The Grace of Kings

Pitäisikö ihmisen pitää tauko eeppisestä fantasiasta, jos monta sataa sivua sellaista saa lähinnä kyyneleen kohoamaan silmänurkkaan?

Ken Liun The Grace of Kings ei ollut huono kokemus, mutten millään malta näin jälkikäteenkin olla toivomatta, että se olisi voitu tiivistää jonkinlaiseksi puristeeksi. Nyt tekstin paino oli sekä henkinen että fyysinen.

Okei. Asiaan. Kirja oli monella tapaa tosi hyvä ja parani vain loppua kohden, kun hyväksyi, että Liu ei varsinaisesti kuvaa ihmisiä vaan käsittelee yhteiskuntaa, sotaa ja sitä, mitä on okei tehdä hyvien asioiden puolesta ennen kuin itse muuttuu pahaksi asiaksi, ja käsittelee näitä asioita jonkinlaisesta lintuperspektiivistä. Kuin pelilautaa katselisi.

En silti missään vaiheessa rakastunut, en ahminut innoissani, en toivonut takakannen suljettuani, että olispa tätä lisää.

Vastaus kysymykseeni on siis ehkä: pitäisi. Nyt viimeistään pitäisi.

The Godless

Jos sanoisin, että Ben Peekin The Godless on keskinkertainen eeppinen fantasia, tuskin menisi asteikollani kovasti metsään.

Kirjassa on kaikenlaista. Hieman yllättävä sota kaupankäynnillä elävässä kaupungissa; nuori mimmi, joka pystyy kummallisuuksiin; joitakin palkkasotilaita; yksi omituinen, kuolematon tyyppi ja jumalia, jotka ottivat ja kuolivat ja nyt sitten ovat kuolleita tai elossa tai jotain, vähän epäselväksi se jäi.

Isona etuna mainittakoon ehkä se, että Peekin hahmot ovat etnisesti hyvinkin erityyppisiä, mikä tietty on aina ihan kiinnostavaa. Muuten kokemuksena vähän valju: ei mitään erityisen hyvää, ei mitään erityisen huonoa. En itkenyt ilosta tai surusta kirjan loppuessa.

Mitä nyt olen blogeja seuraillut, Peekin opus on kai tämän vuoden isoja juttuja - nyt en sitten tiedäkään, miksi se ei itseeni iskenyt. Vikahan voi olla lukijassakin: mammuttimaisten fantasiaromaanien äärellä hyvin vietetyn nuoruuteni jälkeen en oikeastaan nykyään jaksaisi millään tarttua mihinkään, missä on yli 350 sivua ja miekka kannessa. Ja aina kun kuitenkin tartun, sillä kokemukset ovat sitä varten, että niistä ei opita, on jälkimaku väsynyt ja kaurapuuroinen.

The Painted Man

Peter V. Brettin The Painted Man kertoo demonien piinaamasta valtakunnasta, josta nousee epätodennäköinen sankari.

Sankarilla lienee ollut joku nimi, mutta unohdin sen jo, koska minusta tämä oli aika keskinkertainen fantasiapläjäys eikä ainakaan ansaitse, että suon sen jatko-osille jotain huomiota.

Ehkä isoin ongelmani oli lähtöasetelmissa. On nimittäin niin, että öisin demonit nousevat. Ihmisväki kyyristelee piilossa suojataikojensa takana eikä uskalla tehdä mitään. Sitten sankarimme lapsuudessa tapahtuu jotain traagista: äiti jää demonin kynsiin. Eiköhän 11-vuotias lapsisankari ryntää pihalle ja lyö demonia sangolla päähän.

No, sankarin äiti kuolee silti, mutta tämä 11-vuotias on nyt kuitenkin lyönyt demonia sangolla päähän ja selvinnyt kertomaan siitä. Hän tuntee suurta katkeruutta kaikkia muita kohtaan, jotka eivät ole mäiskimässä demoneita sangolla päähän, ja siitä sitten loppukirja rakentuukin, kun tyyppi lähtee etsimään asetta demoneiden lyömiseksi.

