Tyylikkään köyhäilyn taito

Tyylikkään köyhäilyn taidon kirjoittajan, Alexander von Schönburgin, suvulla on väitetysti 500 vuoden kokemus sosiaalisesta alamäestä.


Hyvä juttu. Herra von Schönburg osaa antaa vinkkejä ajalle, jolloin - kuten hän ennustaa - meillä kaikilla tulee olemaan vähemmän rahaa. Nyt tietysti on tulossa lama, joten tämä on erityisen tarpeellista.

Vinkit kirjassa eivät kuitenkaan liity tarjouskuponkien leikkelyyn lehdestä. Enemmänkin kirja on puheenvuoro hysteeristä kuluttajuutta vastaan. Siis sitä, jossa onnea yritetään ostaa. Kyllä te tiedätte.

Puhutaanpa hetki tähdistä. Minulle kirja oli viiden tähden kirja.
Jollekulle toiselle se toki saattaa olla jotain ihan muuta, mutta koska kirja osui ja upposi aiheellaan niin sopivasti, käsitellen juuri niitä juttuja joita olin itsekin hapuillen miettinyt, saakoon se nyt täydet viisi tähteä.

Itsehän olen pitkään toteuttanut itseäni kuluttamalla. Varsinainen markkinatalouden unelmalapsi. Syystä tai toisesta (mutta melko lailla itsekkäistä syistä silti) olin kuitenkin viime vuoden puolella pariinkin otteeseen ostamatta mitään. Siitä ei yllättäen tullutkaan paha olo, elämä tuntui jopa jollakin tavalla kevyemmältä kuin ennen.
(Nyt on pakko sanoa aihetta sivuten, että ahdistun myös himpun verran nykyään kovin suosittujen ekoblogien kanssa. Niissä kun tuntuu olevan helposti pelkkää tuotekatalogia. On tietysti parempi ostaa kirpparilta tai luontoystävällisesti tuotettuna se, minkä ostaa - mutta kuten olen ennenkin jossain sanonut, se on silti pikemminkin lääke oireisiin kuin vaivaan. Ja minä haluan apua vaivaan.)

No, pitkä tie tässä on vielä edessä, ja siitä todistaa sekin, että Tyylikkään köyhäilyn taitoa teki heti mieli ostaa 10 kappaletta ja jakaa ympäriinsä. Saatan kuitenkin keventämispäätöksistä huolimatta ostaa itselleni yhden. Koska tästä voisi ehkä jatkossa olla apua.

Templatetestausta

Testing testing 123.

Kokeilen vaan, saanko nuo päivämäärät toimimaan tällä templatella. Jos en saa, kiroan koko ihmiskunnan.

Asiaa odotellessanne voitte varata Nicola Barkerin Darkmansin kirjastosta. Se on hyvä.

Twilight

Nyt ei sitten kaunistella!

Minulla on aina ollut periaatteena, etten voi haukkua kirjaa täysipainoisesti jos en ole sitä kokonaan lukenut.


Pyysin - ja sain - kaverilta lainaan Stephanie Meyerin Twilightin ja luin sen hampaita kiristellen loppuun. Vihasin kaikkia hahmoja suunnattomasti. Sain vatsanpuruja siirapista, jota sivujen välistä pursusi. Tiesin jo helmikuussa lukeneeni vuoden 2009 huonoimman kirjan.

Myönnän, minulla oli ennakkoasenne. Olin melko varma, ettei se ihan NIIN huono voi olla.

Jos rekka olisi ajanut ylitseni kirjan ollessa kesken, olisin ollut tosi vihainen siitä, että tämä olisi ollut viimeinen kirja johon aikaani tuhlasin. Olisin ehkä ilmestynyt poltergeistina kanssanisäkkäälleni, joka olisi joutunut lukemaan minulle iltaisin ääneen vastineeksi siitä, etten heitä konsoleita pihalle.

