Exo!

Steven Gouldin Exo oli riemastuttava!

Hyppäsin sarjaan vähän kesken kaiken, mutta katsoin, että se on ok, koska sarjassa kerrottiin, ahem, hyppijöistä - siis siinä on kokonainen perhe, joka osaa ikään kuin teleportata.

Ja miten hienoa se oli! Tämän kirjan kuunneltuani meinasin välillä unohtaa, että itse en moiseen pysty.

Päähenkilö on perheen teini-ikäinen tytär Cent, mutta välillä näkökulma on myös vanhempien (voi heitä raukkoja.) Perheellä on tavallaan vähän hankalaa, sillä on kaikenlaisia tahoja, jotka haluaisivat hyötyä heistä, ja kovasti pitäisi pitää salaisuuksia, mutta se ei onnistu tyttären halutessa pystyttää ... oman avaruusohjelman.

OMA AVARUUSOHJELMA! Ja sitten hän tekee sen, ja kuljettaa kamaa kiertoradoille ja takaisin paljon halvemmalla kuin kantoraketit. Ja jotenkin Gould onnistuu kirjoittamaan juuri sellaisen riemastuttavan teoksen, joka saa sydämen sykkimään innosta vähän nopeammin ja ihmisen miettimään, että miten siistiä, miten siistiä ... ja sitten pettymään kun muistaa, että kyse on yhä fiktiosta.

Oli siinä sit kaikenlaista ihmissuhdehommaa myös, mutta eiköhän tärkein tullut sanottua nyt. OMA AVARUUSOHJELMA.

Artemis Awakening

Jane Lindskold on nimi, joka silloin tällöin pomppaa vastaan genressä, mutta tämä Artemis Awakening on ensimmäinen rouvalta lukemani kirja. Ja nytkin kuuntelin, en lukenut.

Lähtökohta on se, että kundi haaksirikkoutuu muinaiselle hurvitteluplaneetalle, jonka geneettisesti modatut asukkaat elävät jotain modernia keskiaikaa. Ei kuitenkaan pimeää, kuten paikalle osunut metsästäjämimmi osoittaa: paikallisilla on yhä jonkinlainen taju siitä, mistä he ovat tulleet, eikä mitään erityistä pelkoa vierasta kohtaan. (Mikä nyt viimeistään todistaa, että geneettisesti modattuja ovat.)

No, nyt se kundi ei sitten kuitenkaan pääse kotiin, kun avaruusalus on säpäleinä, ja niinpä se mimmi lähtee kuskaamaan sitä jonnekin muinaisen sivilisaation raunioille. Kun siellä on kuulemma joku tyyppi, joka voisi ehkä auttaa.

Jostain syystä, jota en osaa tarkemmin eritellä, minulle tuli tästä kirjasta kovasti mieleen Enid Blytonin Seikkailu-sarja. Voi olla, että kaikki johtuu vain siitä, että asioita on kätketty vähän samalla tavalla, eikä teoksilla ole niin mitään yhteistä muuten, mutta lohdullinen lapsuusfiilis palasi silti luokseni.

Muuten kirja oli, no, oli. Tykkäsin siitä, ettei juoni - tai asetelma - moneltakaan osin vastannut alun lupauksia, vaan tarina kiemursi omilla ehdoillaan mihin halusi. Etenkin asetelman jonkinlainen avoimuus ilahdutti: aluksi pelkäsin kovasti, että luvassa on kaikkeen vieraaseen epäluuloisesti suhtautuvia, heinähankoja heiluttavia kyläläisiä. Vaan ei.

Artemis Awakening on sarjan aloitusosa, ja sen verran mukiinmenevä, että mikä on, ettenkö voisi jatko-osankin kuunnella. Ei vuoden äänikirjaelämys, mutta eipä sellaisia toisaalta vuoteen monta mahdukaan.

Walking the Tree

Walking the Tree on vähän hassu. Mutta ihan hyvällä tavalla.