Paitsi, että on tässä pari muutakin päähenkilöä, ja yksi raiskaus, koska uskottavaa naishahmoa ei ole, jos sitä ei ole raiskattu.

Tämä sangollalyöntihomma oli ratkaiseva, minusta. Kun jotenkinhan ihmiskunta ei toimi näin. Aina löytyy pöljiä aikuiseksi kasvaneita, jotka olisivat mäiskimässä demoneita sangoilla ja, en tiedä, hiilihangoilla. Ja se, että sankari nyt sattuu olemaan se tyyppi, joka löytää muinaisen mahtiaseen (oho hups!) ja samalla eka, joka keksii, mitä niille suojaloitsuille voisi muuta tehdä kuin maalata ikkunalautaan (oho katos!) - ja 11-vuotiaana AINOA KOKO IHMISKUNNASTA, JOKA TAPPELEE VASTAAN - se, se on vaan liikaa. En osta semmosta.

Jatkoa on siis tarjolla ihan koko sarjan verran, mutta koska mulla ei ollut kuin tahattomasti hauskaa tämän ykkösosan kanssa, jätän väliin.

Mifongin perintö

Luin viimein J. S. Meresmaan fantasiasarjan ykkösosan: Mifongin perintö polkkasi menemään melkoista vauhtia.

Mutta se sopi mielialaani ihan hyvin.

Kirjassa on siis juonenkäänteitä sillä tavalla, että välikorvastaan rappeutuneita saattaa huimata, ja osa juonesta on ripustettu melkoisten yhteensattumien varaan, mutta kuten sanoin, olin valmis ripustamaan epäuskoni naulakkoon. Joskus sitä kaipaa jotain, joka kulkee eteenpäin kuin myrsky. Jos vertailemaan pitää heittäytyä, myönnän silti, että Meresmaan Keskilinnan ritarit -tarina, jonka toinen osa odottelee lukujonossa, on hieman enemmän makuuni rauhallisemman tahtinsa kanssa.

Päähenkilöt Ardis ja Dante ovat ihan viihdyttävä kaksikko: vanhalle kuninkaalle naitettu nuori Ardis ja kissaeläimen kanssa hengaava Dante saavat aikaan oikein kelvollisen seikkailun. Erityisbonuksena kirjalle luen sen, että seikkailemaan pääsee äidiksi kasvava tyttö, eikä mikään ikuinen neitsyt.

Erityiskiitoksia kirjalle haluaisin myöntää seuraavista seikoista: Ensinnäkin Meresmaan kielessä oli minusta paikoin mahtavia oivalluksia. Joillekin kihersin itsekseni ääneen. Toiseksi olin kovin otettu jotenkin keskivertofantsua kehollisemmasta - etenkin naiskehollisemmasta - otteesta, joka oli luonteva osa kirjaa. Tiedättehän. Verta ja suolenpätkiä nyt saa mistä tahansa, mutta pitkittynyttä ensisynnytystä, imetyksen sitovuutta ja miesten kuukautisia kohtaan tuntemaa vierastusta ei.

(Mistä tuli mieleeni, että Booksy on omassa tekstissään valikoinut mahtavan lainauksen. Lukekaa.)

The King's Blood

The King's Blood jatkaa Daniel Abrahamin uusinta eeppisen fantasian tuotosta, ja meno ei kun paranee. Se on tietenkin hyvä uutinen, sillä Kuten Kaikki Tietävät, sarjojen kakkososat ovat mitä kehnointa antia. (Ei, en minäkään oikeasti niin ajattele.)

Abraham vie tarinaansa eteenpäin usean hahmon näkökulmasta - ja on henkilögallerialleen suunnilleen yhtä säälimätön kuin eräs monsieur Martin. Ei kai tuo mikään ihmekään ole, kun miehet käsittääkseni välillä yhteistyötäkin tekevät.