Ei sillä, etteikö olisi jotenkin ymmärrettävääkin se, miksi niin monet Twilightista pitävät. Minulle kumminkin huonot puolet ajoivat hyvien - tai pitäisi ehkä sanoa, koukuttavien - puolien yli ACME-höyryjyrällä.
Olen varmaan liian vanha. Lähestyn eläkeikää (nykylainsäädännöllä siihen on enää noin 39 vuotta), tuota unelmissani siintävää paratiisia jossa olen maagisesti kehittänyt viherpeukalon ja hoidan kukkia päivät pitkät, ja illat istun takkatulen ääressä. En vaan enää ymmärrä, mikä siinä muka on romanttista, että joku kiipeää nukkuvan tytön huoneeseen tuijottamaan. Tuijottamaan sitä nukkuvaa tyttöä. Kuvottavaa.


...Toisaalta kaverini kertoo kauhean viihdyttävästi sarjan myöhemmät olennaiset juonenkäänteet. Teehetket töissä ovat olleet hurjan rattoisia viimeisen parin viikon ajan, kun keskustellaan siitä, miten kaamea Edward on. Että ei niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin.

Neuropaatti

Halusin vaan kirjoittaa "neuropaatti" (se on melkein yhtä kiva sana kuin "psykonautti".) (Psychonauts on peli.)


Ensimmäiseksi haluan tunnustaa, että edellinen Scott Bakkerin kirja masensi minut täydellisesti sivulla 5, ja jäi kesken. Se oli joku eeppinen fantasia, jonka nimen olen autuaasti häivyttänyt muististani. (Ja minä kun en yleensä jätä MITÄÄN kesken.) Neuropath oli onneksi kevyesti scifi trilleri, ei ziljardia sivua ja niin edelleen.

Kevyesti scifillä tarkoitan, että sijaittiin parinkymmenen vuoden päässä ja ihmisten aivoja alettiin ymmärtää vielä nykyaikaa paljon paremmin. Sitten oli murhaaja, joka käytti häiritsevällä tavalla ihmisten aivoja heitä itseään vastaan.
Kirja oli myös melkoisen hyytävää luettavaa neurotieteineen, mutta sellainen on minunkin aivojeni voima että olen jo pahimmat ilmestykset unohtanut.

Tosi monet kevyesti scifit trillerit on munsta aina hyviä jonnekin sivulle S-80, jossa S=kokonaissivumäärä. Tässä hetkellä S-80 alkaa yleensä jonkinlainen loppuratkaisu, joka tyypillisesti pitää haukotella läpi. Siis päätöstä (ja valitettavasti usein myös paatosta) vaaditaan, ok, mutta älköön kukaan kirjailija enää kiusatko minua tarpeellaan selittää hyvät juonenkäänteet pilalle.

En ole ihan varma, selittikö Bakker hyvät juonenkäänteet pihalle; tiedän vain, että kohdassa S-80 kirja menetti kiinnostavuuttaan kovaa vauhtia. Siihen asti kelpo kirja. Suosittelen.

The Haunting of Alaizabel Cray

Chris Woodingin The Haunting of Alaizabel Cray oli kirja, josta jotenkin ihan epätoivoisesti halusin pitää.

Asetelma oli herkullinen: Viktorian ajan Lontoo kärsii erilaisten demonien ja pahojen henkien kourissa. Pahalaiset ovat vallanneet jo puoli kaupunkia, ja ihmiset ovat joutuneet väistymään. Päähenkilö, Thaniel Fox, metsästää näitä otuksia työkseen ja tapaa siinä sivussa tyttösen joka on menettänyt muistinsa, ja tietenkin tätä kautta huomaa kompastuneensa pirulliseen juoneen.

Siis ihan tosissaan halusin pitää, luettuani sen ensimmäisen luvun. Tai ehkä kaksi ensimmäistä. Mutta kirja ei ainakaan minulle lunastanut ihan niitä lupauksia, joita annettiin. Vähän oli tylsänpuoleinen. Enkä edes enää muista, miten se loppui - eikä tästä nyt ole varmaan viikkoakaan kun sain sen loppuun. Aaaaaargh. Turhauttavaa.