En ole varma, miten tätä Kaaron Warrenin kirjaa pitäisi kuvailla: tavallaan se on post-apokalyptinen, mutta kuitenkin niin post, että oikeastaan yhteiskunta on päässyt jo jaloilleen. Aika jännittävänä vaan, asutaan suuressa puussa ja sen ympärillä pienissä yhteisöissä.

Yhteisöillä ihan ehdoton tabu on yhteisön sisällä lisääntyminen, joten jengillä on tapana lähettää nuoret naiset kiertämään puuta. Matkalla on useita tarkoituksia, joista kaikkiin suhtaudutaan reippaan avoimesti: 1) tarkoitus on oppia muista yhteisöistä ja niiden tavoista (kierrokselle otetaan mukaan myös lapsia oppilaiksi), 2) kierroksella on tarkoitus oppia lasten tekemistä ja 3) ehkä asettua johonkin toiseen yhteisöön - tekemään niitä lapsia.

Yhteisöjen suurimmat pelot liittyvät sairauksiin, ja kirja rakentuukin tavallaan yhden lapsen ja yhden nuoren naisen yhteisen salaisuuden päälle: skidi saattaa olla sairas, ja se pitää piilottaa. Nuori nainen, Lillah, kokee tiettyä ärtyneisyyttä joutuessaan roudaamaan yhtä lasta halki yhteisöjen, vaikka oikeasti hän haluaisi vain pupsia poikien kanssa hormonipäissään. Lopulta päähenkilö kuitenkin päätyy ehkä tuomaan jotain uutta yhteisöjen elämään.

Kirja on aika episodimainen ja sellaisena ihan toimiva. Kävelemisestä on syystä tai toisesta mukava lukea, vaikka varsinaista matkantekoa tässä ei niin hurjasti ollutkaan - kyse on selvästi enemmän yhdestä yhteisöstä toisen jälkeen. Vaikka opettajien matka on jokseenkin kiiluvasilmäisen seksipainotteinen, Warren keskittyy seksin sijaan sellaiseen lähes antropologiseen ihmisyhteisöjen kuvaukseen, joka kyllä toimii.

Se, mikä ei niin toimi, on kirjan loppu - se on jotenkin läpilaukatun oloinen.

Itse kuuntelin tämän äänikirjana: lukija, Kate Rawson, on NERO.

P. S. Lunttasin kaikenlaiset kirjoitusasut sun muut Raijalta, joka myös luki kirjan ja kirjoitti siitä omaani paremman teksti. Menkää sinne.

A Million Suns

A Million Suns on jatko-osa Across the Universelle. Ajattelin lukaista sen ehtiessäni, ettei jää sarja kiusallisesti kesken.

Ehdottomana bonuksena sanottakoon, että tämä on aika nopealukuinen ja ihan viihdyttäväkin.

Miinuspuolena lukijan (siis itseni) kannalta pidän silti sitä, että jännitteestä aika turhan iso - ja teoksen pituudesta aivan liian iso - osa syntyy kommunikaation puutteesta ja ihmeellisestä jäkittämisestä. En jaksa sellaista.

Sitten tulin ajatelleeksi, että ehkä sarjan aiottu kohdeyleisökin lyö päätään seinään ja päättää, että heistä ei ikinä tule tyyppejä, jotka eivät voi vaan saatana avata suutaan kun sen aika on. Ja jos näin on, Beth Revis tekee tärkeää työtä.

Kirja loppui kelpo cliffhangeriin, joten otaksun lukevani vielä viimeisenkin osan tietääkseni, millaisiin itsesäälin, itsesyytösten ja kommunikaatiokatkosten huippuhetkiin päähenkilömme seuraavaksi yltävät.

Brain Thief

Alexander Jablokovin Brain Thief oli paikoin vetävä seikkailu, johon en tainnut oikein loppua kohti jaksaa asianmukaisesti keskittyä.

Päähenkilö, jonka nimeä en muista, mikä kertoo karua kieltään tyypin karakterisoinnista, on rikkaan Muriel-rouvan palveluksessa. Muriel on reipasotteinen eukko, joka tykkää viestiä työntekijänsä kanssa hieman erikoisin keinoin - joten kun Muriel eräänä iltana katoaa aamutakin helmat lepattaen ja alkaa sitten lähetellä tavallista oudompia viestejä, katsoo päähenkilö velvollisuudekseen etsiä työnantajansa.

