wife ole millään muotoa poikkeus. Ness osaa olla [tässä Liina hapuilee sanoja] sekä miltei eteerinen että hyvin --- maallinen, kehollinen; ja tämä kombinaatio toimii minusta hienosti. Ja kaikkeen kudotaan japanilainen kansantaru (tai no, voihan olla, että Ness on keksinyt tarinansa itse, en minä tiedä enkä välitä.)

Osa jännitteestä ja tehosta menetetään loppua kohti; ehkä siksi, että lukijallekin on selvää, ettei teos voi loppua kuin yhdellä tavalla. (Mutta millaisella yhdellä tavalla? Käy ilmi, että siihen yhteenkin sisältyy loputtomasti variaatioita, ja vaikka Ness käyttää todellisuuden epäselvää luonnetta osin tehokeinona, lukija osaa itsekin nähdä edessään ne lukemattomat polut, joilla yhteen lopputulokseen voitaisiin päätyä.)

Yhteenvetona sanoisin, että tämä ei ollut aivan yhtä maaginen lukukokemus kuin A Monster Calls, mutta ei se mitään, sillä ihan jokaisen kirjan ei tarvitse raastaa sydäntä rikki. Hieno kirja siitä huolimatta.

Vähän Goldsteinia

Olen jostain muodostanut Lisa Goldsteinista kaksi mielikuvaa:

1. Rouva on arvostettu ... eeeh ... urbaanihkon fantasian kirjoittaja ja edelläkävijä
2. Booksy ei niin välittänyt Goldsteinin uusimmasta.

Nyt kun tarkistin, kävi ilmi, ettei Booksy ollenkaan lytännyt uusinta Goldsteinia vaikka minä muuta muistin (kyllä taas nähdään, miten hutera on ihmisen muisti.) Mielikuva #1 saattaa pitää paikkaansa, vaikka kahden lukunäytteen perusteella en olekaan aivan varma, miksi.

Ensimmäiseksi Goldsteinikseni luin Dark Cities Undergroundin, joka on kirjoitettu luullakseni joskus vuonna miekka, kirves ja sulkakynä. Siinä seikkaillaan metroissa, joissa myytit tulevat todeksi: nuori toimittajanainen yrittää tehdä elämäkertaa lastenkirjoilla suosioon nousseesta naisesta, ja törmää tämän poikaan ... joka kokee äitinsä käyttäneen pojan unia hyväkseen julmalla tavalla kirjat rustatakseen.

Toisena luin Booksynkin lukeman The Uncertain Places -kirjan, jossa nuori Will tapaa Livvyn ja Livvyn maagiselta vaikuttavan perheen. Perhettä ei juuri epäonni rasita, mutta onnekkuudesta pitää maksaa hinta, joka tuntuu Willistä kovalta. Sitten seikkaillaankin satumaailmassa.

Molempia kirjoja yhdisti kaksi asiaa: en välittänyt henkilöhahmoista enkä siitä, että iso osa juonesta pelkistyi kummalliseksi ympärijuoksenteluksi; todistuskappale A sisältää juoksentelua metrotunneleissa, todistuskappale B kiitää kuin hullu jonkinlaisen satumaan halki sinne tänne, tänne sinne. Henkilöhahmot puolestaan jäävät vähän elottomiksi. The Uncertain Places -kirjan Will on minusta erityisen rasittava tyyppi tehdessään miehekkäästi päätöksiä kaikkien puolesta muita kuuntelematta.

Eloton päähenkilö on vähän vaikea konsepti, joten yritän selittää: lukijana minulle ei ollut missään vaiheessa kovin selvää tai ymmärrettävää, miksi joku henkilöistä teki jotain - kummassakaan kirjassa. Miksi tuohon sivuhenkilöön luotetaan tai ei luoteta? Miksi mennään tuonne eikä tänne? Miksi Livvy muka on niin ihana, kun minusta hän vaikuttaa zombien ja aaveen ristisiitokselta?

