The Circus of Dr. Lao

Dr. Laon sirkuksesta on kirjoittanut Charles G. Finney vuonna 1935.

The Circus of Dr. Lao on mainio. Sirkus saapuu pieneen amerikkalaiseen kaupunkiin mukanaan ihmeitä sieltä täältä: on satyyri, meduusa, rok-linnun poikanen, yksisarvinen ja ihmissusi, joitakin mainitakseni. On sirkuksen riemastuttavaa väkeä, joista ilahduttavin on välillä kaunopuheinen, sivistynyt ja mystinen, välillä huonoa englantia puhuva, aikansa stereotyyppiseltä kiinalaiselta vaikuttava sirkuksen johtaja Dr. Lao. Ja tietenkin yleisö, pikkukaupungin asukkaat jotka suhtautuvat näkemiinsä ihmeisiin kuka mitenkin, mutta joiden tarinat ja hahmot on aina kuvattu erinomaisen hyvin.

Suosittelen. Lämmöllä.

Snake Agent

Lisää Liz Williamsia. Tästä Snake Agentista pidin jokseenkin kovasti enemmän kuin Darklandista, joka ei sekään ollut huono.

Snake Agent sijoittuu johonkin lähitulevaisuuteen, aikaan jossa kokonaisista kaupungeista on tehty franchising-konsepteja. Singapore 3:ssa (muistaakseni) asustaa etsivä, joka on vastuussa poliisisuhteiden ylläpidosta Taivaan ja Helvetin välillä. Vaan nyt näyttää siltä, että käynnissä on laiton sielukauppa.

Snake Agentille on jatkoa kirjoitettu, ja se on hyvä se, koska kirjan parissa oli helppo viihtyä. Kirja oli ainakin minusta hieman Darklandia helpommin lähestyttävä, miljöö ja henkilöt aika sympaattisia ja juonikin toimi. Joten tämä tuli ahmaistua kesälomalla laiturilla. Tulee hyvä ja lämpöinen olo kun muistaa, että näitä on lisääkin.

Pitkään näitä oli muuten ihan kirotun vaikea löytää mistään. Ärsytti.

Night of Knives

Ian C. Esslemont on tuottanut oman panoksensa Malazan Empire -sarjaan: kirjan nimeltä Night of Knives.

Ensinnäkin on sanottava, että Malazan Empire -sarjan kirjat (joita enimmäkseen suoltaa Steven Erikson, herra Esslemontin ystävä) ovat tiiliskiviä, joilla voi huoletta kolkata murtovarkaan tai prässätä vaatteita. Olen lukenut muutamia, ja jostain toistaiseksi vielä selvittämättömästä syystä ihan pitänytkin niistä.

NoK on sarjan tyyliin myös muokattu muotoon "tiiliskivi", mikä suppeamman sisällön johdosta tarkoittaa selkokielisiin kirjoihin sopivaa fonttia ja nopeaa lukuvauhtia. Se onkin hyvä, sillä parasta, mitä kirjasta voin sanoa on, ettei sen kanssa ainakaan kovin pitkään tarvitse tuhlata aikaa.

Ei NoK mikään ihan susi ole, mutta ei se kyllä ole kovin kiinnostavakaan. Kirjassa juostaan paikasta toiseen ympyrää yhden yön aikana sellaista vauhtia, että vähemmän kiinnostuneet tippuvat kärryltä viimeistään sivulla 120. Ja vähemmän kiinnostuneeksi on helppo ruveta, kun henkilöhahmoista kenenkään kohtalo ei jaksa liikuttaa tippaakaan.

Naurujen maa

Meillä on Jonathan Carrollin Naurujen maa sekä suomeksi että englanniksi. Kanssanisäkäs kun sai suomennetun laitoksen joululahjaksi, ja itse olin ostanut englanninkielisen version aiemmin.
Luin kirjan kuitenkin laiskuuden iskiessä suomeksi. Kanssanisäkäs oli pitänyt kirjasta kovasti. Minäkin pidin; päähenkilö lähtee tutkimaan lapsuutensa suosikkikirjailijan elämää ja inspiraationlähteitä ja löytää jännittäviä asioita penkoessaan kirjailijan kotikaupungissa. Tästä tuli ihan mieleen se, miten voimakkaasti sitä uppoaa joihinkin kirjoihin. Lapsena ehkä vielä voimakkaammin. Tai sitten ei.

On kyllä huomautettava, että lapsuuden suosikkikirjailijan teokset vaikuttivat ihan kuolettavan ärsyttäviltä, sikäli kun niihin nyt kirjan kautta sai tuntumaa.

Tyyli on kai jotain maagista realismia tai sen sellaista - tästä pitänevät nekin jotka eivät voi sietää maahisia tai muuta fantasian peruskuvastoa.
Suomennos oli kaiken lisäksi mainio.