Sarjan hahmoista yksi on kasvamassa selvästi eeppisiin pahismittoihin, vaikka ei tätä selvästi itse tiedostakaan. Käsi pystyyn ne, joita yllättää se, että on hauska seurata tapahtumia ja toimia nimenomaan eri näkökulmista. Ei käsiä?

Abraham on taitava, tosi taitava … mutta ihan samanlaista sielua en tästä sarjasta ole vielä löytänyt kuin aiemmasta tuotannosta. Silti, ajateltua ja ajatuksia herättävää fantasiaa ei ole koskaan liikaa.

The Dragon's Path

Daniel Abraham on takuulla (myöntää täytyy) viime vuosien kiinnostavimpia fantasiakirjailijoita. Vaikka uusin sarja kääntyy hieman perinteisemmille urille kuin edellinen, ei tämä The Dragon's Path missään nimessä ole mitä tyypillisin fantasiaromsku - sillä vaikka siinä onkin kauhea hämähäkkijumalatar, siinä on myös pankkiirityttö.

Olisitteko ikinä uskoneet, edes tässä eurokriisin tiimellyksessä, että pankkitoiminta voisi olla a) mielenkiintoista ja b) toimia fantasiakirjassa? En minäkään, enkä kaikilta osin pysynyt edes kärryillä, mutta Abraham onnistuu punomaan tämänkin osaksi kirjaansa.

Tarinaa käydään läpi useamman hahmon silmien läpi. On nuori, orpo Cithrin, jonka pitää viedä isohko aarre turvaan - ja joka päättää hoitaa homman ryöstämällä pankin. Tavallaan. Cithrinin karavaania pestautuu vartioimaan Marcus, legendojen sankari, joka on miehistöä vajaa - mutta onneksi kohdalle osuu näyttelijäseurue. Ja Geder, nuori aristokraatti, on filosofiasta kiinnostunut sotilaan irvikuva, jolta Cithrinin pitää paeta.

Ja jotenkin Abraham saa osittain näennäisen tylsistä aineksista (PANKKITOIMINTA!) melkoisen toimivan keitoksen. Toivottavasti tästä sarjasta tulee sen verran mainetta ja kunniaa, että Abraham saa jatkossa kirjoittaa just mitä huvittaa.

The Cold Commands

Richard Morgan jatkaa sankarihahmo Ringilistä kertovaa sarjaansa kirjalla The Cold Commands, joka sai allekirjoittaneen suhtautumaan jälleen varovaisen suopeasti eeppishenkiseen fantasiaan.

Morgan tosin välttää etenkin eeppisen fantasian pahimmat kliseet: Ringil on kelpo päähenkilö, mutta tuskin saa valtakuntaa ja puolta prinsessaa, koskapa on homo maassa, jossa hommaan ei välttämättä suhtauduta myötämielisen avoimesti. Moneen muuhunkaan asiaan ei suhtauduta myötämielisen avoimesti, kuten karanneisiin orjiin, ja Ringil saakin hieman ongelmia niskaansa pyrkiessään vapauttamaan zorron yöstä kanssaihmisiään. Samaan aikaan toisaalla Ringilin kamu, jonka nimen olen jo autuaasti unohtanut, yrittää potkia keisariaan parhaaksi katsomaansa suuntaan - ja samalla tulee kummallinen lähettiläs jo kauan kadoksissa olleelta muinaiselta rodulta. Ja niin palataankin niihin kliseisiin: lähettiläs käskee varustaa retkikunnan matkalle tai muuten. Ja jatkoa seuraa.

Morganin kirjoitustyyli on paikoin hieman raskasta, mutta kokonaisuutena kirja oli sen verran virkistävä, että nautin siitä melkoisesti. Ja jos jostain en nauttinut, sitä en enää muista. Paljon mukavampaa näin!