Vaikka etenkin jälkimmäisessä kirjassa asetelma on ovela, vaikutelma jäi kuitenkin molemmista vähän latteaksi. Sitä odottaisi (jos nyt sattuu löytämään metrotunneleista Egyptin jumalia tai kukkulan sisältä pääsyn satumaahan) jonkinlaista ihmetyksen tuntua - mutta se jäi kyllä valitettavasti uupumaan.

Nyt - jos olen aivan rehellinen - hieman masentaa. Kun ei vaan ymmärrä, vaikka kuinka olisi arvostettu kirjailija, alkaa helposti epäillä, että vika on itsessä.

The Raven Boys

Maggie Stiefvater on nimi, johon olen ennakkoluuloisesti liittänyt teini-ikäisen hömppäromantiikan, ja täten vältellyt. Uutuusteos The Raven Boys oli kuitenkin päätynyt Locuksen listoille viime vuoden parhaimmiston osalta, joten - ei sillä, että antaisin minkään listan mitään sanella - tartuin teini-ikäistä hömppäromantiikkaa suklaarasiasta.

Ja yllätyin myönteisesti.

Pikkukaupungissa asuu nuori Blue, joka törmää kolmeen paikallisessa poikain sisäoppilaitoksessa opiskelevaan poikaan. Pojat etsivät jotain maagista, ja tässä Blue ehkä osaisi auttaa - hänhän tulee suvusta selvänäkijöitä.

Jälkikäteen ajatellen juoni oli ehkä hieman sekava ja siihen oli osin tarpeettomasti ympätty jokseenkin kummallinen pahishahmo, mutten antanut sen häiritä. Minä viihdyin. Hahmot eivät olleet turhan angstisia, ja vaikka heillä oli erimielisyyksiä, useimmilla oli pää tukevasti harteillaan. Blue on sankaritar, joka elää ja hengittää muustakin syystä kuin jonkun poikapuolisen katseen vuoksi ja osaa jopa neuloa. Jestas. Romantiikka oli muutenkin epämääräistä ja sellaisenaan aivan sopivaa, juuri niin vaikeaa kuin asiat tuppaavat olemaan, muttei kuitenkaan häiritsevän päällekäyvää.

Satunko vielä muistamaan ripauksen huumoria? Jatko-osa tulee lukulistalle väistämättä.

Uniin piirretty polku

No NIIN, luulitte minun jo hylänneen 101 spefin helmeä -listan, mutta mitä vielä. Still going ... well, still going.

Helena Wariksen Uniin piirretty polku oli ihan kerrassaan mukiinmenevä fantasia, jota yritin jostain syystä sijoittaa maamme (ja naapurimaiden) kartalle siinä juurikaan onnistumatta, ehkä siksi, että takakansiteksti viittasi löperösti johonkin historialliseen.

Tykästyin erityisesti Wariksen yhteisökuvauksiin. Olin varmaan kuvitellut, että kaikki istuvat alasti luolissa, joten kylät ja niiden hyvin toimiva, enimmäkseen kohtuullisen hyväntahtoinen sosiaalinen verkosto oli jotenkin kivaa luettavaa.

Perusfantasiasta - siis sellaisesta, jonka parissa olen nuoruuteni viettänyt - tämän mukavasti erottaa myös se, että päähenkilöistä voi aika luontevasti kirjan kuluessa tulla vanhempia, eikä meno siitä silti olennaisesti muutu. Ehkä vähän kiihtyy.

Okei, olisi mulla varmaan huhtikuussa ollut tästä muutakin sanottavaa, mutta nyt ei enää ole. Olen vanha, huonomuistinen ja join skumppaakin äsken. Suosittelen kuitenkin.

Alif the Unseen

G. Willow Wilsonin Alif the Unseen kertoo nimettömäksi jäävässä kaupungissa asuvasta hakkerista, joka joutuu paikallishallinnon mieliharmien loppusijoituskohteeksi ja päätyy pakomatkalle.