Brain Thief oli aika puhdasverinen seikkailu, jossa juonenkäänteitä piisasi parinkin romaanin tykötarpeiksi. Alusta pidin kovastikin, mutta jossain keskikohdan puolivälin paikkeilla koin hieman väsymystä runsaan henkilökaartin juoksennellessa ympäri kuin päättömien kanojen lauma. (Kanaparat.)

Varmasti aikansa silti voisi huonomminkin käyttää. Esimerkiksi katsomalla laihdutusohjelmia, jotka nekin ovat kovasti viihdyttäviä, mutta vievät kaiken ilon sipsien syömiseltä, toisin kuin Brain Thief.

(Ja puuh ja voi helkkari, että tässä on taas tullut luettua tänä keväänä. Miten ikinä jaksan naputtaa kaikesta tänne?)

Kiduttajan varjo

Gene Wolfen Kiduttajan varjo on ensimmäinen Sivukirjastossa näkemänne arvostelukappale. Kun näin tiedotteen kirjan ilmestymisestä, hautasin periaatteeni arvostelukappaleiden kinuamisesta syvälle suohon: tuli vähän sellainen olo, kuin uusi Potter olisi ilmestynyt seuraavana päivänä. En todellakaan osaa selittää miksi, mutta Kiduttajan varjo oli luettava heti.

Kansi: Gummerus / Sanna-Reeta Meilahti

Käytännössä "heti" tarkoitti seuraavaa viikkoa, mutta itselleni epätyypillisesti raivasin Kiduttajalle tilaa lukujonosta välittömästi sen saatuani. Kiduttajan varjo onkin todella hyvä - takuulla kevyesti paras koskaan lukemani Wolfe. Tänä vuonna kannattaa siis olla erityisen kiltti, ehkä joulupukki tuo tämän teillekin!

Kiduttajan varjo on siis tieteisfantasiaklassikko, joka on alunperin julkaistu ilmeisesti 1980. Se kertoo vanhasta, kuolevasta maailmasta, jonka aurinkokin on pikku hiljaa hiipumassa. (Maailma voisi olla oma planeettamme niin kaukana tulevaisuudessa, että on helppo kuvitella miten sivilisaatiot ovat nousseet, tuhoutuneet ja nousseet taas.) Kiduttajien tornissa oppipoika Severian tekee jotain, mitä ei olisi pitänyt. Tästä seuraa lenkkaria ja käsky siirtyä hoitelemaan pyövelin pestiä toisaalle.

Nyt onkin tavallista enemmän sanottavaa, ottakaa mukava asento.

Kirjan tunnelma ja miljöö ovat mahtavia. Ikivanha ympäristö ja synkeä fiilis toimivat kuin häkä erityisesti noin kirjan puoliväliin asti, jonka jälkeen Severian lähtee linnoituksesta ja kirjan atmosfääri hieman muuttuu. En itse ilahtunut muutoksesta ihan kauheasti - alun hitaampi tempo, yksinäisyys ja vuosituhansien paino istuivat synkeään syysmielialaani koko lailla paremmin kuin loppupuolen jalkautuminen kansan pariin. Silti, kaupunkikuvauksessakin on omat mahtavat hetkensä - ja koko kirjan ajan Wolfe onnistuu välittämään tunteen siitä, että sivilisaatio on vanha ja parhaat päivänsä jo nähnyt. Jatkuvaan kasvuun kannustavassa yhteiskunnassa on ihana lukea hiljaisesta rappiosta, suosittelen kaikille.

Tunnelmoinnista seuraa kuitenkin, että juoni alkaa hitaahkosti ja jää kirjassa melko lailla kesken. Tämä ei minua haitannut lainkaan, koska a) en ole kovin juonivetoinen lukija ja b) jatkoa piisaa, jos Gummeruksen sivuja oikein tulkitsen, heti. Hieno juttu - muistan kyllä sellaisiakin sarjoja, joiden suomentaminen on ilmeisesti lopetettu osaan yksi. Toisaalta nyt olisi järjestettävä aikaa kirjakauppavisiittiin, pikimmiten.