A Dance with Dragons

Vihdoinkin.

Minulla oli ongelmia A Dance with Dragonsin kanssa: se painoi tonnin. Pelkäsin, että pudotan sen vauvan päähän kamalin seurauksin imettäessäni. Kun herra Sivukirjasto sitten tarpeeksi virnisteli hitaalle lukutahdilleni, tartuin kirjaan uudestaan. Hyvä niin.

Te tiedätte tästä varmasti kaiken, mitä tietää tuleekin, mutta lyhyenä yhteenvetona mainittakoon, että pitkään ja hartaasti luettu ja odotettu ADwD jatkaa A Song of Ice and Fire -sarjaa viemällä eteenpäin hahmojen tarinoita. Ja aika hyvin homma toimii tässäkin osassa, vaikka itse löysin aidon innon oikeastaan vasta sitten, kun kronologisesti päästiin eteenpäin siitä ajanjaksosta, jossa tämä ja edellinen osa pyörivät. En olisi millään jaksanut lukea uudestaan samasta ajasta, vaikka tapahtumia ei samojen henkilöiden silmien läpi nähdäkään.

Yllättäen kiinnostavimmaksi hahmoksi nousi Theon Greyjoyn surullisen hahmon ritari. Sen sijaan aiempi suosikkini, Jon Snow, ei suinkaan synkistellyt itseään sydämeeni - Jon-jaksoihin olisin kaivannut hieman enemmän pahaenteisyyttä ja hieman vähemmän huolta turnipsien riittävyydestä.

No, sitten kun innostuin, innostuin tietenkin kovasti - viimeiset viikot olenkin miettinyt, onko jo liian aikaista kysyä, milloin ilmestyy seuraava osa.

Ash

Uhkasin taannoin teitä Malinda Lon Ashilla, ja nyt on tullut pelätty hetki. Tuhkimotarinan uudelleenkerronta silvuplee.

Ash kertoo siis Ash-tyttösestä, joka jää ilkeän äitipuolensa ja sisarpuoltensa armoille isänsä kuoltua. Ash päätyy piikomaan äitipuolelleen, ja elämä on synkeää, kunnes Ash törmää kuninkaan metsästäjättäreen. Päästäkseen hengaamaan kyseisen itsevarman naishenkilön kanssa Ash kääntyy läheisten haltioiden puoleen ... ja sitten se prinssikin tietysti huomaa sankarittaremme.

Ash ei nyt siis millään muotoa ole perinteinen Tuhkimon uudelleenkerronta - jos homoseksuaalisuus teemana kauhistaa, Ash tulee jättää väliin. Minusta kirjan parisuhdekuviot olivat virkistäviä, mutta kirja oli muutoin hieman ongelmallinen. Ash oli nimittäin päähenkilönä ohut ja kalsea, ja voitte uskoa, ettei mikään kirjallinen romanssi tunnu kerrassaan miltään, jos päähenkilö muistuttaa pakastettua paperinukkea. Hieman jännittävästi Ash vaikuttaa eniten ihmiseltä suhteessaan sisarpuoliinsa; tällöin käy ilmi, ettei päähenkilö suinkaan ole tuhkimomaisen alistuva ja suloinen, vaan paikoin aika kitkeräkin tyttö.

Ashista tuli mieleen Maria Turtschaninoffin Arra, sillä kirjoissa on joitakin yhteisiä lähtökohtia; ankeat perheolot, prinssi ... mutta Arra on sankarittarena paljon aktiivisempi ja tuntuu itse tekevän enemmän onnensa eteen kuin kohtuullisen passiivinen Ash, joka jää lähinnä odottelemaan apua haltioilta.

Ashille on ilmeisesti ilmestynyt sisarromaani Huntress, mutta minulle ei jäänyt mitään erityistä tarvetta tutustua siihen tarkemmin - vaikka metsästäjätär ainakin Ashin tarinassa on selvästi kiinnostavampi henkilö kuin itse sankarittaremme.