Koskapa kirjoittaja on ymmärtääkseni Egyptissä asuva jenkki, odotin ehkä jotain alkuperäisen Prince of Persia -pelin kirjallista vastinetta. Tiedättehän: good fun.

Ja vähän sellainen se olikin! Muttei ollenkaan niin yksikoikoinen kuin alkuperäinen PoP. Enemmän ikään kuin sekoitus Tuhannen ja yhden yön tarinoita, hakkerointia ja kelpo seikkailua. Hauskakin se oli, ja yllättävän pohdiskeleva:

"And that," said the nurse, "is why crustaceans and salamanders are no longer on speaking terms."
Princess Farukhuaz frowned.
"You mean that is why one should never let antiquated custom stand in the way of progress, or why one should never send a third party to relay information better communicated in person," she said.
"Oh, well, yes, that, too," said the nurse.
"Dear nurse, much as I love you, you are terribly muddled when it comes to the morals of stories."
"Dear child, some stories have no morals. Sometimes darkness and madness are simply that."
"How terrible," said Farukhuaz.
"Do you think so? I find it reassuring. It saves me from having to divine meaning in every sorrow that comes my way."
- Alif the Unseen, s. 133

Jäin kuitenkin miettimään, miten helpoksi tai vaikeaksi Wilson on kokenut toisen kulttuurin taruston käyttämistä romaanissaan - tai oikeastaan kokonaan toisen kulttuurin käyttämistä. En tiedä, miksi tämä juuri nyt tuntuu ongelmalta; ehkä siksi, että olisi hauskaa joskus lukea vaikkapa Lähi-idästä tulevaa scifiä. Että millaista se sitten olisi. Sillä vaikka Wilson kuvaa kiehtovasti Alifin kaupunkia (etenkin moskeijakohtaus oli hykerryttävä, aijai, ja sen keskeiseksi hahmoksi nouseva Sheikh Bilal on paras, paras, haluan tavata hänet oikeasti), kirja on perusluonteeltaan melkoisen jenkki.

Vaan ehkäpä kirjoittaja tietää sen itsekin. Yksi hahmoista on nimettömäksi jäävä amerikkalaisnainen, "the convert". Käännynnäisen suulla Wilson tarkastelee ulkopuolisen osaa kaupungissa; sitä, miten vaikea on päästä luontevaksi osaksi kaupunkia ja kulttuuria, joita rakastaa.

 Välillä kirjojen suosittelu on minusta pelottavaa, mutta Alifia voin suositella kevein sydämin.

The Alchemists of Kush

Sarjassa Kirjoja, joiden yhteydessä en aio käyttää sanaa "voimaannuttava", jotten joudu lyömään itseäni: Minister Faustin The Alchemists of Kush.

TAoK kertoo Pohjois-Amerikan mantereelle muuttaneista afrikkalaispakolaisista, kahdesta pojasta, jotka väkivaltaisen sattuman kautta löytävät suunnan, yhteisön ja voimaa. Samalla se kertoo myös legendan kahdesta pojasta, jotka taistelevat Tuhoajaa vastaan. Tarinat, joista toinen on silkkaa fantasiaa ja toinen vähän kuin joku nuorille suunnattu leffa, sekoittuvat toisiinsa.

Tätä lukiessa tuli vähän sellainen tunne, että on ihonväriltään väärä. Ei vain kuulu joukkoon. Ei pidä ymmärtää väärin, se oli terve tunne ja hyvä tunne ja kertoi ehkä siitä, että Faust on onnistunut siinä, mitä luullakseni halusi tehdäkin: antaa afrikkalaistaustaisille nuorille juuret, joista olla ylpeä. Ja syystä.