Severian on minusta päähenkilönä ja kertojana melkoisen onnistunut - paikoin hyvinkin uskottava, millä tarkoitan, että sekoitus itsekeskeisyyttä ja ulospäinsuuntautuneisuutta on minusta oikein hyvä. Esimerkiksi argumentit, joilla tyyppi perustelee itselleen osan moraalisista valinnoistaan ovat kerrassaan inhimillisiä, eivätkä - onneksi - paukapäistä sankarillisuutta osoittavia. Vaikka Severian on toistaiseksi suosikkini Wolfen päähenkilöistä, onnistuin kuitenkin vihdoin kiteyttämään sen, mistä en Wolfessa pidä: siinä sitä ollaan, keskellä dialogia, ja yhtäkkiä sankarimme lyö kanssakeskustelijaa, avokämmenellä vain. Että mitä että? (Olen alkanut epäillä, että lukijana olen jotenkin sokea sellaisille nyansseille, jotka tekevät näistä läiskimisistä ilmeisiä valintoja.) Koska kyseessä on kuitenkin varhaiskauden Wolfea, tämä kummallinen tendenssi heretä väkivaltaiseksi on silti hyvin lieassa eikä pääse liiaksi ärsyttämään.

Mitäs vielä ... Juu, se on vielä itse kirjasta sanottava, että vaikka Severian on kiduttaja, väkivallalla ei mässäillä. Onkin itse asiassa aikamoinen taidonnäyte Wolfelta, että kiduttajien kammioihin joutuneiden kohtalo on aidosti hirveä vaikkei kidutuskohtauksia varsinaisesti kuvata.

Sitten muutama kustannustekniseksi luokiteltava kehu, koskapa Kiduttajan varjo on epäammattimaisin silmini tarkasteltuna laatutyötä. Uuden idolini Johanna Vainikainen-Uusitalon suomennos oli ihan valtaisan hyvä: luin kirjaa tavoilleni uskottomana hitaasti, sillä tekstistä todella nautti. Usein huomaan hieman harmittelevani käännökseen tarttumista, mutta nyt niin ei käynyt kertaakaan. Kirja on myös todella kaunis: ihanaa, että kirjan ulkoasuun on tällä tavalla panostettu. Ja vielä lopuksi: Wolfen klassikkoscifin julkaiseminen on minusta silkka kulttuuriteko.

Dancing with Bears

Olen lukenut taannoin Michael Swanwickia, enkä ollut aivan vaikuttunut. Suomennettu Rautalohikäärmeen tytär oli kai vähän liian outo, ja vähän liian sitä sun tätä, mutta nyt, nyt ... olen itse muuttunut tai aika on muuttunut. Outo miellyttää.

Dancing with Bears toimiikin ihan mainiosti, vaikka epäilen hieman, että itse luettuna se olisi toiminut paremmin kuin itse kuunneltuna. No, niin tai näin, DwB on Darger and Surplus -sarjan jatkumoa. Tässä kohdassa lienee aiheellista tunnustaa, ettei ainakaan minulla ollut hajuakaan, keitä ovat Surplus ja Darger, mutta piankos se selvisi: tyypit ovat huijareita, jotka ovat tulevaisuuden maailmassa matkalla kohti Moskovaa mukanaan karavaani Bagdadin kalifilta. Vastaan sattuu muutama murhanhimoinen robotti, useampi salajuoni, seitsemän Bysantin helmeä ja sitä rataa. Surplus on sitäpaitsi geenimodattu koira, joka kävelee kuin ihminen.