The Price of Spring

Olen jotensakin ällistynyt siitä, miten äärimmäisen kaksijakoisesti suhtaudun Daniel Abrahamin tetralogiaan. Kuten aiemminkin mainitsin, kaksi ensimmäistä osaa eivät herättäneet minussa sen kummempia tunteita (ellei jäljellä olevien sivujen määrällä harrastettavaa aritmetiikkaa lasketa tunteeksi), ja lykkäsin kahden viimeisen osan lukemista hamaan tulevaisuuteen. Ja mikä virhe sekin sitten oli! Tai ehkä ei - parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Silti, jälkimmäiset osat ovat aivan huikeita - tekisi mieleni suorastaan suositella lukemaan vain kaksi viimeistä osaa ja skippaamaan ensimmäiset (älkää huoliko, mukaan pääsee kyllä), mutta toden sanoakseni en muista ensimmäisistä ihan niin paljoa - voi olla, että tekisin vääryyttä.

Silti, The Price of Spring jatkaa siitä, mihin An Autumn War jäi - kaksi kansakuntaa on kadottanut sukupolven verran lapsia. Diplomatian kautta tilannetta yrittää korjata toisen valtakunnan hallitsija Otah. Otahin tytär, Eiah, etsii sen sijaan käsiinsä koko katastrofin aikaansaaneen Maatin, jonka keinot sopan korjaamiseksi liittyvät siihen samaan taikuuteen, josta kaikki alkoi. Vaikka päämäärät ovat yhteiset, keinot tekevät näistä kahdesta osapuolesta toistensa vihollisia. Taikuus tuo myös esiin vanhat kysymykset vastuusta ja vallasta - tiedättehän, with great power comes great responsibility (Wikipedian mielestä tätä ei alunperin olekaan sanonut Peter Parkerin Ben-setä, vaan vanhimmat versiot löytyvät esimerkiksi Luukkaan evankeliumista. Päivän triviatieto, olkaa hyvät.)

Nyt olen tosi iloinen siitä, että luin sarjan loppuun.

A Feast for Crows

Niin niin, minä olen myöhässä. Aikoinaan, kun sain A Feast for Crowsin hikisiin kätösiini, päätin, etten ehkä lukisi sitä ennen kuin seuraava osa on käsissäni myös.

No, seuraava osa on herra Sivukirjaston käsissä (ilmeisesti vielä syyskuunkin, krhm), mutta tästä huolimatta luin AFfC:n jo hieman etukäteen, ikään kuin. Ja mitä siitä nyt voisi sanoa?

(Oletan siis, että lukijakuntani enimmäkseen on tietoinen George R. R. Martinin eeppisestä fantasiasaagasta, joka paisuu kuin blinitaikina ja jonka jatko-osia odotetaan fanikunnassa sekä ymmärrystä* että kiukkua** tuntien.)

Ensinnäkin ilahduin valtavasti huomatessani, että oma kopioni AFfC:ista oli signeerattu***. Kauan eläköön Finncon! Sitten itse asiaan. Se, mistä nautin valtavasti Martinin kirjoissa, on henkilöhahmojen inhimillisyys - se, miten Martin ei tyydy kirjoittamaan yksiulotteisia pahiksia tai hyviksiä, vaan kaikilla hahmoilla on jonkinlainen sisäinen motivaatio - ja usein vielä erinomaisen uskottava sisäinen motivaatio. Vaikka henkilö A vaikuttaisi millaiselta mätäpaiseelta kauempaa, fiilis yleensä muuttuu, kun kertomusta aletaan kuljettaa mainitun henkilö A:n näkökulmasta. Ja tämä oli se seikka, joka sai minut kävelemään päin seiniä kun luin sarjan kolmososaa loppuun enkä voinut nostaa katsettani kirjasta. Ymmärrätte varmaan.