Kirja käsittelee yllättävän vaikeita ja ikäviä asioita; sitä, millaista on lapsilla pakolaisleirillä (ne avustusjärjestöt eivät ehkä olekaan pelkästään iloinen asia) tai kotimaassaan sodan keskellä. Millaista on olla maahanmuuttaja ja osa yhteisöä, jota ei käytännössä pidetä minään. Ihan terveellinen muistutus siitä, että tuskin kukaan kotimaastaan ihan huvikseen lähtee, jos nyt oikeasti joku sellaista kuvittelee.

Kirjalliset ansiot sitten ... TAoK oli paikoin toimiva, paikoin ei niin kauheasti. Legenda taistelusta Tuhoajaa vastaan oli hieno, mutta se kerrataan kirjan viimeisenä osana eräänlaisen uskonnollisen tekstin muodossa. Faust huomauttaa itsekin, että kirjan eri osia kannattaisi ehkä sekoitella, eikä ole aivan väärässä, sillä viimeisenä osana luettuna tuo loppukappale oli lähinnä rasittava. Faust ei luo uutta uskontoa, sillä tekstin tarkoitus on opettaa lukijansa löytämään voimaa, tahtoa ja rehellisyyttä itsestään, ja tämäntyyppinen tematiikka (jos nyt sinänsä kiinnostavaa) tuntui ehkä hieman julistukselta. Mutta, okei, ehkä Faust ei yritäkään olla erityisen hienovarainen. Nykyhetkeen sijoittuva kirjan osa oli minusta ehkä epätasaisin - välillä liikuttiin niissä nuorisoleffasfääreissä, vaikkei teksti suinkaan ihan niin kovin siloiteltua ollut.

Kirjassa musiikilla on iso rooli; tulin usein ajatelleeksi, että esimerkiksi Spotify-soittolista per luku olisi voinut toimia kuin häkä.

Ragnarok

Olen yleisesti ottaen tosi kiinnostunut lukemaan kirjallisuutta, jossa seikkailee koiramme Loki, joten sen kummemmin kyselemättä varasin kirjaston uutuusluettelosta A. S. Byattiin Ragnarokin. (Ja sitten vähän siksi, että ajattelin Byattista irtoavan Oikean Kirjallisuuden Lukija -pisteitä, joita allekirjoittaneella ei todellakaan ole lampaille syöttää.)

No, Byatt siis kertoo Ragnarökin uudestaan lukemansa aineiston pohjalta ja sitoo sen varsin lyhyessä kirjassaan nuoren englantilaistytön kokemuksiin toisen maailmansodan ajalta, ja onnistuu koko hommassa yllättävän hyvin. Että ei ole turhaan Byattille palkintoja sadellut.

Etenkin maailmanloppua norjalaisittain kuvatessaan Byatt onnistuu minusta ihan loistavasti: myytit ovat juuri sellaisia kuin pitääkin, vaikuttavia ja sotkuisia ja eivätkä ollenkaan tästä elämästä mutta silti hyvin relevantteja.

Joku voisi sanoa, että Sivukirjastokoira Loki ei Ragnarokin tapahtumissa esittäydy kovin erinomaisessa valossa, mutta väliäkös tuolla. Meillä kotona Loki on yleensä ihan mukava, karvainen ja possuallergikko. Postinkantaja tosin pelkää Lokia, mutta jollain se on mainekin ylläpidettävä.

Mr. Fox

Nyt oikeastaan tekisi mieli kertoa, että mainion Mr. Foxin kirjoittanut Helen Oyeyemi on viisi vuotta mua nuorempi, ja mennä sitten nurkkaan murjottamaan.

Mr. Fox nimittäin oli mainio. Kirja kertoo kirjailija St. John Foxista, tämän vaimosta Daphnesta ja muusasta, Mary Foxesta - mutta näennäinen juoni on vain pintaa. Kirjan kolmikko leikittelee tekstillä eräänlaisen kolmiodraaman keskellä, sillä vaikka Mary alunperin yrittää rankaista herra Foxiaan tämän naisia kohtaan osoittamasta välinpitämättömyydestä (ja vaikka välinpitämättömyys on kirjallista ja ilmenee helppona julmuutena aitojen konfliktien välttämiseksi, mikä mahtava tapa tuoda myytti Siniparrasta mukaan kirjaan), kirjallinen peli muuntuu edetessään. Oyeyemi leikkii kettumyyteillä halki maailman samalla, kun herra Foxin pitää löytää tiensä muusansa luota takaisin kotiin vaimonsa luo.