Kirja sijoittuu siis kauas kauniin tulevaisuuden tuolle puolen, ja miljöö on kiehtova monestakin syystä. Ensinnäkin Swanwickin tulevaisuusvisio on herkullinen. Toiseksi tulevaisuuden Venäjä on muikeaa vaihtelua anglosaksisen fantasian kentässä. Suosikkikohtani olikin se, jossa Darger löytää Moskovasta kaksikon salaisen kohteen: maailman parhaaksi sanotun kirjaston. Hykerryttävää, mutta myös tuskallista. Miksen minä ole siellä?

Nyt vain pitäisi päättää, haaliako käsiinsä vanhemmat Darger and Surplus -kirjat vai jäädä vain paatuneesti odottamaan uusia.

Veden alla

Varasin Kat Fallsin kirjan Veden alla kirjastosta, koska sitä Kirjamielellä-blogissa suositeltiin, enkä pettynyt.

Rrrrakstan veden alla tapahtuvia tarinoita, ja Falls onnistuu mainiosti kuvaamaan vedenalaista maailmaa tarinassaan teini-ikäisistä Tysta ja Gemmasta, jotka sotkeutuvat meren alla toimivien lainsuojattomien toimiin.

Vedenalaisista maisemista huolimatta en kuitenkaan rakastunut tarinaan ihan suoraa päätä. Juoni vaikutti aluksi ennalta-arvattavalta (mitä se ei kuitenkaan ollut) ja osa draaman keinoista hieman heppoisilta; esimerkiksi se, miten maanpäällinen hallinto kohteli vedenalaista siirtokuntaa oli jopa kotimaista sisäpolitiikkaa seuraavalle hieman paksua nieltävää ... enkä oikein jaksa uskoa, että moinen epäloogisuus menisi kovin monelle teinillekään läpi. Silti, juoni tempaisi mukaansa ennen pitkää ja merelliset maisemat koukuttivat välittömästi.

Melko varmasti luen seuraavankin osan, joka näillä näkymin on tulossa suomeksi (no ... täkäläisistä kustantajistahan ei koskaan tiedä.)

Yarn

Locuksen viime vuoden suosittelemista kirjoista Jon Armstrongin Yarnin kuuntelin äänikirjana*. Se oli ehkä virhe.

Yarn on hieman kummallinen ja melkoisen dystooppinen tulevaisuudenkuva maailmasta, jossa ihmisiä hallitsevat kuluttaminen ja seksi (joku voisi toki argumentoida, että tästä ei olla kovin kaukana nytkään, mutta Armstrong vie homman kyllä äärimmilleen.) Kirjan päähenkilö Tane, tunnetuksi muotisuunnittelijaksi huonoista lähtökohdista noussut mies, kohtaa vanhan rakastettunsa Vadan, joka pyytää yhtä pikku palvelusta vielä. Pyrkiessään toteuttamaan Vadan mahdottomalta tuntuvaa pyyntöä Tane lähtee matkalle jossa hän kohtaa sekä a. maailman sellaisena kuin se kaupunkien ulkopuolella toimii ja b. oman lapsuutensa slummeissa, isänsä oudon katoamisen sekä oman nousunsa kuuluisuuteen. Tietty.

Armstrongin maailma on aika kalsea ja äärimmilleen tyylitelty, eikä siitä ollut ainakaan äänikirjana kovin helppo saada otetta. Lisäksi kirjan juoni tuntui jotenkin hieman ilmeiseltä ja kohtuullisen kepeältä verrattuna maailman rakentamiseen nähtyyn vaivaan - en ainakaan itse suoraan sanottuna jaksanut kauheasti ottaa kierroksia päähenkilön kohtalosta. Kirjaa on kuvailtu fashionpunkiksi; määritelmä on sinänsä erinomainen, mutten ole varma siitä, tarvitseeko maailma tällaista genreä. Armstrong kyllä hekumoi kankailla ja langoilla siinä määrin, että vaikea siitä on näin käsityöintoilijana täysin kylmäksikään jäädä.

* Tietyin varauksin** pyrin tutustumaan ainakin Locuksen suosittelemiin kirjoihin, sillä ne ovat usein hyviä.
** "Stephen King".

The Lord of the Sands of Time

Joku on tehnyt kyldyyriteon ja kääntänyt englanniksi japanilaista scifiä. Vai tieteisfantasiaakos tämä on.

