Iron Kissed

Iron Kissed on kolmas Mercedes Thompson -kirja. Mercystä kirjoittaa Patricia Briggs, joka ei siis ole ihan yhtä tuottelias kuin Carrie Vaughn, joka suoltaa samantyyppistä sarjaa (josta on aikaisemmin ollut puhetta myös, kaivakaa arkistoista, en jaksa linkittää itseeni.)

Ehkä ei pitäisi sanoa "suoltaa". Anteeksi.

Iron Kissed oli ehkä ensimmäinen Mercy-kirja, josta pidin enemmänkin. Aluksi olin sitä mieltä, että se on hyvinkin neljän tähden kirja. Mutta yleensä kahden viikon päästä käyn vääntämässä tähtihanoja pienemmälle, ja niin IK:nkin kanssa. Nyt se on enää kolmen tähden kirja.

Sanottakoon, että Mercyssä on hyvä annos Mary Sueta - kaksi tarkoitan kolme alfaurosta tappelemassa sankarittaresta on luoja paratkoon liikaa - mutta tässä nyt päästiin edes valitsemaan alfauroista yksi. Oikeampi. En kerro kumpi, lukekaa itse. Niin ja tapahtui siinä muutakin.

(Minä suollan tekstiä jotta saisin tänä vuonna lukemani kirjat joskus dokumentoitua ja voisin kerrankin tehdä vuositilinpäätöksen jee.)

Avaruusblues: Muuan rakkauslaulu

Meinasin lukea Avaruusbluesin jo turhautuneesti e-kirjana kännykän näytöltä, mutta sitten kirjasto vihdoin ymmärsi sanattoman mulkoiluni ja hankki kirjan kokoelmiinsa josta minä lainasin sen. Ei siis tarvinnut ruveta epätoivoisiin tekoihin.

Ensinnäkin, Karisto on julkaissut SF/F-kirjan jonka kannessa ei ole glitteriä. Se on jo jonkinlainen merkkitapaus ainakin minun universumissani. Sitäpaitsi on kivaa, kun ihan oikea kirjailija suomentaa kirjan.

Toiseksi, Brian Francis Slattery on kirjoittanut melkolailla vauhdikkaan, hengästyttävän scifiromaanin, jonka parissa aika kyllä kuluu nopeammin kuin uskoisikaan. Kirjassa katoaa muuan Manuel Rodrigo Guzmán González, jonka Wendell Apogee (ensinmainitun rakastettu) päättää löytää. Tavallaan kirjassa onkin kaksi päähenkilöä, vaikka Manuel R. G. G. ei siinä oikeastaan näyttäydy kertaakaan ihan alkua lukuunottamatta. Mutta Wendellin seikkailuja on hyvä ihmisen seurata.

Kirjaa on minun lisäkseni kehunut myös esim. Jeff Vandermeer, mikä nyt ainakin minulle on melkein enemmän antisuositus mutta kaikille kai ei.

Something Wicked This Way Comes

Ray Bradburyn kirjalla on maailman paras nimi: Something Wicked This Way Comes.
Miettikää nyt. Tunnustelkaa sitä. Ei voi olla parempaa nimeä. Alunperin lauseen on ilmeisesti kirjoittanut eräs W. Shakespeare, mutta minusta on silkkaa neroutta käyttää sitä kirjan nimenä.

Uskomattomalla tavalla en ollut lukenut kirjaa ennen tämän vuoden (kirjoitan tätä siis vuonna 2008, katsotaan koska muistan julkaista) marraskuuta, mutta sitten vihdoin tartuin toimeen.

Something Wicked This Way Comes on ... hieno. Tematiikka on tietysti sinänsä tuttua, että samaa teemaa on sittemmin versioitu ja paljon, mutta kyllä SWTWC on ihan omaa luokkaansa. Tykkäsin hahmojen tietynlaisesta moniulotteisuudesta ja inhimillisyydestä, tykkäsin kirjoitustavasta ja tykkäsin juonesta.

Mahtava. Ja se nimi. Anteeksi. Ei mulla nyt ole muuta sanottavaa tästä. Oli vaan niin hyvä.

Dzur

Pidin Vlad Taltos -kirjoista kuin hullu puurosta ja sitten näin kirjailijan valokuvan. Kuvassa kirjailijalla (Steven Brust) on pitkä tukka, lerppuvat viikset, viitta ja lierihattu ja samettipaita. JA papukaija kädessä.
Tämä kaikki oli vähän liikaa, ja aika pitkään jouduin ponnistelemaan unohtaakseni viikset kun luin Stephen-sedän kirjoja.

Nyt googletin lisää löytääkseni kuvan, ja totesin, että useimmissa kuvissa kirjailija näyttää sentään enemmän keski-ikäistyvältä rokkijätkältä (vakiovarusteista eli viiksistä ja lierihatusta huolimatta). Tämä on anteeksiannettavissa ja voin hyvillä mielin lukea lisää Brustin kirjoja.