Mr. Foxia on suoraan sanottuna kauhean vaikea selittää - siksi ennätyksiä lyhyydessä hipova juttu - mutta lukukokemus oli erinomainen, vaivattomasti taianomainen. Suosittelen lämmöllä.

A Monster Calls

Patrick Ness kirjoitti itselleni tuntemattoman, syöpään menehtyneen nuortenkirjailija Siobhan Dowdin idean pohjalta kirjan A Monster Calls, joka on surullisimpia ja tärkeimpiä hetkeen lukemiani.

13-vuotias Conor näkee painajaista yö toisensa jälkeen. Ja eräänä yönä läheisen kirkon pihalta nousee puu, hirviö, joka kävelee Conorin luokse ja vaatii tätä kertomaan totuuden. Auttaakseen Conoria hirviö suostuu ensin kertomaan kolme tarinaa siitä, miten on rankaissut pahoja ihmisiä, mutta sitten on Conorin kerrottava oma tarinansa, oma totuutensa, tai käy huonosti. Ja huonosti voi käydä muutenkin, sillä Conorin yksinhuoltajaäiti on kemoterapiassa.

Luin kirjan loppuun alkuyöllä vessassa ja itkin.

Itse asiassa itkin melkein kirjan läpeensä. Ness on kahden lukemani kirjan perusteella huikea; tämä teki vielä suuremman vaikutuksen kuin aiemmin lukemani The Knife of Never Letting Go. Vaikka kirja on lyhyt, Ness sanoo paljon ja luo huikean tunnelman. Kirjassa on muuten kuvitus, joka sekin on käsittämättömän hieno.

Kirja kumosi lukijan odotukset niin monella tavalla, etten oikein osaa sitä edes kuvailla. Hirviön tarinoista jokainen antoi ajattelemisen aihetta, mutta tärkein tarinoista oli silti Conorin. Ja kirja sanoo jotain, jonka ainakin itse haluaisin muistaa aina: me ihmiset olemme hyvin ristiriitaisia olentoja, meillä on monenlaisia tunteita ja monenlaisia ajatuksia - eivätkä kaikki ajatuksista ole aina hyviä. Tärkeintä on kuitenkin lopulta se, mitä sanomme ääneen ja mitä teemme, ei se, mitä jätämme sanomatta. Pahat ajatukset saa antaa itselleen anteeksi.

Clowns at Midnight

Terry Dowlingin Clowns at Midnight tekee ilmeiseksi e-kirjojen mahdollisuudet. Jenkki-Amazon olisi nimittäin kyllä tuonut minulle australialaiskirjailijan teoksen myös fyysisenä kappaleena, 50 taalan sopuhintaan. Vaihtoehtona oli murto-osa hinnasta - Kindlelle. (Toden sanoakseni etsinkin Kindlelle luettavaa, joten luultavasti olisi siihen muutoinkin päätynyt.)

CaM kertoo australialaiskirjailijasta, joka vetäytyy maaseudulle saadakseen hetken huilia fobiansa kohteesta: klovneista ja naamioista. Koska kirja on "a tale of appropriate terror", ketään ei varmaan kamalasti yllättä, että Australian maaseudun pusikoista alkaa yhtäkkiä pukata pellejä kuin paremmastakin sirkuksesta.

CaM ei kuitenkaan ole kovin perinteinen pelottelukirja - vaikka siinä on omat synkät ja ihan oikeastikin välillä pelottavat hetkensä, kertoo se ehkä enemmän siitä, miten päähenkilö ottaa tilastaan niskalenkin. Se kertoo myös vanhoista riiteistä ja Commedia dell'Artesta, ja tekee molemmista sekä kiinnostavia että hieman pelottavia.