Totuus ruoasta

Koska BBC:n sarja Totuus ruoasta jäi enimmäkseen katsomatta, piti lainata sarjasta kirjoitettu kirja.

Kirja perustuu tosiaan aika tiukasti sarjan jaksoihin, eikä nyt välttämättä sisällä mitään kovasti uutta jos on jotakuinkin selvillä siitä, että vihannekset ovat hyvästä ja kovat rasvat ei niinkään.

Mutta toisaalta, kirja on kiinnostava ja helppolukuinen ja kun sitä lukee, alkaa tosissaan tehdä mieli kaikkea terveellistä, kuten tomaatteja, pinaattia ja valkosipulia.

Kuvat on kivoi, kanssa.

The Fade

Ostin Chris Woodingin The Faden ihan vaan siksi, että kuvittelin sen sijoittuvan johonkin vedenalaiseen kaupunkiin - kaunis kansikuva hämäsi.

Ei se sitten sijoittunutkaan meren alle, vaan maan; päähenkilö asui luolamaisessa kaupungissa kuunsa pinnan alla. Pinta oli käytännössä asumiskelvoton auringon tappavan säteilyn vuoksi.

Tässäkin päähenkilö on salamurhaajatar, joka kompastuu salajuoneen jouduttuaan vihulaisten vangiksi. Sarjamurhaajatar tekee juonesta omat johtopäätöksensä, eikä aio jäädä toimettomaksi kun kaupunkia ja kansaa uhataan.

The Fade oli mainio, vaikka lupaus vedenalaisuudesta karusti petettiinkin. Asiat eivät olleet kovin yksiselitteisiä, kerronta eteni sekä menneisyydestä kirjan alkuhetkeen että alkuhetkestä eteenpäin (ja toimii hyvin), eikä onnellinen loppu ole itsestäänselvä asia. Kuun alla asuu kulttuureita, jotka ovat niin eristyksissä asuinpaikassaan, että avaruusoopperan sijaan nähdäänkin oma, pieni maailmansa.

Suosittelen.

Darkland

Darkland on Liz Williamsin scifikirja, jossa salamurhaajatar lähtee kaukaiselle planeetalle vanhan vihulaisensa perässä.

Minusta Darkland ei ollut ollenkaan pöllömpi, vaikkakin välillä aika karu (ts. kirjassa ollut seksi oli väkivaltaista, vaikkei sitä kauheasti ollutkaan.)
Salamurhaajatar on sankarittarenakin ihan piristävä; aikoinaan kovasti vahingoittunut ja toisen silmänsä menettänyt, eikä siis mikään missi. Pidin lisäksi sankarittaren kotiplaneetasta, ja vieraskin planeetta alkuperäisine asujaimistoineen oli kuvattu varsin kiehtovasti. Näille elementeille rakentuu toimiva tarina, jolla on oma, hieman kiero luonteensa. Ei ehkä muistettavin kirja ikinä, mutta sopii tosi hyvin kesän helteisimpään aikaan laiturilla luettavaksi.

Tälle on jatko-osakin kirjoitettu (ja kirjassa hyvin pedattu) - ja se pitää ehkä lukea.

Nick Cave

Nick Cave on yksi lemppareitani musikanttina, joten kun nyt vauhtiin näiden artistielämäkertojen kanssa pääsin - keväällä luin Johnny Cashista, siis - päätin jatkaa hyvää putkea.

Ian Johnston kirjoitti joskus vuonna 1996 julkaistun elämäkerran Bad Seed, jossa on tietysti sellainen perustavanlaatuinen ongelma että se on 12 vuotta vanha ja täten siitä puuttuu ainakin 1 avioero ja 1 avioliitto - siis joista minä tiedän. Koska itse tutustuin Caven musiikkiin noin 11 vuotta sitten, tämä on tavallaan vähän sääli. Minä olisin halunnut tietään Totuuden Cavesta ja P. J. Harveysta.
Kirja tosin ei juuri sivua Caven setää yksityishenkilönä ja kaikki itse kohteen antamat kommentit on annettu joillekin muille medioille. Cave siis jää melko etäiseksi, joten liekö tuo viimeisen 12 vuoden puute suurikaan harmi.

Kirjasta iso osa on omistettu erilaisten settilistojen ja keikkakuvausten esittelylle. Näistä jälkimmäiset ovat ihan kiinnostavia ja jopa hauskoja. Edelliset taas toimivat unilääkkeenä.

Jos kirja kertoisi kenestä tahansa muusta, se saisi 2 tähteä.

Austerlitz

Isäpuoleni huomautti eräänä kesäisenä päivänä, että W. G. Sebaldin Austerlitz on hyvinkin lukemisen arvoinen.

Minä jos kuka ymmärrän vinkin, ja käytin seuraavat 1,5 vuorokautta Austerlitzin parissa. Se oli ehkä vähän turhan kova vauhti, mutta puolustuksekseni on sanottava, että kirja oli tosi kiehtova.

