Girl on a Wire

Gwenda Bondin Girl on a Wire on kertomus nykysirkuksesta, sen taiasta ja synkistä perhesalaisuuksista - ja teini-ikäisten romantiikasta.

Päähenkilö on nuorallakävelijä Jules, joka painostaa sirkusperheensä liittymään suureen, Ameriikan manteretta kiertävään jengiin. Erillään pysyttäytyminen ei passaa sankarittarellemme, jolla on suurisuuntaisia suunnitelmia. Sitten käy ilmi, että erillään on pysytelty, koska menneisyydessä on vanhoja kaunoja, joita ei suinkaan ole unohdettu - ja joku alkaa sirotella kaikenlaisia epäonnenkaluja sinne tänne.

Hyvää siitä ei seuraa.

Ja kuten ehkä sankarittaremme nimestä voitte keksiä, (vaikka joiltakin jotka kuuntelivat tämän äänikirjana tämä nimijuttu meni ohi kovaa ja korkealta, köhhh) just siellä vihollisperheessä on kiva poika, Remy.

On vaikea sanoa, kuinka hyvin Jules on moderni Julia (koskapa en ole alkuperäistä näytelmää lukenut tai itse asiassa koskaan nähnyt missään esitettävän.) Jules on moderni mimmi, itsepäinen ja vähän itsekeskeinenkin - välillä ihan raivostuttavan härkäpäinen.

Kirja ei ollut huono, mutta itse en saanut kiinni useistakaan jännitteistä, joita sinne oli kirjoitettu. Lopun osalta mietin, onko se lussahdus vai tärkeä viesti anteeksiannosta, ja kallistun ehkä jälkimmäiselle puolelle.

The Night Circus

Erin Morgensternin The Night Circus tuntuu olleen spefipuolella viime vuoden suuria tapauksia, jos nyt ensiksi bongasin sen ystäväni kirjahyllystä ja sitten vasta tajusin tämän olevan joku tapaus. Sitten se ilmaantui kirjastoonkin. Kirjan lähtökohta tuntuukin mainiolta: salaperäisesti ilmestyvä sirkus, joka on auki vain öisin.

Kirja ei kuitenkaan kerro vain sirkuksesta; oikeastaan se kertoo kilpailusta kahden taikurin välillä; kilpailusta, johon taikureiden opettajat ovat nuoret oppilaansa sitoneet. Sirkus on kilpailun näyttämö, ja sellaisena maaginen - osa sirkuksen vieraista menettääkin sille sydämensä. Samaan aikaan nuoret taikurit huomaavat kilpailun myötä kietoutuvansa yhä tiiviimmin toisiinsa, vaikka loppu näyttää pahaenteiseltä.

Pidin yön sirkuksesta kovasti, tietenkin - se oli unenomainen ja kaunis. Ja kuitenkin - vaikka pidin kovasti, en rakastanut, sillä kirja oli minun makuuni hieman liian särötön. Kiillotettu. Sirkuksen täydellisyys oli jo liikaa, ja vaikka olisin varmasti sirkuksessa mielelläni vieraillutkin, olisin kaivannut tähän vielä ... jonkinlaisen riitasoinnun.

...ja se loppu. Itselleni jäi vaikutelma siitä, että loppu oli yritetty kirjoittaa kauniiksi, mutta minusta se oli pysähtymisessään pikemminkin pelottava. Voi toki olla, että kirjailija halusi myös herättää miettimään sitä, mikä on lopussa onnellista ja mikä pelottavaa, mutta itselleni en kirjan nuorten taikureiden kohtaloa suin surminkaan haluaisi.

Something Wicked This Way Comes

Ray Bradburyn kirjalla on maailman paras nimi: Something Wicked This Way Comes.
Miettikää nyt. Tunnustelkaa sitä. Ei voi olla parempaa nimeä. Alunperin lauseen on ilmeisesti kirjoittanut eräs W. Shakespeare, mutta minusta on silkkaa neroutta käyttää sitä kirjan nimenä.

Uskomattomalla tavalla en ollut lukenut kirjaa ennen tämän vuoden (kirjoitan tätä siis vuonna 2008, katsotaan koska muistan julkaista) marraskuuta, mutta sitten vihdoin tartuin toimeen.

Something Wicked This Way Comes on ... hieno. Tematiikka on tietysti sinänsä tuttua, että samaa teemaa on sittemmin versioitu ja paljon, mutta kyllä SWTWC on ihan omaa luokkaansa. Tykkäsin hahmojen tietynlaisesta moniulotteisuudesta ja inhimillisyydestä, tykkäsin kirjoitustavasta ja tykkäsin juonesta.

Mahtava. Ja se nimi. Anteeksi. Ei mulla nyt ole muuta sanottavaa tästä. Oli vaan niin hyvä.