Vaikka kirja onnistuu olemaan sekä pelottava että kiehtova, osaa se kuitenkin paikoin olla myös hieman tylsä. Lisäksi päähenkilö on ehkä hieman rasittavanpuoleinen minäkertojien joukossa, paikoin epäuskottavan vainoharhainen ja paikoin raivostuttavan luottavainen. En myöskään arvosta suunnattomasti juonenkuljetusta, jossa asiat saadaan primääristi etenemään sillä, että ollaan suuren paljastuksen äärellä, kunnes yhtäkkiä asiasta ei mitenkään voidakaan puhua, ei nyt, älä painosta minua pyydän, tämä kaikki on liikaa. En jotenkin jaksa uskoa, että ihmiset oikeasti käyttäytyisivät aivan tuolla tavalla - tai hyväksyisivät sellaisen käytöksen muilta. Päähenkilö (jonka nimen, tunnustan, olen jo unohtanut) on suuressa määrin syyllinen siihen, että osallistuu kauheaan tanssiin - mutta tiedostaa asian sentään itsekin.

Midnight Robber

Midnight Robber on Nalo Hopkinsonin kirjoista se, josta toistaiseksi olen vähiten pitänyt.

Midnight Robber kertoo Tan-Tanista, joka asuu hieman erikoisella pseudo-karibialaisella planeetalla, ja joutuu sieltä tyttösenä jonkinlaiseen rikollisille tarkoitettuun rinnakkaisulottuvuuteen itselleen karkotuksen törttöilleen isänsä mukana. Tan-Tan kasvaa tässä teknisesti hieman takapajuisessa ulottuvuudessa ja sopeutuu uuteen elämänmenoon isäänsä paremmin. Isipappa sen sijaan ratkeaa ryyppäämään ja näkee teini-ikään ehtineessä Tan-Tanissa kovasti rakastamansa vaimon ja ... no niin. Tan-Tan joutuu siis pakenemaan kotoaan ja hänen pakomatkansa temput tekevät osan paikallista mytologiaa.

MR ei minusta oikeastaan ole scifiä, vaikka siinä tieteiskirjallisuuden piirteitä onkin. Ne piirteet ovat kuitenkin vain hieman kummallinen kehystarina kirjalle, joka muutoin on melko tyylipuhdasta fantasiaa. En oikein itse kokenut saavani scifiosioista mitään irti. Tan-Tan oli minusta päähenkilönä kohtuullisen raivostuttava teini, itsekeskeinen kuin mikä, mutta ehkä teini-ikäiset ovat sellaisia - tai ehkä ihmiset yleisesti ottaen ovat sellaisia (paitsi tietenkin minä haha). Niin tai näin, en oikein kokenut auttajansa vaikeuksiin saavaa Tan-Tania kovin helposti lähestyttävänä päähenkilönä - mutta varsin uskottavana kyllä.

Nyt sitten, Tan-Tanin ja hänen isänsä suhde oli minusta karmea, ja pahinta oli, että tapahtumien kulun näki selvästi jo etukäteen. Jollain tavalla tuli mieleen Robin McKinleyn yhtä lailla karmiva Deerskin, ja vaikka molemmissa kirjoissa oli selvästi kyse siitä, miten tytär kohtaamastaan vääryydestä selviää, ei lukukokemusta nyt erityisen mukavaksikaan voi haukkua.

Ja sitten pari kirjaa October Dayen kanssa

Luin Seanan McGuiren October Daye -sarjan ykkösosan aiemmin tänä vuonna, enkä ollut mitenkään äärimmäisen vaikuttunut. Audible kuitenkin tarjosi kakkos- ja kolmososan kuunneltavassa muodossa, joten tartuin syöttiin.