Sitäpaitsi on hämmentävää huomata, että toivoo sankarin häviötä jotta status quo säilyisi. Mutta niin kävi. Ehkä lopussa sankarit voittivat ja pahalaiset hävisivät ja minä olen vain halunnut sen aktiivisesti unohtaa? Ei voi tietää.

Already Dead

Toinen alkuvuoden vampyyrikirjoista on C... Charlien Hustonin Already Dead, jossa vampyyri Joe Pitt toimii jonkinlaisena yksityisetsivä/yksityiskonna -tyyppisenä yrittäjänä vampyyriklaanien välissä puikkelehtien.


Sijainti: New York
Kohtalokkaita naisia: tuskin yhtään
Romantillisia vampyyrikohtauksia: tasan nolla

Already Dead ei ollut yhtään huono, ja jälkikäteen selvisi, että se oli vuoden 2008 -parhaat master listin satoa myös. Tälle tulee kai jatkoakin. Aika raaka se kyllä on, ehkä vähän yllättikin paikoin.
Joten jos kuvittelee kaikkien vampyyrikirjojen olevan jotenkin Stephanie Meyer -henkisiä, voi varautua nyt jo yllätykseen. (Kyllä, alkuvuoden toinen vampyyrikirja oli Twilight ja voin kertoa jo etukäteen, että se ei tule saamaan viittä tähteä.)

Lainan päivä 8.2.

Lainan päivää vietetään sunnuntaina 8.2. ja ainakin pääkaupunkiseudun kirjastoilla on yhteinen tarjous: varausmaksuja ei peritä Lainan päivänä lainkaan.

Jee :D

Perinteisestihän Lainan päivänä on saanut sakkomaksut myöhästyneistä kirjoista anteeksi, mutta se ei ainakaan minua kiinnosta - mainion Helmet-järjestelmän käyttöönoton jälkeen ei ole juuri mitään syytä siihen, että kirjat olisivat myöhässä. Webissä ne voi uusia koska vaan, vips.

Mutta varauksia mulla on nytkin 3 odottamassa ja yykaakoonee ... viisi matkalla. Toivotaan, että kaikki ehtii sunnuntaiksi, niin voin käydä säästämässä 4€ tai siis lähinnä sen vaivan, että kaivan pankkikortin esiin.

Niin, monet kirjastot ovat siis sunnuntaina auki ainakin täällä pääkaupunkiseudulla.

The Lees of Laughter's End

Avot. En enää muista, mistä olen kirjoittanut. Piti käyttää hakua.
Hieman järkyttyneenä huomasin myös, että Sivukirjasto on ollut pystyssä jo monta kuukautta. Siis vallan. Apua.

No, aiemmin olen siis maininnut lukevani ajoittain Malazan Empire -sarjaa, jota pääasiassa kirjoittaa eräs Steven Erikson, mutta johon soppaan on lusikkansa tunkenut myös Ian C. Esslemont. Malazan Empire on varsin eeppistä fantasiaa ja jos taide määritellään sen kyvyllä tainnuttaa öinen murtovaras, myös sarjan pokkariversiot ovat mitä korkeinta taidetta. Sarjan lukeminen etenee hieman hitaasti ainakin minulla, koska jotenkin masentaa tarttua mihinkään kirjaan jossa on yli 900 sivua. Okei, yli 700.

No, huutooni on nyt vastattu, kun Eriksonin setä kirjoitti Malazan Empire -sarjaan liittyvän pienoisromaanin The Lees of Laughter's End. Tässä taisi olla 115 sivua, ja aika ilmava taitto.

Tulkoon vielä mainittua, että Erikson on kyllä minusta yleensä ihan hyvä, Esslemontista en pitänyt.

Mutta TLoLE oli kyllä jotenkin ihan sikatylsä. Jos pitää pakottaa itsensä kahlaamaan 115-sivuinen teos läpi, niin jotain on pielessä. Olen valmis myös otaksumaan, että vika on minussa eikä kirjassa, mutta koska en voi vaihtaa itseäni lukijana, kirja saa kaksi tähteä.