Lainasin Issui Ogawan kirjan The Lord of the Sands of Time kirjastosta ihan hetken mielijohteesta, koska se herätti mukavan mielikuvan Prince of Persia -sarjan uudelleenlämmittelyosien ykköisestä. Mahtava peli! Tosin se on minulla yhäkin kesken enkä tiedä, missä PS2 luuraa juuri nyt, mutta hieno peli silti. Herättää vaarallisen tunteen siitä, että on itsekin kykenevä juoksemaan seinillä. Missähän se PS2 muuten oikein on...

Asiaan. TLotSoT ei ole yhtä hyvä kirja kuin uusi PoP on peli. Niin se vain on. Kirjassa muukalaisrotu tuhoaa maapallon, ja ihmiskunta luo robotteja jotka aloittavat muukalaisrodun kanssa kilpajuoksun menneisyyteen, panoksena maan hallinta. Lisänä rikka rokassa ja romanttinen juonenkäänne scifikirjassa.

Kulutin iän kaiken vaivaisen 200 sivun läpikahlaamiseen, koska en jaksanut olla juurikaan kiinnostunut siitä, mitä ihmiskunnalle tapahtuu. Sitäpaitsi yleensä ajassa matkustaminen pilaa kaiken, johon se sotkee tahmaiset näppinsä. Kukaan, ja tarkoitan tosiaan KUKAAN, ei jaksa miettiä niitä paradokseja ja haarautuvia tulevaisuuksia. (Katsokaapa vaikka Lostia, jos ette muuten usko.)

Huomenna muuten suuntana Bangalore. Jos Bloggerin ajastus toimii, minä istun lentokoneessa kun te luette tätä. Pitäkää peukkuja että a. palaan ehjänä takaisin ja b. saan rauhassa keskittyä lukemiseen lentokoneessa (enkä syyllistä itseäni tekemään jotain töitä vain siksi, että pomo istuu samassa koneessa.)

Red Thunder

Aamubloggausten sarja jatkuu. Call me mad.

Olin itse asiassa hieman yllättynyt kuultuani pariltakin ihmiseltä, että he olivat lukeneet Sivukirjastoa eilen. Toinen näistä oli rakas avomieheni, joka ilmoitti jalomielisesti, että kyllähän sitä lukee jos et kirjoita niistä lohikäärmekirjoista tai avaruusaluksista. Tästä inspiroituneena aion kirjoittaa avaruusaluksista, mutta saatan palata musiikkiteemaankin vielä.

Red Thunder on John Varleyn tieteisseikkailu, tai ehkä pikemminkin tieteisfantasia. Se kertoo neljästä nuoresta jotka ottavat ja ystävystyvät entisen astronautin kanssa ja alkavat pykätä kasaan avaruusalusta. Sitten mennään Marsiin. Niin, luitte ihan oikein.

RT:ia on verrattu Robert A. Heinleinin kirjoihin - tai siis pikemminkin sanottu tribuutiksi. Minulla on sivistyksessä useita carcharodon megalodonin mentäviä aukkoja, joista yhdestä mahtuu myös Heinleinin tuotanto - joten tribuuteista en tiedä mitään. Sen tiedän, että Red Thunder on ihan vetävä seikkailu, mutta se vaatii lukijalta kahta asiaa:

1. Menestyksekästä suspension of disbeliefiä - anteeksi, en ole löytänyt hyvää suomennosta. Kirjan tieteisratkaisut tuntuvat kuitenkin ehkä hieman fantastisilta, mutta jos vaan kiukulla päättää olla kiinnittämättä niihin mitään huomiota, kirja toimii.
2. Patriotismin sietokykyä. MINÄ en näe mitään syytä siihen, että amerikkalaisten pitäisi oletusarvoisesti ehtiä Marsiin ennen kiinalaisia, mutta RT:in hahmot ilmeisesti näkevät.

Tälle olisi jotain jatko-osan tynkääkin tarjolla, mutta ilmeisesti sarjan osat voi lukea myös aiemmista osista tietämättä.