A Local Habitation alkaa, kun päähenkilöttäremme, vaihdokkaan ja yksityisetsivä Octoberin eli Tobyn pomo lähettää Tobyn poliittisesti tulenaralle alueelle tutkimaan viestintäyhteydet katkaisseen sisarentyttärensä tilannetta. Sisarentytär vetää it-firmaa, jonka tarkoituksena on raahata potkivat ja kirkuvat haltiat 2000-luvulle. Toby, joka juuri ja juuri pärjää kännykän kanssa jos on pakko, huomaa, ettei firmassa kaikki ole kunnossa, mutta ongelmien selvittäminen on eri hankalaa, kun suurin osa henkilökunnastakin on ottanut hatkat ja turpiin tulee koko ajan.

An Artificial Nightissa lapsia alkaa katoilla. Kolme hävinneistä lapsista on Tobyn ystäväpariskunnan jälkikasvua; muitakin läheisiä keskenkasvuisia katoaa. Käy ilmi, että myyttinen esikoinen, Blind Michael, on kaapannut lapsia joka sadas vuosi toistuvassa rituaalissaan saadakseen jahtiinsa lisää jengiä. Toby käärii hihat ja lähtee muksujen perään pimeyteen.

ALH oli ihan hyvä, parempi kuin sarjan eka osa: Toby ottaa turpaan lähes yhtä paljon, mutta on lakannut olemasta rasittava. (Hyvä on, myönnän, että Tobylla olisi ehkä syytä olla rasittava, mutta ei sellaisesta koko sarjaa jaksa lukea.) AAN olikin sitten puolestaan kevyesti sarjan tähän asti paras osa, ja oikeastaan erinomainen ihan sellaisenaankin. McGuire oli onnistunut luomaan aidosti ahdistavan ja pelottavan maailman, johon Tobyn pitää astella vain kynttilä turvanaan. Ja kuitenkin taakse jääneessä todellisuudessa Tobylla on tukea; myös ystävät esiintyvät kirjassa. Frendeistä erikoismaininta Tybaltille, joka on eri ... kiehtova. Jään kiinnostuksella odottamaan jatkoa.

McGuiren kirjat muuten tuntuvat toimivan äänikirjoina aika hyvin, ja lukija, Mary Robinette Kowalt, on mainio.

Norse Code

Hei murukkeet. Olen käyttänyt loman hyödykseni lukemalla kirjoja*; koska lomasta on kaksi viikkoa eli 33,3% vielä jäljellä, tulen bloggaamaan jo tähän mennessä luetuista kirjoista jonnekin tammikuuhun 2012** asti.

Ei siis auta jaaritella. Tai auttaapas. Joku ruoja on nimittäin perustanut Kallion kirjaston taakse baarin (tahi kahvilan, mutta kyse on kuitenkin Kalliosta) nimeltä Sivukirjasto. Onko tämä plagiaattien plagiaatti mistään kotoisin? Onko siellä edes kirjahyllyä? En jaksanut itse käydä testaamassa kun terassin kumpikin puoli (ie. kaksi pöytää kadulla molemmilla puolella kulmausta) olivat auringossa ja täynnä, ja meillä oli koira mukana. Mutta jos joku tietää, saa kertoa.
 
Toukokuussa kesäloman alkupuolella luin reissussa Kindlellä myös Greg Van Eekhoutin kirjan Norse Code, jonka ostin primääristi siksi, että siinä fiittaa Loki, tuo koiramme*** mukaan nimetty norjalainen jumalhahmo, ja sekundääristi, koska Locus sitä muistaakseni viime vuodelta suositteli. Eikä suositellut ihan turhaan, NC on ihan reipas ja mukaansatempaava kuvaus Ragnarökistä.