Kirjan kertoja kertoo sattumalta ja tarkoituksella uudestaan ja uudestaan tapaamansa Austerlitzin tarinan. Austerlitz on lähetetty lapsena pois juutalaisvainojen jaloista. Tästä alkaa juurettomuus, jonka korjaaminen ei ole helppoa. Muistot palaavat mieleen assosiaatioiden kautta; eri paikkojen ja tilojen herättämien muistojen. Tästäpä syystä kirjassa käsitellään melkoisen kiinnostavasti myös arkkitehtuuria.

Suosittelen lämmöllä.

Ilki ihana

Kiva kun suomentajat tekevät töitä näppäimistöt sauhuten. Muuten tätä Melissa Marrin kirjaa Ilki ihana ei olisi varmaan ikinä saatu kirjastoon, ja olisin joutunut maksamaan siitä riihikuivaa rahaa.

No, on sitä turhempaakin tullut ostettua.

Ilki ihanan päähenkilö Aislinn näkee keijuja, jotka ovatten kaameita. Ja ilkeitä. Ja joita kukaan muu ei näe.
Ja sitten keijujen kuningas päättää mennä Aislinnin kanssa naimisiin. Ooh, the romance.
Tähän asti juonikehitelmä kuulostaa joltain, mitä olisin itsekin voinut kirjoittaa 7-vuotiaana, mutta onneksi tästä noustaan hieman modernimmalle tasolle.
Aislinn on lopulta ihan reipas ja nykyaikainen tyttö joka tietää mitä haluaa.

Että joo. Ihan hyvä.

The Last Wish

En oikein tiennyt mitä odottaa Andrzej Sapkowskin kirjalta The Last Wish, jota kirjastossa oli tasan yksi kappaletta ja joka edelläni varausjonossa olevien lukunopeudesta päätellen oli TYL-SÄ mutta jota kuitenkin oli kehuttu ...

Ja sitten se olikin ihan MAINIO. Hykerryttävä. Riemastuttava. Ihana. Halusin heti ostaa sen omaksi, mutta päätin odottaa kunnes rikastun tai Akateemisessa on pokkariale, kumpi nyt ensin tuleekaan.

Kannattaa lukea, ihan ilman muuta. Se näyttää tältä, että tunnistatte sen kaupassa tai kirjastossa:

Cowboy Angels

Paul McAuleyn Cowboy Angels oli poimittu jo aiemmin mainitsemaltani viime vuonna ilmestyneiden hyvien kirjojen listalta ja minusta onnistui lähinnä todistamaan, ettei ikinä pidä luottaa sokeasti muiden mielipiteisiin. Onneksi sain sen kirjastosta.

Kuvittelen aikaisemmin lukeneeni McAuleylta kirjan Whole Wide World ja suhtautuneeni siihen koko lailla samoin. Siis "meh".

Kirja on trilleri, enimmäkseen. Trilleri, joka sijoittuu rinnakkaisten universumien, rinnakkaisten Yhdysvaltojen ja aikamatkailun kiemuroihin. Minulle tuli päänsärky. Ja hiipivä epäilys siitä, että monille jenkeille muu maailma on todella niin olematon kuin se CA:n päähenkilöitymille oli.

McAuleyn varhainen scifituotanto on ilmeisesti lukemisen arvoista; taidan kuitenkin jättää senkin väliin. Suurin ongelma sekä WWW:n että CA:n kanssa oli se, ettei lukeminen ollut niinkään nautittavaa kuin takkuista.

Kirja kirjassa

Onpas taas kestänyt.

Charles de Lintin The Little Country on istunut kirjahyllyssä aika monta vuotta jo, ja nyt sitten vihdoin päätin lukeakin sen.

Se ei ollut lainkaan huono, jos nyt ei mikään ihan tajunnanräjäyttäjäkään.
Kirjassa on ikään kuin kirja kirjan sisällä niin, että päähenkilön lukemaa kirjaa lukee myös lukija, siis minä. Välillä ratkaisu toimii, ja välillä se toimii vain tärkeimpien sanottavien alleviivauksena ja sehän on vähän rasittavaa.

Kirja on kirjoitettu vuonna 1991 ja sijoittuu ehkä vuoteen 1989, ja se näkyy tietenkin siinä, ettei kellään ole kätevästi kännykkää. Mutta se näkyy muussakin: tuntui kuin olisi tehnyt aikamatkan. Silloin 80-luvun lopulla pahiksetkin olivat näköjään jotenkin viattomampia. Melkein sääliksi kävi.

Sanottakoon vielä, että noin sivulla 200 olin valmis heittämään kirjalla kanadanhanhea. Ärsytti niin paljon juonikuvio, jossa draamaa saadaan väärinkäsitysten maksimoinnilla. Onnneksi tästä päästiin nopeahkosti eroon.

Suosittelen kovasti kaikille, jotka uskovat pitävänsä Cornwallin maisemien kuvauksesta.