Dzur on uusin kirja Vlad Taltos -sarjassa, ja sen lukemista viikset ja papukaija vähän häiritsivät vielä. Toisaalta kirjan jokainen luku alkaa ruokakuvauksella. Se on kaunista, vaikka haittapuolena on toki se, että sitä saattaa tulla helposti nälkäiseksi ruokakuvauksista.

Vlad Taltos on salamurhaaja maassa, jossa ihmiset ovat vähemmistönä eivätkä maahanmuuttajina välttämättä nauti suurta suosiota paikallisväestön keskuudessa. Tästä huolimatta Vlad - joka siis on ihminen - on onnistunut hankkimaan itselleen kohtuullisen aseman rikollisjärjestössä ja vaikutusvaltaisia ystäviä alkuperäiskansasta, Dragaeran (jotka ovat pitkäikäisiä ja joiden toiveikkaasti ajattelin näyttävän vähän liskoilta mutta jotka ehkä ovatkin enemmän jotain haltiasorttia pyh.)

Dzurissa Vlad joutuu palaamaan rikollisjärjestöönsä selvittämään vähän asioita ja erinomaiselle illalliselle.

Jos ei ole lukenut Vladista aiemmin, ei kannata välttämättä aloittaa Dzurista vaan jostain aiempaa. Mutta kannattaa aloittaa.

Trial of Flowers

Jay Lake oli yksi vuoden 2008 uusista tuttavuuksista minulle. En ole ihan varma vieläkään, miten paljon pidin Trial of Flowers-kirjasta.

Tai siis, pidin. Kirja oli hyvä - ajoittain hauska ja ajoittain vakava. Mutta aika ... julma? Ehkä paikoin hieman väkivaltainen? Minulle tuli välillä vähän paha olo joistakin kohtauksista, enkä nyt ehkä ole korttelin herkin kukkainen. Toiseksi herkin voin olla, mutta en herkin.

Viime aikoina, tuntuu, on fantasiakirjallisuudessa ollut paljon tällaisia kaupunkien kaupunkeja, kuten nyt ToFissakin on. ToF:n kaupunkien kaupungissa ei mene niin kovin lujaa, ja muutama ... antisankari ... pyrkii muuttamaan tilannetta. Lähtöajatus ei ehkä ole niin kaunis, vaan enemmän omaa etua tavoitteleva, mutta tällainen omanapalähinnä-ajatus valjastuu sittemmin yhteisen hyvän käyttöön päähenkilöiden taistelustakin piittaamatta.

Aion ehdottomasti lukea lisää Lakea - jos nyt en muusta syystä niin siksi, että toinen kirja odottaa hyllyssä - mutta ihan täysin varauksetta en voi tätä suositella. Jos on korttelin herkin kukka, voi tästä tulla paikoin huono mieli.

City of Ashes

Aikaisemmin taidettiin puhua Mary Suesta, ja olen kuullut väitettävän - jossain määrin perustellusti - että Cassandra Claren The Mortal Instruments -sarjan päähenkilö ... jonka nimen olen unohtanut niin onnellisesti että pitää googlettaa ... ahaa, Clary - on iso ja violettisilmäinen Mary Sue (no, silmien väristä en ole ihan varma), mutta ei se tarkoita, etteikö sarja olisi ihan viihdyttävä.

Ekan osan, City of Bonesin, luin joskus keväällä, ja syksyllä oli vuorossa kakkososa City of Ashes. Otaksun, että kirjasto ostaa kolmannen osan maaliskuussa vikkelästi, ettei mun tarvitse. (Välillä harkitsen alkavani kirjoittaa englanniksi, ihan vaan jotta voin käyttää termejä "post-haste" ja "pronto".)

Vähän kyllä tuntui kuin seuraisi jotain teinisaippuaa, kiellettyine rakkauksineen ja kaikkineen. Odotan melkoisella mielenkiinnolla mikä jännittävä käänne kolmososassa tapahtuu niin, että mahdoton rakkaus muuttuu mahdolliseksi. Siihen kaikki viittaa. Tai sitten päähenkilöt jäävät kärvistelemään loppuelämäkseen ja itkemään violetit silmänsä punaisiksi.
Niin tai näin, hillittömän viihdyttävää, enkä minä mitenkään katso olevan teinisaippuoiden yläpuolella.

Sarjassa siis joukko teinejä, nephilim-sorttia, tietää ylipahiksen suunnitelmista ennen kuin kukaan vastuullisista aikuisista (jotka siis myös ovat nephilim-sorttia). Tämähän on nuortenkirjallisuudessa tavallista. Nephilim ovat jonkun sortin jälkeläisiä enkeleille, tehtävänään murhata demoneita ja muita pahalaisia ja tämän lisäksi kulkea nokka pystyssä. Päähenkilö Clary on kätketty nephilim-lapsonen, ja tämä juonenkäänne, joka siis paljastuu ykköskirjan alkupäässä, yllättää varmasti kaikilta hiukset päästä.

Nojoo. Juonenkäänteet eivät siis ehkä ole kaikkein omaperäisimpiä, mutta kaikkea ei voi saada ja jos viihtyy niin eikös se ole jo jotain?