Tämä on vahvuus, joka edelleen jatkuu AFfC:issa. Osittain, ainakin - kuningatar Cersei on nimittäin kaikkea muuta kuin samaistuttava tai ymmärrettävä hahmo, vaikka yksiulotteisuudesta ei toki hänenkään kohdallaan voida puhua. Olisin kuitenkin toivonut kirjan oikeastaan ainoalta vahvalta ja valtaa käyttävältä naishahmolta enemmänkin (kirjan muut naishahmot kun ovat omien tilanteidensa vankeina olevat Starkin tyttäret ja kompleksinen naispuolinen ritari Brienne, jonka kamppailu oman naiseutensa kanssa on ehkä semisti rasittavaa.)

Vaikka juoni oli kiehtova ja kirja tuntui etenevän vauhdilla, jäin jälkikäteen miettimään, olisiko lievällä stilisoinnilla selvitty - koko sarjan tempo kun on lopulta hitaanlainen. Miljöö on kuitenkin vaikuttava ja tarina niin kiehtova ja vauhdikas, että pakkohan tästä oli tykätä ja helppo oli myös uppoutua - ihan samanlaista imua en kuitenkaan kokenut kuin sarjan edellisen osan parissa.

* Itse olen valinnut zen-henkisen ymmärryksen linjan, vaikka pari kertaa sitä on kyllä koeteltu, sen myönnän.
** Aihe, johon myös Neil Gaiman on joutunut tarttumaan.
*** Saman tien muistin, että oikeastaan olisin halunnut signeerattavaksi Martinin Fevre Dreamin, joka on yksi riipaisevimmista kirjoista, jonka tiedän, mutta minulla ei ollut sitä omana. Sellaista se.

An Autumn War

Sivumennen sanoen: loma on ihan huippukeksintö.

Jostain syystä en innostunut ihan kauheasti Daniel Abrahamin The Long Price Quartetin aloitusosista, mutta sitten luin netistä, miksi niistä pitäisi pitää, ja ... no, tietenkin An Autumn War upposi sitten vähän paremmin.

Luen tätä nykyä aika vähän eeppistä fantasiaa, ja etenkin kaikenlainen kartan läpi ratsastus aivottomine taisteluineen saa karvat pystyyn. Siksipä onkin melkoisen onni, ettei Abraham vaivaa minua sellaisella. AAW jatkaa - käsittääkseni - sarjan kahden ensimmäisen osan tapahtumia useamman vuoden jälkeen. (Useampia vuosia on välissä siis sekä sarjan kirjoilla että minulla lukijana, joten vähän huteralla mielikuvalla mennään.) No, joka tapauksessa, kaksi valtiota käyvät sotaan. Toisella on ollut perinteisesti aseenaan eräänlaisia henkiä, joiden avulla sota on tähän asti vältetty - mutta kun toinen valtio löytää tavan neutraloida epätasapainoinen pelote ja samalla varmistaa, ettei hengistä jatkossa ole huolta, syttyy sota, jota kuvaillaan useiden päähenkilöiden kautta.

Vaikka AAW on paikoin hieman hidastempoinen eikä ainakaan minusta yhtä kiinnostavalla tavalla monimutkainen kuin vaikkapa Martinin saaga (tämä vertaus tuli mieleen siksi, että Martin taisi kehua kaveriaan Abrahamia AAW:n kannessa*) käy se kuitenkin pohdintaa jollaista eeppiseltä fantasialta ihan suoraan sanottuna harvoin näkee. Lisäksi kirjan loppu on monella tavoin sydäntäraastava, jos nyt samalla julmasti oikeudenmukainen. Aion lukea sarjan viimeisenkin osan pikimmiten ja suosittelen muillekin.

* Ehkä. Muistini on kadonnut johonkin. Tule takaisin, muisti.