Ragnarökin koittaessa jumalat kasaavat armeijaa; näistä etunenässä Hermod, joka kirjassa on (muistaakseni) Thorin poika. Thorin pojalla menee melko huonosti loppuaan lähestyvässä maailmassa; sitten hän tapaa valkyria Mistin, joka haluaa pelastaa kuolleen sisarensa Helheimista (eli sieltä, minne kuolleet viedään.) Hermod ja Mist yhdistävät voimansa a. pelastaakseen kuolleita sukulaisia ja b. estääkseen maailmanlopun - mutta kun ennustus Ragnarökistä on tuhansia vuosia vanha ja tuppaa toteutumaan, vaikka miten sitä yrittäisi estää, hankalaa on.

Minä pidin kovasti NC:stä, se tarjosi pari varsin ilahduttavaa kohtausta ja muutenkin reipasta menoa. Jään odottamaan Van Eekhoutin seuraavia edesottamuksia mielenkiinnolla.


* Riippumatossa. 
** Kirjoja on siis Sivukirjastojonossa 14.
*** Luulitte varmaan, että tämä on taas uusi tekosyy ujuttaa koiran kuva Sivukirjastoon, vaan väärässä olitte. En jaksa, kun on niin kuumakin.

Sivukirjaston paluu & Avilion

Hei vaan. Olen lukenut 14 kirjaa sitten viime postauksen. Radiohiljaisuuteen on moninaisia tekosyitä, joista tekosyyn #46, "muutto", taisin jo käyttää. Kuvittelen, että tekosyy #198, "siviilisäädyn vaihto", on vielä käyttämättä, joten selitettäköön, että kevät oli vähän rankka kun oli häitä ja kaikkea. Ja siis nimenomaan häitä, meillä juhlitaan kunnolla kun kerran aletaan.

Vastatakseni suoraan useimmin kysyttyyn kysymykseen: nimi ei muuttunut. Olen yhä Liina Ivalo Sivukirjasto. Tai jotain. Mutta nykyisin siis rouva Sivukirjasto. Mieskään ei muuttanut nimeään.

Ensimmäinen kirja, josta olen ollut postaamatta, on edesmenneen (nyyh) Robert Holdstockin Avilion.

Ööö. Siitä, kun sen luin, on niin kauan (3 kuukautta tarkoittaa muistijäljen vakavaa heikkenemistä), että muistan seuraavat kaksi asiaa:

1. Avilion jatkaa Alkumetsä-sarjaa.
2. Tajusin koko jutun paljon paremmin kuin muut Alkumetsäkirjat teini-iässä. Inhottavaa olla kehittynyt.

Avilionin jälkeen ikävöin Holdstockia entistä enemmän (nyyh). Olin antanut tälle alunperin 5 tähteä, mutta muistijäljen heikkouden vuoksi korjaan sitä nyt kuitenkin vähän alaspäin. Kai siitä nyt jotain muutakin olisi pitänyt jäädä mieleen? Eikö? Olenko menetetty tapaus?

The Wizard Knight

Nyt pelkään, että työkaverini, joka Gene Wolfen The Wizard Knight -tiiliskiven (1100 sivua) (pientä tekstiä) (hyvin pientä) minulle lainasi, löytää tänne ja tulee surulliseksi kun en rrrrrakastunut kirjaan.

TWK oli hyvä, paikoin oikein hyvä, mutta ei mun lempparein kirja ikinä. Ja koska en lähtökohtaisesti pidä hillittömän paksuista kirjoista, minun oli myös suhtauduttava teoksen eri osiin eri kirjoina. Muuten olisin masentunut jo lähtökuopissa. (Hillittömän paksun kirjan pitää tehdä erityisesti töitä todistaakseen arvonsa.)

Nyt on kaiken lisäksi hirveä tunne siitä, että tästä piti sanoa jotain järjellistäkin, mutta en kuollaksenikaan muista, että mitä. Aion kyllä jatkaa Wolfen parissa. Johan sitä suosittelee Gaimankin. Ja Gaiman oli oikeassa Susanna Clarkestakin.

Tiedän muutamia ihmisiä, jotka varmaan kehräisivät jo nähdessään kirjan sivumäärän. Tiedän, että olette siellä. Lukekaa se. TWK:iin voi uppoutua.