Neulomisesta ja lukemisesta ei välttämättä tule hyvää jälkeä

Harmittaa kun en osaa kirjoittaa kirja-arvostelua enkä jaksa opetellakaan, mutta jos tämä nyt sitten on jonkunlainen lukupäiväkirja.

Marraskuussa luin ja neuloin yhtäaikaa. Neuloin pipoa, josta tuli ihan hillittömän epätasainen - kirjallisuudella saattoi olla asian kanssa jotain tekemistä - ja luin Liz Williamsin kirjaa Winterstrike josta pidin ihan hillittömästi.

Winterstrike kuvaa Marsin yhteiskuntia, joissa miehiä ei oikeastaan ole. Paitsi lainsuojattomina vuorilla, geneettisesti muuntuneina. Tästä ... ja muustakin seuraa sitten kaiken näköistä. Kirja seuraa hienostoperheen tytärtä, joka etsii sisartaan, ja tyttären serkkua, joka on vakooja.

Jollain käsittämättömällä tavalla kirja toimi. Olisin kuvitellut, että se on tylsä, mutta sitähän piti ihan ahmia. Sitäpaitsi talvikuvaukset olivat jotenkin erityisen ihania, täällä kun sitä lunta vaan toiveikkaasti odottelee.

Ladies of Grace Adieu

Ladies of Grace Adieu on Susanna Clarken novellikokoelma, joka sijoittuu pitkälti, tai siis täysin, samaan universumiin kuin Jonathan Strange & Mr Norrel, josta itsekin kovasti pidin.

Nyt kun rupesin miettimään, en kuitenkaan LoGA:sta muistanut juuri kuin niminovellin. Novellien nimiä tutkimalla muisti alkoi palailla kuuluisasti pätkittäin, mutta täydellistä palautumista ei tapahtunut.

Osa novelleista oli oikein mainioita, osa ei niin kovin - mutta kirjoitustyyli oli enimmäkseen sujuvaa ja mukavaa niin mikäs sitä oli lukiessa. (Kun nyt kirjoitustyyli tuli mainittua, niin on sanottava, että oikein vanhahtavalla kielellä tahallaan kirjoittaminen on vähän samalla tavalla ärsyttävää kuin se, että ravintoloitsija kirjoittaa ruokalistansa vain italiaksi (muualla kuin Italiassa) ja mumisten kääntää listan ja olettaa, että asiakkaat muistavat kaikki 23 eri vaihtoehtoa. Mikä on myös koettu.
Okei, ravintolaesimerkki on ehkä vielä ärsyttävämpi, semminkin kun Clarken kieli on kyllä ihan luettavaa vaikka olisikin tahallaan vanhahtavaa.)

Yhteenveto: Jos piti JS&MN:sta, pitää varmaan tästäkin.

Lavinia

En uskalla avata blogireaderia, koska olen ollut kolme viikkoa poissa sen äärestä. Joten jospa nyt jorisen jotain blogosfäärin täytteeksi. Varmaan se koliseekin tyhjyyttään vain koska minä en ole sitä lukemassa.

Kolme viikkoa kuluivat mukavasti Australiassa, jossa luin suunnilleen tiiliskiven viikossa. Tai viimeisin kyllä hujahti suurimmaksi osaksi lentokoneessa. Yäk että inhoan lentämistä. Miten se onkin niin ankeeta?

Aiemmin syksyllä luin Ursula K. LeGuinin uutuuden Lavinia.

Jotenkin aluksi ajattelin, että jaksankohan lukea. Tyhmä minä.
Tunnustaa täytyy, että olen lukenut LeGuinilta lähinnä Maameren tarinoita ja uudemmat nuortenkirjat (Gifts, Voices, Powers). Vanhempi scifi ei ole niin kiinnostanut. Mutta kaikki LeGuinin tuotanto on ollut ihan hirveän isosti lukemisen arvoista. Niin myös Lavinia, joka perustuu Vergiliuksen Aeneis-runo..elmaan.

Lavinia on ilmeisesti Aeneiksessa sivuhahmo - näin päättelin, kun en ole Aeneista lukenut. Mutta LeGuinin Lavinia ei ole sivuhahmo, vaan aktiivinen ja voimakas ja tunteva ja ajatteleva nainen, joka tekee itse valinnat elämässään - vaikka saakin kohtalostaan vihjeitä jo etukäteen. Kirja kertoo Lavinian elämästä, eikä juonensa puolesta välttämättä tyydytä niitä lukijoita, jotka toivovat fantasiaopustensa etusivulle karttaa, mutta minusta tämä kotiin jäävien valintoja käsittelevä teos oli vähintäänkin kiehtova.

LeGuinin tyyli kirjoittaa on minusta jotenkin hyvin omintakeinen ja rauhallinen ja voimakas, eikä Lavinia ole tässä suhteessa poikkeus ainakaan minulle. Harvoin kirjasta jää näin hyvä mieli.